Omana itsenään oleminen ja aitous

[milja90]

Uskallatteko olla omia itsiänne vai koetteko, että on esitettävä toisenlaista tai painetta mennä ryhmän mukana? Siis yksin varmaan voi olla oma itsensä, mutta työpaikalla tai kylässä sukulaisilla tms.?

Itse opiskellessani ammatin hyvin tiiviissä porukassa alku taisi olla kaikkein vaikeinta. En osaa tuoda itseäni tykö enkä ole aktiivinen mitä tulee jutusteluun. Toiset tulevat juttelemaan ja koittavat saada minusta jotain irti, luulevat vain ujoksi (sitäkin olen). Lopulta minut jätetään rauhaan kun kukaan ei saa muhun kontaktia. Kaikkein hankalinta on se, että en silti haluaisi olla ulkopuolinen, mutta väkisin ajaudun sellaiseksi. Ja sitten tunnen oikeastaan jatkuvaa huonommuutta tai sellaista kelpaamattomuutta, kun olen mykkä ja erilainen, ja tämä sitten masentaa ja aiheuttaa kaikenlaista psyykkistä ahdistusta.

Olen yrittänyt nylkeä itsestäni tarpeeni tulla hyväksytyksi, mutta se taitaa olla ihmisen perustarve. Eikö se ole sosiaalisuuden yksi piirre, että tahtoo olla hyväksytty osana porukkaa? Omana itsenään? Jos koen sitten jonkinsortin "kiusaamista" niin omana itsenään oleminen on entistä vaikeampaa. Mutta jos tulen hyväksytyksi, saatan olla omalla tavallani sosiaalisempi. Taidan olla aika vaikea ihminen.

Sitten tullaan tähän itsetunto asiaan. Jokaiselle minunkaltaiselleni tai kelle tahansa vähäänkään erilaiselle lyödään leimaan "huono itsetunto". Mitä helvettiä? Eli introverttius on sama asia kuin huono itsetunto. Eli itsevarmuus ja äänessä oleminen on sama kuin hyvä itsetunto. Minua ärsyttää suunnattomasti, kun tuota sanaa käytetään ymmärtämättä alkuunkaan mitä se tarkoittaa. Ja liian moni ihminen on täysin sokea omalle toiminnalleen ja omille asenteilleen ja ajatuksilleen, heillä ei ole ollenkaan kykyä kyseenalaistaa itseään ts. katsoa peiliin. (Itsetunnosta Liisa Keltikangas-Järvinen.)

Mitä enemmän ajattelen asiaa ja näitä introvertti - ektrovertti- jaottelua ja asioita, sitä enemmän tulen tulokseen, että introvertit ovat lähes kaikessa parempia ja maailma olisi huomattavasti parempi ja oikeudenmukaisempi paikka elää, jos nämä ekstrovertit eivät olisi säheltämässä joka vitun hevonreikään omaa älämölöään. Ja sitten tällaista pitäisi vielä kumartaa. Mitä enemmän ääntä ihmisestä lähtee sitä hallitsevampi se on ja tällainen hiirulainen kutistuu pienenpieneksi luteeksi nurkkaan.

Eli kysymys oli, oletteko kaikkialla omia itsiänne vai oletteko antaneet pirulle pikkusormen ja lähteneet mukaan pyörittämään vuosisadan huijausta ja hullunmyllyä?

[Overlord]

Teeskentely vie vain turhaan voimavaroja, eikä siitä ole edes isommin hyötyä pitkässä juoksussa. Todelliset ystävät, jos sattuu olemaan niin onnekas että sellaisia löytää, hyväksyvät ihmisen sellaisena kuin hän on.

Itsestäni huomasin jo aikoja sitten, että en oikeastaan pysty sopeutumaan minkäänlaiseen ryhmään. Nyrkkisääntönä vältän aika pitkälti kaikkea sosiaalista kanssakäymistä, jossa on enemmän kuin kolme ihmistä kerralla itseni mukaanluettuna. Sitä isommalla lukumäärällä keskustelun taso laskee dramaattisesti ja henkisten akkujen tyhjenemistahti puolestaan kiihtyy vahvasti.

On siis parempi etsiä oikeanlaiset ihmiset ympärilleen kuin yrittää sopeutua toisten tekemään muottiin.

[omicron]

Mä olen hyvinkin joustava ja sopeutuva, mutta uuteen työporukkaan tms. sujahtaminen vie oman aikansa. Tuleb kyllä toimeen vieraiden kanssa ja saan tarvittavat hommat hoidettua, kysymykset kysyttyä jne. Mutta sosiaalinen lähentyminen uusien ihmisten kanssa kestää tosiaan useita kuukausia. Nyt olen ollut työpaikassani neljä vuotta, ja varmaan siinä vuoden, puolentoista paikkeilla oikeasti aloin olla sinut työporukan kanssa, ja sitten tavallaan avasin kuoreni ja aloin oikeasti kertoa itsestänikin, kun se alkoi tuntua turvalliselta. Ja nyt voin muutamaa työkaveria kutsua jo ihan ystäviksi, ja vapaallakin tapaan joitain heistä.

Sukulaisten kanssa olen aina ollut "ulkopuolinen" rauhallisen ja introvertin luonteeni takia, mutta silti olen saanut aina olla oma itseni, vaikka sitä onkin ihmetelty välillä. Hyvähän se on, että meitäkin on moneen junaan.

Sanoisinkin siis että kannattaa pysyä itsenään, ja antaa asioiden mennä painollaan. Ne, jotka ansaitsevat tutustua sinuun, pysyvät siinä kyllä riittävän pitkään. Lopuilla ei ole väliä.

[niksuu93]

Uskallatteko olla omia itsiänne vai koetteko, että on esitettävä toisenlaista tai painetta mennä ryhmän mukana? Siis yksin varmaan voi olla oma itsensä, mutta työpaikalla tai kylässä sukulaisilla tms.?

Itse opiskellessani ammatin hyvin tiiviissä porukassa alku taisi olla kaikkein vaikeinta. En osaa tuoda itseäni tykö enkä ole aktiivinen mitä tulee jutusteluun. Toiset tulevat juttelemaan ja koittavat saada minusta jotain irti, luulevat vain ujoksi (sitäkin olen). Lopulta minut jätetään rauhaan kun kukaan ei saa muhun kontaktia. Kaikkein hankalinta on se, että en silti haluaisi olla ulkopuolinen, mutta väkisin ajaudun sellaiseksi. Ja sitten tunnen oikeastaan jatkuvaa huonommuutta tai sellaista kelpaamattomuutta, kun olen mykkä ja erilainen, ja tämä sitten masentaa ja aiheuttaa kaikenlaista psyykkistä ahdistusta.

Olen yrittänyt nylkeä itsestäni tarpeeni tulla hyväksytyksi, mutta se taitaa olla ihmisen perustarve. Eikö se ole sosiaalisuuden yksi piirre, että tahtoo olla hyväksytty osana porukkaa? Omana itsenään? Jos koen sitten jonkinsortin "kiusaamista" niin omana itsenään oleminen on entistä vaikeampaa. Mutta jos tulen hyväksytyksi, saatan olla omalla tavallani sosiaalisempi. Taidan olla aika vaikea ihminen.

Sitten tullaan tähän itsetunto asiaan. Jokaiselle minunkaltaiselleni tai kelle tahansa vähäänkään erilaiselle lyödään leimaan "huono itsetunto". Mitä helvettiä? Eli introverttius on sama asia kuin huono itsetunto. Eli itsevarmuus ja äänessä oleminen on sama kuin hyvä itsetunto. Minua ärsyttää suunnattomasti, kun tuota sanaa käytetään ymmärtämättä alkuunkaan mitä se tarkoittaa. Ja liian moni ihminen on täysin sokea omalle toiminnalleen ja omille asenteilleen ja ajatuksilleen, heillä ei ole ollenkaan kykyä kyseenalaistaa itseään ts. katsoa peiliin. (Itsetunnosta Liisa Keltikangas-Järvinen.)

Mitä enemmän ajattelen asiaa ja näitä introvertti - ektrovertti- jaottelua ja asioita, sitä enemmän tulen tulokseen, että introvertit ovat lähes kaikessa parempia ja maailma olisi huomattavasti parempi ja oikeudenmukaisempi paikka elää, jos nämä ekstrovertit eivät olisi säheltämässä joka vitun hevonreikään omaa älämölöään. Ja sitten tällaista pitäisi vielä kumartaa. Mitä enemmän ääntä ihmisestä lähtee sitä hallitsevampi se on ja tällainen hiirulainen kutistuu pienenpieneksi luteeksi nurkkaan.

Eli kysymys oli, oletteko kaikkialla omia itsiänne vai oletteko antaneet pirulle pikkusormen ja lähteneet mukaan pyörittämään vuosisadan huijausta ja hullunmyllyä?

Olipas mukava lukea kerrankin rajua tekstiä, joka ei ole omaa käsialaa. En siis olekaan ainoa, joka saattaa käyttää ajoittain voimasanoja purkaessaan turhautumistaan näihin kaikkitietäviin ekstrovertteihin.

Kaikki kirjoituksessasi oli hyvin tuttua - sillä erotuksella, että minulla kylläkin on myös huono itsetunto, mutta tunnistan kyllä nämä kahdeksi erilliseksi asiaksi itsessäni. Vaikeinta on juuri tuo ulkopuolisuuden tunne, joka seuraa lähes ihan kaikkialle. Toisten tuntuu olevan niiiiin helppo löytää itselleen aina työpareja, ryhmiä ja porukoita joiden kanssa pyöriä, mutta ihan huvittaa miten minä jään loppujen lopuksi niiden ihan kaikkien ulkopuolelle. Joskus olen saattanut jopa rohkaistua ja tehdä itse tuttavuutta joihinkin, mutta minut on työnnetty aina heti sivuun kun joku puheliaampi/viihdyttäväämpi/avoimempi ekstrovertti astuu kuvioon. Olen siis tavallaan jo luovuttanut taistelun tämäntyyppisestä huomiosta.

Minuunkin on kyllä tavallaan useinkin yritetty tehdä tuttavuutta, mutta yleensä se toinen osapuoli kyllästyy kun en "avaudu" tarpeeksi nopeasti. Mulla kestää ehkä keskimääräistä kauemmin rakentaa luottamusta ihmisiin lähinnä kokemusteni takia, ennen kuin alan avautumaan, olemaan avoimempi ja puhumaan myös omista asioistani. Mutta ilmeisesti suurimmalla osalla ei kärsivällisyys eikä liiemmin kiinnostuskaan riitä niin kauan.

Tunnistan itseni edelleen ujoksi, mutta en samaan tapaan araksi kuin joskus aiemmin nuoruudessa. Uskallan kyllä jutella ja ottaa kontaktia, mutta usein ongelmaksi muodostuu juuri se että mitä sille toiselle sanoa ja näin murtaa jää. Toinen juttu on vielä se, että mun on hyvin vaikee löytää juuri kenenkään kanssa mitään yhteistä. Small-talk ei ole todellakaan vahvuuteni ja se tuntuu itsestäni hyvin teeskennellyltä. En jaksa sellaista kanssakäymistä kovinkaan pitkään enkä halua sellaisen varaan mitään ihmissuhdetta perustaa. Mutta toisaalta taas on hyvin vaikea avautua todellisesta itsestään, kun on saanut koko elämän huomata miten halveksittu ja ei-pidetty tapaus olen kaikkien keskuudessa ollut. Ei siis oikein ole itseluottamusta eikä uskoa siihen, että joku edes voisi olla minusta kiinnostunut.

Nykyisellä työpaikalla on muutama tyyppi, joiden kanssa olen päässyt hyvin lyhyessä ajassa tosi hyvin juttuun. Seurassa jossa pystyn paremmin vapautumaan olen myös puheliaampi - tällöin minua ei välttämättä edes introvertiksi uskoisi. Mutta on hyvin vaikea löytää tällaisia ihmisiä, jotka pitää minusta omana itsenäni. Sen takia vedänkin lähes aina jonkinasteista roolia, olin sitten sukulaisten luona käymässä, työpaikalla tai niiden vaivaisten "kaverieni" kanssa. Vain yksin pystyn olemaan aito oma itseni. Ehkä tämä on jokin suojamekanismi, joka estää kohtaamasta lisää paheksuntaa muilta ihmisiltä.

Pahaa mieltä ja syyllisyyttä tunnen minäkin siitä, että olen aika hiljainen, ujo ja tällainen tylsä kotona viihtyvä tapaus. Introvertti yhdistetään tosiaan helposti asioihin kuten sosiaalinen kömpelyys, sosiaalinen fobia, ujous/arkuus, huono itsetunto, syrjäytyminen, mielenterveysongelmat, vaikka yksikään näistä asioista ei liity mitenkään introvertismiin. Ne toki voivat esiintyä samalla introvertillä henkilöllä, mutta aivan yhtä lailla ekstrovertilla - jolla ne ehkä myös ovat paljon näkyvämpiä kuin introlla.

Valitettavan totta mutta näinhän se on, että puheliaat ja dominoivat ihmiset tätä maailmaa pitkälti pyörittävät. Hiljainen introvertti jää hyvin helposti siinä jalkoihin, etenkin jos on arka ja heikko pitämään omia puoliaan. Onhan ekstroverteissakin siis eroja ja heistä joidenkin kanssa tulee ihan hyvinkin juttuun, mutta kyllä on myönnettävä että mitä lähempänä henkilö sitä äärimmäisen ekstron rajaa on, sitä vaikeempaa minun on tulla ko. henkilön kanssa toimeen. Ei välttämättä omalta puoleltani, vaan koska se toinen imee kaiken minun energiani, ei anna mitään suuvuoroa tai edes aikaa ajatella tai yksinkertaisesti pitää minua hissukkaa ihan säälittävänä. Ja mä en todellakaan jaksa tätä jatkuvaa introverttien dissausta. Jotkut vois todellakin opetella olemaan hiljaa.

Hauskaa muuten huomata, että sitä on miltein sosiaalisemmasta päästä omalla työpaikallaan. Outo tilanne, mutta aika ihanne.

[kumpio]

Minulla on vahva luottamus siihen, että lopulta kannattaa olla itsensä.

Mutta toisaalta, mitä ja kuka tämä "itse" sitten on? Onko se jokin ehdoton muuttumaton kivimöhkäle, aina sama kaikkialla?

Koen, että olen muuttuva ja kehittyvä, en aina sama, eikä minun tarvitse pysyä samana, minun ei tarvitse pitää kiinni yhdestä itseni mielikuvasta. Koen olevani huokoinen, ympäristöstä ja ihmisistä vaikutteita imevä, opin ja oivallan, voin välillä kuoriutua kuin käärme vanhasta nahkasta, ja silti pysyä minuna!

Mietin, että maailmassa toimittaessa täytyy käyttää monia erilaisia ready-made-muotteja ja rooleja, se tekee asiat sujuvimmiksi, koska eri tilanteissa toimimme erilailla. Kaupan kassalla asiakkaan roolissa tietää, mitä asiakkaan rooliin kuuluu, eikä rupea siinä esim. taikurin roolissa tekemään taikatemppuja. Maailma taitaa olla sellainen, että se vaatii sujuvuutta?

Tietysti introverttina ja ihmisenä, joka on ehdoton itsenä olemisen suhteen, minulle muottien ja roolien kanssa pelaaminen ja vehkaaminen tuntuu hankalalta. Muotit ja roolit ovat tuntuneet minusta valheellisilta ja ei-minulta.

Yritän ajatella, että ehkä muotit ja roolit ovat kevyitä naamioita, joihin ei tarvitse juuttua kiinni. Ne suojaavat meitä eri tilanteissa mihin arjessa joudumme. Meidän ei tarvitse jatkuvasti olla vereslihalla kaikista aidointa itseämme. Se tulisi liian raskaaksi.

Minulla on myös epämääräinen tuntu siitä, että jollain tasolla olemme aina naamion takana, suodatamme ja valikoimme mitä itsestä annamme tulla ulkopuolelle. Jopa itsellemme.

Tähän liittyy minulla myös itsen menettämisen pelko. Koen monesti että vaikutun toisista ihmisistä ja ympäristöstäni todella voimakkaasti, jolloin koen yhteyden itseeni heikkenevän, joskus toisten ihmisten kanssa tuntuu siltä, että katoan kokonaan. Siksi tarvitsen palautumisaikaa, jolloin vahvistan yhteyttä itseeni.

[Vieras]

Tuo omana itsenä oleminen on pohdituttanut minua kovasti, milloinka sitä olen aidoimillani?
ei ole aina niin helppo erottaa ydinminää roolisuorituksista, toki mitä enemmän ikää tulee nämä naamiot karisee hiljalleen pois.
Ei ole tarvetta enää esityksille niin paljon kuin oli nuorempana. Toki naamiot käy aika ajoin hyvänä suojana, pitemmän päälle ne väsyttävät. Jos jonkun mielestä oon outo niin so what ! en kuitenkaan onneksi ihan kaikkien mielestä.

Ihana lukea teidän introverttien pohdintoja, tsempataan eikä lannistuta ekstoverteille alistuen, meitä tarvitaan !

[aura]

Kannattaa olla oma itsensä, ja jos haluaa olla osana keskustelua, voi vaikka hymyillä ja nyökkäillä ja muuta sellaista nonverbaalista, mikä osoittaa kiinnostusta, muttei vaadi nokkeluutta.

Aiheen vierestä, veikkaan, että aika moni kiva asia jäisi uupumaan maailmasta, jos kaikki olisivat vaan introvertteja. Kumpikaan ominaisuus, siis introversio tai ekstroversio, ei ole toista parempi, ne ovat vain erilailla hyviä.

[niksuu93]

^ Tuota nyökkäilyä, myöntelyä ja hymyilyä on tullut täälläkin harrastettua. Jotenkin tuntee vain itsensä tyhmäksi, jos kommunikointi jää tuolle tasolle.

Mun täytyy kyllä myöntää, että mulla on ajoittain (itseasiassa aika useinkin) hankaluuksia jotenkin säilyttää havainnointikykyni tässä todellisuudessa - valun niin helposti sinne omiin maailmoihini. Ja sitten mietin, että mitenhän awkward mä taas oon toisten silmissä. Monesti myös tulee niin paljon tarkkailtua eri tilanteissa omaa toimintaa, että jopa ne toisen jutut menevät ihan ohi korvien. Viime aikoina olen myös huomannut, että ihan kun mulla olisi tullut jotain ongelmia joidenkin asioiden ymmärtämisessä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämäkin johtuu juuri tästä yleisestä jännittyneisyydestä/ahdistuneisuudesta joka vie ihan liikaa huomiota ympärillä tapahtuvista asioista.

Yks merkittävä ongelma tuntuu mulla myös olevan se, että pahoitan mieleni/otan nokkiini aivan äärimmäisen helposti. Jos vain joku sattuu sanomaan jotain hieman tylysti tai en itse ehkä juuri sillä sekunnilla osaa reagoida asiaan 100%:sti oikein, jään murehtimaan tilannetta viikkokausiksi. Siis nämä asiat on ihan oikeesti niin mitättömiä, ettei varmaan juuri kukaan jää niitä miettimään. Tiedän sen siksikin, koska jos jollekulle toiselle sattuisi sama kömmähdys - en todellakaan miettisi, että miten awkward tuo toinen on jne.. Mutta entä kun itse olet siinä asemassa - huhhuh. Sydämenhakkaaminen ja ajatuksenjuoksu on hirveää ja kurkustakin puristaa ihan kivasti.

Sitä muutenkin vaan tulee lähdettyä niiiin helposti vetämään jotain roolia eri ihmisten parissa. Lähinnä kai juuri siksi, että kun on voinut liian monta kertaa todeta ettei omasta minästäni pidetä niin esitetään sitten niin ei ainakaan vihattas. Olisi kiva löytää ihmisiä, joiden seurassa voisi oikeasti olla täysin aidosti vain oma itsensä ja muutenkin olla paljon rentoutuneemmin ja vapautuneemmin kuin nykyisten tuttavuuksien kanssa.

----------------------

Mitä tulee introversion ja ekstroversion ominaisuuksiin, on niillä ainakin yksi merkittävä ero. Introvertti ei tarvitse muita ihmisiä toteuttaakseen luonnettaan kuten ekstrovertti tarvitsee. Näin ollen hänen ei tavallaan tarvitse "vaivata" muita ihmisiä ollakseen tyytyväinen. He eivät siis ole riippuvaisia muista.

Toki molemmat tarvitsevat ihmisiä ympärilleen jollain asteella. Mutta näin kärjistäen siis.

[satsuma]

Erittäin hyvä aloitus.

Minua on monesti haukuttu araksi, ujoksi, huonon itsetunnon omaavaksi reppanaksi. En kuitenkaan koe, että minulla olisi niin mahdottoman huono itsetunto. Olen vain luonteeltani hiljainen enkä tykkää olla äänessä 24/7 niin kuin jotkut. Olen elämäni varrella sortunut siihenkin, että olen yrittänyt muuttaa itseäni toisten vuoksi. Enää en siihen lähde. Jos en kelpaa tällaisena, niin sitten ei voi mitään.

Minua riepoo kaikki ne ihmiset, jotka eivät voi käsittää introverttejä ja sitä, että jotkut ihan oikeasti nauttivat yksinolosta ja tarvitsevat aikaa sos.tilanteista palautumiseen. Itseasiassa eräs uusi kaverini on alkanut ärsyttämään. Hän on niin ekstrovertti kun vaan voi ihminen olla. Hän ei osaa olla hetkeäkään yksin ja jatkuvasti pitäis olla tekemistä. Sen lisäksi hän ei tunnu ymmärtävän, että minä en ole samanlainen. Tai hän yrittää jatkuvasti muuttaa minua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Enää en nimittäin siihen alistu. Olen kyllä sanonut hänelle, että olen sellainen ihminen, että nautin yksinolosta. Ei tunnu oikein ymmärtävän.

[niksuu93]

Minua riepoo kaikki ne ihmiset, jotka eivät voi käsittää introverttejä ja sitä, että jotkut ihan oikeasti nauttivat yksinolosta ja tarvitsevat aikaa sos.tilanteista palautumiseen. Itseasiassa eräs uusi kaverini on alkanut ärsyttämään. Hän on niin ekstrovertti kun vaan voi ihminen olla. Hän ei osaa olla hetkeäkään yksin ja jatkuvasti pitäis olla tekemistä. Sen lisäksi hän ei tunnu ymmärtävän, että minä en ole samanlainen. Tai hän yrittää jatkuvasti muuttaa minua, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Joo en tiedä mitenkä mullakin kaikki ihmiset elämässäni ovat niiiin ekstrovertteja kuin vain voivat olla. Ei siis mitenkään ihme, että mua pidetään jonain hissukkana outolintuna. Musta hiljaiset ja erilaisemmat persoonat on just parhaita! Ei voisi vähempää kiinnostaa tämä massaväki, jollaisia kaikkien muka tulisi olla.

En vaan ymmärrä mikä siinä on niin vaikea käsittää, että ekstrovertti tarvitsee ihan yhtä lailla ihmisiä ympärilleen säilyttääkseen elinvoimansa kuin introvertti tarvitsee yksinoloa palauttaakseen voimiaan. Henkilöt saavat vain energiaa eri tavalla, miksi muka yksinolo on näistä se jotenkin huonompi? En minäkään hauku ekstrovertteja siitä mitenkä he masentuvat välittömästi kun lauantai-päivä pitää viettää vaan yksin kotona, joten miksi se tulevat arvostelemaan minun elämäntyyliäni - etenkin kun se on mulle itselleni täysin OK. Ilmeisesti se ei vain riitä, koska se häiritsee toista?

Yritä kestää, ei täälläkään tippaakaan ymmärrystä heru. Mitä enemmän yritän avautua erilaisista tarpeistani, sitä vahvemmin sukulaiset ovat "viemässä minua suljetulle". Että näin suvaitsevaisia ollaan täällä...