Introvertin oman ajan/tilan kunnioitus

[niksuu93]

Oletko koskaan ajatellut että vaihtaisit paikkakuntaa? Sekin helpottaa aika tavalla, kun etäisyyttä on yli 100 km.

En todellakaan, koska koko elämäni on täällä. Kaupunki on juuri sopivan kokoinen itselleni, täältä löytyy kaikki mitä tarvitsen ja viihdyn täällä. En myöskään halua läheisistäni eroon, sillä he ovat kaikesta huolimatta minulle tärkeitä ja yksin eleleminen vieraalla paikkakunnalla tekisi kovan kolauksen myös perusturvallisuuden tunteeseeni. Pelkään myös että erakoidun täysin, jos jättäisin viimeisetkin ihmiset elämästäni. Tätä en siis hae.

Minä olen muutenkin päässyt sinua helpommalla kun olen sen verran vanhempi; olin 20 kun hommasin ensimmäisen kännykkäni ja jengi tottui heti kättelyssä siihen että kännykkäni on a) äänettömällä ja b) jossain muualla kuin mukanani. Kukaan ei siis oletakaan että minä olisin aina tavoitettavissa vaan ovat tottuneet siihen että minut saa kiinni silloin kun minulle sopii. Nuorempien kohdalla tuo on varmaan vaikeampaa.

Täällä tilanne taas on hyvin päinvastainen. Puhelimeen kuuluu vastata, aina pitää olla tavoitettavissa, ihmiset soittaa vaikka 150 kertaa kunnes vastataan ja jos ei edelleenkään tavoiteta, ne on lähes huoltomiehen kanssa ovella. Et kuule usko minkä selitystuokion joutuu aina pitämään, jos ei jostain ihan järkevästä syystä ole pystynyt puhelimeen vastaamaan.

Tuo on kanssa sitten tosi ärsyttävää kun ihmiset haluaa sitten jauhaa samaa asiaa loputtomiin. En käsitä miksei asioiden voi vain antaa olla.

Niin se on siis aivan käsittämätöntä. Ei vaan voida olla hiljaa, vaan tila pitää täyttää kaikella turhanpäiväisellä liirun laarun höpötyksellä. Usein sitä huomaa myös monien kanssa, että ei niitä oikeastaan edes kiinnosta kuunnellaanko niitä tai vastataanko niille - se on pääasia että ne saa puhua. Mä en yksinkertaisesti vaan jaksa kuunnella sitä samaa jauhamista, joka minulle on kerrottu ainakin tuhat kertaa. Ja sitten tämä ihmisten jatkuva valitus: ihan samoista asioista inistää kokoajan, eikä niille edes yritetä tehdä mitään. Mutta minä olen taas itsekäs ihminen, kun en suostu kuuntelemaan sitä samaa jauhamista johon olen sanonut sanottavani jo ainakin kymmeniä kertoja.

Mutta suoraan sanottuna nuo sinun läheisesi kuulostavat kannaltasi niin vahingollisilta, että melkein voisi olla ajatusta panna välit poikki vaikka kuinka rakastaisit niitä. Ei kukaan jaksa loputtomiin ihmissuhteita joissa vain toisten tarpeilla on merkitystä ja missä sinua ei edes yritetä ymmärtää ja ottaa huomioon.

En halua laittaa välejäni poikki, koska he ovat minulle kuitenkin hyvin rakkaita ihmisiä kukin tavallaan. Haluan kyllä olla heidän kanssaan tekemisissä, mutta en vain kestä sitä heidän vaativaa jatkuvaa sosiaalisuutta. Muutenkin olisi paljon mukavampi aina pistäytyä ja nähdä, kun viime kerrasta on aikaa. Olisi mullakin ehkä jopa jotain kertomista, kuin kuunnella vaan sitä mitä toinen on sattunut päivän tekemään. Miksi minua kiinnostaisi tietää, mitä sinä TV:stä parhaillaan katsot, millä pesuohjelmalla sinä pyykkisi pyöritit tai miten paljon tarjoustuotteita tänään sattui löytymään lähikaupasta? Tällaiset asiat ovat minusta vaan niin tavanomaisia, etten niitä ikinä edes itse ottaisi puheeksi. Joillakin ei tunnu vaan olevaan mitään rajaa siinä, miten paljon he saavat tarvittaessa asiaa mitä pienemmästäkin yksityiskohdasta. Puhelimessakin meinaan monesti aina sanoa, että "jos sulla oli jotain oikeeta asiaakin, sano asiasi ja lopeta" - sillä mä en jaksa kuunnella sitä kun kaikki alkaa lavertelemaan jonniin joutavista tekemisistään. Mutta ilmeisesti minun vain pitäisi.

Olisiko ihan toivotonta ohjata heitä "tiedon lähteille" ja opastaa mistä voisi lukea introversiosta? Että ymmärtäisivät, että kyseessä on ihan oikea, tutkittu temperamenttipiirre. Ominaisuus, joka on aika isolla osalla väestöstä.

Olen yrittänyt tätä, mutta ei tunnu tuottavan tulosta. Ihmisillä tuppaa olemaan täällä sellainen alkukantainen ajatusmaailma, että "jos ihminen on normaali ja terve, hän ei tarvitse mitään tällaisia termejä. Sitä on silloin jotenkin viallinen tai sairas, ja siihenhän auttaa kun ottaa itseään niskasta kiinni". Jos täällä ei porukka edes uskon masennuksen olevan oikea sairaus, miten luulet introverttiuteen suhtauduttavan?

Ei ole helppoa olla ainoa introvertti koko suvussa, ja vielä ääri sellainen. Olenkin tuntenut koko elämäni oloni jotenkin orvoksi ja vialliseksi, kun kaikki toitotti miten ihmisen kuuluu olla avoin ja ulospäinsuuntautunut ollakseen hyväksytty. Ei siis ihme, että luulin pitkään minussa olevan jotain vikaa. Olen siis vähän tällainen yksinäinen susi, musta lammas. Persoona, jota on kyllä tavallaan arvostettu kiltteyden, avuliaisuuden ja huomaavaisuuden ansiosta, mutta kuitenkin katsottu oudoksuen kieroon sekä säälitty "koska olen ulosanniltani niin ressukka". Ei kuulemma kuulu hyvään pakettiin sellainen, jos on muuten jo tällainen ystävällinen, huolehtiva ihminen.

Kumpa vain jotenkin saisin läheiseni ymmärtämään, että se että olen yksin ei tarkoita ettäkö olisin yksinäinen. Tai se että jos sanon että olen kotona, ei tarkoita että minulla on tylsää. Olen yrittänyt jo monesti selittää sitä, että jos olen jo viikot töissä, mun on saatava olla viikonloppu omissa oloissani että järki pysyy kasassa. Auta armias jos pitäs vielä työviikon - saati työpäivän päälle lähtee jonkun kanssa vielä jonnekin "tuulettumaan".

En kuitenkaan missään nimessä halua mennettää läheisiäni elämästäni. He ovat minulle kaikesta huolimatta hyvin tärkeitä ja tuntisin oloni varmasti yksinäiseksi, turvattomaksi ja orvoksi ilman heitä. Haluan siis tavallaan, että minulla on ihmisiä joiden kanssa viettää (tarvittaessa) aikaa kuitenkin olemassa, vaikka en jaksaisikaan/pystyisikään olemaan heidän kanssaan jatkuvasti tekemisissä.

Haluaisin myös luoda uusia kontakteja, etenkin ikäisistäni, joten mikään erakko en siis ainakaan täysin ole. Haluaisin vain löytää ihmisiä elämääni, jotka ymmärtäisivät persoonaani, luonnettani ja olemustani paremmin ja hyväksyisivät minut omana itsenäni. Ja oikeasti haluaisivat viettää aikaa kanssani, eivätkä vain pitäisi minua "varasijalla" kuten aiemmin on ollut kaikilla tapana.

Näyttäisi myös olevan aika mahdotonta tavata toista introverttia koko kaupungissa, kun ei ole ensimmäistäkään vastaan osunut 22 vuoden aikana. Ei siis ihme, että olin ihan äimän käkenä kun löysin tämän introvertismin, sillä en ole koko elämäni aikana koskaan kohdannut toista kaltaistani ihmistä. Toki ujoja ja sosiaalisesta ahdistuneisuudesta kärsiviä, mutten introverttia.

[niksuu93]

Sen verran vielä lisään, että minä kyllä olisin valmis mielestäni aina useinkin joustamaan. Mutta kun ihmiset ei tunnu tulevan yhtään vastaan - se on aina "kaikki tai ei mitään" -asenne. Tämä näkyy mm. siinä, että kerran kun peruin vierailuni ihan oikeaan järkisyyhyn vedoten (pakollisia asioita hoidettavana, jotka eivät voi odottaa), sieltä toisesta päästä oksennettiin sellainen teksti päälleni tyyliin "Ja minkäköhän ihmeen takia? Aina pitäs olla sinun mukaan menemässä, meidän pitäisi suunnitella kaikki menoni sinun mukaan että pääset käymään. Haista kuule v*ttu!" ja luuri lyötiin korvaan. Tämän jälkeen ko. henkilö aloitti "mykkäkoulun", joka kesti 3kk jonka jälkeen vasta seuraavan kerran soitti.

Tämä oli oikeasti ehkä ensimmäinen kerta, kun minun puoleltani jouduttiin siirtämään tapaamista. Ja heti nähtiin miten kävi kun toisen itsekkyyttä yritettiin rajoittaa. Toinen juttu kanssa, että se ei kyllä ole minun ongelmani, jos sillä toisella osapuolella on niiiin kova tarve nähdä, että joutuvat siirtämään menojaan vaan että minä pääsen käymään. Minulla kun usein ei ole, siksi kaikki pyynnötkin tuleva lähes poikkeuksetta aina sieltä toisesta suunnasta. Kerran kun ihan suoraan ehdotinkin, että "jos teille ei käy ens viikonloppuna, niin katselleen sitten joku viikonloppu vaikka tuossa keväämmällä." Mutta ei, se ei ole kuulemma vaihtoehto. Se toinen haluaa niin kovasti nähdä, että hän rupeaa itse omatoimisesti siirtämään omia menojaan, jotta aikaa voidaan järjesteää silloin kun minulle käy. Ihan turha minua tästä syyllistää, en minä käske ketään elämään minun mukaani. Mutta ne ihmiset ottaa sen niin.

Jännien ihmisten kanssa kieltämättä elän. Ovatko he "hulluja" vai olenko minä?

[Passepartout]

Suoraan sanottuna nuo sinun läheisesi kuulostavat siltä että en kyllä käsitä miten voit mitenkään olla enää kiintynyt heihin. Vaikea kuvitella mikä hyvä ominaisuus hyvittäisi tuon kaiken. Melkein tulee sellainen tunne, että haluat pitää kiinni heistä siksi, että olisi jonkinlaista "hätävarasosiaalistaelämää". Ts. että on kuitenkin jotain ihmisiä sinua varten. Kannattaa kysyä itseltään, että "jos tutustuisiin Maijapetteri-tätiini nyt, ottaisinko hänet ystäväkseni?" Jos vastaus on ei -no, minä en ainakaan viitsi tavan vuoksi olla tekemisissä ihmisten kanssa joita en valitsisi ystäväkseni NYT. Ei se, että sattuu olemaan sukua velvoita ketään yhtään mihinkään.

Mulla on kyllä käynyt tosi hyvä tuuri kun ensin meidän koko perhe muutti kauemmas sukulaisista kun olin lapsi ja sitten lukion jälkeen muutin heti pois kotoa -ei olisi tullut mieleenikään jäädä siihen perävittulaan missä sain osakseni koulukiusaamista. Eikä siinä kaupungissa juuri mitään tulevaisuuden mahdollisuuksia ollutkaan. Olen helvetin onnellinen ettei kukaan sukulaisistani asu samassa kaupungissa. Jos olisi pakko valita muutanko yksin isoon kaupunkiin vai eläisinkö tuollaista elämää kuin sinä kuvaat, asioihin sekaantuvine sukulaisineen, muuttaisin ilman muuta oitis ihan mihin tahansa.

Joka tapauksessa, homman nimi on se, että joku tulee kärsimään. Joko sinä jatkat samaan malliin löysässä hirressä roikkumista ja kärsit tai sitten joudut tekemään karulla tavalla selväksi että sinun hiekkalaatikolla leikitään sinun tavallasi tai ei ollenkaan. Kyllä ne siihen ajan kanssa tottuu.

Minulle ainakin oli todella vapauttavaa tajuta, että ei minun tarvitse olla nostalgiasyistä tekemisissä kenenkään kanssa. Vaikka olisin tuntenut jonkun ihmisen koko elämäni ja se olisi minulle teoriassa tärkeä, jos vuorovaikutus ei ole pariin vuoteen antanut minulle yhtään mitään vaan on tapahtunut aina sen toisen ehdoilla, turha siinä on väkisin roikkua. Vaikka kyseinen ihminen olisi ollut minulle aikanaan kuinka tärkeä hyvänsä.

On oikeastaan aika outoa että nykyään kyllä ymmärretään että tulee avioeroja sun muuta, mutta sukulaisissa tai vaikka lapsuudenystävissä pitäisi roikkua ikuisesti eikä välejä niiden kanssa saisi viilentää.

[niksuu93]

Suoraan sanottuna nuo sinun läheisesi kuulostavat siltä että en kyllä käsitä miten voit mitenkään olla enää kiintynyt heihin. Vaikea kuvitella mikä hyvä ominaisuus hyvittäisi tuon kaiken. Melkein tulee sellainen tunne, että haluat pitää kiinni heistä siksi, että olisi jonkinlaista "hätävarasosiaalistaelämää". Ts. että on kuitenkin jotain ihmisiä sinua varten. Kannattaa kysyä itseltään, että "jos tutustuisiin Maijapetteri-tätiini nyt, ottaisinko hänet ystäväkseni?" Jos vastaus on ei -no, minä en ainakaan viitsi tavan vuoksi olla tekemisissä ihmisten kanssa joita en valitsisi ystäväkseni NYT. Ei se, että sattuu olemaan sukua velvoita ketään yhtään mihinkään.

No siis joo, hyvin harvaan heistä tosiaan tuskin olisin omien intressieni kautta edes tutustunut, jos vain eivät olisi "automaattisesti osa elämää" verisiteen kautta. Kieltämättä joskus, itseasiassa aika useinkin tuntuu siltä, etteivät he pidä oikeastaan minua minään tai toiminnassaan huomioi pätkääkään minun tunteitani, mutta kuitenkin jostain syystä hakeutuvat aina seuraani. Olen myös pistänyt merkille, että osa tuntuu ottavan yhteyttä vain kun heille sopii, esimerkiksi että pääsevät pätemään jollain uudella autohankinnallaan tai siinä miten hienoa heillä oli kun kävivät Teneriffalla. Kuvittelevat ilmeisesti että olisin tästä heille kateellinen. En kuule tippaakaan.

Mutta se kyllä täytyy myöntää, että en kuitenkaan halua/voi laittaa välejäni heihin poikki, sillä he ovat kutakuinkin ainoa sosiaalinen kontaktini ulkomaailmaan ja pelkään jääväni ihan yksin jos näin tekisin. Yhtä paljon siis psyykkeeni kärsisi tästä tunteesta, että olen ypöyksin maailmassa kuin nykyisestä liiallisesta sosiaalisesta rasituksesta. Läheisissäni on kuitenkin tavallaan myös paljon hyvää, mutta se tuntuu nykyisin hautautuvan tämän kaiken p*skan alle. Minua ärsyttää myös suuresti se, että nämä muut ihmiset eivät tunnu juuri koskaan näkevän itsessään mitään vikaa, vaikka se ulkopuolisen - kuten minun, silmin on ihan ilmeistä. En sano että minä olisin täydellinen, olen kaukana siitä, mutta ainakin pystyn myöntämään ongelmani - toisin kuin eräät.

Haluan siis kuitenkin, että on olemassa edes joitain ihmisiä minua varten joiden puoleen kääntyä, jos tilanne sitä vaatii. Introvertille/INTJ:lle ilmeisesti hyvin helppo välien katkaiseminen ei ole minulle ominaista. Niiden vaivaisten "kavereideni" kanssa jo olen tavallaan pistänytkin välit poikki, kun en jaksanut enää sitä teeskentelyä ja ikuisena varakaverina mukana matkustamista - ja sitten just tätä, että koen ikääkuin olevani jotenkin vastuussa "kaverini" viihtyvyydestä. Perheen kanssa en halua tehdä samaa, sillä he ovat kuitenkin minulle hyvin rakkaita ihmisiä - kun vain saisin heidät käsittämään, että olen vain monella tapaa erilainen kuin he.

Vaikka siis ääri-introksi itseni luenkin, en halua kuitenkaan elää elämääni ilman minkäänlaisia sosiaalisia suhteita. Jos luopuisin vielä näistä vähäisistä viimeisistänikin, saattaisin oikeasti menettää järkeni ja kosketuksen tähän yhteiskuntaan.

En tosiaan tiedä, mikä neuvoksi.

[aura]

+1 Passelle

Niksu, susta voi tuntua nyt, että kun sukulaiset menee, niin menee kaikki, mutta se on vaan tunne. Kun jotain menee, tulee tilaa uudelle, sun tapauksessa varmaan vapaudelle ja rauhalle ja ehkä sellaisille ihmisille, keistä saat sitä energiaa sen sijaan, että menettäisit omaasi. Työelämäkin tulee olemaan mukavampaa, jos vapaa-aikaa ei rasita ihmiset, ketkä ei ilmiselvästi ole sen rasituksen arvoisia. Tai no, en tunne niitä, mutta kuten Passe sanoikin, vaikea kuvitella sellaista piirrettä, joka kumoaisi nuo listaamasi asiat. Sun ei tarvitse katkoa niihin välejä tai mitään, lakkaat vaan vastaamasta puhelimeen, annat niille estot tai jotain, vaihdat vaikka numeroa, ja teet vaan selväksi, ette halua olla niille aina mieliksi.

Sulla on vähän tuollainen alistuva mentaliteetti, et tunnu pitävän melkein yhtään puoliasi ja jumitat noissa asioissa, jotka painaa päälle. Ja se on ihan ymmärrettävää, kun olet kiltti luonne ja sua on käytetty hyväksi, mutta jos olet aina vaan se kiltti ihminen, niin sua myös aina vaan käytetään hyväksi. Ja ongelmissa jumittaminen ei muuta niitä ongelmia miksikään, totta kai asiat vituttaa ja ahdistaa, mutta jos vaan keksii syitä, miksei voisi muuttaa niitä, niin, no, ne ei muutu miksikään. Sulla on vaikuttanut ympäristö varmaan ihan 90% siihen miten depis fiilis nyt ehkä on, mutta sun oma päätös vaikuttaa 100% siihen, jatkuuko se näin sun koko elämän - paino sanalla SUN, vain sinä joudut olemaan koko ikäsi itsesi kanssa ja aina, kaikista itseesi liittyvistä asioista kärsit ja nautit eniten just sinä, ja kaikista ihmisistä sulla on se valta ja oikeus päättää, haluatko elää omaa elämääsi itsellesi vai muille. Ja sanon tän nyt ihan totaalisella kokemuksen syvällä rintaäänellä, jopa täydellisen lohdottuman yksin oleminen on paljon antoisampaa, kuin huonoissa ihmissuhteissa roikkuminen.

Mulle kävi niin, että kun aikanaan pistin poikki ja pinoon kaiken sen mun elämässä, mikä ei palvellut omaa hyvinvointia, olin vähän aikaa tyhjän päällä ja eksyksissä, mutta sitten alkoi asiat liikahdella siihen suuntaan, että saavutin nykyisen tilanteeni, joka on melko optimaalinen, vaikka välillä pms-päissäni tällekin foorumille päinvastaista kirjoittelen. Anyway, suosittelen lämpimästi. Ei tarvitse edes täyskäännöstä tehdä, jos edes asteittain vaan kääntää rattia siihen omaan suuntaan, niin on jo aika hyvällä pohjalla.

[Passepartout]

Niksu[/b], susta voi tuntua nyt, että kun sukulaiset menee, niin menee kaikki, mutta se on vaan tunne. Kun jotain menee, tulee tilaa uudelle, sun tapauksessa varmaan vapaudelle ja rauhalle ja ehkä sellaisille ihmisille, keistä saat sitä energiaa sen sijaan, että menettäisit omaasi.

Tuo oli todella hyvin sanottu. Pointti on juuri siinä, että kun pääsee eroon vahingollisista ihmissuhteista, sitä "ihmissuhde-energiaa" jää varastoon ja sitten on helpompi löytää niitä merkityksellisempiä ihmissuhteita.

Kun itse lähdin kotoa, ei minullakaan ollut ketään maailmassa. Siis tietenkään en katkaissut välejä vanhempiini ja sisareeni, mutta tosiaan ylenmääräinen soittelu ei ollut silloin vielä niin yleistä ja parisataa kilometriä välimatkaa helpotta kummasti. Anyway olen kolme kertaa elämässäni tehnyt sen että lähden täysin uusiin kuvioihin, uudelle paikkakunnalle, tuntematta sieltä ketään. Yleensä ne vähät tuttavuudet mitä olen vanhassa paikassa solminut ovat siinä vaiheessa jo hiipuneet (esim. opiskelukaverit vaan häviää kun siirrytään työelämään.) Toki mulla oli jotain kavereita joita nähtiin ehkä neljä kertaa vuodessa aina viikonloppukyläilyn merkeissä. Joka kerta olen kumminkin jonkinlaisen elämän onnistunut rakentamaan. Silloin kun on töissä, se sosiaalinen piiri on aika paljon siellä.

Toisin sanoen uskon kyllä että pärjäisit ihan hyvin. Ja tavallaan on vähän väärinkin jos et muuten läheisistäsi niin välittäisi, mutta tietyllä tapaa pidät heitä "varalla", ettet jää tyhjän päälle. Tiedän ettet tarkoita asiaa ihan noin, kärjistin vähän.

Ja tosiaan ei ole pakko panna ovet paukkuen välejä poikki ja räjäytellä siltoja takanaan silloin kun vielä seisoo niiden päällä kuten minulla on tapana. Voit vain jämäkästi tehdä omat rajasi selviksi. Jos jätät vastaamatta puhelimeen ja sukulainen on huoltomiehen kanssa oven takana, entä sitten? Kai se Pekka ja susi -efekti toimii tuossakin ja kymmenennen kerran jälkeen uskovat ettei sulla ole mitään hätää.

Jos joku alkaa selittää miten sinulla pitäisi olla enemmän sosiaalista elämää tms. sanot jämäkästi "en keskustele tästä asiasta kanssasi. Mites se teidän Teneriffan matka menikään?" Ihmiset aina puhuu mieluummin itsestään kuin muista, joten keskustelun kääntäminen ihmiseen itseensä toimii tosi usein. Jos ei auta, toistat, että en keskustele tästä, mulla on nyt tekemistä, heippa.

Jos ihminen vaan jauhaa ja jauhaa puhelimessa, voit ihan hyvin sanoa: "Sori, mutta oliko sulla jotain asiaa? Mulla oli just hommat kesken." Jos tyyppi on riittävän sivistymätön kysyäkseen mitkä hommat, voit vaan todeta ympäripyöreästi "yksi juttu. Niin oliko sulla jotain vai lopetetaanko tähän?" Antaa ihmisten itse keksiä mikä sulla oikein olikaan kesken...

(tai sitten voi tehdä niin kuin minä joka saatan hienona naisena päättää puhelun: "Sori mutta mun on nyt pakko mennä vessaan. Heippa.")

Tietysti ne aikansa nikottelee mutta tottuvat kyllä. Sä kun olet kiltti poika, ihmiset on ehkä tottuneet vähän käyttämään sua hyväkseen. Ja mitä kiltimpi on ollut, sitä vaikeampi on rajojen vetäminen -toiset ei usko ja itse tuntee syyllisyyttä. Mutta et voi elää loppuikääsi muiden ehdoilla.

[niksuu93]

Kiitti teille molemmille kannanotoistanne.

Kyllähän te olette ihan oikeassa. Mää myönnän että mää olen aika helposti toisten tahtoon alistuva enkä osaa pitää riittävän vahvasti omia puoliani. Tämä näkyy mm. siinä, että silloin kun nämä vähäiset kontaktini ovat usein yhteyttä ottaneet, mun on ollut hyvin vaikea kieltäytyä lähtemästä - vaikka olisin ollut mieluummin kotona. Tääkin käytös tuntuu vaan niin vankasti juontavan niistä aiemmista kokemuksista ja etenkin siitä, kun on sanottu liian monta kertaa että "sä et saa olla kotona", "sun pitää viettää enemmän aikaa muiden ihmisten kanssa" jne.., niin pitkään luulin että mun käytösmalli on "väärä", ne toiset on oikeessa ja mun olisi toimittava kuten muut kehoittavat ollakseni "normaali".

Oon oikeesti vasta tän introverttiuden oivaltamisen jälkeen tajunnut, että mä saan elää puhtaasti sellaista elämää kun mä itse haluan. Kenenkään on turha siihen yrittää puuttua. Vielä kun saisi tämän oman päänsä helpommin pidettyä ja saisi muut käsittämään kuinka tosissani asian suhteen olen.

Sen verran kyllä täytyy myöntää, että mä olen kyllä näille ihmisille juuri noin jo sanonut että "mulla on töitä, oliko sulla nyt jotain asiaakin?", mutta ilmeisesti toisessa päässä ollaan tavallaan niin tyhmiä tai vain muuten vajaaälyisiä että puhetulva ei pysähdy tähän. Toinen jatkaa samaan malliin ihan muina miehinä. Että toiset tuntuvat olevan myös niin sitkeitä, että heidän kohdallaan ei auta kuin suora puhelun lopettaminen. Osa kyllä soittaa vaan edelleen takaisin...

Eikä mulla siis suoraan ole aikomusta ketään elämästäni pellolle potkaista, aion tosissaan vaan jatkossa sanoa huomattavasti kovemmin heille vastaan ja pitämään oman pääni kaikesta huolimatta. Sehän on varma etteivät ne tätä tappelematta niele, mutta en mä myöskään voi olla olemassa vain heitä varten. Mulla on omakin elämä, ja omatkin tarpeet. Ystävällisesti tätä on itseasiassa jo kuukausitolkulla yritetty, mutta koska se ei tehoa - pitänee ensikerralla sanoa suoraan kun vaikka soittavat että "ymmärrätkö sä, että mä en jaksa puhua sun kanssa. Anna mun olla rauhassa!". Jos tuonkin jälkeen vielä kehtaavat perään soitella, silloin kyllä menee jo kotirauhan rikkomisen puolelle. Selvästi toiset heistä tuppaavat muutenkin tarkertumaan muihin ihmisiin (jopa minuun!) ja yrittävät rakentaa elämänsä heidän varaan. En voi käsittää, miten joku voi haluta elää elämäänsä toisten kautta.

Olenhan minäkin luonnollisesti sitä mieltä, että mieluummin yksin kuin huonoissa ihmissuhteissa - mutta onhan se tietysti ihan ymmärrettävääkin että ikäänkuin tyhjälle jäänti pelottaa. Sitäkään kun en pidemmän päälle kestä ja on surullista jos siten ei oikeasti ole ketään, jos jonkun seuraan haluaisi. Varsinkin kun on oppinut huomaamaan, ettei niitä uusiakaan kontakteja ole tuppaantunut mistään oikein löytymään niin jääkö tässä loppupeleissä sitten ihan yksin.

Yksi ongelma on sitten vielä se, että kun on kokemusten kautta ikäänkuin "oppinut" miellyttämään toisia, että edes joku pysyisi näin mukana elämässäni. Siitä johtuen juuri yleensä yritänkin olla kaikille kiltti ja vähän liiankin alistuva, että en menettäisi viimeisiäkin ihmisiä elämästäni. Olen toki jo oppinut huomaamaan, että mun ei ole mikään pakko mennä toisten pillin mukaan ollakseni onnellinen ja uskon kuitenkin sisimmässäni että joku voisi pitää minusta aitona omana itsenäni ihan oikeastikin.

Nuokin useaan otteeseen kertomani tunteet, että ihmiset pitävät minua yleensä "tylsänä" ja että koen jotenkin että minun pitäisi "viihdyttää" kaveriani vain säilyttääkseni välini häneen kielivät myös siitä, että olen pitkälti vääränlaisessa seurassa. Ulospäinsuuntautuneemmat etenkin nuoret ihmiset kun tuppaavat vaan hakemaan vähän extremempää toimintaa elämäänsä kuin pelkkää jutustelua ja vaikka kirjojen lukemista, niin ei ihme jos minua pidetään kuivana tyyppinä.

Mutta mistä sitä parempaa seuraa sitten oikein löytäisi? Taitaa olla introvertin ikuisuuskysymys.

[Passepartout]

On ihan ymmärrettävää että ihminen haluaa pitää jotain ihmissuhteita tavallaan "varalla", ihan vaan käytännön syistäkin. Jos vaikka sairastuu influenssaan on kiva jos on joku joka voi käydä puolestasi kaupassa. Mulla on kyllä usein ollut sellainen tilanne että ainoat jotka voisi tuolla tavalla auttaa on äiti ja iskä ja ne asuivat 200 km päässä.

Sitten toinen juttu on se, että vaikka on "hätävaraihmisiä", voitko oikeasti luottaa niiden apuun? Silloin kun sairastuin, oli yksi päivä jolloin mies oli tosi pitkään pois kotoa ja sain pahan ahdistukohtauksen. No, tuttuja olisi ollut käytännössä samassa kaupungissa, miehen sukulaisia siis lähinnä. Omille vanhemmilleni olisin voinut soittaa, tai siskolleni. Käytännössä sitten yritin soittaa auttavaan puhelimeen mutta se oli silloin kiinni. Sinnittelin sitten sen päivän sillä ajatuksella, että jos tämä vielä pahenee, soitan sitten äidille että se tulee tänne. Enkä soittanut. Seuraavana päivänä mies sitten kiikutti minut päivystykseen.

Ajan siis takaa sitä, että vaikka olisikin ihmisiä joihin teoriassa voi tukeutua, voi olla, että et käytännössä kuitenkaan voi tehdä niin. Tai halua. En tiedä mikä minua tuossa pidätteli, ajattelinko etteivät he kuitenkaan pysty minua auttamaan vai olisiko vaan ollut liian nöyryyttävää antaa kenenkään nähdä missä tilassa olin. Ehkä molempia.

Ihan käytännön asioissa tietysti ihmisistä on usein apua mutta toisaalta, käytännön asioista me nyt yleensä selvitään itsekin -jos ei muuten niin rahalla. Se henkinen tuki on sitä mitä ihminen tarvitsee ja siihen tarvitaan juuri se oikea ihminen tai oikeat ihmiset. Mikään määrä hätävaraihmissuhteita ei riitä, jos kukaan niistä ihmisistä ei ole sellainen jonka voit antaa viedä itsesi mielisairaalaan ja luottaa siihen että se vielä hakee sut poiskin.

No joo, nämä mun esimerkkini on ehkä vähän karuja eikä aina kovin jokapäiväisiä.

---

Mistä sitä parempaa seuraa sitten löytyisi? Mä olen nyt onnistunut tutustumaan pariin miellyttävään ihmiseen koirapuistossa. Mies näyttää löytävän kavereita harrastuksistaan, ja metsästys/kalastus/eräilypiireissä on ainakin osa porukasta aika introverttiä. Etkös sä tykännyt vaeltamisesta, jonkun sellaisen asian parissa voisi olla omanlaisia ihmisiä? Mites suunnistus? Se on periaatteessa yksinäistä hommaa, mutta lähtöpaikalla aina tapaa ihmisiä ja henki näyttäisi olevan hyvä -mies käy joskus suunnistamassa ja itse olen ollut mukana norkoilemassa. Ei sitä ole pakko ottaa mitenkään kilpailuhenkisesti, aika usein metsästä tulee ihmisiä karttatasku täynnä kantarelleja.

Ja nyt kun sulla alkaa työt siellä väkisinkin tutustuu ihmisiin jonkun verran.

Oikeasti kyllä se siitä. Vanhemmiten nämä asiat muuttuu kumminkin ainakin vähän helpommiksi.

[niksuu93]

On ihan ymmärrettävää että ihminen haluaa pitää jotain ihmissuhteita tavallaan "varalla", ihan vaan käytännön syistäkin. Jos vaikka sairastuu influenssaan on kiva jos on joku joka voi käydä puolestasi kaupassa.

Mää taas tavallaan just haen niitä ihmissuhteita lähinnä henkiseksi tueksi. Vaikka sairastuisinkin, en ketään puolestani passuuttaisi. Jotenkin sitä on vaan "turvallisempi" olo kun tietää, että niitä ihmisiä on kuitenkin saatavilla jos niiden seuraa alkaa todenteolla kaipaamaan. Vähän niin kuin jonkun paniikkihäiriön kanssa: ne rauhoittavat auttaa kummasti jo siellä kaapissa, kun vain tietää että niitä on tarvittaessa saatavilla.

Sitten toinen juttu on se, että vaikka on "hätävaraihmisiä", voitko oikeasti luottaa niiden apuun? Silloin kun sairastuin, oli yksi päivä jolloin mies oli tosi pitkään pois kotoa ja sain pahan ahdistukohtauksen. No, tuttuja olisi ollut käytännössä samassa kaupungissa, miehen sukulaisia siis lähinnä. Omille vanhemmilleni olisin voinut soittaa, tai siskolleni. Käytännössä sitten yritin soittaa auttavaan puhelimeen mutta se oli silloin kiinni. Sinnittelin sitten sen päivän sillä ajatuksella, että jos tämä vielä pahenee, soitan sitten äidille että se tulee tänne. Enkä soittanut. Seuraavana päivänä mies sitten kiikutti minut päivystykseen.

Mulla taas on niin, etten ylipäänsäkään juuri asioistani muille avaudu - en välttämättä edes lähimmäisilleni. Käsittelen ongelmani ja murheeni itsenäisesti oman pääni sisällä, enkä "kaada niitä muiden niskaan" kuten moni tekee. Eiväthän he tietysti sitä välttämättä pahalla tee, se on vaan heidän tapansa purkaa mieltään - avautua stressinaiheistaan. Mää taas en vaan mielellään avaudu, olen tottunut selviämään yksin - ainakin näin aikuistumisen myötä.

Kaikki eivät myöskään välttämättä osaa suhtautua toisen huolenaiheisiin oikealla tavalla. Tietystihän jokainen näkee omat murheensa aina pahimpana ja ulkopuolinen saattaa tässä tapauksessa toimia eräänlaisena niiden todellisen vakavuuden näyttäjänä. Mutta kyllä sitä helposti ainakin itse ajattelee, että en kyllä soita kenellekään vaikka olisi kuinka paha olo tahansa. Lähinnä aattelen sitä niiden toisten kannalta - mitä he osaisivat tehdä ja toisaalta olisiko siitä edes mitään konkreettista apua. Tietysti riippuu varmasti paljon itse asiasta.

Ajan siis takaa sitä, että vaikka olisikin ihmisiä joihin teoriassa voi tukeutua, voi olla, että et käytännössä kuitenkaan voi tehdä niin. Tai halua. En tiedä mikä minua tuossa pidätteli, ajattelinko etteivät he kuitenkaan pysty minua auttamaan vai olisiko vaan ollut liian nöyryyttävää antaa kenenkään nähdä missä tilassa olin. Ehkä molempia.

Mulla vaan tuo pelkkä teoreettinenkin mahdollisuus vaan saattaa auttaa. Siis tarkoitan että jo se pelkkä tieto, että mulla on olemassa ihmisiä joiden puoleen tarvittaessa kääntyä auttaa - vaikka en kuuna päivänä sitten heihin kuitenkaan tukeutuisikaan. Musta tuntuu että tässä on taustalla vähän samanlainen ajatusmaailma kuin masennuksen ja itsemurhan kohdalla: en usko että kukaan haluaisi oikeasti itseään välttämättä tappaa, mutta se on kuitenkin lohduttava ajatus johon turvautua jos tilanne menee sietämättömäksi.

Ihan käytännön asioissa tietysti ihmisistä on usein apua mutta toisaalta, käytännön asioista me nyt yleensä selvitään itsekin -jos ei muuten niin rahalla. Se henkinen tuki on sitä mitä ihminen tarvitsee ja siihen tarvitaan juuri se oikea ihminen tai oikeat ihmiset. Mikään määrä hätävaraihmissuhteita ei riitä, jos kukaan niistä ihmisistä ei ole sellainen jonka voit antaa viedä itsesi mielisairaalaan ja luottaa siihen että se vielä hakee sut poiskin.

Mielenterveysongelmat ovat varsinkin edelleen hyvin arka aihe, eikä niistä oikein edelleekään mielellään puhuta leimautumisen pelossa. Mä ainakin jo ihan varmuudella tiedän, että 95% mun elämän nykyisistä ja/tai aiemmista ihmisistä kääntäisi mulle välittömästi selkänsä, jos heille menisi vaikka jostain masennuksestaan avautumaan - puhumattakaan siitä jos joutuisi suljetulle osastolle. Ei ne ihmiset oikein osaa näihin sairauksiin suhtautua oikealla tavalla - mä en suoraan sanottuna tajua, mitä ne niissä pelkää. Että se tarttuu? Että MT-kuntoutuja tekee jotain pahaa jollekin? Itseasiassa vain hyvin hyvin harvat tapaukset ovat sellaisia, joissa uhka kohdistuu muihin ihmisiin. Lähes poikkeuksetta se on vain henkilöön itseensä.

No joo, nämä mun esimerkkini on ehkä vähän karuja eikä aina kovin jokapäiväisiä.

Ei ehkä ihan arkipäiväisiä, mutta idea on kuitenkin sama. Se kertoo jo paljon, jos toiselle ei voi kertoa rehellisesti omia tuntemuksiaan tai jos ei hyväksytä omana itsenään. Puhumattakaan siitä, että heti dumbataan kun menee huonosti. Mulla on suoraan sanottuna aika heikko usko ihmisiin, kun tuntuu ettei ketään enää kiinnosta kuin vain oma napa. Käytetään aikansa ja hylätään tilanteen sen salliessa. Oikeastaan ainoastaan työasioissa on saanu sentään elämänsä aikana kiitosta, yksityiselämässä sitten ei nimeksikään. Ois kiva kohdata ihmisiä, jotka ei toimisi näin.

Kuulostaa varmasti aika kärjistetyltä, mutta näin siis minulla. Oikean tosiystävän löytäminen tänä päivänä on ihan kiven alla. Ja jos sellaisen sattuu löytämään, hänestä kannattaa pitää kiinni.

Mä olen nyt onnistunut tutustumaan pariin miellyttävään ihmiseen koirapuistossa. Mies näyttää löytävän kavereita harrastuksistaan, ja metsästys/kalastus/eräilypiireissä on ainakin osa porukasta aika introverttiä. Etkös sä tykännyt vaeltamisesta, jonkun sellaisen asian parissa voisi olla omanlaisia ihmisiä? Mites suunnistus?

Joo siis joo, mutta henkilökohtaisesti on myönnettävä että minun nykyiset energiatasoni ovat olleet oikeastaan jo pitkään varmaan alle 50% terveen ihmisen kapasiteetista ja tuntuu, ettei musta ole oikeastaan juuri mihinkään työn lisäksi. Se lusikkateoria pitää todellakin kohdallani paikkansa. Pitää valita tekeekö päivässä töitä, harrastaa vai hoitaa asioista. Energia ei riitä edes näistä kahteen saman päivän sisällä. "Aktiivista elämää" on yritetty, mutta se tuntuu ajavan minut ihan piippuun.

En sinänsä ihmettele, krooninen sairaus vie varmasti sen 33%, lääkitys toiset 33% ja nytte sitten työ lopun kolmanneksen. Kirsikkana kakun päällä vielä epävakaahko henkinen kantti, niin hommahan on jo hyvin kasassa. Jaksan vaan aina ihmetellä, että miten ne toiset jaksaa. Mä kun en jaksa. En oikeastaan ole koskaan jaksanut.

[Passepartout]

En mäkään ole ikinä jaksanut ihan niin kuin muut ja nykyään vielä vähemmän. Mutta mun kohdallani on kyllä auttanut kun olen siivonnut pois melkein kaiken sen sosiaalisen kanssakäymisen mistä en saa mitään. Niin nyt mulla on hiukan enemmän lusikoita esim. käydä siellä koirapuistossa missä tosiaan osa ihmisistä on ihan mukavia. (koirapuisto on kyllä sikäli riskaabeli paikka seuranhakuun että niissä käy myös aivan käsittämättömän kajahtanutta porukkaa.)

Vielä tuosta ihmisten tarvitsemisesta: silloin kun flippasin en mäkään nyt sinänsä kaivannut ketään kenelle olisin voinut "puhua murheistani". Mulla on itse asiassa ollut koko ajan se ongelma että inhoan puhua omista asioistani ja tunteistani, myös hoitohenkilökunnalle. Terapiassakin joudun aina vähän pakottamaan itseäni että saan puhuttua asioistani. Siksi se varmaan ei niin kovin menestyksekästä olekaan. Ihmiset, jotka saa mielihyvää itsestään puhumisesta varmaan saa siitä ihan eri tavalla irti.

No, ajauduin sivuraiteille. Silloin kun flippasin siis kaipasin kontaktia ihan käytännön syistä: olin oikeasti aika sekasin ja pelkäsin että jotenkin epähuomiossa teen jotain itselleni kun olin niin ahdistunut ja olisin kaivannut ihan käytännön vinkkiä/apua että mitä nyt kuuluu tehdä, soittaako ambulanssi vai? (en usko että olisin mitenkään päässyt itse päivystykseen.) Mutta en kaivannut mitään kuuntelevaa korvaa enkä usko että siitä tuollaisessa tilanteessa mitään hyötyäkään on, kun ahdistus on tavallaan "fyysistä" eikä johdu mistään varsinaisesta asiasta mistä voisi puhua.

Mietin tuota otsikon ajatusta ajan/tilan kunnioituksesta ja sitä, miten tuo mielenterveyspuolikin pyörii aika lailla ekstrojen ehdoilla. Tottakai puhuminen helpottaa. No, minulla on ihan viime aikoja lukuunottamatta ollut AINA hoitokontaktin jälkeen paljon huonompi olo kuin sitä ennen. Jossain vaiheessa minulle ehdotettiin jopa päiväsairaalaa kun hoitaja ei sen vertaa ymmärtänyt että jos minä voisin lähteä joka päivä aamulla kahdeksalta kotoa ja mennä koko päiväksi päiväsairaalaan voisin sitten ihan yhtä hyvin mennä töihin.

Luulen että olisin voinut parantua paljon paremmin jos minua olisi kannustettu olemaan yksin, sanottu että se on ihan ok ja nimenomaan se oma rauha hoitaa minua. Mutta kun suurin piirtein koko maailma on ollut sitä mieltä että tärkeintä on lähteä pois kotoa, nähdä ihmisiä, puhua. Minun kohdallani kaikki tuo vaatimus on vain lisännyt stressiä ja hidastanut toipumista.

Ja miettikää ihmisiä ihan ruummillisen puolen sairaaloissa. Kun tiedetään että psyykkiset asiat vaikuttaa tosi paljon vaikkapa leikkauksesta toipumiseen -pelkkä kukka ikkunalla voi vaikuttaa- niin olisi kiinnostavaa jos tehtäisiin tutkimus siitä, miten introvertit vs. ekstrovertit lähtee toipumaan leikkausesta meluisissa sairaalahuoneissa joissa ei ole lainkaan yksityisyyttä...