Suhde vanhempiin

Kaikki ihmissuhteisiin liittyvät aiheet.
Passepartout

Re: Suhde vanhempiin

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 28.04.2015 13:18

Minäkin olin lapsena tosi arka. En muista miten siihen suhtauduttiin mutta tuskin kovin hyvin. Miksi minä muuten tietäisin, tietäisin ihan varmaksi että olen huonompi kuin sisareni, koska hän on todella rohkea ja elämyshakuinen ja minä olen vaan tylsä ja pelkuri? Itse asiassa tunnen aina huonommuutta kun joku on tehnyt jotain elämyshakuista tai rohkeaa. Tunnen itseni huonoksi koska en edes haluaisi hypätä laskuvarjolla tai tehdä vastaavaa.

On erikoista että kaikesta terapiasta huolimatta tämä on asia josta en pääse yli; tosiaan edelleen tiedän, että arkuus ja pelkuruus tekee minusta tosi huonon ja olen vähemmän arvokas kuin joku rohkeampi ihminen. Järkeni sanoo että minä itse asiassa saan tehtyä monta sellaista asiaa mitä moni rohkeampi taas ei pysty, mutta silti minusta tuntuu että minun saavutukseni eivät ole koskaan mitään ja vain muiden saavutuksilla on merkitystä.

Muistan myös miten minulle naurettiin kun olin lapsena herkkä itkemään. Opettelin tosi nuorena teeskentelemään että en ollut itkenyt ja lopulta lopetin itkemisen kokonaan. Sitten sainkin kuulla miten karski ja tunteeton olen ja aina "kuin haaleassa vedessä" -draamakuningattarien perheessä kun hillitysti käyttäytyvä on tietysti se vääränlainen.

Voin vain kuvitella miten kauheaa jossain narsistisessa perheessä on, kun ihan kohtuullisen normaalissakin perheessä voidaan vahingoittaa lasta niin paljon.

Tähtitonttu
Viestit: 41
Liittynyt: 06.04.2015 17:02
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Suhde vanhempiin

Viesti Kirjoittaja Tähtitonttu » 28.04.2015 18:10

En ole oikeastaan ikinä ajatellut asiaa sen kummemmin, mutta kun näitä tarinoita lukee niin arvostan nyt ehkä erilailla sitä miten mutkatonta oman äitini kanssa on aina ollut. Ollaan aina asuttu kaksin joten omaa rauhaa on aina ollut paljon. Äiti on ehkä pikemmin introvertti kuin ekstrovertti, mutta ei kovin selvästi. En ole kertaakaan kuullut äidin sanovat että minun pitäisi olla menevämpi tai mitään sinne päinkään. Äiti on pikemminkin ollut se liittolainen joka on aina antanut ymmärtää että on ihan ok olla viikonloput kotona eikä bilettämässä. Äitiä olenkin aina kestänyt ihmisistä parhaiten vaikka yksinoloon kaipaankin kyllä koko paikan itselleni, oma huone ei minulle ole ikinä riittänyt. Eniten onkin ollut ongelmia siinä että äiti ei ihan kuitenkaan ymmärrä miten tarvitsen kunnolla omaa tilaa ja joskus (varsinkin nuorempana kun vaihtoehtoja ei ollut) ollaan vietetty pitkiä aikoja "aina menossa"-tyylillä, kesämökiltä toiselle ja sitten ulkomaille. Silloin tuli aina suuri ahdistus, ärtymys ja väsymys. Ja kun en oikein ymmärtänyt sitä itsekään niin yritä nyt siinä muille selittää.

Ja vaikka sukunikaan ei missään tapauksessa mitenkään ikävä ole, niin sieltä suunnalta tulee kuitenkin paljon enemmän noita "ai onko sulla muka oikeesti jotain kavereita" tai "oho sä ihan jossain kävit" juttuja. Ja on aina ollut myös ahdistavaa kun ihmetellään että eikö sillä vieläkään ole poikaystävää, tätä on siis ollut jostain 15-vuotiaasta asti... Mutta onneksi äiti on aina ymmärtänyt ja ohjannut keskustelun hienovaraisesti jonnekin muualle.
A question that sometimes drives me hazy: am I or the others crazy?
-Albert Einstein-

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Suhde vanhempiin

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 28.04.2015 21:02

Tähtitonttu kirjoitti:En ole oikeastaan ikinä ajatellut asiaa sen kummemmin, mutta kun näitä tarinoita lukee niin arvostan nyt ehkä erilailla sitä miten mutkatonta oman äitini kanssa on aina ollut. Ollaan aina asuttu kaksin joten omaa rauhaa on aina ollut paljon. Äiti on ehkä pikemmin introvertti kuin ekstrovertti, mutta ei kovin selvästi. En ole kertaakaan kuullut äidin sanovat että minun pitäisi olla menevämpi tai mitään sinne päinkään. Äiti on pikemminkin ollut se liittolainen joka on aina antanut ymmärtää että on ihan ok olla viikonloput kotona eikä bilettämässä.
Tämä on osittain totta minunkin kohdallani. Äitini on kyllä selvästi ainakin vähemmän ekstrovertti kuin muut sukulaiseni keskimäärin, ellei sitten jo lähellä ambivertin rajaa. Mutta selvästi on hänenkin suhtautumisensa minuun riippunut puhtaasti hänen kulloisestakin mielentilasta. Välillä hetkellisesti jopa pidetty sitä hyvänä, että on ollut tällainen luotettava ja ajattelevampi ihminen - välillä taas melkein luudan kanssa ajettu pois kotoa, kun on kulma niin säälittävää katsottavaa kun istuu aina kotona kun pitäs olla illat ja viikonloput meno päällä. Sekin on myös selvästi näkynyt, kenen kanssa on asioistani milloinkin jutellut. Jos esim. pystyy nostamaan rauhallisemmalla poikansa luonteella omia asetelmiaan ja muiden käsityksiä hänestä, tietysti näin on tehty. Jos taas toiset ovat olleet sillä kannalla, että "nuoren kuuluu olla ulkona kavereiden kanssa" - tähän on tietysti yhtynyt.
Tähtitonttu kirjoitti:Ja vaikka sukunikaan ei missään tapauksessa mitenkään ikävä ole, niin sieltä suunnalta tulee kuitenkin paljon enemmän noita "ai onko sulla muka oikeesti jotain kavereita" tai "oho sä ihan jossain kävit" juttuja. Ja on aina ollut myös ahdistavaa kun ihmetellään että eikö sillä vieläkään ole poikaystävää, tätä on siis ollut jostain 15-vuotiaasta asti... Mutta onneksi äiti on aina ymmärtänyt ja ohjannut keskustelun hienovaraisesti jonnekin muualle.
Tämä! Siis mullekin on ihan suoraan naljailtu mm. ammattikouluaikoina kun kerroin meneväni kaverini kanssa koulun jälkeen, että "onko sulla muka kavereita?" - sellainen vino kettuiluhymy huulilla. Alkaa tosiaan ottaa pattiin tämä ihmisten käytös yhtään erilaisempia persoonia kohtaan. Ihan niin kuin erilaisuus tai introverttiys olisi jokin synti tai sairaus. Ei kai se että olen hiljaisempi ja sisäänpäinkääntyneempi tarkoita sitä, etteikö mulla voisi olla kivaa tai myös kavereita - tosin jälkimmäisiä on ollut naurettavan vähän, mutta kuitenkin muutama jotta voi rehellisesti kertoa.

Samoin tuosta jossain käymisestä on todettu mm. silloin kun hommasin henkilökortin täysi-ikäisyyden jälkeen, että "kato, niksuu93 sai hommattu henkilökortin - siinä koko kesän saavutukset". Siis ymmärrän kyllä että tässä oli mukana ihan sellaista kaverillista keljuilua, mutta jos tämä sama huomauttelu jatkuu kokoajan, ei se ole kivaa. Missä määrin tekemiset ovat arvokkaampia kuin vaikkapa ajatukset ja pohdinnat? Eiväthän jälkimmäiset tietysti näy ulospäin - siinä kai se merkittävin eroavaisuus.

Myös tuosta seuralaisen puuttumisesta jaksetaan joka taholta kokoajan muistutella. "Miksei sulla oo tyttöystävää? Kuka tahansa ottas noin kiltin ja huomaavaisen kaverin kuin sinä". Jaa-a, no eipä kyllä ole kukaan koskaan vilkaissutkaan. Satuttaa tämmönen, kun jatkuvasti oikein muistutetaan asiasta joka kalvaa kuitenkin nuoren miehen mieltä ymmärrettävistä syistä.

Passepartout

Re: Suhde vanhempiin

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 29.04.2015 15:10

niksuu93 kirjoitti: Myös tuosta seuralaisen puuttumisesta jaksetaan joka taholta kokoajan muistutella. "Miksei sulla oo tyttöystävää? Kuka tahansa ottas noin kiltin ja huomaavaisen kaverin kuin sinä". Jaa-a, no eipä kyllä ole kukaan koskaan vilkaissutkaan. Satuttaa tämmönen, kun jatkuvasti oikein muistutetaan asiasta joka kalvaa kuitenkin nuoren miehen mieltä ymmärrettävistä syistä.
Tuo on ilmeisesti väistämätöntä. Muistan miten kuulin isäni selittävän kerran puhelimessa tädilleni tämän kysyttyä poikaystävistäni: "ei se Passepartout taida miehistä edes välittää." En muista että olisin ikinä muulloin räjähtänyt isälleni mutta silloin kyllä räjähdin. Lisäksi sisarellani ja hänen miehellään oli aivan ihastuttava tapa kuittailla siitä miten olen kuulemma lesbo kun en tuo poikaystäviä näytille. Kun yritin sanoa että tuollainen tuntuu tosi pahalta, sain vaan kuulla miten huumorintajuton olen. Koska se nyt vaan on niin tosi, tosi, tosi hauskaa että ikisinkkunaista haukutaan lesboksi.

Mua ei onneksi sentään vanhemmat yrittäneet painostaa olemaan sosiaalisempi samanikäisten suhteen -tosin jos olisivat yrittäneet, joku olisi voinut vaikka huomata että minua kiusataan koulussa ja että ei ole kavereita joiden kanssa mennä. Kaikkiin suvun kissanristiäisiin oli kyllä pakko osallistua ja sitten jälkeenpäin sain moitteita siitä, että "kun sä et edes naura kun muut nauraa, seisoskelet vaan jossain nurkassa ylimielisen näköisenä". No voi anteeksi että en pysty nauramaan ikenet ja poskihampaat loistaen tekonaurua asioille jotka eivät ole yhtään hauskoja. Vaikka se kuinka olisi suvussa tapana.

aura
Viestit: 102
Liittynyt: 04.03.2015 17:46
Viesti:

Re: Suhde vanhempiin

Viesti Kirjoittaja aura » 29.04.2015 16:56

^
Niin paljon samaistumista kahteen edelliseen viestiin, mikään ei ole niin ärsyttävää kuin perheenjäsenien naljailu. Siitä tulee vieläpä, ainakin itselleni, sellainen paine hankkia ystäviä ja kumppani, etten joutuisi kuuntelemaan sitä. Tavallaan toivoisin asuvani eri kaupungissa kuin vanhempani, niin voisin vaan valehdella, että joo toi Liisa on nyt täällä ei ehdi puhua moro.
Kertoisin enemmänkin tuntemuksia ja kokemuksia, mutta tunnistuspelon vuoksi jätän tämän tältä osaa tähän. Sanon vaan että TIEDÄN TUNTEEN.
Koska se nyt vaan on niin tosi, tosi, tosi hauskaa että ikisinkkunaista haukutaan lesboksi.
Tämäpä tämä, eikä siinä ärsytä vain sinkkuuteen takertuminen, vaan lesbon käyttäminen haukkumasanana. Tai en tiedä, miten kukin nämä tulkitsee, mutta itselle tulee sellainen "lesbot lol"- fiilis, ikään kuin lesbous olisi joku vitsi.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Suhde vanhempiin

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 29.04.2015 22:47

Passepartout kirjoitti:Muistan miten kuulin isäni selittävän kerran puhelimessa tädilleni tämän kysyttyä poikaystävistäni: "ei se Passepartout taida miehistä edes välittää."
Hyvin samanlaisia kokemuksia. Varmaan kai ne jo homoksi luulee, kun tyttöjä ei pahemmin näy. En tiedä sitten onko esim. psykologeilla tällainen tapana, mutta multa ihan suoraan kysyttiin kuntoutustutkimuksen yhteydessä että onko tyttö- tai poikaystävää? Huokuukohan musta jotenkin ulkoisesti sitten hintin leima vai? No siis joo, tykkään kyllä pukeutua tyylikkäästi ja kiinnitän ehkä ulkonäkööni keskimääräistä enemmän huomiota kuin ikäiseni nuoret miehet yleensä, mutta silti. En mä siis tota mitenkään loukkauksena ota, sillä homoseksuaalisuudessa ei minusta ole mitään pahaa. Mutta vitsinä ne kieltämättä ihmiset tuota enemmän toteaa, vaikka ihan umpihetero olenkin. :lol:

Toinen juttu mikä sitten kanssa alkaa ärsyttämään, on juuri tämä päivänselvien asioiden ilmituonti. Aikas nätti tuo meidän harjoittelijatyttö vai mitä? Kivan näkönen neiti tuo Laura. Joo, en ole idiootti. On kyllä mulla itsellänikin silmät päässä. Ilmeisesti ihmiset luulevat kun en juuri näistä asioista koskaan heille puhu, että mua ei vieläkään tytöt kiinnostas. Eivätpähän voisi pahemmin pieleen arvata. :P
aura kirjoitti:Siitä tulee vieläpä, ainakin itselleni, sellainen paine hankkia ystäviä ja kumppani, etten joutuisi kuuntelemaan sitä. Tavallaan toivoisin asuvani eri kaupungissa kuin vanhempani, niin voisin vaan valehdella, että joo toi Liisa on nyt täällä ei ehdi puhua moro.
Mää aika usein käytänkin tällaisia valkoisia valheita. Esimerkiksi töitä on helppo käyttää tekosyynä, jos ei jaksa jonkun kanssa vaikka puhua puhelimessa jne.. Muut keinot ei sitten oikein onnistuskaan, kun kaikki tietävät miten vähäinen määrä mulla kontakteja onkaan että se että olisin yhtäkkiä saanut huimasti ystäviä - ei mene läpi. Ja toisaalta jos he sen kuulisivat, sehän vain tarkoittaisi entistä enemmän sosiaalisuutta. "Kerro kaikki niistä uusista kavereistasi, nyt heti!"

Kyllähän mullakin paineita laajemmista sosiaalisista ympyröistä on lähes koko elämän ollut, mutta nyttemmin olen antanut asian tavallaan olla. Jos joku mukava tyyppi sattuu kohdalle, mielelläänhän siitä ystävän ottaisi. Mutta jos ei, en etsimällä ketään etsi/perästä aja. Kenenkään muun takia en aio enää paineita ottaa, sillä se ei todellakaan voi olla niin iso murhe kellekään ulkopuoliselle kun ei kerran ole minulle itsellenikään.
aura kirjoitti:Tämäpä tämä, eikä siinä ärsytä vain sinkkuuteen takertuminen, vaan lesbon käyttäminen haukkumasanana. Tai en tiedä, miten kukin nämä tulkitsee, mutta itselle tulee sellainen "lesbot lol"- fiilis, ikään kuin lesbous olisi joku vitsi.
Ja se on kanssa mielenkiintoista, miten vakavana loukkauksena suurin osa ihmisistä sen ottaa jos heitä kutsuu lesboksi/homoksi. Melkein siis turpaansa saattaa saada. Mikä siinä on niin kamalaa? Käykö se itsetunnon/-luottamuksen päälle vai? So what? En ymmärrä.

Seksuaalisella suuntautumisella ei minusta ole mitään tekemistä sen asian kanssa, millainen ihminen noin muuten on kysymyksessä. Ja sitten kun homoparien oikeuksia alkaa näin yleisellä tasolla puoltamaan, heti leimataan minut homoksi. Eihän se tarkoita että välttämättä itse sellainen on, jos vain haluaa turvata kaikille samanlaiset ihmisoikeudet. :)

aura
Viestit: 102
Liittynyt: 04.03.2015 17:46
Viesti:

Re: Suhde vanhempiin

Viesti Kirjoittaja aura » 30.04.2015 06:53

niksuu93 kirjoitti: En tiedä sitten onko esim. psykologeilla tällainen tapana, mutta multa ihan suoraan kysyttiin kuntoutustutkimuksen yhteydessä että onko tyttö- tai poikaystävää?
Kyllä, se on tapana, luulen että aika monia tällaisissa viroissa toimivia on kehotettu ottamaan huomioon molemmat vaihtoehdot. Vaikka haastateltava vaikuttaisi heterolta, tuota on hyvä kysyä, koska on helpompi vastata jompikumpi vaihtoehto, kuin lähteä selittelemään, jos vastaus on muuta kuin kysytään (siis: "aura onko sulla poikaystävää?" - "Eeei mut siis tota öö tyttöystävä on"). Varsinkin jos seksuaalisuus on uusi asia, siitä puhuminen "oma-alotteisesti" voi tuntua vaikealta, ja moni saattaa vastata heteronormatiiviseen kysymykseen yksinkertaisesti "ei". Sukupuolineutraali kysymyksenasettelu antaa myös sellaisen fiiliksen, että kysyjälle on ihan ok ja normaalia, jos ei olekaan hetero.

---

kysymys, kuinka riippuvaisia olette vanhemmistanne? Taloudellisesta, sosiaalisesta tai tiedollisesta tuesta, mistä tahansa?

Vaikka saan vähän opintotukea ja asumislisää, ja asun jo omillani, koen eläväni vielä 70% "pappa betalar"-elämää. Olen miettinyt, pitäisikö mahdolliseen opiskelupaikkaan päästäessä ottaa lainaa ja koettaa pärjätä omillaan, koska koen äärimmäisen turhauttavaksi ja häpeälliseksi tällaisen epäitsenäisyyden tilan, jossa olen. Koen olevani "velkaa" vanhemmilleni, ja niin paljon kuin heitä rakastankin, en tahtoisi olla niin tiiviissä yhteydessä kokoajan. Taloudellinen "itsenäisyys" (valtiolle velkaantuminen :lol: ) antaisi minulle myös varmuutta olla suorasukaisempi vanhempieni kanssa, tällä hetkellä en uskalla sanoa kaikista asioista suoraan, koska pelkään menettäväni saamani avustukset. On tietysti hyvin vaikea kuvitella heidän suuttuvan mistään niin paljon, mutta koskaan ei voi olla liian varuillaan.

Säästäisin kuitenkin rutkasti rahaa jos jatkaisin kädestä suuhun elämistä vielä pari vuotta. Ajatus on caan sietämätön. Mutta onko itsenäisyys sen 3-9 tonnin arvoista?

Passepartout

Re: Suhde vanhempiin

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 30.04.2015 14:09

aura kirjoitti: Tämäpä tämä, eikä siinä ärsytä vain sinkkuuteen takertuminen, vaan lesbon käyttäminen haukkumasanana. Tai en tiedä, miten kukin nämä tulkitsee, mutta itselle tulee sellainen "lesbot lol"- fiilis, ikään kuin lesbous olisi joku vitsi.
Niinpä. Mieti nyt jos olisin oikeasti lesbo, miten loukkaavaa olisi että sitä olisi pidetty vitsin aiheena. Muutenkin tuossa samalla kun nälvittiin minua tavallaan pilkattiin kaikkia maailman lesboja ja sillä että niiden olemassaolo on jonkinlainen anomalia ja vitsi.

Passepartout

Re: Suhde vanhempiin

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 30.04.2015 14:22

aura kirjoitti:[
Vaikka saan vähän opintotukea ja asumislisää, ja asun jo omillani, koen eläväni vielä 70% "pappa betalar"-elämää. Olen miettinyt, pitäisikö mahdolliseen opiskelupaikkaan päästäessä ottaa lainaa ja koettaa pärjätä omillaan, koska koen äärimmäisen turhauttavaksi ja häpeälliseksi tällaisen epäitsenäisyyden tilan, jossa olen. Koen olevani "velkaa" vanhemmilleni, ja niin paljon kuin heitä rakastankin, en tahtoisi olla niin tiiviissä yhteydessä kokoajan. Taloudellinen "itsenäisyys" (valtiolle velkaantuminen :lol: ) antaisi minulle myös varmuutta olla suorasukaisempi vanhempieni kanssa, tällä hetkellä en uskalla sanoa kaikista asioista suoraan, koska pelkään menettäväni saamani avustukset.
Mä olin tietyllä tapaa aika riippuvainen vanhemmistani siihen saakka että muutettiin miehen kanssa yhteen. Oli itsestään selvää että porukat auttaa muutoissa ja iskä käy laittamassa mulle taulut seiniin vaikka matkankin takaa. :) Lisäksi olen aina saanut jonkin verran taloudellista tukea vanhemmiltani.

Saan itse asiassa edelleen aina silloin tällöin porukoilta rahaa. Olen kuitenkin päättänyt, että se raha ei sido minua mihinkään, koska en ole sitä pyytänyt. Lahja ei ole lahja jos vastineeksi siitä odotetaan jotain. Olen sen verran rahantunteva luonne että ei tulisi mieleenikään kieltäytyä rahasta. Sitäpaitsi minähän ne tulen lopulta perimään kumminkin. Siskon kanssa tietysti, mutta porukat pitää aika tarkan huolen siitä että antavat meille kutakuinkin saman verran "ennakkoperintöä".

Ajattelin kyllä nuorempana tuota itsenäisyysasiaa aika paljonkin. Ehkä tämä on vähän älyllistä epärehellisyyttä, mutta niin kauan kun en itse pyydä mitään, annan tilanteen jatkua tällaisenaan. Enkä tosiaan ole koskaan pyytänyt esim. nimeä lainapapereihin minkä siskoni on kyllä tehnyt (hän on myös pyytänyt ihan lainaa ja ilmeisesti maksanut takaisinkin.) Tuo lainantakausjuttu oli minulle kyllä aikamoinen kynnyskysymys, kun kämppää ostettiin sanoin miehelle että jos ei saada lainaa ilman takaajia niin jääköön ostamatta. Tosin siihen kyllä vaikutti sekin, että minusta ei ole järkevää ottaa isompaa lainaa kuin minkä saa ilman takaajia. Silloin todennäköisesti yrittää ottaa liian isoa lainaa. Mulla oli kumminkin käsiraha säästettynä.

Tähtitonttu
Viestit: 41
Liittynyt: 06.04.2015 17:02
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Suhde vanhempiin

Viesti Kirjoittaja Tähtitonttu » 01.05.2015 19:00

Itselle oli kyllä selvää, että kun kotoa pois muutin niin omillani sitten elän. Toki äiti joskus saattaa avustaa rahallisesti, jos tarvitsen esim. uudet juoksukengät tms. mutta vuokran, sähkön, ruuat ja muut maksan kyllä aina omasta pussista. Omasta mielestäni tuntuisi jotenkin inhottavalta olla riippuvainen muista (tai no joo siis Kelastahan kyllä olen hieman riippuvainen :D ). Eihän sitä rahaa sitten mitenkään liikaa ole, kun säästöilläni elän nytkin, mutta eipä raha nyt ole mulle kuitenkaan niin tärkeää ikinä ollut. Ei mua haittaa jos en nyt aina voi ostaa juuri sitä mitä haluan, mieluummin kuitenkin vastaan itse itsestäni ja vähän kituutan.

Tämä ei siis ole tarkoitettu mitenkään loukkaamaan niitä jotka ovat vanhemmistaan riippuvaisia, mielestäni aivan jokaisen oma asia, miten asian hoitaa, mutta näin minulla :D
A question that sometimes drives me hazy: am I or the others crazy?
-Albert Einstein-

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 14 vierailijaa