Erilaiset ensivaikutelmat elämänkumppanin etsinnässä

[misfit]

Mietin, olisiko tämä avaus kuulunut Ihmissuhteet-alueelle, mutta arvelin, että tämä olisi kuitenkin parempi paikka...

Vaikka olen erityisherkkä introvertti, olen elämäni varrella oppinut olemaan tarvittaessa hyvinkin sanavalmis keskustelija. Sitä niin sanottua supliikkia löytyy tarvittaessa, ja tilanteita, joissa jäisin hiljaiseksi muuten kuin omasta tahdostani tulee todella harvoin. Siitä on ollut ja on edelleen paljon apua.

Ongelma tai haaste, jonka takia kirjoitan tästä liittyy tyttöystävän etsintään. Vaikka olen tarvittaessa sanavalmis ja nopea reagoimaan, jopa hauskakin, niin se ei ole minulle sitä ominta itseäni, jollaisena haluaisin tutustua mahdolliseen tulevaan elämänkumppaniin. Sellaiseen ihmiseen tutustuessani minua kiinnostaa sujuvaa sanailua enemmän se, kuinka luontevaa hänen kanssaan on olla hiljaa pitkiäkin aikoja, ja kuinka hyvin ymmärrämme toisiamme sanattomasti. Small-talkin aika tulee sitten myöhemmin jos on tullakseen.

Minua huolettaa ainakin jonkin verran, että käyttäydyn liian hämmentävästi, jos annan itsestäni ensivaikutelman supliikkityyppinä, mutta kun saan tilaisuuten tutustua naiseen kahden kesken, saatankin vaikuttaa aivan erilaiselta. Tällainen kaksinaamaisuus tulee esille varsinkin erilaisissa harrastustilanteissa, joissa ulospäinsuuntautuneesta puolesta on hyötyä. Käytännössä sellaiset tilanteet ovat minulle otollisin paikka tavata uusia ihmisiä, lähinnä sosiaalisten piirien pienuuden takia.

Joskus ei vaan tiedä, olisiko käsillä olevassa tilanteessa parempi olla selkeästi introvertti vai kenties helpommin lähestyttävä "ekstrovertti". Se riippuu muun muassa siitä, mitä tilanteelta haluaa, ja sehän ei useinkaan selviä ennen kuin tilanne on jo päällä ja valinta enemmän tai vähemmän jo tehty.

Onko tällainen tuttua kenellekään muulle täällä, joko niin, että itsellä on samanlainen piirre tai niin, että on joskus tutustunut kaltaiseeni? Kaikki kokemukset ja ideat ovat tervetulleita.

[anuski]

Oletko käyttänyt nettiä joskus apuna? Minä itse tein profiilin jossa kerroin introverttiudestani suorilta käsin ja rehellisesti. Sitä kautta löysinkin sitten miehen joka on myös introvertti. Metin, että oliisko siitä apua kun siellä toinen jo yhteyttä ottaessa tietää introverttiudesta.

[misfit]

Oletko käyttänyt nettiä joskus apuna? Minä itse tein profiilin jossa kerroin introverttiudestani suorilta käsin ja rehellisesti. Sitä kautta löysinkin sitten miehen joka on myös introvertti. Metin, että oliisko siitä apua kun siellä toinen jo yhteyttä ottaessa tietää introverttiudesta.

Olen käyttänyt nettideittiä jo monen vuoden ajan, ja tehnyt parhaat löytöni nimenomaan sitä kautta. Parasta nettideitissä on mielestäni juuri se, että profiilissa voi kertoa kirjoittaen puolin ja toisin sellaisia itselle tärkeitä asioita, joita ei ole niin helppo ottaa puheeksi kasvotusten.

Nettideitin ongelma on siinä, että siellä on tarjontaa paljon vähemmän kuin elävässä elämässä. Elävän elämän ongelma on puolestaan se, että kiinnostavien ihmisten huomaaminen on paljon vaikeampaa kuin netissä. Toisaalta netissäkään kaikki eivät kerro itsestään niin paljoa kuin voisivat.

[Starshine]

Olipas jotenkin tutun kuuloinen tarina. Vaikkakin itse en niinkään elämänkumppania vielä nuoresta iästä johtuen ole hakemassa.
Mutta jäin miettimään tuota kun pohdit "kaksinaamaisuutta" ja sen ilmenemistä.
Mulla oli itsellä joskus vuosia sitten - silloin vielä täysin tietämätön introverttiydestä - tapana luoda toiselle ihmiselle minusta itsestäni hirveän hyvä ja kaikkienkaveri- kuva. Se on ehkä raskainta mitä itse itselleni olen aiheuttanut koskaan.. En ajatellu sitä tietenkään siinä tilanteessa enkä tunnistanu pitkään aikaan mikä mun käytöksessä sai sekä itseni että muut voimaan pahoin.
Halusin aina että toiselle ihmiselle jää hyvä kuva, varsinkin jos oli ensitapaaminen kyseessä. Olin puhelias, kyselin, olin MUKA kiinnostunut toisen asioista, sain itseäni esille(tosin se sisälti myös paljon valheita ja asioita jotka ei oikeasti ole minulle tärkeitä) ja sillä tavalla sain helposti "mukavan ihmisen"-leiman otsaani ja tutustuin valtavaan määrään ihmisiä. Alkuun sitä jatkui montakin kuukautta ja
ajattelin aina saavani ihan hirveästi energiaa kun tapaan uusia ihmisiä. Siihen kuitenkin tuli aika äkkiä muutos kun huomasi että kahdenkesken ja totuutta puhuessa ei juttu enää luistanutkaan. Ei kiinnostanut asiat joista esitin olevani kiinnostunut vain koska toinen oli kiinnostunut. Säikähdin ensin itseäni ja pelkäsin että minulla on jotain sosiaalisten tilanteiden pelkoja tai muuta vastaavaa.
Siinä vaiheessa kun aloin olla niin loppu että päivät menivät sängyssä maatessa ja yöt itkiessä niin aloin etsimään syitä käytökseen ja siihen miksi mielenterveyteni oli niin raunoina. Tajusin onneksi varhain että olen vuosien ajan tehnyt hallaa niin paljon itselleni että nyt on aika rauhoittua.
En enää yrittänyt miellyttää, en uusia ihmisiä tavatessani esittänyt jotain muuta kuin olen. Hyväksyin sen, että kaikki eivät ole eivätkä tule olemaan ystäviäni ja minun ei tarvitse muuttaa itseäni vain siksi että toinen osapuoli näkisi minut mukavana ihmisenä.

Voin hyvin kuvitella tilanteesi ja jopa hieman samaistuakkin. Netissä on helppo tuoda asioita esille, joita ei kasvotusten välttämättä tulisi sanottua. Mutta toisaalta taas internetin valikoima ei välttämättä vastaa ollenkaan sitä, mitä itse kaipaisi elämäänsä. Olen joskus miettinyt liittyväni jollekin deittipalstalle mutta aina se on kaatunut viimeistään siinä vaiheessa kun pitäisi painaa "luo käyttäjätunnus"-nappia. Ehkä hieman naiivia ajattelua ja pitäisi nousta sieltä pilvilinnoista tähän maanpinnalle, mutta jotenkin sitä vaan kaipaa että löytäis elämänkumppanin oikeassa elämässä. Tiedän varsin hyvin että onnistuminen siihen on vähemmän kuin 50%.

Mutta sitä mieltä kyllä olen jokatapauksessa, että itsestä pitäisi antaa juuri sellainen kuva kun oikeasti on! Ihan sama vaikka vastapuoli vihaisi tai ei haluaisi olla tekemisissä kanssasi. Sillä vain sillätavoin voi löytää ne ihmiset, jotka oikeasti ansaitsevat olla ja kuuluvat osaksi elämääsi.
Vuosien itsensä pettämisen ja todellisen minän peittämisen jälkeen voin vaan sanoa, että ne oikeat ihmiset kyllä tulevat elämääsi jos ovat tullakseen. Kärsivällisyyttä, aikaa ja rehellisyyttä, siinä hyvä alkuresepti ihmissuhteiden saloihin introverteille. Enkä puhu mitään höpönpöpöä, vaan kokemusta.
Tällä hetkellä(ja toivottavasti koko loppuelämän) ystäväpiirini koostuu muutamasta ihmisestä, jotka ovat yksittäin antaneet minulle enemmän kuin olen koskaan milloinkaan elämässäni monilta, monilta ihmisiltä saanut.
Uskon vakaasti siihen, että rehellisyys maan perii. Sen olen saanut kantapään kautta kokea.

[misfit]

Starshine:

Saan kyllä jotain kiiinni tuosta kertomastasi, vaikka omalla kohdallani ei olekaan ollut aivan tuollainen tilanne. Tämä on aihe, josta voisin kai kirjoittaa pidemminkin, mutta totean kuitenkin nyt vain lyhyesti ja yksinkertaistaen, että löysin itseni ja opin olemaan oma itseni tosi myöhään, ja koen sen johtuneen sopivien mallien puuttumisesta. Minussa on monta puolta, ja on ollut vaikea ymmärtää itseä, kun ei ole nähnyt vastaavaa yhdistelmää erilaisia puolia toisessa ihmisessä.

Tässä tämän aloituksen tapauksessa kyse on kuitenkin eräänlaisesta roolista, sellaisesta, joita jokaisella varmasti on, ja jotka ovat omalla tavallaan osa omaa itseä. Esimerkiksi joku voi käyttäytyä vaikkapa eri kaveriporukoissa tai työssä ja kavereiden kanssa eri tavoilla, ja kumpikin tapa voi olla omaa itseä ja kummankin haluaa päästää esille sopivassa tasapainossa.

Ekstrovertti puoli, johon viittasin, näkyy lähinnä tietyissä harrastustilanteissa, sellaisissa, joissa olen enemmän tai vähemmän johtajan roolissa. Sattumalta ne samat tilanteet ovat tosiaan myös niitä, joissa todennäköisimmin tapaan uusia ihmisiä. Sellainen rooli vie energiaa, mutta se on silti yhdenlaista itsensä toteuttamista, enkä siksi koe, että se olisi yksiselitteisesti jotain, mitä en oikeasti ole. Astun siihen rooliin tarvittaessa ja nautin siitä, että pystyn tekemään niin ja saamaan sitä kautta aikaan asioita, joilla on minulle merkitystä.

Parisuhde, joka edellyttää minulta siinä roolissa olemista, ei kuitenkaan ole sellainen parisuhde, jota minä etsin.

[niksuu93]

Mulla oli itsellä joskus vuosia sitten - silloin vielä täysin tietämätön introverttiydestä - tapana luoda toiselle ihmiselle minusta itsestäni hirveän hyvä ja kaikkienkaveri- kuva. Se on ehkä raskainta mitä itse itselleni olen aiheuttanut koskaan.. En ajatellu sitä tietenkään siinä tilanteessa enkä tunnistanu pitkään aikaan mikä mun käytöksessä sai sekä itseni että muut voimaan pahoin.
Halusin aina että toiselle ihmiselle jää hyvä kuva, varsinkin jos oli ensitapaaminen kyseessä. Olin puhelias, kyselin, olin MUKA kiinnostunut toisen asioista, sain itseäni esille(tosin se sisälti myös paljon valheita ja asioita jotka ei oikeasti ole minulle tärkeitä) ja sillä tavalla sain helposti "mukavan ihmisen"-leiman otsaani ja tutustuin valtavaan määrään ihmisiä. Alkuun sitä jatkui montakin kuukautta ja
ajattelin aina saavani ihan hirveästi energiaa kun tapaan uusia ihmisiä. Siihen kuitenkin tuli aika äkkiä muutos kun huomasi että kahdenkesken ja totuutta puhuessa ei juttu enää luistanutkaan. Ei kiinnostanut asiat joista esitin olevani kiinnostunut vain koska toinen oli kiinnostunut. Säikähdin ensin itseäni ja pelkäsin että minulla on jotain sosiaalisten tilanteiden pelkoja tai muuta vastaavaa.
Siinä vaiheessa kun aloin olla niin loppu että päivät menivät sängyssä maatessa ja yöt itkiessä niin aloin etsimään syitä käytökseen ja siihen miksi mielenterveyteni oli niin raunoina. Tajusin onneksi varhain että olen vuosien ajan tehnyt hallaa niin paljon itselleni että nyt on aika rauhoittua.
En enää yrittänyt miellyttää, en uusia ihmisiä tavatessani esittänyt jotain muuta kuin olen. Hyväksyin sen, että kaikki eivät ole eivätkä tule olemaan ystäviäni ja minun ei tarvitse muuttaa itseäni vain siksi että toinen osapuoli näkisi minut mukavana ihmisenä.

Pakko oli kommentoida, vaikka en minäkään varsinaisesti elämänkumppania ole vielä etsinyt. Nimittäin tämä teksti kolahti ja uppos todella. Ihan samaa olen minäkin koko 22-vuotisen taipaleeni kutakuinkin harrastanut ja siinä samalla polttanut itseni ihan loppuun ja saanut kasan ahdistuneisuushäiriöitä ja masennusta seuraukseni. Vasta tänä keväänä loppu, kun kuulin introverttiydestä.

Tavallaan olen koko elämäni yrittänyt olla kaikilla hirmu kiva, mukava ja kiltti, lähinnä kai juuri siksi että saisin joltain mahdollisesti sitä joskus vielä takaisinkin. Kaikki kun vielä oikein käskivät ja ajoivat muiden ihmisten seuraan, olemaan puhelias ja sosiaalinen ja pitkään sitä yritinkin juuri sen vuoksi, että minut "aivopestiin" uskomaan siihen, että se on ainoaa oikeaa käytöstä. Hyvin pian kuitenkin huomasin, että tämä ei ole sitä miten haluan elämääni elää mutta jatkoin vain silti - koska oletin että minussa on vikaa, kun kaikki muutkin toimii näin ja voi silloin hyvin.

Minäkin olin "olevinaan kiinnostunut" toisista ihmisistä, vaikka he eivät oikeasti olisi voineet minua liikuttaakaan. Toin itseäni (tai siis yritin) toistuvasti esille, epätoivoisena yrityksenä vihdoin hankkia itselleni jotain vapaa-ajan seuraa. Jouduin vetämään jatkuvasti jotain roolia, että sain ihmiset ylläpitämään edes jotain mielenkiintoa itseäni kohtaan. Kun lopetin tämä pakkokommunikoinnin, kaikki kummasti kaikkosivat ympäriltäni. Olin jatkuvasti menossa, kai pakenin omaa pahaa oloani vaikka ei olisi pitänyt tehdä mitään muuta kuin nukkua ja levätä. Mutta kun on päähän tarpeeksi kovasti iskostettu ajatus, että muiden ihmisen seura tekee ihmisen onnelliseksi niin sitä sitten tavoitellessa. Kärsin suunnattomasti, tunsin ajautuneeni omasta minästäni erille ja mitä tästä kaikesta jäi sitten loppupeleissä käteen? No ei mitään - vain kasa ongelmia.

Ajoin mielenterveyteni ihan loppuun, mutta siitä huolimatta aivoni pitivät edelleen kiinni tästä uskomuksesta että ihmisten seura ja sosiaalisuus parantaa. Kuitenkin kaikista eniten olisin halunnut olla omassa rauhassa, puuhata omia juttujani ja pyöriä ajatuksissani. Minulle ei tätä sallittu, sillä sitä pidettiin vinksahtamisena - hulluna. Vasta tämän vuoden keväänä oivalsin, että minussa ei ole koskaan ollutkaan mitään vikaa vaikka muut sitä kiivaasti väittivät. Voi että jos olisin kuullut tästä aiemmin, en olisi ehkä tehnyt mahdollisesti pysyvää vahinkoa psyykkeelleni tällä toiminnallani.

Nyt on tosiaan aika rauhoittua. Olen nykyään vain oma itseni ja jos se ei miellytä, niin ei voi mitään. Ystäviä tai kumppania ei voi hankkia pakottamalla vaan ne tulevat jos ovat tullakseen. Odotusaikana olen enemmän kuin mielellään vihdoin se oma itseni, jonka minun ei annettu koskaan aikoinaan olla.

[Tonic]

Jooopijoo, mullahan on aivovamma mitä useimmat naiset kammoaa tai pelkää. Varsinkin, jos ei tiedä koko jutusta mitään. Ymmärrän sen kyl täysin, iteki ku olin saanu vamman ja heräsin tajuttomuudesta ni kun lekuri sanos et mul on aivovamma ni eka asia mitä tuli mieleen on kuolaava sähköpyörätuolilainen.
Vaikkakin tavallisen oloinen oon

Mutta itse elämänkumppanin etsintään, terve hyvännäköinen nainen alkoi seurustella '00 mun kans eikä välittänyt vammasta koska olin ihan tavallisen oloinen. Jotenki sit vaan en jaksanut sitä enää, ja erottiin.
No oon nyt etsiny nettideittipalstoilta uusia ehdokkaita useita vuosia, mut ei niist mitään tuu kun sanon vammani.
Nyt on jo kärsivällisyys mennyt, joten oon lopettanu aktiivisen etsinnän. Oon huomannut, et oon hirveen kateellinen deittaavil yksilöil. Mut joo, oon tuhlannu liikaa paineita/energiaa etsintään.

Tulee jos on tullakseen, asustellaan nyt yksin.

[niksuu93]

Oon huomannut, et oon hirveen kateellinen deittaavil yksilöil

Tavallaan sama vika. Luulen, että moni seurusteleva ja helposti seuraa saava ei edes ymmärräkään sitä, että kaikille nämä asiat eivät ole yhtä helppoja kuin heille. Jotkut saattavat oikeasti pohtia samoja kysymyksiä ja ongelmia vuosikymmeniä saavuttamatta mitään. Ja kyllähän se koskee katsella varsinkin nyt näin kesäisin ulkona liikkuvia pareja, kun itse olet koko elämäsi kulkenut aina kaikkialle yksin - kuin joku hylkiö. Eikä näiltä yksinäisiltä sinkuilta pysty edes välttämättä osoittamaan mitään ylitsepääsemätöntä vikaa, joka karkottaisi kaikki satavarmasti. Kuitenkin jotkut pysyvät yksin (pahimmillaan) jopa koko elämänsä. Muodostuuko siis tästä pitkittyessään jotenkin niin vallitseva olotila, että ihminen itsekään ei huomaa kuinka tämä huokuu hänestä ulospäin?

Jotenkin tuntuu että tässä seuranhaussakin on sama kaava kuin esimerkiksi rahan ja työpaikkojen kanssa: raha seuraa rahaa ja työpaikat (kuten seurakin) menee vain niitä vaihtaville, jättäen tietyn ihmisryhmän toistuvasti (aina?) niiden ulkopuolelle. Yksi juttu mikä mua myös tässä seuranhaussa tai ihan vaan vaikka ystävienkin saamisessa ärsyttää on se, että aivan kuin nykyisessä seuraelämässä pitäisi harrastaa samaa itsensä markkinointia kuin työpaikkojenkin suhteen. Siis että itse ihminen ei itsessään ole tarpeeksi kiinnostava, hänen ansionsa ja suorituksensa, suosionsa ja materiansa tekevät hänestä vasta useimmille kiinnostavan. Itselleni tämä on taas täysin tuntematon ajatusmaailma - minä olen kiinnostunut itse ihmisestä, hänen ajatuksistaan, aatteistaan ja mielipiteistään, en siitä onko hän osa-aikasiivooja, yliopiston lehtori tai arkkitehti, saati hänen taloudellisesta tilanteestaan tai sosiaalisesta statuksestaan. Ottaen kuitenkin huomioon useimpien mielenkiinnonkohteet, temperamentin ja persoonan, ei kovin monista kokemukseni perusteella irtoa yhtäkään näistä luettelemistani asioista. Ehkä siinä ongelma?

Myönnän usein haaveilevani seurustelevani, mutta kuinka se lie edes mahdollista kun ei ole käytännössä edes ystäviä - ellei sellaisiksi p*skaa jauhavia työkavereita ja mukana roikkuvia pitkäaikaistuttuja laske. Liekkö siitä edes tulisi mitään masentuneisuuteen/ahdistuneisuuteen taipuvan luonteeni tai puuttuvan itsetunnon/itsevarmuuden vuoksi. Joskus paremmalla päällä ollessani (kuvittelen?) vastakkaisen sukupuolen edustajien kiinnittävän huomiota ulkonäkööni ja siistiin olemukseeni. Todennäköisesti vain epätoivoisen ihmisen harhaa.

Pärstäkertoimen puolesta mahdollisuutta ei toki voi sulkea kokonaan pois, mutta eihän se mitään muuta jos tässäkin tapauksessa hiljaisuuteni ja sisäänpäinkääntyneisyyteni muodostuu (taas) ongelmaksi.

Tulee jos on tullakseen, asustellaan nyt yksin.

Samaan tulokseen olen minäkin tullut. Ja niinhän sitä sanotaan, ettei sitä kumppaniakaan väkisen etsimällä löydä. Mutta odottavan aika on pitkä ja tavallaan vaan omallakin kohdalla pelottaa, että entä jos sitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu? Entä jos se aika ei koskaan koitakaan? Mennyt elämä on antanut jo hyvin osviittaa: tähänkin ikään on jo nollasaldolla tultu ja minun on hyvin vaikea kuvitella että tilanne jotenkin yhtäkkiä tästä mihinkään muuttuisi. Pitäisin sitä enemmänkin jonain tason ihmeenä.

Mutta eihän tässä auta meidän molempien kuin vain mennä eteenpäin ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan.

[Försti]

.

[niksuu93]

Itelläki vähän sama fiilis nettideittailusta. Ensinäkin pitäis osata ottaa itestään myyviä kuvia (ei välttämättä tarvi olla mikään komistus, pitää ennemminki osata pukeutua hyvin, olla siisti ja ottaa hyvä kokonaiskuva itsestään). Toiseksi pitäs osata tehdä jonkin sortin myyvä teksti itestään. Ei riitä että kertoo vaan jotain positiivisia juttuja itestään vaan tekstin pitäs olla varmaan viel jotenkin kepeästi huumorintajuinen ja sujuva. Lopuksi ensimmäistä kontaktia vastakkaiseen osapuoleen tehdessä pitäisi osata tehdä hyvä avaus.

Juurikin näin. Ja sitten sen täydellisen myyvän tekstin pitäisi vielä erota niistä tuhansista muista profiileista, jotka käyttävät samoja termejä ja adjektiiveja. Suhteellisen moni kuitenkin osaa kirjoittaa sujuvasti ja huomiota herättävästi. Esittelytekstin pitäisi siis myös olla persoonallinen ja uniikki, jotta se jäisi mieleen ja menisi ehkä mahdollisesti joissain universumin aikajatkumossa muiden ohi jonkin ihmisen silmissä. Kysymyksessä on melkoinen sattumien summa ja vaatii monien asioiden osumista kohdalleen ja etenkin tuon avauksen suhteen - juuri niitä sanavalmiin supliikkimiehen taitoja. Sanotaan, että ensivaikutelmaa on hyvin vaikea unohtaa. Itsekin allekirjoitan tämän, se säilyy pitkään joten sen tulisi olla positiivinen. Ainakin omalla kohdalla ensinäkemykseni jostakusta on 95% tapauksista osoittautunut oikeaksi.

Koko homma tuntuu hullulta, mutta jos ajattelee hommaa vastakkaiselta puolelta niin siitä löytää vähän järkeä. Jos joltain tuntemattomalta tulee yhtäkkiä viestiä jossa pyydetään tapaamaan niin mitä teemme ensiksi? Haluamme tietenkin tietää mahdollisimman paljon tuosta tyypistä. Jos profiili on huonosti kirjoitettu, tyhjä, epäillyttävä tai avausviesti hätäisesti kirjoitettu niin uskallammeko tavata tuota ihmistä? En ite ainakaa, voi olla ties mikä hullu. Muutenkin haluaisin tavata kaltaistani seuraa ja en tiedä tuosta mitään (kuviteltu skenaario). Lisäksi vielä kynnys uuden täysin tuntemattoman ihmisen tapaamiseen on monella varmasti suuri. Jos se ihminen ei mitenkään herätä mielenkiintoa niin miksi vaivautua. Sillä lopulta tullaan siihen, että pitää panostaa omaan profiiliin ja viestintään. Harmiksi kuitenkin pistää se, että tarjonta on todella suppeaa, ainakin täällä Oulussapäin. Tuntuu vain epätoivoiselta saada nettideittiä niistä muutamasta ikäluokkani naisesta joiden perään kuolaa ties kuinka moni.

IRL tätä prosessia ei tarvi tehdä, koska kasvotusten luottamus syntyy helpommin ja ensitapaamisen jännityskynnys on jo rikottu (esim. työn, harrastuksen tai koulun kautta).

Totta joka sana. Siksi en itse innostukaan varsinaisesti mistään nettideittalusta, vaan pyrin luomaan ihmissuhteita (miksikä ne sitten lopulta kehittyvätkään) netissä jonkin yhteisen aiheen, kiinnostuksen kohteen tai harrastuksen merkeissä. Tällöin on jo ainakin yksi aihe, jolla murtaa jää ja jonka kautta keskustelua voi viedä muillekin osa-alueille. Sama juttu vaikkapa työelämän puolella: on huomattavasti helpompaa ottaa toiseen ihmiseen kontaktia, kun se voi tehdä työn ohessa - ihan vaan vaikka työasioiden merkeissä. Ainakin minulle tuttavuuden tekeminen on huomattavasti hankalampaa, jos se itse tutustuminen on kaiken keskiössä.

Mitätön profiili on varmasti yksinkertaisin asia pilata mahdollisuutensa nettideittailussa. Jos on kirjoitustaitoja, mahdollisuuksiaan voi parantaa merkittävästi käyttämällä hieman aikaa ja aivojaan. Kuvattomiin ilmoituksiin myös harvemmin vastaillaan, että vaikka se sisäinen kauneus olisikin kaiken a ja o, kyllä sitä haluaa tietää miltä toinen näyttää jo ihan senkin takia että tietää että toinen on varmasti se joksi itseään väittää. Itse arastelen jo pelkän oman oikean nimeni käyttöä netissä saati kuvan antamista. Ulkonäön perusteella tuskin pelkoon on mitään aihetta, mutta kuten sanottu - ulkoiseen vaikutelmaan homma tuskin koskaan kaatuisi, varsinkin kun itse ei ole mitenkään kovin ronkeli toisen ulkonäön suhteen vaan pitää ihan suurinta osaa ikäisistään viehättävinä. Kaltaistaan seuraa tuntuu vain olevan hyvin vaikea löytää, jos sattuu kuulumaan eräänlaiseen vähemmistöön kuten me täällä. Onhan tämä tietysti ihan matemaattisestikin ymmärrettävää: kun mahdollisia ehdokkaita on enemmän, seuraakin irtoaa helpommin.

Mutta tuo on myös ihan totta, että deittipalstoilla on niin paljon miehiä enemmän että on aikamoinen mahdottomuus erottua sieltä kuuluisasta massasta. Ja kun ottaa huomioon, että näille harvoille naisille sataa varmasti viestejä enemmän kuin ehtivät lukea, peli on melko toivotonta. Siksi en itse pidä tätäkään mitenkään kovin ruusuisena vaihtoehtona.

Toivon, että se oikea tulisi vain vastaan joskus. Olen kuitenkin hyvin skeptinen tuota ajattelumallia kohtaan. Se nimittäin perustuu juurikin ekstroverttimailmaan jossa uusien ihmisten tapaaminen on paljon helpompaa ja tapahtuu useammin (esim. harrastusten, bileiden ja työn kautta). Introverttinä en juurikaan harrasta mitään missä tapaa uusia ihmisiä ja työn puolestakin en tapaa ketään uusia ihmisiä edes viikoittain. Baarit ja yökerhot ovat lähinnä ahdistavia paikkoja, en voi käydä niissä, varsinkaan yksin.

Ajattelen asiaa siten, että ominaisuudet ihmisissä ovat kertoimia ja ihmismäärä mitä X-ajassa tapaa on kerrottava luku. Jos ei tapaa uusia ihmisiä yhtään, ei ole mitään väliä miten täydellinen tai epätäydellinen on, koska lopputulos on kuitenkin nolla. Jotta vois joskus tavata sen oikean, pitäisi tehdä elämässä jotain jonka kautta tapaa uusia ihmisiä. Aloittaa vaikka uusia harrastuksia. Noilla omilla valinnoilla tuota kerrottavaa lukua saa ylöspäin ja siten mahiksia parannettua. Nettideittailu on tietenkin se yksi, jos ei muuta keksi.

Skeptinen olen minäkin. Ekstrovertin on niin helppo muodostaa ihmissuhteita ja kohdata seuralaisia, kun uusiin ihmisiin tutustuu lähes tauotta. Ystävien, perheen, sukulaisten, työ- ja harrastuskavereiden, hyvän päivän tuttujen kautta - jopa lenkillä tai kauppareissulla. Kun sitten taas miettii tätä omaa tilannettaan ja historiaansa, on käytännössä mennyt samoilla sosiaalisilla kontakteilla jo viimeiset 10 vuotta - jotka siis laskettavissa helposti kahden käden sormilla. Yhtäkään ihmistä ei ole ilmestynyt elämääni lisää - jotkut ovat vain hetken käyneet opiskelujen tai työharjoittelujen kautta, ei muuta.

Minulla ei siis tavallaan ole ongelmana uusiin ihmisiin tutustuminen esimerkiksi opiskellessa/töissä kaveruuden merkeissä: olen ystävällinen, osaan käyttäytyä ja keskustella ja tykkään jutella minulle tärkeistä asioista ja avata keskustelun puhumalla vaikka koulusta, uutisista tai säästä --> tuttuja ja "kavereita" muodostuu. Mutta siihen se sitten jääkin - ja alkanut "kaveruus" kuihtuu pikkuhiljaa pois. En ole tumpelo, osaan toimia ja olla ihmisten parissa - minulla on myös suhteellisen hyvät sosiaaliset taidot, vaikka en kovin sosiaalinen olekaan. En kuitenkaan ole myöskään mikään täysi erakko: hiljainen, harkitsevainen ja omaperäinen kuvaa parhaiten. En vain ilmeisesti herätä kenessäkään tarpeeksi mielenkiintoa, että kukaan haluaisi olla ystäväni - tai jopa enemmän. Se taas tavallaan osin jopa suuresti ihmetyttää, sillä olen saanut monien kaveruus-/tuttavuussuhteiden alussa kuulla olevani "todella ihana ja huomaavainen sekä tosi hyvä ystävä". Mihin tämä liirum laarum unohtuu jo pahimmillaan muutamassa viikossa? Kyllästyykö toinen (ekstrovertti) jo näin nopeasti ja vaihtaa vain kylmästi ihmistä?

Ei sillä, kun olen viime aikoina oivaltanut tavallaan ainutlaatuiseni - täytyy myöntää, että nykyään aika harva herättää vastapainoksi minussakaan kiinnostusta. Kauan tavoittelin muiden suosiota ja huomiota, mutta sittemmin olen oivaltanut että se on täysin merkityksetöntä - eikä minun todellakaan tarvitse olla kenestäkään kiinnostunut vain sen takia, että muut ihailevat häntä. Ihan vähiten kiinnostaa nämä kaikkien ihailemat sosiaaliset perhoset, joilla ei ole mitään omaa ajatusta vaan jotka ajelehtivat vain virran mukana. Kummasti nämä ovat vuosi vuodelta kuitenkin niitä kaikkien suurimman ihailun kohteita. Ei kuitenkaan minun. Minä arvostan ihmisessä eniten itsenäisyyttä ja älyä, aitoutta ja rohkeutta olla oma (erilainen) itsensä. Sellaista, jolla on tarjota minulle älyllistäkin haastetta esimerkiksi ajatusten, aatteiden, mielipiteiden - tavallaan ehkä luovuudenkin puolelta. Tästä tuleekin mieleen, että ongelma ei itseasiassa ole välttämättä pelkästään minussa, vaan minun ja muiden ihmisten välisessä kommunikoinnissa, joka ei toimi jos ollaan vain liian erilaisia. Suosittelen lähestymään asiaan myös tältä kannalta, sillä parisuhdekin on aina kahden ihmisen välinen asia. Useimmiten ei ole vain minun tai toisen vikoja, ongelma on itse yhteiselossa.

Tämä kuulostaa varmasti menevän seuraa saavan ekstrovertin korvaan melkoiselta ruikutukselta, mutta mieti itse tilannetta jossa kuitenkin yrität kaikkesi päästäksesi elämässäsi eteenpäin mutta tuntuu että asiat vain seisovat paikallaan (tällä osa-alueella). Kuten sanoit, baarit ja bileet ei tule introvertin kohdalla kysymykseen - vihaan kyseisten paikkojen ihmispaljoutta, melua ja hälyä ja ihan jo yleistä tunnelmaakin. Mieluiten kun itse ylipäänsä antaisi aikaansa yhdelle tai korkeintaan kahdelle ihmiselle yhtaikaa eikä ihmismassoille. Harrastukset ja tätä kautta yhteiset mielenkiinnonkohteet ovat varmasti introvertille paras paikka kohdata ihmisiä. Toisena mahdollisuutena heittäsin ehkä työn. Jos vaikka tuurilla kaksi samalla alalla viihtyvää ihmistä kohtaisi samassa paikassa. Tietysti jos on erittäin mies-/naisvaltainen ala on vaikeampaa, mutta ei kuitenkaan mahdotonta.

Aikamoista arpapeliä tämä loppupeleissä kyllä on. Helpompaa varmasti ekstrovertille senkin suhteen, että he eivät välttämättä hae niin syvällisiä seurustelusuhteita kuin introvertti. Toisen, sielunkumppanin kohtaaminen onkin sitten jo ihan eri juttu.