Itsellä on lapsuudesta asti ollut pakko-oireilua. Sekä käyttäytymisenä, että ajatuksina. OCDni on kuitenkin ollut kausiluonteista ja välillä on mennyt vuosiakin ilman pakko-oireilua. Nyt on oireeton kausi menossa, ollut jo pidemmän aikaa. Ainoastaan tarkastelua tulee tehtyä, kun lähden johonkin tai menen nukkumaan. Oireilusta ei tällä hetkellä kuitenkaan voi puhua, koska tarkastan vain kerran tai kaksi. Pahimpana oireilukautena saatoin tarkastaa viisikin kertaa ja silti miettiä, että jäikö jokin päälle.
En tiedä johtuuko tämänhetkinen oireettomuuteni lääkityksestä vai onko nyt muuten vain oireeton kausi menossa. En ole uskaltanut lopettaa lääkitystä, vaan käytän sitä minimiannostuksella,koska minkäänlaista haittaa siitä ei ainakaan ole.
Pahimpina kausina uskoin, että olen tulossa hulluksi,kun väkivaltaiset pakkoajatukset pyörivät mielessä, vaikka kuinka yritti olla sellaisia ajattelematta. Ne olivat täysin hallitsemattomia, vastenmielisiä ja oman luonteen vastaisia. Kamalaa aikaa...onneksi siitä on jo vuosia.
Itseänikin helpotti suuresti, kun törmäsin termiin OCD. En siis ollutkaan hullu, vaan minulla oli OCD. Tunnistettuani sairauden oli helpompi myös hankkia apua siihen.
Masennus /ahdistuneisuus
Re: Masennus /ahdistuneisuus
Noniin, löytyhän niitä kohtalontovereita heti kun keskustelun vain aloitti. 
OCD:kin tai ainakin astetta neuroottisempi oireilu on varmasti muutenkin paljon yleisempää kuin mitä tilastot näyttää. Hyvin harva oirehtiva nimittäin koskaan päätyy diagnoosiin, aika harva itseasiassa koskaan edes lääkärin juttusille tämän vaivan kanssa. Piilo-oirehtivia ja oireitaan salailevia on sitten siitäkin edestä.
Monesti olen minäkin (etenkin aiemmin) joutunut melkein pihasta kääntymään takaisin, varmistamaan vielä 11. kerran että ovi on varmasti lukossa ja hella kiinni. Lopulta olen kuitenkin kestänyt epävarmuuden tunteen ja mennyt kaikesta huolimatta. Kun on kotiin palatessaan voinut huomata, että talo ei ole tulessa eikä mitään ole varastettu, alkaa usko itseensä lopulta voimistua. Hitaasti, mutta kuitenkin.
Toinen juttu on sitten vielä se, että pelkään jos vaikka sanon pakkoajatukseni ääneen tai kerron niistä jollekin, niistä tulee samalla totta. Että ikään kuin ne pitäisi pakonomaisesti tukahduttaa päänsä sisälle, eikä missään nimessä enää koskaan antaa niiden sinne tulla. Noh, kaikkihan tietävät miten käy kun jotakin asiaa yrittää olla ajattelematta? Ajatuksethan vain voimistuvat.
Kyllä tämän sairauden kanssa joutuu tosiaan menemään varmasti ihan hautaan saakka. Kausittaistahan oireilu enemmän onkin, stressi ja kiire vaikuttavat suuresti. Ja tällaisia epämiellyttäviä pakkoajatuksia on tosiaan ihan kaikilla, mutta harva edes välttämättä tunnistaa niitä ajatusten virrasta. Tai ainakaan jää murehtimaan kuukausitolkulla, kuten itse.
Mä ainakin itse epäilen että mulla on noiden väkivaltaisten pakkoajatusten taustalla ollut ihan puhtaasti se, että en ole nuorempana jostain syystä kyennyt ilmaisemaan voimakkaita tunteita, kuten vihaa. Se kaikki kiukku, inho ja viha mm. koulukiusaamisesta on patoutunut sisälleni, vailla keinoa purkautua. Mulle on ihan psykologin toimesta aikoinaan sanottu, että mä on aivan liian kiltti persoona ja että mun pitää opetella ilmaisemaan vahvemmin tunteitani - myös niitä negatiivisia. Jokaisessa ihmisessä kun on luonnostaan annos agressiota, joka on tarkoitettu ennenkaikkea itsensä suojelemiseen ja puolustamiseen. Mä en halunnut/osannut käyttää tätä ja tunteeni purkautuivat myöhemmin sitten pelottavina ajatuksina.
Kyllähän tähänkin vaivaan tietysti lääkkeitä on, samoja nappeja kun masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöihin (SSRI). Ongelma näissä on vain se että OCD vaatii yleensä hyvin korkeita annoksia laantuakseen ja tämähän moninkertaistaa sivuvaikutusten määrän. Lääkkeet eivät myöskään juuri koskaan paranna tästä, vaan oireet palaavat välittömästi kun lääkitys loppuu. Ne tavallaan siis tukahduttavat nämä epämiellyttävät ajatuskuviot ja luovat sellaisen osittaisen "hällä-väliä" -asenteen, joka on tietysti omiaan helpottamaan neuroottista huolehtimista.
Mulla on nyt 1,5v menny essitalopraamia eri annoksin muihin syihin (ei MT-ongelmiin) ja kieltämättä se on rauhoittanut pakko-oireita kummasti. Nyt vain kun lääkitystä ollaan ajamassa "tarpeettomana" alas, jo 5mg kohdalla oireilu on palannut kummasti - lähes lähtötasolle. Lääkkeitä ei jokatapauksessa voi käyttää, sillä ne aiheuttavat liikaa häiritseviä haittavaikutuksia (muistiongelmat, tunteettomuus jne.)
OCD:n väkivaltaiset pakkoajatuksehan ovat yleisimpiä juuri niillä kaikkein kilteimmillä ihmisillä. Useinhan koko OCD:ssä kaiken oirelun takana ovat aivan käsittämättömät ja oman luonteen vastaiset ajatukset, jotka vievät aivan liikaa huomiota kaikelta muulta. Onhan se ymmärrettävää, että sitä pelkää etenkin alussa sekoavansa täysin jos ajatukset pyörivät vain muiden vahingoittamisen yms. ympärillä. Tästä seuraava ahdistus vain voimistaa tätä lenkkiä.
Paras keino elää pakko-oireisen häiriön kanssa on yrittää olla kiinnittämättä liikaa huomiota näihin ajatuskuvioihin. Antaa niiden vain tulla niitä pohtimatta ja kieltäytyy vaan kaikista rituaaleista, mitä yleensä tekee "ajatuksiltaan suojellakseen". Se ei tosiaan ole helppoa, mutta oman kokemukseni mukaan paras keino hallita oireilua. Joskus voi myös olla tarpeen mennä ihan konkreettisesti suoraan sitä pelkoa kohden. Jos siis vaikka satut pelkäämään lukua 6, kirjoita se sata kertaa paperille ja kuljeta sitä vaikka kaikkialle mukanasi. Jos taas pelkäät että koti syttyy palamaan, laita hellan ajastin päälle kotoasi lähtiessä. Sillä sinä kyllä syvällä tiedät, että pelkän ajastimen kytkentä ei kytke virtaa ennen kuin määräajan kuluttua - jolloin oletkin jo taas kotona.
Tällaisesta pelon kohtaamisen harjoittelusta syntyvät pelottavat/huolestuttavat mielikuvat ovat omiaan auttamaan aivoja ymmärtämään, että vaikka toimiikin näin - mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu.
OCD:kin tai ainakin astetta neuroottisempi oireilu on varmasti muutenkin paljon yleisempää kuin mitä tilastot näyttää. Hyvin harva oirehtiva nimittäin koskaan päätyy diagnoosiin, aika harva itseasiassa koskaan edes lääkärin juttusille tämän vaivan kanssa. Piilo-oirehtivia ja oireitaan salailevia on sitten siitäkin edestä.Eihän sitä tosiaan kannata toisten asioista pahemmin julkisesti kertoilla, lähinnä hainkin että jos on omakohtaista kokemusta aiheesta. Omista asioista kun luonnollisesti on lupa puhua, jos vain itse niin haluaa. Helposti tässä itsensä tämän vaivan kanssa on tosiaan "hulluksi" tuntenut, vaikka se itse kehitetelty leima onkin ajan saatossa on häljennyt. Mutta onhan se ihan ymmärrettävää että tällaisista asioista arastelee puhua kellekään - kaikki ei todellakaan ymmärrä mistä on kyse, jos esimerkiksi väkivaltaisista pakkoajatuksista ryhtyy avautumaan.Geith kirjoitti:En ihan hirveästi viitsi alkaa julkisesti kertomaan, miten eksäni oireili, sillä epäilen hänen löytäneen tämän sivuston.Eikä se olisi reiluakaan, sillä hän ei halua leviteltävän hänen oireilustaan (vaikka tuskin kukaan muu nyt osaa häneen yhdistää, mutta hän kuitenkin tunnistaa itse oireensa). Itseasiassa hän ei koko sairaudesta ole kenellekään muulle vieläkään kertonut, hän kokee sen jotenkin "hulluutena" eikä halua toisten ihmisten tuomiota niskoilleen. Mullekin hän kertoi vasta pitkän ajan kuluessa, kun asuimme saman katon alla.
Tuollainen unohtelu on omallanikin kohdalla hyvin tuttua. Silloin kun on hauskaa ja muuta mielessä, se neuroottinen ajatuslenkki ei ehdi mukaan. Silloin esimerkiksi ovesta ulos pääseminen on ihan leikin tekoa (niin kuin se on toisille aina). Mutta odotas jos mielessä ei just sillä hetkellä ole mitään kun ne pelot ja huolet aktivoituvat. Yleensä juuri jokin yllyttävä mielikuva laukaisee sen varmistelun. Enhän minäkään ovea muuten tarkistaisi, ellei mieleni kehittelisi päässään uhkakuvia että tahallisesti jätän sen selälleen. Tai piilottelisi veitsiä ja muita teräviä esineitä, jos mieleni ei kehittäisi uhkakuvia jonkun puukotuksesta. Juuri nämä väkisen mieleen tunkevat pakkoajatukset/mielikuvat aiheuttavat sen ritualisoinnin tarpeen. Vaikka OCD:stä kärsivä tietääkin että todennäköisyys vahinkoon on ehkä 0,000000001 % luokkaa, se on kuitenkin "olemassa" ja mahdollinen katastrofin syntyminen täytyy estää - keinolla millä hyvänsä! Sillä minähän olen vastuussa kaikesta ympärilläni tapahtuvista asioista.Geith kirjoitti:Asuimme jo kimpassa ja olimme lähdössä yhteen tapahtumaan muutaman kilsan kävelymatkan päähän. Meillä oli mielenkiintoinen keskustelu käynnissä, kun puimme ja menimme ovesta. Keskustelu oli niin mielenkiintoinen hänenkin mielestään, että hän unohti lähtörituaalinsa ja oveakaan hän ei jäänyt kokeilemaan. Huomasin sen, mutta en sanonut mitään, ajattelin vain, että katsotaan, mitä tapahtuu. Olimme jo puolivälissä matkaa ja yhtäkkiä hän pysähtyi, oli saamaisillaan ahdistuskohtauksen ja hoippui hiukan. Paniikissa hän lähti sinkoamaan takaisin päin ja mutisi jtn. Nappasin häntä kädestä kiinni ja kiskaisin takaisin menosuuntaan. Tokaisin, että ei, anna olla, nyt mennään, tai me myöhästytään! Vastustelusta huolimatta kiskoin häntä perässäni ja niin me marssittiin lähes juoksuvauhtia sinne tapahtumaan, loppumatkasta hän jopa minua edellä päättäväisesti ja koko asiasta ei ikinä puhuttu. Sen jälkeen hän alkoi "unohdella" lähtörituaalejaan, ei oven testausta, mutta kaiken muun.
Monesti olen minäkin (etenkin aiemmin) joutunut melkein pihasta kääntymään takaisin, varmistamaan vielä 11. kerran että ovi on varmasti lukossa ja hella kiinni. Lopulta olen kuitenkin kestänyt epävarmuuden tunteen ja mennyt kaikesta huolimatta. Kun on kotiin palatessaan voinut huomata, että talo ei ole tulessa eikä mitään ole varastettu, alkaa usko itseensä lopulta voimistua. Hitaasti, mutta kuitenkin.
Tämä on hyvin yleistä. Pakkoajatuksethan ovat vielä siitäkin vaikeita, että ne lähes aina käsittelevät niin arkoja aiheita ettei niistä kehtaa puhua. Mä ainakin itse miettisin, että mitä se toinen ajattelis jos kertosin että mulla on tämmösiä. Vähemmän mielenterveysongelmista ymmärtämättömät varmaan vähintään olisivat viemässä pakkohoitoon, sillä sinnehän monesta kaikki "masentuneet hullut" pitää normaalien ihmien seasta lukita. Lisäksi kaikki ei ymmärrä että se että on tällaisia ajatuksia, ei tarkoita sitä että minä itse olisin niiden takana. Se, että mulle tulee tällaisia mieleen, ei tee musta mitään psykopaattia.INTPinson kirjoitti:Oon kyllä vältellyt tätä pakkoajatusaihetta kuin ruttoa, joskus jopa terapeutin kanssa keskustellessa. Periaatteessa mä oon jo päässyt näiden ajatusten häiritsevästä vaikutuksesta eroon, mutta silloin kun ei ole järkevää tekemistä, ne tunkevat mieleen. En nyt tiedä, haluanko kertoa niistä täällä tarkemmin, mutta sanotaanko näin, että tämän vastausviestinkin kirjoittaminen viivästyi pakkoajatusten takia, joten ei tästä oikein eroon pääse. Ja siinä olet oikeassa, että häpeän takia näistä oireista ei kerrota, itse olen vain opetellut elämään tämän kanssa. Periaatteessahan kaikilla ihmisillä on jonkin verran tietynlaisia pakkoajatuksia, mutta vain muutalla prosentilla ne ovat häiritseviä.
Toinen juttu on sitten vielä se, että pelkään jos vaikka sanon pakkoajatukseni ääneen tai kerron niistä jollekin, niistä tulee samalla totta. Että ikään kuin ne pitäisi pakonomaisesti tukahduttaa päänsä sisälle, eikä missään nimessä enää koskaan antaa niiden sinne tulla. Noh, kaikkihan tietävät miten käy kun jotakin asiaa yrittää olla ajattelematta? Ajatuksethan vain voimistuvat.
Kyllä tämän sairauden kanssa joutuu tosiaan menemään varmasti ihan hautaan saakka. Kausittaistahan oireilu enemmän onkin, stressi ja kiire vaikuttavat suuresti. Ja tällaisia epämiellyttäviä pakkoajatuksia on tosiaan ihan kaikilla, mutta harva edes välttämättä tunnistaa niitä ajatusten virrasta. Tai ainakaan jää murehtimaan kuukausitolkulla, kuten itse.
Mä ainakin itse epäilen että mulla on noiden väkivaltaisten pakkoajatusten taustalla ollut ihan puhtaasti se, että en ole nuorempana jostain syystä kyennyt ilmaisemaan voimakkaita tunteita, kuten vihaa. Se kaikki kiukku, inho ja viha mm. koulukiusaamisesta on patoutunut sisälleni, vailla keinoa purkautua. Mulle on ihan psykologin toimesta aikoinaan sanottu, että mä on aivan liian kiltti persoona ja että mun pitää opetella ilmaisemaan vahvemmin tunteitani - myös niitä negatiivisia. Jokaisessa ihmisessä kun on luonnostaan annos agressiota, joka on tarkoitettu ennenkaikkea itsensä suojelemiseen ja puolustamiseen. Mä en halunnut/osannut käyttää tätä ja tunteeni purkautuivat myöhemmin sitten pelottavina ajatuksina.
Yleensähän tämä häiriö alkaakin viimeistään nuoruusiällä tai nuorena aikuisena. Monesti pakonomaisa käytöstä on ollut olemassa jo huomattavasti ennen kuin vaiva on valjennut itselle, mutta yleensä siihen herää vasta sitten kun se muuttuu häiritsevämmäksi tai muodoltaan pelottavaksi. Kausiluonteista tämä suurimmalla osalla tosiaan taitaa olla, elämäntilanne ja stressin määrä ratkaisee tässäkin paljon. Mulla vakavuusaste on vaihdellut siis ihan invalidisoivasta pakkoajatus/-rituaalitulvasta lähes oireettomiin jaksoihin. Joskus on oikeasti ollut vaiheita, että en ole kuullut edes omia ajatuksiani pakkoajatusten takaa, saati että olisi pystynyt juuri puhumaan mitään. Vaikeita aikoja, kieltämättä. Tällä hetkellä oireita on kohtalaisesti, mutta empä ole oikeastaan 10 vuoteen sellaista päivää nähnyt etteivät ne jollain tasolla läsnä olisi - vaikkakin ihan vaan taustalla.sadepäivä kirjoitti:Itsellä on lapsuudesta asti ollut pakko-oireilua. Sekä käyttäytymisenä, että ajatuksina. OCDni on kuitenkin ollut kausiluonteista ja välillä on mennyt vuosiakin ilman pakko-oireilua. Nyt on oireeton kausi menossa, ollut jo pidemmän aikaa. Ainoastaan tarkastelua tulee tehtyä, kun lähden johonkin tai menen nukkumaan. Oireilusta ei tällä hetkellä kuitenkaan voi puhua, koska tarkastan vain kerran tai kaksi. Pahimpana oireilukautena saatoin tarkastaa viisikin kertaa ja silti miettiä, että jäikö jokin päälle.
En tiedä johtuuko tämänhetkinen oireettomuuteni lääkityksestä vai onko nyt muuten vain oireeton kausi menossa. En ole uskaltanut lopettaa lääkitystä, vaan käytän sitä minimiannostuksella,koska minkäänlaista haittaa siitä ei ainakaan ole.
Pahimpina kausina uskoin, että olen tulossa hulluksi,kun väkivaltaiset pakkoajatukset pyörivät mielessä, vaikka kuinka yritti olla sellaisia ajattelematta. Ne olivat täysin hallitsemattomia, vastenmielisiä ja oman luonteen vastaisia. Kamalaa aikaa...onneksi siitä on jo vuosia.
Itseänikin helpotti suuresti, kun törmäsin termiin OCD. En siis ollutkaan hullu, vaan minulla oli OCD. Tunnistettuani sairauden oli helpompi myös hankkia apua siihen.
Kyllähän tähänkin vaivaan tietysti lääkkeitä on, samoja nappeja kun masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöihin (SSRI). Ongelma näissä on vain se että OCD vaatii yleensä hyvin korkeita annoksia laantuakseen ja tämähän moninkertaistaa sivuvaikutusten määrän. Lääkkeet eivät myöskään juuri koskaan paranna tästä, vaan oireet palaavat välittömästi kun lääkitys loppuu. Ne tavallaan siis tukahduttavat nämä epämiellyttävät ajatuskuviot ja luovat sellaisen osittaisen "hällä-väliä" -asenteen, joka on tietysti omiaan helpottamaan neuroottista huolehtimista.
Mulla on nyt 1,5v menny essitalopraamia eri annoksin muihin syihin (ei MT-ongelmiin) ja kieltämättä se on rauhoittanut pakko-oireita kummasti. Nyt vain kun lääkitystä ollaan ajamassa "tarpeettomana" alas, jo 5mg kohdalla oireilu on palannut kummasti - lähes lähtötasolle. Lääkkeitä ei jokatapauksessa voi käyttää, sillä ne aiheuttavat liikaa häiritseviä haittavaikutuksia (muistiongelmat, tunteettomuus jne.)
OCD:n väkivaltaiset pakkoajatuksehan ovat yleisimpiä juuri niillä kaikkein kilteimmillä ihmisillä. Useinhan koko OCD:ssä kaiken oirelun takana ovat aivan käsittämättömät ja oman luonteen vastaiset ajatukset, jotka vievät aivan liikaa huomiota kaikelta muulta. Onhan se ymmärrettävää, että sitä pelkää etenkin alussa sekoavansa täysin jos ajatukset pyörivät vain muiden vahingoittamisen yms. ympärillä. Tästä seuraava ahdistus vain voimistaa tätä lenkkiä.
Paras keino elää pakko-oireisen häiriön kanssa on yrittää olla kiinnittämättä liikaa huomiota näihin ajatuskuvioihin. Antaa niiden vain tulla niitä pohtimatta ja kieltäytyy vaan kaikista rituaaleista, mitä yleensä tekee "ajatuksiltaan suojellakseen". Se ei tosiaan ole helppoa, mutta oman kokemukseni mukaan paras keino hallita oireilua. Joskus voi myös olla tarpeen mennä ihan konkreettisesti suoraan sitä pelkoa kohden. Jos siis vaikka satut pelkäämään lukua 6, kirjoita se sata kertaa paperille ja kuljeta sitä vaikka kaikkialle mukanasi. Jos taas pelkäät että koti syttyy palamaan, laita hellan ajastin päälle kotoasi lähtiessä. Sillä sinä kyllä syvällä tiedät, että pelkän ajastimen kytkentä ei kytke virtaa ennen kuin määräajan kuluttua - jolloin oletkin jo taas kotona.
Tällaisesta pelon kohtaamisen harjoittelusta syntyvät pelottavat/huolestuttavat mielikuvat ovat omiaan auttamaan aivoja ymmärtämään, että vaikka toimiikin näin - mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu.
Re: Masennus /ahdistuneisuus
Jonkin verran olen myös törmännyt siihen, kiltit ihmiset, joilla ei ole OCD:ta, näkevät väkivaltaisia unia. He ovat joskus jopa tosissaan säikähtäneet unien vihapitoisia sadomasokistisia väkivaltaisuuksia ja miettineet omaa aggressiivisuustasoaan. Siis unillahan on tasapainotus-tarkoitus. Kiltit ihmiset eivät juuri pura negatiivisia tunteita valvoessa, joten uni purkaa patoa ja käsittelee rajutkin tuntemukset.niksuu93 kirjoitti:N
Mä ainakin itse epäilen että mulla on noiden väkivaltaisten pakkoajatusten taustalla ollut ihan puhtaasti se, että en ole nuorempana jostain syystä kyennyt ilmaisemaan voimakkaita tunteita, kuten vihaa. Se kaikki kiukku, inho ja viha mm. koulukiusaamisesta on patoutunut sisälleni, vailla keinoa purkautua. Mulle on ihan psykologin toimesta aikoinaan sanottu, että mä on aivan liian kiltti persoona ja että mun pitää opetella ilmaisemaan vahvemmin tunteitani - myös niitä negatiivisia. Jokaisessa ihmisessä kun on luonnostaan annos agressiota, joka on tarkoitettu ennenkaikkea itsensä suojelemiseen ja puolustamiseen. Mä en halunnut/osannut käyttää tätä ja tunteeni purkautuivat myöhemmin sitten pelottavina ajatuksina.
--- --- --- --- --- --- --- ---
OCD:n väkivaltaiset pakkoajatuksehan ovat yleisimpiä juuri niillä kaikkein kilteimmillä ihmisillä. Useinhan koko OCD:ssä kaiken oirelun takana ovat aivan käsittämättömät ja oman luonteen vastaiset ajatukset, jotka vievät aivan liikaa huomiota kaikelta muulta. Onhan se ymmärrettävää, että sitä pelkää etenkin alussa sekoavansa täysin jos ajatukset pyörivät vain muiden vahingoittamisen yms. ympärillä. Tästä seuraava ahdistus vain voimistaa tätä lenkkiä.
Oliskohan väkivaltaisilla pakkoajatuksillakin jonkin sortin tasapainotuspointti? Tai siis eihän ne sellaiset ajatukset kivoja ole ja kaikkien mieli ei niitä pidemmän päälle välttämättä kestä, mutta jos se kuitenkin on yksi tie esim aggression purkuun, poistamiseen?
Ole oma itsesi ja muutu. Muutahan sinä et voi.
Re: Masennus /ahdistuneisuus
Kyllä varmasti on yhteys. Kiltithän nimenomaan pelästyvät tällaisia agressiivia ajatuksiaan, koska ne ovat vastoin heidän luonnettaan. Kuitenkin jokaisessa ihmisessä on olemassa tietty annos tervettä agressiota, joka on tarkoitettu suojelemaan yksilöä ulkoisilta uhilta. Ilman sitä ihminen ei välttämättä pystyisi, tai edes osaisi puolustautua tilanteen tullen.Geith kirjoitti:Jonkin verran olen myös törmännyt siihen, kiltit ihmiset, joilla ei ole OCD:ta, näkevät väkivaltaisia unia. He ovat joskus jopa tosissaan säikähtäneet unien vihapitoisia sadomasokistisia väkivaltaisuuksia ja miettineet omaa aggressiivisuustasoaan. Siis unillahan on tasapainotus-tarkoitus. Kiltit ihmiset eivät juuri pura negatiivisia tunteita valvoessa, joten uni purkaa patoa ja käsittelee rajutkin tuntemukset.
Oliskohan väkivaltaisilla pakkoajatuksillakin jonkin sortin tasapainotuspointti? Tai siis eihän ne sellaiset ajatukset kivoja ole ja kaikkien mieli ei niitä pidemmän päälle välttämättä kestä, mutta jos se kuitenkin on yksi tie esim aggression purkuun, poistamiseen?
Itsekin nään jonkin verran unia, joiden teemat ovat usein oman luonteeni ulkopuolelta. Paljon myös aivot tuppaavat käsittelemään stressinaiheuttajia myös unissa, joten selvästi ne heijastuvat myös alitajunnasta. Varsinkin alussa ne pelästyttivät ja heikoimmalla hetkellä alkoi epäilemään jo omia tarkoitusperiään, mutta kuten OCD:stä kärsivillekin tupataan sanoa: ajatuksista on valovuosia tekoihin, eikä jonkin asian ajatteleminen tarkoita että sitä haluaisit. Ihminen ei pysty täysin kontrolloimaan ajatustensa juoksua, eikä epämiellyttävistäkään ajatuksista tulisi tuntea huonoa omaatuntoa.
Sen verran voin omalta kohdaltani noista väkivaltaisista pakkoajatuksista kertoa, että ne selvästi nousivat eräänlaisesta menettämisen pelosta. Esimerkiksi koskiessaan vanhempiani, pelkäsin jostain syystä menettäväni heidät ja suoritin pakkorituaaleja "pelastaakseni" heidät tältä. Sinänsähän näissä ajatuskuvioissa ei ole mitään järkeä tai logiikkaa, sillä ilman näitä epämiellyttäviä pakkoajatuksiahan ei tarvitsisi "suojelurituaalia" edes suorittaa, joten miksi ihmeessä aivot nostavat mieleen tällaisia sairaita ajatuksia? Syitä ei taideta vielä tänäkään päivänä kunnolla tuntea, mutta ilmeisesti kyse on jonkin sortin alitajunnasta nousevasta reaktiosta, joka pakottaa mielen painimaan näiden asioiden kanssa alituisesti, jotta "suojelu" ei vaan unohtuisi hetkeksikään.
Mulla on ollut ajanjaksoja, jolloin päässä ei ole ollut mitään muuta kuin pakkoajatuksia. Viimeinen ajatuslenkki ennen nukahtamista ja ensimmäinen kun avaan silmäni. Ei siinä pahemmin kiinnosta hereillä olla. Kukaan ei jaksa kuunnella sellaista, kun pää syöttää hirveitä juttuja ajateltavaksi eikä niitä pääse mitenkään pakoon. Pahimmillaan ne estävät loogisen ajattelun ja korkeammat aivotoiminnot kokonaan, ihminen on kuin aivoton zombie. Ainoastaan totaalinen kyllästyminen ja burn-out on hiljentänyt ne hetkeksi, samaten itkeminen.
Paras keino tällaisten pakkoajatusten hoitamiseen on ehdottomasti niiden kohtaaminen. Se maaginen uskomus, että "pahaa tapahtuu jos en tee näin" on pakko murtaa. Mentävä suoraan pelkoa kohti. Se ja siitä aiheutuva ahdistus kyllä helpottaa ajan kanssa, ellei päivissä niin ainakin viikoissa ja kuukausissa. Jos siis esimerkiksi ihminen uskoo että hänen läheisensä kuolevat jos ei kirjoita paperille sataa kertaa päivässä "minä suojelen heitä", paras hoito on kirjoittaa sen sijasta paperille "läheiseni kuolevat, koska minä olen itsekäs enkä suojele heitä". Tämä kuulostaa varmasti ihan idioottimaiselta häiriöstä kärsimättömien korvissa, mutta se oikeasti toimii. Mielikuvaharjoittelu on erittäin tehokas kognitiivisen käyttäytymisterapian muoto ja näin tapahtuva suoran pelot uhmaaminen aiheuttaa ihmisellä automaattisen mielikuvaharjoittelun, muodossa "entä jos, entä jos, entä jos, koska mä tein näin enkä tehnyt tätä ja tätä" ja johtaa pitkässä juoksussa pakkoajatusten tulemisen tietoisuuteen ja näin niiden paremman käsittelyn.
Mut siis joo, mulla on tosiaan ollut vaikeuksia ilmaista esim. kiukkua ja vihaa, ja varmasti osasyy häiriön syntyyn. Aina kun suutuin jollekin tai olisi pitänyt ilmaista oma tahtonsa varsin voimakkain tuntein, purin kiltisi alahuulta ja tukahdutin tunteeni, vaikka otsasta olisi kuhmu noussut. Ongelma tällaisessa suhtautumisessa on vain se, että tunteet kyllä pyrkivät lopulta pintaan riippumatta siitä miten syvälle ne kätket ja joskus se ilmenemismuoto voi olla varsin rajukin - kuten pakkoajatukset.
Re: Masennus /ahdistuneisuus
Tällainen jatkoajatus tuli tähän ketjuun mieleen. 
Onko teille muille tuttua sellainen käytös, että teidän pitää tavallaan ajoittain aina masentua - vain voidaksenne huomata, että teillä on asiat oikeastaan elämässänne ihan hyvin ja toisaalta yllättävänkin paljon mielenkiintoisia asioita, joiden parissa viettää aikaa?. Mä nimittäin oon jo pitkään huomannut tällaisen silmukan toistuvan säännöllisesti elämässäni. Ensin saatetaan olla ihan jossakin pohjamudassa, mutta sieltä aina pikkuhiljaa päästy ylös lempiasioitaan tekemällä ja muutenkin elämään positiivisemmin suhtautumalla. Tätä hyvää vaihdetta saattaa jatkua kuukausista vuosiin, kunnes taas joskus koittaa se aika että mikään ei enää tunnu miltään. Sitten taas vajotaan alas, ollaan siellä tapahtumaketjun nopeudesta riippuen viikkoja-kuukausia, kunnes taas lähtee se hitaasti tapahtuva nousu kohti normaalimpaa tunnemaailmaa.
Ilmeisesti aivoni "tympääntyvät" aina jossain vaiheessa näihin tekemiini asioihin (myös kiinnostuksen kohteisiin!) ja lopulta masentuvat pahimmillaan kuukausiksi. Sitten kun ne ovat taas olleet siellä negatiivisessa ympäristössä riittävän kauan, pienetkin asiat alkavat taas hiljakseen tuntua yllättävän hyviltä ja koko mielenkiinto elämään palaa taas (lähes) normaaliksi.
Hyvin rasittava kulkulenkki, etenkin kun tuntuu ettei elämässä uskalla iloita tai innostua mistään, kun se romahdus voi taas kohdata milloin tahansa.
En tiedä saiko kukaan ajatuksesta kiinni?
Onko teille muille tuttua sellainen käytös, että teidän pitää tavallaan ajoittain aina masentua - vain voidaksenne huomata, että teillä on asiat oikeastaan elämässänne ihan hyvin ja toisaalta yllättävänkin paljon mielenkiintoisia asioita, joiden parissa viettää aikaa?. Mä nimittäin oon jo pitkään huomannut tällaisen silmukan toistuvan säännöllisesti elämässäni. Ensin saatetaan olla ihan jossakin pohjamudassa, mutta sieltä aina pikkuhiljaa päästy ylös lempiasioitaan tekemällä ja muutenkin elämään positiivisemmin suhtautumalla. Tätä hyvää vaihdetta saattaa jatkua kuukausista vuosiin, kunnes taas joskus koittaa se aika että mikään ei enää tunnu miltään. Sitten taas vajotaan alas, ollaan siellä tapahtumaketjun nopeudesta riippuen viikkoja-kuukausia, kunnes taas lähtee se hitaasti tapahtuva nousu kohti normaalimpaa tunnemaailmaa.
Ilmeisesti aivoni "tympääntyvät" aina jossain vaiheessa näihin tekemiini asioihin (myös kiinnostuksen kohteisiin!) ja lopulta masentuvat pahimmillaan kuukausiksi. Sitten kun ne ovat taas olleet siellä negatiivisessa ympäristössä riittävän kauan, pienetkin asiat alkavat taas hiljakseen tuntua yllättävän hyviltä ja koko mielenkiinto elämään palaa taas (lähes) normaaliksi.
Hyvin rasittava kulkulenkki, etenkin kun tuntuu ettei elämässä uskalla iloita tai innostua mistään, kun se romahdus voi taas kohdata milloin tahansa.
En tiedä saiko kukaan ajatuksesta kiinni?
Re: Masennus /ahdistuneisuus
Noh, en tiiä pakkoajatuksesta, mut ihelleni se on fakta, et elämässä on oltava jotain mistä tapella. Ihe tiiän tappelevani sairauden kans lopun ikääni, vaikka sen tavallaan saakii hoijettuu kuntoon. Sairauden merkitys vaan on tähän asti ollu nii merkittävä, et ei ilman sitä ossais ollakaan. Masennuksen kans ihan sama homma, sairaushan sekin on, ja kun siihen kerta taipumukset periny ja pitkäaikasta masennusta edelleen prosessoin, nii en mie turhan onnellinenkaa osais olla. Aika sama kun aikanaan lääke poisti pelon, tunsin olevani hukassa ja halusin pelätä taas.
Tääkään ei oo pakkoajatus, mut haluun painottaa: miun elämän on oltava täydellisen epätäydellinen.
Tääkään ei oo pakkoajatus, mut haluun painottaa: miun elämän on oltava täydellisen epätäydellinen.
Re: Masennus /ahdistuneisuus
Blackhorn kirjoitti:Noh, en tiiä pakkoajatuksesta, mut ihelleni se on fakta, et elämässä on oltava jotain mistä tapella. Ihe tiiän tappelevani sairauden kans lopun ikääni, vaikka sen tavallaan saakii hoijettuu kuntoon. Sairauden merkitys vaan on tähän asti ollu nii merkittävä, et ei ilman sitä ossais ollakaan. Masennuksen kans ihan sama homma, sairaushan sekin on, ja kun siihen kerta taipumukset periny ja pitkäaikasta masennusta edelleen prosessoin, nii en mie turhan onnellinenkaa osais olla. Aika sama kun aikanaan lääke poisti pelon, tunsin olevani hukassa ja halusin pelätä taas.
Tääkään ei oo pakkoajatus, mut haluun painottaa: miun elämän on oltava täydellisen epätäydellinen.
Mulla taas tuo pakkoajattelu ja pakkoajatukset tuntuvat olevan pääni keino jotenkin ilmaista, että hei nyt menee homma sietokyvyn yli. Eli silloin kun ei oikeasti enää jaksa, nuo kaatuvat päälle. Ja sekös on sitten "mukavaa" kun on jo muutenkin siellä ihan pohjamudissa ja kun pää rääkyy vielä omiaan, ettei koskaan ole hiljaista. Mutta tuohan on siis ihan klassista pakko-oireilua, ei tuossa mitään uutta.
Ihan totta tuo, että ihmisellä pitää olla elämässään haaveita ja tavoitteita. Ne kun pitää tähtäimessään niin on jotain mitä saavuttaa. Omalla kohdallani ei ainakaan tunnu olevan pahemmin merkitystä onko ne tavoitteet edes mitään kovin kummallisia, kunhan vain tavallaan suunnittelee niiden avulla elämäänsä hieman pidemmälle eteenpäin.
Nämä sairaudet tosiaan kun tuppaa olemaan sellaisia, että kun niihin sairastuu - niistä harvoin täysin koskaan parantuu. Lääkitys, terapia, omien voimavarojen tarkkailu voi pitää oireet ainakin suht kurissa, mutta alttius sairauden palaamiseen säilyy aina. Mutta toisaalta, onko sillä loppupeleissä mitään eroa onko terve vai oireeton? Pääasia on kuitenkin että pystyy nauttimaan elämästä, joka sinulle on annettu. Itse olen jo tavallaan ottanut sellaisen asenteen, että kun täydellinen paraneminen tuntuu lähes toivottomalta, on parantumista tärkeämpää tehdä elämästään mahdollisimman nautittavaa ja minimoida sairauksista aiheutuva kärsimys.
En myöskään ole aiemmin ollut lääkevastainen (ehkä pikemminkin päinvastoin), mutta tuo on totta ettei elämässä ole oikeastaan mitään järkeä ilman noita negatiivisiakin tunteita. Ne saavat onnen ja ilon tuntumaan sitten entistä paremmalta. Muistan itsekin millaista oli aiemmin olla lääkittynä: joskus olisin antanut mitä vain, että joku taikakonsti veisi nämä inhottavat ahdistuneisuuden tunteet ja masennuksen pois, mutta pelästyin myöhemmin sitä kun en voinut enää tuntea mitään. Mieluummin siis vaikka pelkkää surua kuin että ei tuntisi mitään. Et usko miten ihanaa oli pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa nauraa ja itkeä sen kaiken zombi-meiningin jälkeen. Tunsin itseni taas ihmiseksi!
Täytyy vielä myöntää, että olen melkoinen perfektionalisti. Kaiken on oltava täydellistä, mikään muu ei kelpaa. Tässä siis loistavat olosuhteet OCD:n syntymiselle. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt päästää tästä (epäterveestä) ajattelutavastani irti, sillä vaikka "kaaos" edelleen pelottaa - sen täydellisen järjestyksen jälkeen tuntuu tavallaan kuitenkin "pelottavan hyvältä" ajatus siitä, että antaisi asioiden vain olla ja mennä painollaan.
Re: Masennus /ahdistuneisuus
Sorry jos vaikutan pessimistiseltä (=realistilta!) masennuspotilaalta, mutta... miehä oonkii molempia. Hirveen kivaa ku merkityksellisistä asioista pääsee kirjottelemaan!
Terve vai oireeton - no ei kai se ero valtava oo, ehkä ne lähes vastaa toisiaan. Sairauvestakii lie kii. Ihe luulen et omine juttuineni vaikutan väärässäkii määrin terveeltä ko oon aika sujut psyykkisen puolen kans, vaikka se somaattisempi ei oo ollenkaan hyvässä jamassa. Mikä taas johtuu just niistä unelmista.
Hitto, allekirjotan ton pätkän kokonaan.
Toimii. Meen tästä vatvomasta undoonko koko viestin...
Haaveilu on ihanaa. Se on ihan helvetin ihanaa... nykyään kun niitä unelmia on.niksuu93 kirjoitti: Ihan totta tuo, että ihmisellä pitää olla elämässään haaveita ja tavoitteita. Ne kun pitää tähtäimessään niin on jotain mitä saavuttaa. Omalla kohdallani ei ainakaan tunnu olevan pahemmin merkitystä onko ne tavoitteet edes mitään kovin kummallisia, kunhan vain tavallaan suunnittelee niiden avulla elämäänsä hieman pidemmälle eteenpäin.
Nämä sairaudet tosiaan kun tuppaa olemaan sellaisia, että kun niihin sairastuu - niistä harvoin täysin koskaan parantuu. Lääkitys, terapia, omien voimavarojen tarkkailu voi pitää oireet ainakin suht kurissa, mutta alttius sairauden palaamiseen säilyy aina. Mutta toisaalta, onko sillä loppupeleissä mitään eroa onko terve vai oireeton? Pääasia on kuitenkin että pystyy nauttimaan elämästä, joka sinulle on annettu. Itse olen jo tavallaan ottanut sellaisen asenteen, että kun täydellinen paraneminen tuntuu lähes toivottomalta, on parantumista tärkeämpää tehdä elämästään mahdollisimman nautittavaa ja minimoida sairauksista aiheutuva kärsimys.
Terve vai oireeton - no ei kai se ero valtava oo, ehkä ne lähes vastaa toisiaan. Sairauvestakii lie kii. Ihe luulen et omine juttuineni vaikutan väärässäkii määrin terveeltä ko oon aika sujut psyykkisen puolen kans, vaikka se somaattisempi ei oo ollenkaan hyvässä jamassa. Mikä taas johtuu just niistä unelmista.
Kyllä mie uskon, kävin ihekii tuon tunnekuolleisuuden läpi. Totesin, että mieluummin helvetin huonovointinen, kun tuntematon ihelleen - ja se olikii sit se piste minkä jälkeen oikeesti alko henkisesti paranemaan; ymmärrän ton johdosta sitä sanontaa, että paraneminen lähtee ihestä. Mut ymmärrän myös sitä miks ihmiset alkoholisoituu, miks toiset käy veitsellä: kärsin edelleen lääkkeitten sivuoireesta, eli miun yks pakokeino, luovuus, on osittain poissa. Ei oo sitä omaa pakoreittiä, raivon ja pelon värejä ja viivat ei osu kohilleen. Ja jotain tarviis silti tehä. Tyydyn nykyään unelmointiin ja musiikin kuunteluun koska onneks musiikki nousee suoraan päähän...niksuu93 kirjoitti: En myöskään ole aiemmin ollut lääkevastainen (ehkä pikemminkin päinvastoin), mutta tuo on totta ettei elämässä ole oikeastaan mitään järkeä ilman noita negatiivisiakin tunteita. Ne saavat onnen ja ilon tuntumaan sitten entistä paremmalta. Muistan itsekin millaista oli aiemmin olla lääkittynä: joskus olisin antanut mitä vain, että joku taikakonsti veisi nämä inhottavat ahdistuneisuuden tunteet ja masennuksen pois, mutta pelästyin myöhemmin sitä kun en voinut enää tuntea mitään. Mieluummin siis vaikka pelkkää surua kuin että ei tuntisi mitään. Et usko miten ihanaa oli pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa nauraa ja itkeä sen kaiken zombi-meiningin jälkeen. Tunsin itseni taas ihmiseksi!
Hitto, allekirjotan ton pätkän kokonaan.
Miula ei oo mitään OCD:hen verrattavaa, mut on joitakii rutiineja että kestäsin järissäni. Vieraassa paikassa käy ahistamaan, jos haluu teetä neljältä aamulla. Ja teetä on saatava joka päivä, öh. Perfektionismi taas... saatoin olla joskus, mut se ei taija vaan tehä meikäläisen mielenterveydelle hyvää joten se siitä, lakkasin yrittämästä liikaa. Mikä meinaa iteasiassa just sitä et antaa asioitten mennä omala painollaa.niksuu93 kirjoitti: Täytyy vielä myöntää, että olen melkoinen perfektionalisti. Kaiken on oltava täydellistä, mikään muu ei kelpaa. Tässä siis loistavat olosuhteet OCD:n syntymiselle. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt päästää tästä (epäterveestä) ajattelutavastani irti, sillä vaikka "kaaos" edelleen pelottaa - sen täydellisen järjestyksen jälkeen tuntuu tavallaan kuitenkin "pelottavan hyvältä" ajatus siitä, että antaisi asioiden vain olla ja mennä painollaan.
Toimii. Meen tästä vatvomasta undoonko koko viestin...
Re: Masennus /ahdistuneisuus
^ Realisti minäkin olen, ehkä jopa enemmän pessimismiin kallellaan. No, on tässä tietysti se hyvä puoli että kun varautuu aina pahimpaan - ei pääse pettymään. Vaikka onhan se tietysti aika raskasta jatkuvasti maalailla piruja seinille asioista, jotka ovat suurimmalle osalle ihmisistä täysin yhdentekeviä. Unelmoin siitä päivästä, että olisin joskus vapaa näistä ongelmistani. Mutta taitaa vain olla turha toivo: ocd-oireilua 10 vuotiaasta lähtien, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö 16-vuotiaasta. Niimpä..
Onhan se kieltämättä raskasta vetää tätä ahdistuneisuushäiriöiden taakkaa päivästä päivään mukanaan. Tavallaan nämä vaivat ovat kuitenkin olleet jo niin kauan elämässäni, että niistä on tullut tavallaan myös osa minua. Oikeastaan siis vaikea kuvitella elämää ilman niitä, vaikka olisinkin ikionnellinen jos voisin joskus olla yhtä huoleton kun muut ihmiset. Koko pottia päässäni pyörittää tavallaan vain yksi ajatus: miten nuo kaikki muut ihmiset voivat olla niin rentoja/rauhallisia ja ottaa kaiken niin kevyesti, kun maailma on täynnä murheita, riskejä ja epävarmoja asioita?
Tuon "perusahdistuneisuuden" ja jännittyneisyyden kanssa nyt on jo oppinut pärjäämään, mutta sitten ajoittain taas kun ahdistus pääsee nousemaan - taas kerran, jonkin normaalisti aivan mitättömän asian takia uusiin fääreihin, tekisi vain niiiiin paljon mieli tarttua pilleripurkkiin. Tunnekuolleisuuteen en missään nimessä halua palata enkä aiokaan, mutta olisi kiva oppia löytämään keinoja jotenkin hallita tuota silmitöntä ahdistusta kun se taas seuraavan kerran ottaa vallan. Nykyiset keinot kuten meditointi, liikunta, järkeily, musiikki, mieleinen tekeminen, ulkoilma jne. ovat riittämättömiä tuota tunnetta vastaan. Se vain kestää aikansa ja aikanaan laantuu. Ei nimittäin ole kivoja päiviä/viikkoja/kuukausia nuo hetket, kehokaan kun ei tunnu osaavan itse tyynnyttää itseään vaikka mitään todellista vaaraa ei olisikaan - tai se sitten vain on niiin äärettömän hidasta että aikaa voi kulua viikkokaupalla. Tuossa ahdistuneisuuden tilassa kun on helposti vielä melkeimpä toimintakyvytön: mieli on lukossa, ajatus ei kulje, en löydä oikeita sanoja missään tilanteessa ja vaikutan varmaan täysin omissa maailmoissani olevalta aina tuota aikana.
Ja tuo OCD. Se on kanssa yksi h*lvetti. Tämän sairauden takia mä oon oikeastaan jo alkanut vihaamaan kaikkia sellaisia termejä kuin "varmuuden vuoksi" tai "tarkista, että" - koska ne ovat tämän häiriön koko mukana kantava voima. Se epävarmuus, se on viheliäinen tunne. Sellainen ihminen joka ei OCD:stä kärsi ei voi ymmärtää sen järjettömyyttä ja erilaisten pakkoajatusten/rituaalien voimakkuutta, jonka edessä mieli on usein ihan täysin voimaton. Paljon on auttanut ensinnäkin sairauden tunnistaminen itsessään, mutta ehdottomasti itsenäinen kognitiivinen käyttäytymisterapia on osoittautunut hengenpelastajaksi jo useampaan otteeseen. On ollut ilo huomata, että itseasiassa pakko-oireiden hyväksyminen ja oikein niiden tehostettu vatvominen onkin paljon tehokkaampi avain ulos niistä kuin toistuva rituaalien suorittaminen. Terve en missään nimessä vieläkään ole, mutta nyt minulla on onneksi useita ässiä hihassa kun sairaus taas seuraavan kerran nostaa päätään.
Lopuksi täytyy vielä todeta, että vaikka minäkin varsin avoimesti ongelmistani täällä kerron - kukaan ei päällisin puolin pystyisi näkemään minusta, että minua vaivaa yhtikäs mikään. Sanon tämän siksi, että joillakin ihmisillä on hyvin vahva ennakkoluulo MT-ongelmaisia kohtaan, että he ovat jotain laitapuolen kulkijoita, ihan hörhöjä jo ulkonäöllisestikin jne.. Sanoisin että kiinnitän jopa enemmän huomiota ulkoiseen olemukseeni, siihen millaisen kuvan itsestäni annan ja käyttäytymiseen muutenkin kuin ihmiset keskimäärin. Tietysti pahimmalla hetkellä saattaa olla vaikeuksia jopa huolehtia ihan hygieniastaan, mutta yritän jaksaa päivän kerrallaan eteenpäin. Eihän tässä muutakaan voi.
Ja joo, hirveen kiva on tosiaan kirjoitella merkityksellisistä asioista. Tekstiäkin syntyy kuin itsestään, kuten voi huomata.
Onhan se kieltämättä raskasta vetää tätä ahdistuneisuushäiriöiden taakkaa päivästä päivään mukanaan. Tavallaan nämä vaivat ovat kuitenkin olleet jo niin kauan elämässäni, että niistä on tullut tavallaan myös osa minua. Oikeastaan siis vaikea kuvitella elämää ilman niitä, vaikka olisinkin ikionnellinen jos voisin joskus olla yhtä huoleton kun muut ihmiset. Koko pottia päässäni pyörittää tavallaan vain yksi ajatus: miten nuo kaikki muut ihmiset voivat olla niin rentoja/rauhallisia ja ottaa kaiken niin kevyesti, kun maailma on täynnä murheita, riskejä ja epävarmoja asioita?
Tuon "perusahdistuneisuuden" ja jännittyneisyyden kanssa nyt on jo oppinut pärjäämään, mutta sitten ajoittain taas kun ahdistus pääsee nousemaan - taas kerran, jonkin normaalisti aivan mitättömän asian takia uusiin fääreihin, tekisi vain niiiiin paljon mieli tarttua pilleripurkkiin. Tunnekuolleisuuteen en missään nimessä halua palata enkä aiokaan, mutta olisi kiva oppia löytämään keinoja jotenkin hallita tuota silmitöntä ahdistusta kun se taas seuraavan kerran ottaa vallan. Nykyiset keinot kuten meditointi, liikunta, järkeily, musiikki, mieleinen tekeminen, ulkoilma jne. ovat riittämättömiä tuota tunnetta vastaan. Se vain kestää aikansa ja aikanaan laantuu. Ei nimittäin ole kivoja päiviä/viikkoja/kuukausia nuo hetket, kehokaan kun ei tunnu osaavan itse tyynnyttää itseään vaikka mitään todellista vaaraa ei olisikaan - tai se sitten vain on niiin äärettömän hidasta että aikaa voi kulua viikkokaupalla. Tuossa ahdistuneisuuden tilassa kun on helposti vielä melkeimpä toimintakyvytön: mieli on lukossa, ajatus ei kulje, en löydä oikeita sanoja missään tilanteessa ja vaikutan varmaan täysin omissa maailmoissani olevalta aina tuota aikana.
Ja tuo OCD. Se on kanssa yksi h*lvetti. Tämän sairauden takia mä oon oikeastaan jo alkanut vihaamaan kaikkia sellaisia termejä kuin "varmuuden vuoksi" tai "tarkista, että" - koska ne ovat tämän häiriön koko mukana kantava voima. Se epävarmuus, se on viheliäinen tunne. Sellainen ihminen joka ei OCD:stä kärsi ei voi ymmärtää sen järjettömyyttä ja erilaisten pakkoajatusten/rituaalien voimakkuutta, jonka edessä mieli on usein ihan täysin voimaton. Paljon on auttanut ensinnäkin sairauden tunnistaminen itsessään, mutta ehdottomasti itsenäinen kognitiivinen käyttäytymisterapia on osoittautunut hengenpelastajaksi jo useampaan otteeseen. On ollut ilo huomata, että itseasiassa pakko-oireiden hyväksyminen ja oikein niiden tehostettu vatvominen onkin paljon tehokkaampi avain ulos niistä kuin toistuva rituaalien suorittaminen. Terve en missään nimessä vieläkään ole, mutta nyt minulla on onneksi useita ässiä hihassa kun sairaus taas seuraavan kerran nostaa päätään.
Lopuksi täytyy vielä todeta, että vaikka minäkin varsin avoimesti ongelmistani täällä kerron - kukaan ei päällisin puolin pystyisi näkemään minusta, että minua vaivaa yhtikäs mikään. Sanon tämän siksi, että joillakin ihmisillä on hyvin vahva ennakkoluulo MT-ongelmaisia kohtaan, että he ovat jotain laitapuolen kulkijoita, ihan hörhöjä jo ulkonäöllisestikin jne.. Sanoisin että kiinnitän jopa enemmän huomiota ulkoiseen olemukseeni, siihen millaisen kuvan itsestäni annan ja käyttäytymiseen muutenkin kuin ihmiset keskimäärin. Tietysti pahimmalla hetkellä saattaa olla vaikeuksia jopa huolehtia ihan hygieniastaan, mutta yritän jaksaa päivän kerrallaan eteenpäin. Eihän tässä muutakaan voi.
Ja joo, hirveen kiva on tosiaan kirjoitella merkityksellisistä asioista. Tekstiäkin syntyy kuin itsestään, kuten voi huomata.
Re: Masennus /ahdistuneisuus
Oon ollu hiljaa. Koska introversio. SairausKIN ahistaa ja masentaa. Henkisesti mehut meni siihen, kun kahtena peräkkäisenä päivänä joutu menemään paikallisbussilla muutaman kilometrin matkan kaupunkii ja takas. Pää ei kestä. Yhtenä päivänä kuussa on liikaa, kaks peräkkäistä päivää suunnilleen tappaa. Joskus introversiokii tuntuu ihan sairaudelta! Se aiheuttaa nii suuresti hallaa.
Hyvä että sitä tekstii syntyy. Kiva lueskella. Miten MIE sain viimeks aikaan noin pitkän viestin!?
Elämä on ihan kamalaa.niksuu93 kirjoitti:... ocd-oireilua 10 vuotiaasta lähtien, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö 16-vuotiaasta.
Voi, tuossa se tiivistyy. Toimintakyvytön on se sana.niksuu93 kirjoitti:Ei nimittäin ole kivoja päiviä/viikkoja/kuukausia nuo hetket, kehokaan kun ei tunnu osaavan itse tyynnyttää itseään vaikka mitään todellista vaaraa ei olisikaan - tai se sitten vain on niiin äärettömän hidasta että aikaa voi kulua viikkokaupalla. Tuossa ahdistuneisuuden tilassa kun on helposti vielä melkeimpä toimintakyvytön: mieli on lukossa, ajatus ei kulje, en löydä oikeita sanoja missään tilanteessa ja vaikutan varmaan täysin omissa maailmoissani olevalta aina tuota aikana.
Jatkuva hälytystila on aika kauheeta. Itsenäinen kognitiivinen käyttäytymisterapia - onko se mielikuvaharjottelu? Koska yks kaveri totes et vaikutan erilaiselta ku ennen. Helpommin lähestyttävältä.niksuu93 kirjoitti:Ja tuo OCD. Se on kanssa yksi h*lvetti. Tämän sairauden takia mä oon oikeastaan jo alkanut vihaamaan kaikkia sellaisia termejä kuin "varmuuden vuoksi" tai "tarkista, että" - koska ne ovat tämän häiriön koko mukana kantava voima. Se epävarmuus, se on viheliäinen tunne. Sellainen ihminen joka ei OCD:stä kärsi ei voi ymmärtää sen järjettömyyttä ja erilaisten pakkoajatusten/rituaalien voimakkuutta, jonka edessä mieli on usein ihan täysin voimaton. Paljon on auttanut ensinnäkin sairauden tunnistaminen itsessään, mutta ehdottomasti itsenäinen kognitiivinen käyttäytymisterapia on osoittautunut hengenpelastajaksi jo useampaan otteeseen. On ollut ilo huomata, että itseasiassa pakko-oireiden hyväksyminen ja oikein niiden tehostettu vatvominen onkin paljon tehokkaampi avain ulos niistä kuin toistuva rituaalien suorittaminen. Terve en missään nimessä vieläkään ole, mutta nyt minulla on onneksi useita ässiä hihassa kun sairaus taas seuraavan kerran nostaa päätään.
Indeed.niksuu93 kirjoitti:Lopuksi täytyy vielä todeta, että vaikka minäkin varsin avoimesti ongelmistani täällä kerron - kukaan ei päällisin puolin pystyisi näkemään minusta, että minua vaivaa yhtikäs mikään. [...] Tietysti pahimmalla hetkellä saattaa olla vaikeuksia jopa huolehtia ihan hygieniastaan, mutta yritän jaksaa päivän kerrallaan eteenpäin. Eihän tässä muutakaan voi.
Hyvä että sitä tekstii syntyy. Kiva lueskella. Miten MIE sain viimeks aikaan noin pitkän viestin!?
Paikallaolijat
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa