Försti kirjoitti:Ne, jotka tuntevat kunnolla itsensä yksinäiseksi, haluavat todennäköisemmin myös tehdä jotain konkreettista yksinäisyyden vähentämiseksi. Suurempana ongelmana pidän etäisyyksiä; harvempi on samalta paikkakunnalta. Ainahan toki voi käydä toisella paikkakunnalla, mutta se ei ole pitkäaikainen ratkaisu oman yksinäisyyden vähentämiseksi kun ei sitä voi ravata kaukana kovinkaan useasti. Toiseksi uskon myös että suurin osa haluaisi löytää suurinpiirtein omaa ikäluokkaa vastaavaa seuraa. Ainakin itse haluaisin, vanhempien ihmisten kanssa tulee hyvin toimeen, mutta ei niinkään helposti kaveriudu.
Muuten ystävien teko on vaikeampaa jos ei ole entuudestaan ystäviä. Ystävien kautta voi tutustua uusiin ystäviin ja ystävien kanssa on helpompi aloittaa uusia harrastuksia. Yksin kaikki on vaikeampaa ja vaatii paljon enemmän oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä.
Siitä pääsemmekin taas ikuisuuskysymykseen: kuka loppupeleissä siis onkaan yksinäinen? Kun seuraa muita aiheeseen perehtyneitä sivustoja ja foorumeja, alkaa usein väistämätön eri henkilöiden tilanteiden vertailu. Jonkun mielestä ihminen ei ole yksinäinen, jos hänellä on esimerkiksi perhe tai puoliso. Joku voi puolestaan kokea itsensä yksinäiseksi myös ihmisten keskellä, vaikka ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan ihan hyvin. Mielestäni kyse on pääasiassa siitä, tuleeko ihminen kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Ellei henkilö koe että ihmiset hänen lähellään välittävät hänestä, ymmärtävät häntä ja pitävät hänen seurastaan, ei ole mitään väliä onko heidän keskellään vai yksin - yksinhän on jo jokatapauksessa seurassakin. Itseasisassa tällaisessa tilanteessa yksinäisyys saattaa jopa helpottaa olemalla yksin, näin siis ainakin minun kohdalla.
Etäisyys on kyllä todellinen ongelma. Mullakin on elämäni aikana ollut joitain kavereita niin ympäri Suomea kuin maailmaakin. Voihan sen jo arvata, että jos netissäkin johonkin mukavaan ihmiseen törmää niin tottakai se on vähintään toiselta puolelta Suomea. Ja ilman autoa ja ajokorttia liikkuminen on varsin hankalaa ja vaikka käymään voi mennä ja tavata bussillakin, ei se ole kovin käytännöllistä syvemmässä ystävyyssuhteessa. Toki netin kautta voi yhteyttä pitää ja puhelimella, mutta ei se ole sama asia jos ko. henkilön kanssa viihtyisi ihan livenäkin.
Toinen minkä mainitsit, tuo (suunnilleen) samanikäinen seura - on näyttäytynyt minulle ongelmallisena. Itsekin tulen keskimäärin helpommin itseäni vanhempien kanssa juttuun, mutta kyllä sitä parikymppinen miehen alku kaipaa omankin ikäistään seuraa. Eivät esimerkiksi lähempänä keski-ikää tai kolmekymppisetkään voi korvata sitä toisen 20-25 vuotiaan seuraa. Kuitenkin sen verran iso ero yleensä vallitsevassa elämäntilanteessa ja vapaa-ajan vietossa.
Ja tietysti tuo, jos ystäviä on pyöreä nolla - on niitä hyvin vaikea lähteä ylipäänsä hankkimaan. Tilannetta lujittaa entisestään, jos on pieni perhe- ja sukulaispiiri, ei ole työssä tai ei ole kovinkaan sosiaalisia harrastuksia. Harvemmin sitä kaupassa tai lenkillä ketään hihasta vetää ja tekee tuttavuutta. Olen myös huomannut, että yritän tavallaan tiedostamatta myös peitellä tuota ettei minulla ole ystäviä tai liiemmilti muutakaan seuraa, kun kohtaa jonkun uuden ihmisen esim. töissä. Vedän sellaista tiettyä roolia, jossa esitän että kaikki on hyvin ja yritän saada merkityksettömätkin sosiaaliset tapahtumani kuulostamaan olevinaan paljon todellista suuremmilta. Monet kun kuitenkin tuppaavat vähintäänkin ihmettelemään sitä, jos ihmisellä ei ole ainuttakaan ystävää.
Osa myös saattaa alkaa kiusallisesta kyselemään, että "miksi?". No, ehkä näin ei olisi jos tietäisin. Helposti siis pidetään jotenkin huonompana, tylsempänä - jotenkin vajaanakin, jos menee paljastamaan ettei ole ystäviä. Olen huomannut, että tämä on totta erityisesti nuoremmassa väestössä (johon itsekin vielä kuuluu), jossa tämä sosiaalinen status on yleensä prioriteeteissä korkeammalla. Tämä taas muodostaa eräänlaisen oravanpyörän: jos ei ole ystäviä entuudestaan, harva haluaa olla ensimmäinen. Ilmeisesti pelkäävät, että yksinäiset ovat jotain vaarallisia sekopäitä, siksi kukaan ei ole halunnut olla heidän kanssaan aiemminkaan?
kumpio kirjoitti:Ehkä yksinäisyydestä poistuminen vaatii nimenomaan tietynlaista valmiutta ja avoimuuden tilaa, eikä ole itsestäänselvyys, että ihminen olisi aina valmis kohtaamaan toisen ihmisen.
Voihan sitä olla yksin, vaikka toinen ihminen istuisi ihan vieressä. Jos ei ole valmis jakamaan ja altistumaan toisen ihmisen vaikutukselle, mikä välillä on aika pelottavaa, on vaikea tuntea muuta kuin yksinäisyyttä.
Tunnistan itsestäni, että olen joskus ennen saattanut toivoa yksinäisyyden vähenemistä, mutta mulla ei ole ollut valmiutta kohdata muita ihmisiä, itseäni siinä samassa.
Tietty syyt yksinäisyydelle voivat olla sisäisten ohella ulkoisia ja käytännöllisiä, esim. välimatkat.
Tää on kanssa ihan totta. Myönnän itsekin, että vaikka usein kaipaakin ystäviä elämäänsä - en kuitenkaan ole varma uskallanko ottaa sitä ratkaisevaa askelta. Riippuu varmasti ihan siitä toisesta ihmisestä, millaiseksi oloni hänen kanssaan koen. Tunnenko pystyväni olemaan aito oma itseni, rentoutumaan (lähes) samalla tavalla kuin kotona omissa oloissani jne.. Niin moni ihminen on tähän ikään mennessä jo pettänyt mun luottamuksen, että olen myös tavallaan pystyttänyt ympärilleni sellaiset suojamuurit jotka vievät oman aikansa. Ja suurimmalla osalla ihmisestä ei tunnetusti ole aikaa eikä välttämättä haluakaan murtaa niitä.
Nimenomaan tuo toiselle itsensä altistaminen tuntuu tavallaan pelottavalta. Siinä pitäisi antaa itsestään jotain sellaista, minkä yleensä pitää vain itsellään. Okei, saan tämän kuulostamaan hyvin dramaattiselta, mutta mulla on huonoja kokemuksia tästäkin että ensin on esitetty ystävää vain että saadaan "sisäpiirin tietoa" ulos minusta ja käytetty sitten häikäilemättä yhteisesti hyväksi kun tarvittava tieto on minusta imetty. Siksi olenkin nykyään hyvin tarkka siitä mitä kenellekin itsestäni annan, koska olen yksinkertaisesti joutunut pettymään liian monta kertaa. Tällaisissa kokemuksissa menee helposti usko ja luottamus ihmisiin, vaikka juuri he eivät olisikaan mitään pahaa tehneetkään. Se on vain silkkaa itsesuojeluvaistoa kaiken jäljiltä.
Itsekin toivon usein tämän jonkinasteisen yksinäisyyden väistymistä, mutta myönnän minäkin että valmiuksia uusien ihmisten kohtaamiseen ei juuri ole. Ehkä tilannetta auttaisi se, jos se toinen olisi samanlaisessa tilanteessa. En sit muuten tiedä.