Ystävystymisen haasteet

[Anamaria]

Mutta siis, ERITTÄIN TUTTU ONGELMA jonka kanssa olen itsekin taistellut ja edelleen taistelen. Ehkä himpun verran juuri aiheeseen keskittymisen avulla ja aihetta käsittelevien nettisivustojen kautta olen päässyt eteen päin.

[susihukka]

Tuttu "ongelma" ollut ihan ala-aste ikäisestä, tosin siihen vaikuttaneet myös herkkyys ja pettymykset ihmissuhteissa. Tutustun mielelläni uusiin ihmisiin, ja olen mielelläni kaveri, mutta jossain vaiheessa yleensä huomaan että emme jaa mitään yhteistä ja kiinnostukseni lopahtaa. Tai että henkilössä on sellaisia piirteitä etten edes halua olla hänen ystävä. Tietyssä seurassa tulee myös todella voimakkaita ulkopuolisuuden tunteita. Sosiaalinen työympäristö yleensä onneksi tarjoaa tarpeeksi sosiaalisia virikkeitä enkä edes kaipaa niitä omalla ajalla. Olen ollut koko ikäni oman tieni kulkija, ja olen luultavasti loppuun asti. Ikää on nytkin jo yli 30v.

[Päivänsäde]

Olin nuorempana melko arka ja ujo, mutta sieltä asti olen saanut kaksi hyvää ystävää, joita vieläkin tapaan silloin tällöin. Parasta on ystävyydessämme on se ettei ole velvotteita pitää yhteyttä jatkuvasti, vaan hyvät suhteet ovat pysyneet, vaikka ei nähtäisikään kovin usein.

Myöhemmin elämässäni saamat ystävyyssuhteet eivät ole olleet kovin kestäviä. Olen nykyään sosiaalisesti rohkeampi, mutta en yleensä avaa kestusteluja tuntemattomien ihmisten kanssa. En ole oma rento itseni tuntemattomien ihmisten lähellä, saati jo pidempään tuntemieni ihmisten kanssa. Tähän saakka osaan olla oma itseni vain vanhempieni, sisarusteni ja avomieheni seurassa. Jos minulta kysyttäisiin ketkä ovat parhaita ystäviäni, niin vastaisin että sisareni. Myös avomieheni on minulle kuin paras ystävä vaikka suhteemme on tietysti muutakin kuin ystävyyttä.

Kuten monet muut ovat jo maininneet, niin minäkään en osaa "small talkin" taitoa. Hiljaisuus puheen välissä ei niinkään häiritse minua, mutta alan heti ajattelemaan, että toiselle se on varmaan outoa. Pidemmän tuntemisen jälkeen osaan olla rennompi, enkä ajattele niin paljon mitä pitäisi sanoa tai onko jokin liian tyhmää sanottavaksi.

Naispuolisten henkilöiden kanssa ystävystyminen ja jutteleminen tuntuu hankalammalta, koska heitä kiinnostaa yleensä shoppailu ja hömppätelevisiosarjoista puhuminen. Pidän itse mm. pelaamisesta, johon ihastuin jo ala-asteella ollessani. Minulla on erittäin suuri mielikuvitusmaailma ja pelaaminen, elokuvien katsominen sekä kirjojen lukeminen antaa minulle tietyllä tavalla energiaa. En ole uskaltanut ottaa ystävieni kanssa puheeksi peliharrastustani, koska pelkään olevani omituinen nörtti, jota he eivät ymmärrä. Pidän itsekin itseäni omituisena naisena, joka on mielummin kotona kuin lähtee kaveriporukalla shoppailemaan tai bilettämään.

[niksuu93]

Olin nuorempana melko arka ja ujo, mutta sieltä asti olen saanut kaksi hyvää ystävää, joita vieläkin tapaan silloin tällöin. Parasta on ystävyydessämme on se ettei ole velvotteita pitää yhteyttä jatkuvasti, vaan hyvät suhteet ovat pysyneet, vaikka ei nähtäisikään kovin usein.

Mulla oli pitkään hyvin samanlainen asetelma, tosin nyt nämä viimeisetkin kaverisuhteet ovat tavallaan kuolleet molemminpuoliseen kiinnostuksen puutteeseen. Aiemmin se tosiaan oli molemmille okei, että nähtiin aika harvakseltaan - joskus tietysti enemmän, mutta nyt välit ovat katkenneet käytännössä kokonaan. Toiset löysi parempia (ekstrovertimpia) kavereita, joiden kanssa viettävät nyt mieluummin aikaa kuin minun. No, toisaalta ei haittaa, sillä heidänkään seura ei minua ollut enää pitkään aikaan tosissaan kiinnostunut. Ehkä jopa parempi näin.

Myöhemmin elämässäni saamat ystävyyssuhteet eivät ole olleet kovin kestäviä. Olen nykyään sosiaalisesti rohkeampi, mutta en yleensä avaa keskusteluja tuntemattomien ihmisten kanssa. En ole oma rento itseni tuntemattomien ihmisten lähellä, saati jo pidempään tuntemieni ihmisten kanssa.

Siinäpä se minunkin ongelmani tuli. Olen tosiaan huomattavasti rohkeampi ja jopa sosiaalisempi kuin esimerkiksi 5-10 vuotta sitten, mutta kartan edelleen keskustelun aloittamista tuntemattomien kanssa. Hyvin kyllä usein juttuun mukaan lähden, kun toinen vain ensin aloittaa. En yksinkertaisesti vain oikein tiedä, millä tämän "muurin" murtaa, ellei sitä sitten voi tehdä esim. työyhteisössä työasioiden turvin.

Ja tosiaan, en minäkään osaa rentoutua kuin ainoastaan lähipiirin kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa yhteensä kolmea henkilöä, jotka ovat kaikki perhettäni.

Naispuolisten henkilöiden kanssa ystävystyminen ja jutteleminen tuntuu hankalammalta, koska heitä kiinnostaa yleensä shoppailu ja hömppätelevisiosarjoista puhuminen. Pidän itse mm. pelaamisesta, johon ihastuin jo ala-asteella ollessani. Minulla on erittäin suuri mielikuvitusmaailma ja pelaaminen, elokuvien katsominen sekä kirjojen lukeminen antaa minulle tietyllä tavalla energiaa. En ole uskaltanut ottaa ystävieni kanssa puheeksi peliharrastustani, koska pelkään olevani omituinen nörtti, jota he eivät ymmärrä. Pidän itsekin itseäni omituisena naisena, joka on mielummin kotona kuin lähtee kaveriporukalla shoppailemaan tai bilettämään.

Minä en taas pidä tätä yhtään omituisena. Tosin johtuu varmaan siitä, että olen itse hyvin samankaltainen. Musta olisi päinvastoin mukavampaa tavata enemmän tämän kaltaisia ihmisiä, joilla on ihan oikeitakin ajatuksia eivätkä seuraa vain "trendejä" aivottomasti. Arvostan myös ihmisen älykkyyttä ja sisäistä maailmaa kuten mielikuvitusta hyvin korkealle. Samoja harrastuksia minullakin kuin sinulla. Ja minusta ne ovat erinomaisia sellaisia. Voisi jopa sanoa, että aika tyypillisiä introvertille. Ulospäinsuuntautuneemmat persoonat tietysti saattavat oudoksua, mutta se vain johtuu siitä että näillä kahdella ryhmällä on erilaiset aivot ja erilainen tapa käsitellä tietoa ja ympäröivää maailmaa.

[inda]

Olin nuorempana melko arka ja ujo, mutta sieltä asti olen saanut kaksi hyvää ystävää, joita vieläkin tapaan silloin tällöin. Parasta on ystävyydessämme on se ettei ole velvotteita pitää yhteyttä jatkuvasti, vaan hyvät suhteet ovat pysyneet, vaikka ei nähtäisikään kovin usein.

Itselläni on yksi tällainen ystävyyssuhde. Ja hän tosiaankin on ainoa ystäväni. Mulle on ollut aina tosi vaikeata se, että miten usein pitäisi pitää yhteyttä kavereihin. Totun helposti rutiineihin ja jos jonkun kanssa on nähnyt esim. kuukauden ajan kerran viikossa, niin oletan tapaamisten jatkuvan hamaan hautaan asti samaa tahtia, vaikka niin ei tietenkään ole.

Myöhemmin elämässäni saamat ystävyyssuhteet eivät ole olleet kovin kestäviä. Olen nykyään sosiaalisesti rohkeampi, mutta en yleensä avaa kestusteluja tuntemattomien ihmisten kanssa. En ole oma rento itseni tuntemattomien ihmisten lähellä, saati jo pidempään tuntemieni ihmisten kanssa.

Minä pystyn kyllä halutessani helpostikin puhumaan tuntemattomien kanssa, mutta eipä ole siltikään ystäviä löytynyt. Ja itselläni taas ongelmana on se, että kun olen oma itseni, en sitten enää viehätäkään vastapuolta.

Naispuolisten henkilöiden kanssa ystävystyminen ja jutteleminen tuntuu hankalammalta, koska heitä kiinnostaa yleensä shoppailu ja hömppätelevisiosarjoista puhuminen. Pidän itse mm. pelaamisesta, johon ihastuin jo ala-asteella ollessani. Minulla on erittäin suuri mielikuvitusmaailma ja pelaaminen, elokuvien katsominen sekä kirjojen lukeminen antaa minulle tietyllä tavalla energiaa. En ole uskaltanut ottaa ystävieni kanssa puheeksi peliharrastustani, koska pelkään olevani omituinen nörtti, jota he eivät ymmärrä. Pidän itsekin itseäni omituisena naisena, joka on mielummin kotona kuin lähtee kaveriporukalla shoppailemaan tai bilettämään.

Pelaaminen on harratus siinä missä mikä tahansa muukin. Itse olen tietoisesti pyrkinyt välttämään pelaamista, koska jään siihen koukkuun enkä sitten mitään muuta enää teekään.

[niksuu93]

Tuli toisella foorumilla vastaan tällainen viisaus, että jos persoonan tausta ja luonne eroavat "normaalista", ei ole välttämättä koskaan mahdollista päästä ns. "tavallisten" ihmisten joukkoon. Tärkeämpää on pyrkiä löytämään ystäviä heistä, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse. Mielestäni tämä mietelause kuvastaa hyvin vahvasti myös omaa tilannettani. Mulla on pelkästään jo luonteen ja introverttiuden takia täysin erilainen lähtökohta ystävystymiseen kuin tyypillisesti heillä, jotka kärsivät yksinäisyydestä. Lisäksi mun huonojen kokemusten takia olen täysin erilaisessa tilanteessa kuin ikäiseni yleensä. Toisaalta nämä kokemukset ovat myös muovanneet minua eri suuntaan ja tehneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen.

Joo, näiden "tavallisen" joukkoon en kyllä tule koskaan pääsemään - eikä sillä että välttämättä kiinnostaisikaan. Se on nähty, liian monta kertaa. Mielenkiintoista muuten huomata, miten hyvää pataa mä olen usein juuri heidän kanssa, jotka poikkeavat jollain tavalla tästä "normaalista". En halua nyt avautua tästä sen enempää jotta ko. henkilöitä ei tunnistettas (itestä viis), mutta heti kun persoona vaan eroaa jotenkin tästä "massasta", heti jotenkin pääsee paljon paremmin tutustumaan toiseen.

---------------------------

Kiva tunne muuten taas huomata, mitenkä ihmistä taas käytettiin kun oli tarvis ja nyt se taas sitten kylmästi dumbattiin kun sen seuraa ei enää kaivata. Onko teistä tällainen oikeanlaista ystävyyttä tai edes kaveruutta, että ollaan yhdessä vain silloin kun toisella ei ole ketään muuta saatavilla ja muulloin ei vaivauduta vastaamaan edes puhelimeen/viesteihin? Itse kyllä aina ajattelee toista ja yrittää tehdä kaikkensa hänen eteen, mutta näin kohdalleen takaisin. Joko olis aika näpäyttää takaisin?

Oon niin kyllästynyt tähän, että lankeen aina samaan ansaan kun joku kysyy jonnekin - miltein riemusta kiljuen. Ehdin jo innostua, että viimeinkö joku kaipaa seuraani, mutta ei. Se on kerta tai kaksi jolloin kelpaan toiselle, kun ketään muuta ei ole saatavilla. Voitan siis edes täydellisen yksinäisyyden, pitäisi varmaan nostaa hattua.

Tällaista se on ollut näiden "kavereiden" kanssa jo viimeiset kymmenen vuotta ja sama meno tuntuu vain jatkuvan. Mä olen suunnilleen millin päässä siitä, että lopetan ystävyyden (tai siis pikemminkin "kaveruuden") tähän paikkaan kokonaan, sillä mä en ole ansainnut tällaista kohtelua.

Mitä minä aikaani tuhlaan tällaisiin tyyppeihin, jotka kohtelevat mua kuin saastaa?

[Apeltsi]

Mulla on muutama kaveri, jotka ei kuitenkaan ole samanlaisia kuin minä. Nämä on extrovertteina helpommin menossa siinämissä itse haluaisin jäädä yleensä vaan kotiin. Monesti koenkin syyllisyyttä että olenpas huono kaveri kun aina olen se vastarannan kiiski ja ne toiset silti viitsii aina yrittää. Itse olisin luultavasti heinä luovuttanut jo aikoja sitten, "olkoon tyyppi sitten yksinään jos kerran niin haluaa". Sitten niinä kertoina kun kotiin jää, jälkeenpäin se harmittaa että ehkä olis sittenkin pitänyt lähteä, miksi minä täällä kotona istun. Mutta se on aina se mieli sillä H-hetkellä että ei vaan pysty, kotona yksinäni sitten haaveilen vauhdikkaasta ja sosiaalisesta elämästä.

[Cupcake]

Mulla on muutama kaveri, jotka ei kuitenkaan ole samanlaisia kuin minä. Nämä on extrovertteina helpommin menossa siinämissä itse haluaisin jäädä yleensä vaan kotiin. Monesti koenkin syyllisyyttä että olenpas huono kaveri kun aina olen se vastarannan kiiski ja ne toiset silti viitsii aina yrittää. Itse olisin luultavasti heinä luovuttanut jo aikoja sitten, "olkoon tyyppi sitten yksinään jos kerran niin haluaa". .

Pystyn helposti yhtymään tähän lausuntoon. Ne muutamat ystävät joita omaan ovat extroverttejä ja tunnen olevani maailman hirvein ystävä jos en yksinkertaisesti jaksa liittyä heidän seuraansa tai vastata puhelimeen. En muutenkaan koskaan uskalla tehdä aloitetta niin tuntemattomien kuin tuttujenkaan kanssa. Jos joku muu aloittaa keskustelun tai ehdottaa jotain aktiviteettia, lähden usein juttuun mukaan, mutta pyrin muuten antamaan ihmisille oman rauhan.

[niksuu93]

Mulla on muutama kaveri, jotka ei kuitenkaan ole samanlaisia kuin minä. Nämä on extrovertteina helpommin menossa siinämissä itse haluaisin jäädä yleensä vaan kotiin. Monesti koenkin syyllisyyttä että olenpas huono kaveri kun aina olen se vastarannan kiiski ja ne toiset silti viitsii aina yrittää. Itse olisin luultavasti heinä luovuttanut jo aikoja sitten, "olkoon tyyppi sitten yksinään jos kerran niin haluaa". .

Pystyn helposti yhtymään tähän lausuntoon. Ne muutamat ystävät joita omaan ovat extroverttejä ja tunnen olevani maailman hirvein ystävä jos en yksinkertaisesti jaksa liittyä heidän seuraansa tai vastata puhelimeen. En muutenkaan koskaan uskalla tehdä aloitetta niin tuntemattomien kuin tuttujenkaan kanssa. Jos joku muu aloittaa keskustelun tai ehdottaa jotain aktiviteettia, lähden usein juttuun mukaan, mutta pyrin muuten antamaan ihmisille oman rauhan.

Minua ärsyttää näissä ekstrovertti-introvertti -ihmissuhteissa juuri tämä, että se pitäisi aina mennä sen ekstrovertin ehdoilla jos ylipäänsä haluaa yhdessä olla. Sillä eihän ekstrovertti kestä vaan tylsistyy, jos joutuu ottamaan osaa introvertin aktiviteetteihin. Sitten kun yritän lähteä näihin ekstrojen juttuihin mukaan, uuvun ihan totaalisesti ja koko kokemuksesta jää vain negatiivinen muisto. Tälläkin hetkellä on olo sosiaalisen rasituksen jäljiltä sellainen, että eilen illalla vain itkin pahaa oloani ja väsymystäni ja tänäänkin ovat aivot hehkuneet ihan punaisina ärtymyksestä.

Mulla ei siis ainakaan tule yhtikäs mitään näiden ekstrojen kanssa kaveeraamisesta. Toinen tylsistyy seurassani ja minä palan loppuun.

[aura]

Arviolta kolmasosa ystävistäni on ekstrovertteja, ja he ovat ihan fiksuja ja huomaavaisia ihmisiä. Loput ovat jotain ambi- ja introvertin väliltä. On myönnettävä, että joistain ekstrokavereistani pidän jopa enemmän kuin introkavereista, vaikka ehdottomat suosikkini ovatkin introvertteja. Persoona on kuitenkin kokonaisuus, ja vaikka I ja E vaikuttavat siihen huomattavan paljon, on myös kaikkea muuta, mikä säätää ihmisen miellyttävyyttä minun silmissäni.

Vastaus itse kirjoittamaani aloituspostaukseen olisi varmaan nyt se, että kyllä, odotukset ovat, tai olivat, liian korkealla. Kun on paljon yksin, on helppo lähteä maalaamaan kuvia siitä, millaista elämä muka on ja millaista sen pitäisi olla. Ulkomaailmaa kokiessa kuitenkin huomaa, ettei mikään niistä fantasioista vedä vertaa todellisuudelle. Ehkä tärkein oivallukseni ystävyyttä koskien on ollut, että kun ystävystyy kunnolla itsensä kanssa, on helpompi olla ystävä muiden kanssa, olivat muut millaisia tahansa. Aiempi suhteeni ystävyyteen oli odotusten sävyttämä, että pitäisi olla sellainen henkilö ja sillä tällaiset arvot ja mielenkiinnonkohteet, ja etenkin samanlaisuus merkitsi paljon, mikä sulki ulos aika monta potentiaalista ihmistä. Tavallaan hain jotain täydennystä itselleni ulkoa päin, en osaa oikeastaan edes selittää sitä järkevästi, ehkä joku saman kokenut tajuaa. Kuitenkin, nyt kun keväällä ja kesällä on ollut pakko käydä paikoissa ja kommunikoida erilaisten ihmisten kanssa, sitä on huomannut, että ne kaikki asiat, joita on pitänyt merkittävänä ystävyyden kannalta, on oikeestaan vaan sanahelinää. Ihmisissä ihastuttavaa on juurikin se niiden tuoma vastakohtaisuus, niiden oma ainutlaatuisuus ja se uutuus ja yllättävyys, mitä erilaisuudesta nousee. Ehkä ainoa "absoluuttinen" asia, jota nykyään ystävältä toivon, on hyväntahtoisuus, kaikki yksityiskohdat siitä eteenpäin on vaan kivaa plussaa tai pientä miinusta.