Erilaisuuden käsitys

[niksuu93]

Introverttina varmaan jokainen teistä on joskus tuntenut olevansa jotenkin erilainen. Ajattelin että voisimme avartaa tätä käsitettä tässä vähän laajemmin. Minua kiinnostaisi tietää, millä tavalla juuri sinä koet itsesi erilaiseksi vai ylipäänsä koetko. Entä miten erilaisuuteesi on elämäsi aikana suhtauduttu? Miten itse suhtaudut ihmisten erilaisuuteen, koetko siis itsesi hyvin suvaitsevaiseksi ja avarakatseiseksi myös muiden erilaisuutta kohtaan? Koetko erilaisuudestasi olevan enemmän hyötyä vai haittaa? Tällaista.

Minä olen tavallaan aina tiennyt olevani jotenkin poikkeava muista, jo pienestä pitäen. Olen aina ollut hyvin rauhallinen ja hiljainen persoona, sellainen joka erottuu varmasti muiden joukosta - eikä aina niin hyvässä. Olen ollut tuntemattomien seurassa melko pidättyväinen, arkakin. Olen ollut myös hyvin tarkka siitä, missä seurassa aikaani vietän ja mitä kenellekin itsestäni annan/kerron. Harkitseva, ajattelevainen - spontaanin vastakohta. Minua ei ole myöskään usein kiinnostaneet ne samat asiat kuin ikäisiäni yleensä. Olen aina pitänyt vahvasti oman pääni, enkö ole koskaan ollut trendien tms. hössötysten vietävissä. Olen siis tavallaan aina kulkenut omia polkujani, riippumatta siitä mitä mieltä muut ovat olleet valinnoistani ja päätöksistäni.

Luonnollisesti hiljaisen ja omaperäisen persoonani takia on kiusattu peruskoulussa, rankastikin. Moni on pitänyt myös jotenkin outona ja osa tavallaan myös tylsänä tyyppinä. Samanhenkistä seuraa on myös ollut vaikea löytää, kun kukaan ei ole tuntunut jakavan ajatus- ja arvomaailmaani, ainakaan ikäryhmässäni. Joskus tuntuu myös ettei perhekään ole välttämättä minua aina ymmärtänyt, kun poikkean ikäisistäni sen verran paljon. Välillä hyvässä, välillä taas pahassa.

Parhaaksi kaikessa erilaisuudessani koen sen, että tunnen itseni tavallaan ainutlaatuiseksi (ilman mitään itsekehua). En ole samanlainen kuin muut ja olen ylpeä siitä. On mahtavaa voida ajatella itsenäisesti, välittämättä siitä mitä muut ajattelevat minusta. Ei lauman aiheuttamaa painetta. Vastaavasti negatiiviseksi erilaisuudessani koen sen, että on hyvin vaikea herättää ihmisissä mielenkiintoa ja toisaalta löytää kaltaistaan seuraa.

Jo itsensä ollessa erilainen, minun on hyvin helppo myös suhtautua toisten erilaisuuteen myönteisesti. En siis koskaan tuomitse ketään heidän näkemystensä, ulkonäkönsä, vakaumuksensa tai suuntautuneisuuteensa suhteen. Minusta kaikkien on lupa olla juuri sellaisia kuin he ovat ja että heidän hyväksytään omina itsenään. Kuten sanonta kuuluu, kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Viisaus josta moni nykyihminenkin saisi ottaa mallia.


Mikä Sinusta tekee erilaisen/erikoisen? Miten siihen on suhtauduttu? Millaista sinusta on olla erilainen?

[Passepartout]

Minä rakastan totuutta ja tietoa. Yksistään se riittää erottamaan minut valtaosasta ihmisiä. Loppumaton tiedon jano ja pyrkimys löytää asioista se perimmäinen totuus.

Olen myös hyvin rationaalinen, looginen ja analyyttinen. Minulle on usein sanottu, että minulla on insinöörin aivot. Siis miespuolisen insinöörin. Sellaisen tosi insinöörimäisen insinöörin. Ihmiset ei sano sitä kohteliaisuutena mutta minä kyllä otan sen sellaisena. Joka tapauksessa, tuokin saa minut tuntemaan itseni ikuisesti erilaiseksi. Varsinkin naisseurassa. Valtaosa ihmisistä ei tunnu edes ymmärtävän mitä logiikka on. Kerran kun valitin psykiatriselle sairaanhoitajalle ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää logiikkaa, se meni sanomaan: "Ehkä niillä on vain omanlaisensa logiikka." Totesin siihen aika pöyristyneenä, että yhtä hyvin sopisi sanoa että niillä on vain omanlaisensa matematiikka...

Minua kiinnostaa melkein kaikki maailman asiat. Yleensä tiedän useimmista aiheista enemmän kuin keskustelukumppani mikä tekee keskustelusta aika hedelmätöntä. On aika yllättävää että vaikka en mistään "tyttöjen jutuista" niin piittaa, saatan silti tietää jostain "alan jutuista" enemmän kuin joku toinen nainen joka kyllä pakkeloi naamansa päivittäin mutta ei ole koskaan kuullutkaan että on erilaisia ihonhoitoideologioita. Ihmiset vaan menee helpoimman mukaan ja hoitaa naamaansa sen mukaan mitä niiden suosikkiakkalehdessä sanotaan, paneutumatta yhtään asiaan, miettimättä että onko tämä oikeasti tarpeen vai yritetäänkö minulle vain myydä jotain?

Tämä voimakas älyllinen uteliaisuus ilmenee myös taipumuksena kaivella muurahaispesiä ja roadkillejä ja luonnosta löytyneitä eläinten ulosteita jne, mitkä harrastukset yleensä herättävät hienoista inhoa ja hämmennystä kanssaihmisissä. Valtaosa ihmisistä ei ilmeisesti halua tietää millaiset sisälmykset oravalla on. (pienet, voin kertoa.)

Minua kiinnostavat tosiasiat, eivät niinkään tarinat. Lisäksi kyseenalaistan kaiken. Ei voi sanoa että ajattelisin laatikon ulkopuolella; pikemminkin pyrin repimään laatikon kappaleiksi ja kusemaan sen päälle. Kaikki ihmiset ei tästä tykkää. En usko mihinkään enkä kunnioita mitään ellei kunnioitusta ole ansaittu.

-----

Olen erilainen myös tietysti siinä mielessä, että väsyn helpommin kuin muuten melkein missä tahansa. Rutiinini ovat minulle todella tärkeitä ja se, että saan tehdä asiat omalla tavallani ja omien "biorytmieni" mukaan. Muiden ihmisten rytmiin mukautuminen on minulle todella vaikeaa.

----

Toisin kuin Niksuu, en usko että kukaan on erehtynyt pitämään minua tylsänä ainakaan kovin pitkään. Olen vain niin outo että ihmiset mieluummin hakee kaltaistaan seuraa mikä on tietysti täysin ymmärrettävää.

Olen myös jo aikoja sitten luopunut siitä käsityksestä, että kaikkien ihmisten kanssa täytyisi tulla toimeen. Voin ylläpitää peruskohteliaisuutta jonkin aikaa ketä tahansa kohtaan jos on pakko, mutta en suoraan sanottuna käsitä miksi pitäisi.

[Puusilmä]

Olen ajatellut olevani erilainen ja ainutlaatuinen mutta kun olen lukenut täällä tekstejä, niin Passepertoutin tekstit ovat noin 90 prosenttisesti kuin omasta suustani.
Olipa aihe mikä tahansa niin ajatukset ovat hyvin minunlaisia, varsinkin tämän ketjun kirjoitukseen pystyn yhtymään ihan täysin. Tosin olen miespuoleinen insinööri, omasta mielestäni en kuitenkaan tosi insinöörimäinen insinööri.

[niksuu93]

Minä rakastan totuutta ja tietoa. Yksistään se riittää erottamaan minut valtaosasta ihmisiä. Loppumaton tiedon jano ja pyrkimys löytää asioista se perimmäinen totuus. Minua kiinnostavat tosiasiat, eivät niinkään tarinat. Lisäksi kyseenalaistan kaiken.

Ihan sama täällä. Minua ihan ihmetyttää nämä useimmat ihmiset, kun he eivät esimerkiksi koskaan kyseenalaista mitään. He uskovat pyyttettömästi sen kaiken mitä heille kerrotaan. Kukaan ei pyydä todisteita, perusteluja tai muutakaan asian tueksi. Puhuttu tieto on totuus!

Fakta-ihminen olen minäkin. Minuakin kiinnostavat juuri tosiasiat, ei fiktio. Tämä näkyy mm. kirjallisuudenkin valinnoissa. Tietoa janoan minäkin paljon ja haluan aina oppia paljon kaikkea uutta. Totuus on mulle ihan itsestäänselvä käsite, useimmille ei valitettavasti vain ole.

Minua kiinnostaa melkein kaikki maailman asiat. Yleensä tiedän useimmista aiheista enemmän kuin keskustelukumppani mikä tekee keskustelusta aika hedelmätöntä.

Juuri näin. Jos joku joskus kysyy että mikä minua kiinnostaa, mulle saattaa oikeasti olla jopa vaikeaa mainita vain yhtä tai kahta asiaa. Koska minua yksinkertaisesti kiinnostavat niin monet asiat niin laajalti. Yleensä sanon vain, että minua nyt kiinnosta koko maailma ja elämä yleensä ja kaikki siihen liittyvä.

Olen joutunut toteamaan hyvin pitkälti saman kuin sinäkin - tiedän useimmista asioista enemmän kuin se toinen. Myös tästä syystä keskusteleminen on monien kanssa niin hankalaa, eikä siitä saa irti niin paljon kuin haluaisi.

Olen erilainen myös tietysti siinä mielessä, että väsyn helpommin kuin muuten melkein missä tahansa. Rutiinini ovat minulle todella tärkeitä ja se, että saan tehdä asiat omalla tavallani ja omien "biorytmieni" mukaan. Muiden ihmisten rytmiin mukautuminen on minulle todella vaikeaa.

Sama täällä. En tiedä sitten johtuuko sairauksistani, lääkityksestä vai ihan perusluonnosta, mutta näin on. Joskus väsyn ihan arkipäiväisissäkin asioissa niin pahasti, että voisi nukkua päivälläkin. Rutiineista pidän myös vahvasti kiinni ja ne luovat tavallaan jonkinasteista turvaa ja pysyvyyttä elämään. Minulla on oma tapani tehdä asioita, josta en mielellään poikkea. Jääräpääkin kai omalla tavallaan.

Musta tuntuu usein että juuri tämä rutiininomainen elämä on yksi syy siihen, miksi minua pidetään tylsänä. Parikymppiset eivät oikein arvosta sitä, että eletään kuin jotain kaavaa vaan pitäisi juuri olla spontaani ja ennalta-arvaamaton. En sitten tiedä. Lähinnä vain tuntuu kun itse elää juuri sellaista jalat maassa -elämää ja toiset ikäiseni mennä viilettävät kymmentä minuuttia pidemmälle ajattelematta. Itsellä kun on selvä vuorokausirytmi ja toisilla ei sellaista välttämättä ole.

Olen myös jo aikoja sitten luopunut siitä käsityksestä, että kaikkien ihmisten kanssa täytyisi tulla toimeen. Voin ylläpitää peruskohteliaisuutta jonkin aikaa ketä tahansa kohtaan jos on pakko, mutta en suoraan sanottuna käsitä miksi pitäisi.

Lähinnä siis ajoin tällä takaa juuri sitä peruskohteliaisuutta. Voin minäkin myöntää etten kaikista välttämättä pidä, jotkut jopa suorastaan ärsyttävät minua. Mutta kuitenkin siinä mielessä kaikkien kanssa pitäisi ainakin yrittää tulla toimeen, että pystyy tarvittaessa olemaan vaikkapa samassa tilassa ja olemaan sylkemättä naamaan jne.. Mistään perseennuoleskelusta ei ollut kysymys.

Olen vain niin outo että ihmiset mieluummin hakee kaltaistaan seuraa mikä on tietysti täysin ymmärrettävää.

Outopa outo. Erilainen. Siinäpä ne merkittävimmät syyt, miksi ihmiset hakeutuvat mieluummin toisten kaltaistensa seuraan. Mietin vain usein, että onkohan jossain toista kaltaistani.

[aura]

Olen aika monella tapaa keskiverrosta poikkeava käytökseni ja elämäntapani puolesta. Jokseenkin poikkeuksellisissa porukoissa koko ikäni pyörineenä olen tosin vähän pihalla siitä, mikä on outoa ja mikä ei. Lukioluokkani oli sellainen, että todennäköisempää olisi ollut tulla kiusatuksi ns."pissiksenä", kuin mitä tällaisena hörhönä, ja myöhemmällä iällä hankitut kaverit ovat olleet kaikki poikkeuksetta vähän vaihtoehtoista jengiä.

Totaalisesta ainutlaatuisuudesta ei tietenkään voida munkaan kohdallani puhua, uskon kaikkien, jopa niiden "normaalien" ihmisten olevan sisimmässään vähän weirdoja.

Olen myös jo aikoja sitten luopunut siitä käsityksestä, että kaikkien ihmisten kanssa täytyisi tulla toimeen. Voin ylläpitää peruskohteliaisuutta jonkin aikaa ketä tahansa kohtaan jos on pakko, mutta en suoraan sanottuna käsitä miksi pitäisi.

Lähinnä siis ajoin tällä takaa juuri sitä peruskohteliaisuutta. Voin minäkin myöntää etten kaikista välttämättä pidä, jotkut jopa suorastaan ärsyttävät minua. Mutta kuitenkin siinä mielessä kaikkien kanssa pitäisi ainakin yrittää tulla toimeen, että pystyy tarvittaessa olemaan vaikkapa samassa tilassa ja olemaan sylkemättä naamaan jne.. Mistään perseennuoleskelusta ei ollut kysymys.

Tämä! Vaikka muiden mielipiteistä ei välittäisi, kannattaa näiden tunteille muutama ajatus uhrata. Siitä tulee itsellekin parempi olo, kun voi mennä nukkumaan tietäen, ettei ole pahoittanut kenenkään mieltä.

[shantyu]

Minäkin tunsin jo pienenä olevani erilainen kuin muut. Ajattelin jo silloin kaikkia asioita syvällisesti ja olin jotenkin omalaatuinen. Olin hyvin rauhallinen lapsi ja kun käytiin sukulaisten luona, istuin kiltisti äidin vieressä sohvalla ja kuuntelin kun aikuiset juttelivat keskenään. Muistan suulaan tätini joskus sanoneen minua reppanaksi. Ja nyt vanhempanakin olen kuullut minua kutsuttavan "raukaksi" ja "reppanaksi". Minä koen nuo nimitykset loukkaavana, vaikka ne sanottaisiinkin "vitsillä". Ihmisen äänensävy kertoo kuitenkin jo niin paljon. Olen huomannut, että liian usein minuun suhtaudutaan säälivästi tai ivallisesti, koska olen hiljainen ja rauhallinen persoona. Luonteeni vuoksi minua on kiusattu myös koulussa.

Minua pidetään myös passiivisena ja tylsänä tyyppinä. Tosin ihmiset jotka minut paremmin tuntee, tietävät etten ole tylsä. Ainakaan aina. Viihdyn omissa oloissani ja se usein leimataan passiivisuudeksi, vaikka teenhän minäkin erilaisia asioita, enkä vain makaa lahnana sängyssä x-asennossa. Osaan todellakin puhua, vaikkakin jotkut ekstrovertit varmaan vertaavat minua johonkin koomapotilaaseen. Harvassa vain on ne ihmiset, joiden kanssa olisin samalla aaltopituudella. Minä olen huumorintajuinen ja iloinen ihminen oikeassa seurassa ja nauran paljon. Mutta liian hyökkäävät ihmiset saavat minut vetäytymään kuoreeni, enkä usein jaksa jutella "jonninjoutavia". En ole mikään ns. tyhjännauraja, ja ainakaan itse en pidä sitä mitenkään huonona asiana. Voisin luonnehtia itseäni hillityksi, rauhalliseksi persoonaksi, joka ajattelee aina ennen kuin puhuu, ei päinvastoin

[niksuu93]

Minäkin tunsin jo pienenä olevani erilainen kuin muut. Ajattelin jo silloin kaikkia asioita syvällisesti ja olin jotenkin omalaatuinen. Olin hyvin rauhallinen lapsi ja kun käytiin sukulaisten luona, istuin kiltisti äidin vieressä sohvalla ja kuuntelin kun aikuiset juttelivat keskenään. Muistan suulaan tätini joskus sanoneen minua reppanaksi. Ja nyt vanhempanakin olen kuullut minua kutsuttavan "raukaksi" ja "reppanaksi". Minä koen nuo nimitykset loukkaavana, vaikka ne sanottaisiinkin "vitsillä". Ihmisen äänensävy kertoo kuitenkin jo niin paljon. Olen huomannut, että liian usein minuun suhtaudutaan säälivästi tai ivallisesti, koska olen hiljainen ja rauhallinen persoona. Luonteeni vuoksi minua on kiusattu myös koulussa.

Siis tällaiset lapsethan on mitä parhaita, hienoimpia ja oikein kasvatettuja! Mä tunnen monia perheitä, joiden kakarat on oikeita riiviöitä - eivät tottele vanhempiaan, huutavat kaikille ja repivät heitä vaatteista, tekevät mitä haluavat eivätkä tottele ketään. Sitten kun näitä moittii, saa kuulla vanhemmilta sen tutut lorun: "sä et vaan ymmärrä, millaista on normaali elämä kun itse olet tuollainen säälittävä hiljainen reppana". Missä vaiheessa tällaisia tulevia kiusaajia, psykopaatteja ja narsisteja, jotka polkevat muita maahan on alettu pitämään arvossaan!?

Minä olin tismalleen kaltaisesi jo pienenä. Tottelin aina kuuliaisesti vanhempia, käyttäydyin esimerkillisesti sukulaisten ja muiden vieraampien seurassa ja olin todella kiltti ja helppo lapsi. Koskaan en teininäkään tarvinnut mitään rajoja, koska nautin kaikkien täydellistä luottamusta. Silti, olen koko elämäni saanut kuulla tätä "reppana, raukka, säälittävä" -korttia milloin miltäkin taholta. Eli olen muiden mielestä onneton, toivoton, epäonnistunut tapaus, vain koska osaan käyttäytyä, olen rauhallinen, hiljainen ja ajattelevainen ja vain koska viihdyn omissa oloissani - pääasiassa kotona? Sain jo teini-iässä tästä hyvin osviitaa: silloin olisin saanut hyväksyntää, jos olisin pyörinyt kaikki illat nuorison kanssa jossain ostoskeskuksissa ja muuten vain "hengaillut". Se että viihdyin kotona, pelaillen, lueskellen ja omien yksilöharrastusten parissa ei ollut kenestäkään normaalia.

Tuo reppana/säälittävä -termi yhdistetään yleisemmin juuri sosiaaliseen aktiivisuuteen. Jos et ole sosiaalinen, puhelias, pirteä tapaus - olet automaattisesti jotenkin viallinen. Jos vielä selviää, että sinulla ei satu olemaan ystäviä tai et ole seurustellut - olet ihmisten silmissä vähintään joku psykopaatti. Seuraavaksi alkaa ihmisiltä se saarnaus sairaudesta "sosiaalinen fobia" ja selitys siitä, "että siitä voi parantua". Mitä enemmän olen alkanut tähän introverttiuteen perehtyä, sitä varmempi olen siitä ettei minulle ole koskaan mitään sosiaalista fobiaa ollutkaan. Tilanteet eivät pelota minua, koen ne vain äärimmäisen uuvuttaviksi ja väsyttäviksi ja yritän kieltäytyä niistä viimeiseen asti - ellen sitten oikeasti koe nauttivani jonkun henkilön seurasta. Ja tällaisia ihmisiä on todella harvassa. Enpä ole oikeastaan koko elämäni aikana kohdannut heistä yhtäkään.

Minua pidetään myös passiivisena ja tylsänä tyyppinä. Tosin ihmiset jotka minut paremmin tuntee, tietävät etten ole tylsä. Ainakaan aina. Viihdyn omissa oloissani ja se usein leimataan passiivisuudeksi, vaikka teenhän minäkin erilaisia asioita, enkä vain makaa lahnana sängyssä x-asennossa. Osaan todellakin puhua, vaikkakin jotkut ekstrovertit varmaan vertaavat minua johonkin koomapotilaaseen. Harvassa vain on ne ihmiset, joiden kanssa olisin samalla aaltopituudella. Minä olen huumorintajuinen ja iloinen ihminen oikeassa seurassa ja nauran paljon. Mutta liian hyökkäävät ihmiset saavat minut vetäytymään kuoreeni, enkä usein jaksa jutella "jonninjoutavia". En ole mikään ns. tyhjännauraja, ja ainakaan itse en pidä sitä mitenkään huonona asiana. Voisin luonnehtia itseäni hillityksi, rauhalliseksi persoonaksi, joka ajattelee aina ennen kuin puhuu, ei päinvastoin

Vihdoin joku muukin käyttää termiä "tylsä" tällä foorumilla. Samaa olen nimittäin kuullut koko elämäni. Mitä ekstrovertimmasta ihmisestä on kysymys, sitä tylsempänä ja rajoittuneempana tyyppinä he minua pitävät. Itse en kyllä pidä itseäni laisinkaan tylsänä. Mulla on todella rikas sisäinen maailma ja suhtaudun moniin asioihin PALJON intohimoisemmin kuin ekstrovertti ikinä. Tätäkin ne ihmiset monesti ihmettelevät: "miksi sä vauhtoon jostain asiasta tuohon malliin?" No ehkä siksi, että minulle joillakin asioilla on oikeasti merkitystä - en ole pintaliitäjä kuten ekstrovertit heidän "hällä väliä" -asenteellaan, joista suurin osa tuntuu elävän koko elämänsä ilman ainuttakaan järkevää ajatusta.

Minulla ei käytännössä edes ole elämää monen ekstrovertin silmissä. Käyn kyllä töissä, mutta vietän 85% vapaa-ajastani kotona omien juttujen parissa. Kuitenkaan minulla ei ole käytännössä koskaan tylsää, sen sijaan seurassa siitäkin edestä. Jo tästä voi päätellä, että seura on vääränlaista jos siinä tuntee vain menettävänsä osan itsestään kuin saavansa mitään mielihyvää. Sain taas tänään hyvän oppitunnin ekstrovertin toimintatavoista: ihmisenä kyllä yllättävänkin mukava, mutta sitä juttua tulee vaikka variksesta aidalla ja siinä määrin että mitä en yksikertaisesti edes tajua mitä toinen sanoo - saati että ehtisin jotenkin prosessoidan siihen vastauksen! Siis oikeesti liiallinen pitkittyvä puhe/melu tuntuu mun aivoissa ihan samalta kuin iskettäisiin puukolla mahaan! Tätä ne ihmiset ei ymmärrä, miten se voikaan sattua aivoihin niin paljon. Taidan todella olla voimakkaasti erityisherkkä.

Ihmiset eivät myöskään tunnu ymmärtävän, etten ole ujo tai arka. Olen luonteeltani hiljainen ja rauhallinen, mutta tämä ei tee musta mitään jälkeenjäänyttä. Puhun vain silloin kun on asiaa ja silloin kun sitä on, voin puhua paljonkin. Ja aivan kuten itsekin sanoit, liian hyökkäävät ihmiset saavat minut vain entistä kovemmin kuoreeni, vaikka heidän tavoitteesensa olisikin saada minusta jotain irti. Introvertin kohdalla eivät toimi samat toimintatavat kuin ekstrovertin. Ujoon ekstroverttiin ne voivat toimia, mutta eivät sisäänpäinkääntyneeseempään persoonaan.

[kumpio]

Kouluajoista lähtöisin oleva kokemukseni erilaisuudestani on kaksijakoinen. Musta on tuntunut, että tylsille tyypeille olen liian lennokas ja meneville tyypeille olen liian pohdiskeleva arka reppana, ja friikeille tyypeille olen liian tavallinen ja tavallisille tyypeille liian outo, äärimmäisen rauhalliset ja älylliset tyypit saattavat vierastaa joitakin mun kiinnostuksenkohteita tai ominaisuuksia, mutta taas sosiaaliset tyypit, joiden kanssa mulla saattaa olla samoja kiinnostuksenkohteita, ne puolestaan vierastaa mun sisäänpäinkääntynyttä häröilyä tai yksinoloa. Erilainen voi kai olla monella tavalla.

Mutta tuo kaksijakoisuus ja mun käsitys omasta erilaisuudestani on vuosien saatossa haalistunut. Mitä syvemmälle ihmisten mieleen menee, musta näyttää, että kaikki on omalla tavalla hyvin outoja. Tiettyjen ihmisten "erilaisuus" on itselle tutumpaa ja helpompi sietää. Toisten "erilaisuus" on itselle vierasta ja vaatii tutustuttamista.

Toi "outouden kokemus" on sellainen, mitä kautta ainakin mun on helppo samaistua toisiin ihmisiin. Siis vaikka ihminen olisi mulle "outo", silti "outouden kokemuksen" kautta löytyy jotain yhteistä jaettavaa ja se vähentää sen toisen vierautta mun silmissä.

[outromortti]

Niksuu93 kirjoitti:
Siis tällaiset lapsethan on mitä parhaita, hienoimpia ja oikein kasvatettuja! Mä tunnen monia perheitä, joiden kakarat on oikeita riiviöitä - eivät tottele vanhempiaan, huutavat kaikille ja repivät heitä vaatteista, tekevät mitä haluavat eivätkä tottele ketään. Sitten kun näitä moittii, saa kuulla vanhemmilta sen tutut lorun: "sä et vaan ymmärrä, millaista on normaali elämä kun itse olet tuollainen säälittävä hiljainen reppana". Missä vaiheessa tällaisia tulevia kiusaajia, psykopaatteja ja narsisteja, jotka polkevat muita maahan on alettu pitämään arvossaan!?

Itse olen ihmetellyt jo pitkään samaa asiaa kaiken ikäisten kohdalla. Välillä tuntuu että junttimaisesta typeryydestä ja piittaamattomuudesta on tullut standardi ja hyvästä käytöksestä poikkeus. Peruskoulussa tulisi uskonnon sijaan opettaa moraalifilosofiaa ja erityisesti Kantin kategorista imperatiivia. Kantin filosofian mukaan ihmisen tulisi aina toimia niin, että oman toimintansa voisi hyväksyä kenen tahansa muun tekemänä. Moniko tänä päivänä pystyisi siihen?

[Theo]

Peruskoulussa tulisi uskonnon sijaan opettaa moraalifilosofiaa ja erityisesti Kantin kategorista imperatiivia. Kantin filosofian mukaan ihmisen tulisi aina toimia niin, että oman toimintansa voisi hyväksyä kenen tahansa muun tekemänä. Moniko tänä päivänä pystyisi siihen?

Immanuel vain sanoi hieman toisin sanoin sen, mitä J. N. (ja monet muut häntä ennen) sanoi kultaisessa säännössä.