Masennus /ahdistuneisuus

[niksuu93]

Sori että tartun tähän yksityiskohtaan, mutta joissain tutkimuksissa on käynyt ilmi että jopa sikiövaiheessa jotkut lapset kokevat mm. ahdistuneisuutta ja pelkoa, äidin tunnereaktioiden kautta, ja sillä voi olla vaikutusta neurologiseen kehitykseen. Ja pienissäkin vauvoissa on jo yksilöllisiä temperamenttieroja sosiaalisuudessa ja avoimuudessa ulkomaailmaa kohtaan, se myös näkyy katsekontaktissa, läheisyydentarpeessa, itkuherkkyydessä ym.

Tää oli mulle suht uutta. Lähinnä kuitenkin hain sitä, että pelko ja ahdistus ovat pitkälti opittuja ominaisuuksia, joka tarkoittaa sitä että niistä on mahdollista myös oppia pois. Harvoin se on helppoa, mutta kuitenkin mahdollista. Minusta on tärkeintä tunnistaa omissa tunnereaktioissaan mistä ne oikein kumpuavat, sillä tällöin niitä on huomattavasti helpompi myös ymmärtää ja hoitaa.

Mikäli kysymyksessä taas olisi vaikka synnynnäinen rakennevika aivoissa, tehtävä ei olisikaan niin helppo.

[j_v_]

Lainaus, lainaus ja lainaus

Allekirjoittanut allekirjoittaa

[Hane]

[quote="Vieras"]Mulla sama kuin edellisellä kirjoittajalla eli, jos en "malta" pysyä introverttina vaan lähden miellyttämään -mihin mä kilttinä ihmisenä helposti sorrun, ja olemaan ekstrovertimpi kuin olenkaan ahdistun, väsyn ja olen hyvin alakuloinen.
Kuuntelemalla tarkoin itteäni pysyn suurimmista ahdistuksista erossa (nämä eivät päde syvästi traumatisoituneen kohdalla)-luulen, mutta noin yleensä arkielämän kiemuroissa yritän kuunnella tarkoin itteäni, jotta tietäsin mitä kulloinkin haluan-siis opettelen tätä..ja ahdistaa vähemmän.[/qu

Mulla on ihan samat tunnelmat kuin tällä kirjoittajalla. Itse oon aina ollu just sellanen kiltti ja hyvä kuuntelija ja tehnyt työt viimesenpäälle. Halunnut aina tehdä kaikki täydellisesti, ettei tulis sanomista. Siitä johtuen sain poltettua itteni loppuun töissä. Jouduin jäämään sairaslomalle, sitten lähete psykiatrian klinikalle, diagnosoitiin keskivaikea masennus. Oon aatellu et mikä mua vaivaa, ennenkuin sattumalta tänään luin ton sanan enskertaa : introvertti, olen lukenut monta tarinaa näillä sivustoilla ja tuntuu et noi tarinat kertoo musta. Oon aina halunnu olla omissa oloissani enkä haluais lähtee kotoo mihinkään, kaikki ylimääräinen touhuaminen ja suuret tapahtumat tai juhlat joissa on paljon ihmisiä väsyttää mut kokonaan. Tuntuu kuin pitäis lähtee niistä tilanteista pois, kun ei yksinkertaisesti jaksa kuunnella sitä hälyä tai seurustella jonkun kanssa. Avioerokin tuli koska halusin olla paljon yksin ja ajatella asioita ihan yksikseni. Uudet parisuhteetkin on vaikeita, ei oikein pysty sitoutumaan kehenkään, kun oma oleminen kotona ja arjessa jotenkin häiriintyy. Tulee liikaa asioita elämään ja sitten väsyy seurusteluun, koska kokee sen omaa rauhaa häiritseväksi. Jos joku tän lukee, nii ihan kiva olis kuulla, et onko nää ajatukset ja tunteet tyypillisiä introvertille, vai onks tää pelkkää masennusta.

[niksuu93]

Oon aatellu et mikä mua vaivaa, ennenkuin sattumalta tänään luin ton sanan enskertaa : introvertti, olen lukenut monta tarinaa näillä sivustoilla ja tuntuu et noi tarinat kertoo musta. Oon aina halunnu olla omissa oloissani enkä haluais lähtee kotoo mihinkään, kaikki ylimääräinen touhuaminen ja suuret tapahtumat tai juhlat joissa on paljon ihmisiä väsyttää mut kokonaan. Tuntuu kuin pitäis lähtee niistä tilanteista pois, kun ei yksinkertaisesti jaksa kuunnella sitä hälyä tai seurustella jonkun kanssa. Avioerokin tuli koska halusin olla paljon yksin ja ajatella asioita ihan yksikseni. Uudet parisuhteetkin on vaikeita, ei oikein pysty sitoutumaan kehenkään, kun oma oleminen kotona ja arjessa jotenkin häiriintyy. Tulee liikaa asioita elämään ja sitten väsyy seurusteluun, koska kokee sen omaa rauhaa häiritseväksi. Jos joku tän lukee, nii ihan kiva olis kuulla, et onko nää ajatukset ja tunteet tyypillisiä introvertille, vai onks tää pelkkää masennusta.

Kyllä nuo ajatukset ja tunteet ovat ainakin minusta hyvin tyypillisiä introverteille ihmisille. Niiden voimakkuus riippuu pitkälti siitä, miten vahvasti sisäänpäinkääntynyt persoona on. Masennus voi etenkin ulkopuolisin silmin näyttää pitkälti samalta kuin introvertismi, mutta niin kauan kuin ihminen itse on onnellinen ja tyytyväinen esimerkiksi yksinoloonsa, kyse on minusta persoonallisuudenpiirteestä eikä mielenterveydenhäiriöstä. Voihan olla että sinäkin olet synnynnäiseltä temperamentiltasi introvertti, mutta tuo burn-out ja depressio vielä sitten oikein korostaa niitä piirteitä. Mulla itselläni on ainakin henkilökohtaisesti ollut juuri näin: olen hyvin vahvasti introvertti, mutta myös jonkin verran ujo. Arkuus ja epävarmuus on paljon väistynyt aikuistumisen myötä ja näin se "pahin piikki" ominaisesta käyttäytymisestäni poistui.

Edelleen kuitenkin viihdyn hyvin yksin omien harrastusten parissa ja myös kotona, koska olen luonteeltani kuitenkin intro. Muuten sosiaalinen kanssakäyminen on helpottanut, vaikka en luonnollisesti edelleenkään nauti small-talkista. Vihaan kaikkia juhlia ja suuria tapahtumia, liika sosiaalisuus ja meneminen väsyttää paljon. En myöskään kestä suuria jatkuvia ulkoisia ärsykkeitä (erityisherkkä). Ajattelen paljon ja monesti uppoudunkin täysin omiin ajatuksiini. Vaadin myös paljon omaa aikaa ja tilaa.

Että kyllä sinä ainakin minusta puhtaalta introvertilta vaikutat. Kunhan selviät tuosta loppuunpalamisesta ja masennuksesta, uskon että todellinen persoonasi pääsee sieltä paremmin esiin. Introverttina tosiaan vaan kannattaa vaalia sitä omaa jaksamista, kun kuitenkin ainut keino ladata niitä akkuja on yksin mietiskellen. Ellei omia rajojaan kuuntele, voi hyvin nopeasti löytää itsensä taas sieltä sängyn pohjalta.

[niksuu93]

Onko täällä muuten kellään kokemuksia pakko-oireista, pakko-ajatuksista tai pakko-oireisesta häiriöstä? Jos joku ei tiedä mistä on kyse, suomenkielisessä Wikipediassa on hyvä tiivistelmä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pakko-oireinen_häiriö

Pakko-oireisessa häiriössähän on ominaista erilaiset pakko-ajatukset (obsessiot) tai pakkotoiminnot (kompulsiot), joilla vääriä/pelottavia ajatuksiaan yrittää puolestaan sitten ikäänkuin "kumota". Pakkoajatukset ovat toistuvia mieleen tunkeutuvia epämiellyttäviä tai ahdistavia ajatuksia tai mielikuvia, jotka liittyvät usein henkilön pahimpiin pelkoihin. Pakonomaisella käyttäytymisellä ja kehittämillään monimutkaisilla rituaaleilla potilas "yrittää estää mahdollisen katastrofin syntymisen". Huolet voivat olla ihan järjettömiä ja saada suorastaan mielipuoliset mittasuhteet, joten kyse ei ole pelkästä liiallisesta arkielämän murehtimisesta kuten esimerkiksi yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä. Usein potilas itsekin ymmärtää toimintansa järjettömyyden, mutta ei kykene suunnattoman ahdistuksen ja huolen alla lopettamaan toimintojaan.

Tyypillisimpiä pelkoja pakko-oireisessa häiriössä ovat mm. talo syttyy palamaan ellei uunia tarkista ainakin kymmenen kertaa, koti ryöstetään ellei oven lukittautumista varmista 10 minuutin ajan tai että jollekin läheiselle ihmiselle tapahtuu jotain pahaa, jos jotain tiettyä rituaalia ei suorita - joka voi puolestaan olla niinkin järjetön kuin hyppiä 54 kertaa yhdellä jalalla ympyrässä samalla muumitalon tunnaria laulaen.

Kaikenlainen toistuva peseminen, siivoaminen tarkistaminen, järjestely, laskeminen ja keräily ovat tyypillisiä pakko-oireisen häiriön tunnusmerkkejä.

Sairaus oli itsellenikin vielä muutama vuosi sitten tuntematon, mutta sen tunnistettuani olen huomannut neuroottista käytöstäni itsestäni jo 10-vuotiaasta lähtien.

Ajattelin tehdä tästä ensin kokonaan uuden ketjun, mutta koska tämäkin sairaus kuuluu ahdistuneisuushäiriöihin mistä tässä puhutaan, ajattelin kysyä ensiksi tässä että onko kenellekään muulle tämänkaltainen oireilu tuttua?

[INTPinson]

Onko täällä muuten kellään kokemuksia pakko-oireista, pakko-ajatuksista tai pakko-oireisesta häiriöstä? Jos joku ei tiedä mistä on kyse, suomenkielisessä Wikipediassa on hyvä tiivistelmä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pakko-oireinen_häiriö

Mulla on ollut jo ties kuinka monta vuotta (jonkinasteinen) OCD, psykiatri on sen myös diagnosoinut. En oo siitä kyllä kertonut edes läheisille, ainoastaan ammattilaisille. Sellainen mielenterveyden häiriö, josta on todella vaikea päästä kokonaan eroon. Pakko-oireisella häiriöllä ja masennuksella on myös tapana liittyä toinen toisiinsa, eli jos kärsii toisesta niin toinen tulee siinä samalla.

[Geith]

Onko täällä muuten kellään kokemuksia pakko-oireista, pakko-ajatuksista tai pakko-oireisesta häiriöstä?

Ajattelin tehdä tästä ensin kokonaan uuden ketjun, mutta koska tämäkin sairaus kuuluu ahdistuneisuushäiriöihin mistä tässä puhutaan, ajattelin kysyä ensiksi tässä että onko kenellekään muulle tämänkaltainen oireilu tuttua?

Itselleni ei ole diagnosoitu, enkä itsessäni "normaaleja-pakko-oireita" lukuunottamatta sellaisia ole havainnut. Mutta olen seurustellut sellaisen henkilön kanssa, kenellä on diagnosoituna. Eli nuo oireet ovat erittäin tuttuja.

Tämä ei sitten ole läppä eikä mitenkään ironiaa, mutta.. yksi hänen pakko-oireisesta ajattelusta oli hakea minusta pakko-oireita ja miettiä, onko mulla dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö (hänellä oli tuokin). Arvatkaa vain, montako lopputuloksetonta keskustelua aiheesta käytiin (en ymmärrä, miten siitä jaksoin edes keskustella..)? Ja jos jollakulla kiinnostaa, niin ei. Tuo ei ollut syynä eroon.

Ei haittaisi vaikka tekisit tästä oman ketjun.

[niksuu93]

Mulla on ollut jo ties kuinka monta vuotta (jonkinasteinen) OCD, psykiatri on sen myös diagnosoinut. En oo siitä kyllä kertonut edes läheisille, ainoastaan ammattilaisille. Sellainen mielenterveyden häiriö, josta on todella vaikea päästä kokonaan eroon. Pakko-oireisella häiriöllä ja masennuksella on myös tapana liittyä toinen toisiinsa, eli jos kärsii toisesta niin toinen tulee siinä samalla.

Haluatko kertoa tarkemmin millaisia pakko-oireita ja/tai -ajatuksia sinulla? OCD:stä nimittäin puhutaan sen verran harvemmin kuin vaikkapa masennuksesta, että olisi kiinnostavaa saada ikäänkuin vertaistukea myös siinä. Tätä sairautta tavallaan häpeillään ja ihan turhaan, se on sairaus siinä missä flunssa tai selkärankareumakin (voivathan aivotkin sairastua). Jos et halua kertoa julkisesti, voit laittaa myös privana.

tselleni ei ole diagnosoitu, enkä itsessäni "normaaleja-pakko-oireita" lukuunottamatta sellaisia ole havainnut. Mutta olen seurustellut sellaisen henkilön kanssa, kenellä on diagnosoituna. Eli nuo oireet ovat erittäin tuttuja.

Tämä ei sitten ole läppä eikä mitenkään ironiaa, mutta.. yksi hänen pakko-oireisesta ajattelusta oli hakea minusta pakko-oireita ja miettiä, onko mulla dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö (hänellä oli tuokin). Arvatkaa vain, montako lopputuloksetonta keskustelua aiheesta käytiin (en ymmärrä, miten siitä jaksoin edes keskustella..)? Ja jos jollakulla kiinnostaa, niin ei. Tuo ei ollut syynä eroon.

Pakko-oireinen häiriö eli OCD on tosiaan hyvin pitkäaikainen ja toisaalta myös hyvin piilossa oleva mielenterveydenhäiriö. USA:ssahan OCD:tä pidetään myös osin neurologisena sairautena, virallinen termi taitaa olla neuropsykiatrinen häiriö. Mulla taas ei ole diagnoosia, mutta itse on diagnosoitu siitäkin edestä. Läheisille olen asiasta maininnut ja sen kyllä myös huomaa käytöksestäni, jos on pidemmän aikaa kanssani tekemisissä. Pakko-oireet ovat siis myös sen verran paljon läsnä jokapäiväisessä arjessa. Oirelu on pitkälti kausittaista, eli välillä on parempia jaksoja, välillä taas huonompia. Elämääni on kuulunut myös aikoja, jolloin OCD lähes invalidisoi minut täysin. En tosin oikein silloin vielä edes ymmärtänyt, mistä on kyse.

Mulla on ollut hyvin laaja kirjo erilaisia pakko-oireita, sekä rituaaleja että mielensisäisiä. Nyt myöhemmin menneisyyttä miettiessäni olen voinut todeta pakko-oireita olleen ihan 10-vuotiaasta lähtien. Silloin ne esiintyivät mm. toisto- ja järjestelypakkona, esimerkiksi lelut oli pakko ottaa ja laittaa kaappiin aina kaksi kertaa. Jos meni kolmeen, piti tehdä neljä. Parillinen luku hyvä. En silloin ymmärtänyt miksi näin piti muka toimia, "niin vain täytyy tehdä" - se legendaarinen ajatus koko häiriön taustalla, mitä monet muutkin kertovat. Toinen juttu mitä myös tein paljon lapsena ja varhaisnuoruudessa oli runsas rukoilu, jolla pyrin kontrolloimaan tapahtumia ja estämään pahoja asioita sattumasta. Samaten sain eräänlaisen pakkoneuroosin matematiikan tehtävistä: saatoin tehdä läksynä olleet laskutoimitukset vihkooni jopa kolmella eri tavalla, jotta opettaja ei voi sanoa ettenkö olisi tehnyt niitä oikein.

Yläasteella oireet pahenivat merkittävästi. Piti mm. lukea kirjan sivut moneen kertaan, jotta varmasti ymmärsin mitä siinä sanottiin. Muistan kun joskus äidinkielen tehtävässä luin erään kirjan viimeistä päätössivua jopa 15 minuuttia! Miten rasittavaa ja väsyttävää! Toinen juttu liittyi kirjoittamiseen, mulla oli kova käsialavaatimus. Jos kirjoitus näytti suttuiselta, se piti kumittaa ja kirjoittaa uudestaan - niin kauan että se kelpasi. Joskus kumitin ja tein uudestaan kaiken jopa viisikin kertaa!

Aina ovat olleet läsnä myös nämä klassiset uunin, ulko-oven, ikkunoiden, saunan kiukaan yms. varmistelut, että ovat varmasti kiinni. Jos tein nämä "huolimattomasti", saatoin kääntyä matkaltani takaisin kotiin tarkistamaan kaikki kohteet uudestaan. Muistan hyvin sen ajan kun nukkumaan pääseminen saattoi kestää 30-45min, kun rituaaleja oli niin paljon ja niiden onnistunut suoritus oli vain niin vaikeaa. Yksittäinen väärä mielikuva saattoi vesittää koko rituaalien suorituksen ja taas piti aloittaa alusta. Minulla on myös voimakas hygieniapakko, pesen edelleen käsiäni ja vartaloani huomattavasti keskivertoväestöä enemmän ja kauemmin. Näkyy mm. siinä että saippuat on aina loppu.

Missään vaiheessa en ollut kuitenkaan vielä kuullutkaan mistään pakko-oireisesta häiriöstä. Olin aivan vakuuttunut, että kellään muulla ihmisellä ei varmasti voi olla näin monimutkaisia ajatuskuvioita kuin minulla. Varsinaisesti sairaaksi en kuitenkaan itseäni vielä tässä vaiheessa tunnistanut, vain oudoksi tapaukseksi. Vasta siinä vaiheessa kun pakko-oireet, ja etenkin pakkoajatukset muuttuivat pelottaviksi. Luulin oikeasti sairastuneeni vähintään skitsofreniaan, kun pää alkoi yhtäkkiä täyttymään väkivaltaisista ja myös seksuaalisista pakkoajatuksista, jotka olivat kaukana omasta ajatusmaailmastani. Luulin oikeasti sekoavani täysin. "Miten mä voin olla niin sairas että mietin tällaisia? Miksi nämä ajatukset tunkevat väkisin mieleeni?"

Kun pohdin elämääni, pystyn oikeastaan aika selvästi tunnistamaan sen hetken kun neuroottinen käytös sai alkunsa. Muistan nimittäin selkeästi kuinka nämä ensimmäiset pakko-oireet alkoivat noin 10-vuotiaana hyvin pian sen jälkeen kun muutimme uuteen kotiin itseasiassa pakoon yhtä perhettämme jahdannutta stalkkeria. Pian tämän jälkeen meinasin myös uidessani hukkua (josta siis tämä vesipelko). Perhettä varjosti tällöin myös suunnattomasti isovanhempieni alkoholismi, joista toinen itseasiassa viinaan kuolikin ja toinen kävi lähes kuolemanrajalla ennen kuin havahtui.

Rankka koulukiusaaminen etenkin yläasteella oli merkittävin pakko-oireita pahentanut tekijä. Sen näki ihan selvästi, että mitä vaikeampaa ja tuskallisempaa kiusaamisen kanssa oli olla, sitä voimakkaammaksi ja sitkeämmäksi pakko-oireet muuttuivat. Ilmeisesti hain eräänlaista turvaa, pysyvyyttä näistä rituaaleista? Että ainakin hallitsen ja kontrolloin jotain itsessäni ja elämässäni?

-------------------------------

Parhiten OCD:hen on eittämättä auttanut välinpitämättömyys sitä kohtaan. Ritualisoinnin halu ja samalla ahdistus kyllä laskevat ajan myötä, vaikka pakko-oireita ei toimittaisikaan. Aluksi tämä oli hyvin hankalaa, koska luonnollisesti pää täyttyi välittömästi ajatuksista kuten "oletpa itsekäs tapaus. Sulle on niin tärkeää tehdä kivempia asioita, että annat mieluummin läheistesi kuolla kuin suoritat rituaalin". No, ahdistushan oli tästä taas taattu. Tunsinhan itseni niin hirveäksi ihmiseksi.

Toinen tärkeä juttu oli tietysti itse häiriön tunnistaminen. Kuulin tästä sairaudesta nimittäin vasta paljon myöhemmin kun nuo agressiiviset pakkoajatukset astuivat kuvioihin, itseasiassa ne olivat jo silloin laantumaan päin kun sairauden löysin. Tärkeintä on siis ehdottomasti ollut uhmata sitä pelkoa. Jos siis mieli suoltaa ajatuksia kuten "vanhempasi kuolevat jos et kirjoita paperille lukua 17 sataa kertaa", jättää vain tyystin tekemättä sen suojelurituaalin - tuntui miten pahalta tahansa. Kun voi vaikka kuukauden päästä todeta että kaikki ovat edelleen hengissä vaikka en tehnytkään suojeluloitsuani, se taika pikkuhiljaa murtuu.

Yksi parhaimmista hankinnoistani viime vuonna oli myös tämä kuuluisa teos "Kerrasta Poikki", jossa kuvataan täsmällisesti miten esimerkiksi kognitiivistä käyttäytymisterapiaa voi suorittaa itsenäisesti ja sitä kautta hallita paremmin tämä sairautta. Mä suhtaudun yleensä hyvin skeptisesti tämän tyylisiin (100 varmaa keinoa iskeä naisia, näin voitat paniikkihäiriön 10 minuutissa jne.) oppaisiin, mutta tämän kirjan vinkit ovat kieltämättä aivan konkreettisesti auttaneet minua. Ennen kaikkea ne ovat juuri antaneet mahdollisuuden huomata se tärkeä tosiasia, että on muitakin keinoja kukistaa tämä pakko-oireisen häiriön ja sen järjettömien huolien aiheuttama ahdistus, kuin mennä mukaan niihin rituaaleihin. On ollut muuten mielenkiintoista huomata, kuinka juuri päinvastaisesti kuin ennen toimiminen on itseasiassa nopeampi keino päästä siitä ahdistuksesta kuin se rituaalien suorittaminen. Tämän faktan hoksaaminen on ollut yksi merkittävimmistä jutuista tämän häiriön käsittelyssä ja siihen suhtautumisessa.

Kokonaan tästä paranen tuskin koskaan, mutta nyt minulla on paljon enemmän tietoa ja taitoa tunnistaa ja muuttaa näitä vääränlaisia ajatusmalleja ja toisaalta myös muita keinoja selvitä kierteestä OCD:n kunnolla iskiessä, kuin niiden pakkotoimintojen suorittaminen eräänlaisessa paniikissa.

Ei haittaisi vaikka tekisit tästä oman ketjun.

Ehkä teenkin, jos tästä asiasta saadaan enemmän keskustelua aikaiseksi.

[Geith]

En ihan hirveästi viitsi alkaa julkisesti kertomaan, miten eksäni oireili, sillä epäilen hänen löytäneen tämän sivuston. Eikä se olisi reiluakaan, sillä hän ei halua leviteltävän hänen oireilustaan (vaikka tuskin kukaan muu nyt osaa häneen yhdistää, mutta hän kuitenkin tunnistaa itse oireensa). Itseasiassa hän ei koko sairaudesta ole kenellekään muulle vieläkään kertonut, hän kokee sen jotenkin "hulluutena" eikä halua toisten ihmisten tuomiota niskoilleen. Mullekin hän kertoi vasta pitkän ajan kuluessa, kun asuimme saman katon alla.

Se, miksi hän alkoi sitten kertoa, niin johtui hänen omasta havainnoinnistaan. Eli hän ihmetteli sitä, että vaikka varmasti olin huomannut hänen oireensa, esim tarkistelulista-asioissa, niin en reagoinut siihen mitenkään. Tottakai huomasin, mutta ajattelin silloin, että ei ole mun tehtävä udella, kertokoon hän itse, jos haluaa. Minuahan hänen oireensa eivät haitanneet, joten suotta ahdistella toista turhilla kysymyksillä. Hän kysyikin, miksen reagoi, niin totesin vain hänelle, etten tahdo ahdistella ja jokaisellahan meillä on outoutemme ja vikamme ja tuo nyt vain on sulla, entä sitten?

Toki, että mä pystyin sanomaan "tuo", johtui suoraan siitä, että jo lukiossa kohtasin erään ihmisen, joka oireili myös mutta ei diagnoosiin asti. Hän kertoi siitä silloin mulle paljon avoimemmin, koska toivoi mun tuovan valmiit vastaukset hänen "ongelmiinsa". Ja niinpä sitten hankinkin tietoa netistä (olin jo silloin loistava tiedon hankkija - monet sitä käyttikin hyväksi..) ja muutaman hyvän sivuston löysin, jotka hänelle linkitin. Kirjastosta taas kannoin pari opusta suoraan kouraan ja salaa passitin yhden hänen äidilleenkin (myöhemmin sain kuulla kuinka hänen äitinsä oli ottanut hyvin vastaan hänen sairautensa..). Toisin kuin eksän kanssa, tämän lukioaikaisen kaverin kanssa en enää ole tekemisissä, se ystävyys haihtui lukion myötä.

Yhden jutun ja oireen uskaltanen silti tässä kertoa, tämä oire on monilla ja tästä selviää, miten vähän oikeasti tuo sairaus vaikutti meidän seurusteluun.

Asuimme jo kimpassa ja olimme lähdössä yhteen tapahtumaan muutaman kilsan kävelymatkan päähän. Meillä oli mielenkiintoinen keskustelu käynnissä, kun puimme ja menimme ovesta. Keskustelu oli niin mielenkiintoinen hänenkin mielestään, että hän unohti lähtörituaalinsa ja oveakaan hän ei jäänyt kokeilemaan. Huomasin sen, mutta en sanonut mitään, ajattelin vain, että katsotaan, mitä tapahtuu. Olimme jo puolivälissä matkaa ja yhtäkkiä hän pysähtyi, oli saamaisillaan ahdistuskohtauksen ja hoippui hiukan. Paniikissa hän lähti sinkoamaan takaisin päin ja mutisi jtn. Nappasin häntä kädestä kiinni ja kiskaisin takaisin menosuuntaan. Tokaisin, että ei, anna olla, nyt mennään, tai me myöhästytään! Vastustelusta huolimatta kiskoin häntä perässäni ja niin me marssittiin lähes juoksuvauhtia sinne tapahtumaan, loppumatkasta hän jopa minua edellä päättäväisesti ja koko asiasta ei ikinä puhuttu. Sen jälkeen hän alkoi "unohdella" lähtörituaalejaan, ei oven testausta, mutta kaiken muun.

Monta päivää tuon jälkeen mietin, että pahensinko hänen oloaan pakottamalla, mutta sitten totesin itselleni, että kun en halua ottaa aiheeksi, niin annan vain olla. Jos pahensinkin hänen oloaan, niin tuskin ainakaan lopullisesti. Ja varmasti pahensinkin, ainakin järkytin: hetkellisesti. En tiedä, mitä kaikkea hän joutui sen kävelymatkan aikana päässään käymään läpi, tai myöhemminkään, mutta toivottavasti auttoi..

[INTPinson]

Haluatko kertoa tarkemmin millaisia pakko-oireita ja/tai -ajatuksia sinulla? OCD:stä nimittäin puhutaan sen verran harvemmin kuin vaikkapa masennuksesta, että olisi kiinnostavaa saada ikäänkuin vertaistukea myös siinä. Tätä sairautta tavallaan häpeillään ja ihan turhaan, se on sairaus siinä missä flunssa tai selkärankareumakin (voivathan aivotkin sairastua). Jos et halua kertoa julkisesti, voit laittaa myös privana.

Oon kyllä vältellyt tätä pakkoajatusaihetta kuin ruttoa, joskus jopa terapeutin kanssa keskustellessa. Periaatteessa mä oon jo päässyt näiden ajatusten häiritsevästä vaikutuksesta eroon, mutta silloin kun ei ole järkevää tekemistä, ne tunkevat mieleen. En nyt tiedä, haluanko kertoa niistä täällä tarkemmin, mutta sanotaanko näin, että tämän vastausviestinkin kirjoittaminen viivästyi pakkoajatusten takia, joten ei tästä oikein eroon pääse. Ja siinä olet oikeassa, että häpeän takia näistä oireista ei kerrota, itse olen vain opetellut elämään tämän kanssa. Periaatteessahan kaikilla ihmisillä on jonkin verran tietynlaisia pakkoajatuksia, mutta vain muutalla prosentilla ne ovat häiritseviä.