Introvertti parisuhteessa

[Passepartout]

Passepartout, en koe ajatuksiasi mitenkään mollaavina - ei huolta. Mua vaan todenteolla alkaa ihmetyttämään tämä, että olenko tosiaan ainoa ihminen maailmassa jolle parisuhde ja kumppani merkitsisi näin paljon, jos sellainen olisi? Jotenkin jännää muutenkin se, että tällaista "liian huolehtivaista" ihmistä pidetään ihmeellisenä kun useimmat kuitenkin tuntuvat kaipaavan suhteeseensa juuri enemmän sitä läheisyyttä ja yhdessäoloa. Olenko ymmärtänyt kaiken taas nyt ihan väärin?

Musta on itse asiassa tosi mielenkiintoista että me koetaan tämä parisuhdeasia näin eri tavalla. Koska periaatteessa lähtökohta on sama; mieheni on minulle ehdottomasti elämäni tärkein ihminen ja asia. Meillä on hyvä henkinen yhteys molempien mielestä, voimme keskustella ihan joka asiasta. Mieheni on itse asiassa ainoa ihminen jolle minun ei koskaan tarvitse teeskennellä. Meillä on yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita, on hellyyttä ja läheisyyttä ja hyvää seksiä molempia tyydyttävä määrä. Ei koskaan riidellä. Mutta silti en tahdo että se on koko ajan "käytettävissä" eikä mua esimerkiksi sanottavasti häirinnyt että mies oli aika paljon pois kotoa kun suoritti toisen tutkinnon työn ohessa.

Koen asian niin että kun on tavallaan "varma" sen toisen rakkaudesta ja siitä yhteydestä, ei sen toisen tarvitse olla koko ajan käytettävissä. En käytä vihkisormustanikaan koska muistan kyllä muutenkin olevani naimisissa -eikä me esim. soitella jos toinen on jossain reissussa, tekstataan vaan sellaisia kaikki ok -viestejä. Minä siis koen niin että kun suhde on hyvä, se kestää isompaakin erossaoloa. Ei tarvitse ikään kuin koko ajan vakuuttaa, että "kyllä mä rakastan sua ja olen tässä".

Sitten taas en ymmärrä ollenkaan tuota SilverSoulin näkökulmaa, että tasaveroisen suhteen hakijoita pidettäisiin itsekkäinä. En ole koskaan törmännyt sellaiseen ajatusmalliin. Päinvastoin. Kaikki sanovat haluavansa tasavertoisen suhteen mutta käytännössä varsinkin naiset haluavat sanella marssijärjestyksen. Sen takia minä korostan sitä että kumppani pitää asettaa itsen edelle -koska valtaosa naisista ei huomioi miestään yhtään, käskyttävät vain kuin koiraa.

Sitäpaitsi kun suhde on hyvä, molemmat pyrkivät huomioimaan toista jopa itsensä kustannuksella mikä luo kaikenlaista synergiaa. On paljon parempi saada toiselta jokin asia "lahjana" kuin pyytämällä tai jopa vaatimalla. Nykyparisuhteiden ongelma on nimenomaan se, että kaikilla on niin helvetisti vaatimuksia mutta kukaan ei koe että itsellä olisi velvollisuuksia -tai että, luoja paratkoon, voisit tulla onnelliseksi sillä että yrität onnellistuttaa toista.

Nykyään puhutaan paljon siitä miten esim. vapaaehtoistyö onnellistuttaa ihmisiä mutta unohdetaan se, että kaiken hyväntekeväisyyden pitäisi alkaa kotoa.

Minun neuvoni siis on valkata sellainen kumppani jonka eteen teet asioita ilolla -ja joka ei käytä myötämielisyyttäsi hyväkseen vaan on myötämielinen takaisin.

[Tähtitonttu]

Nyt on kyllä pakko kompata Niksuuta. Usein tuntuu että olisin itse nuo tekstit kirjoittanut

Itselleni (ainakin miten tällä hetkellä asian ajattelen) ideaalein parisuhde olisi sellainen jossa toinen olisi samalla (siis huom. samalla, ei vain) paras kaveri, joku jonka kanssa olisi helppo olla. Tyyppi joka olisi samalla aaltopituudella eikä imisi minusta kaikkea energiaa, kuten ihmiset yleensä lähes poikkeuksetta tekevät. Sellainen, jolle uskaltaisin soittaa noin vain (nyt äiti on ainoa ihminen, jolle voin spontaanisti soittaa...), ja joka antaisi minun olla sellainen kuin olen eikä koko ajan odottaisi minun olevan jotenkin menevämpi tms. Olisi kiva jos olisi joku läheinen ihminen jolle voisi kertoa asioita ja jonka kanssa voisi puhua mistä vaan. Ja kyllä, joku joka olisi läheisempi kuin kaverit yms, joka olisi se elämän tärkein ihminen. Tämä ei minulle todellakaan tarkoita että hän olisi elämäni ainoa ihminen tai edes ainoa tärkeä ihminen. Totta kai haluan nähdä kavereita ja tuttuja, ja käydä juoksemassa ja koiran kanssa ulkona yksin. Haluan lukea omassa rauhassa, ja muutenkin saada omaa rauhaa ja viihdyn nytkin näin vapaana ihan hyvin. Mutta pakko myötää että joskus olisi kivaa jos olisi joku jonka kanssa käpertyä katsomaan Game of Thronesia tai ihan vain muuten olla ilman että tuntuu että pitäisi olla jotain sen erikoisempaakaan.

Omasta mielestäni vaatimukset eivät ole mitenkään mahdottomat, mutta eipä ole yhtä ainoaa poikaa tullut eteen jonka kanssa voisin tuntea olevani samalla aaltopituudella, tai jos jutut muuten onkin synkanneet niin ovat sitten olleet niin hyrriä muuten tai sitten vain etsimässä jotain erittäin paljon kevyempää kuin mitä itse haen. Ja olen siis ainakin noin introvertti-mittakaavassa suhteellisen sosiaalinen tyyppi, ulkona on joskus kiva, käydä kavereita riittää, sekä poikia että tyttöjä, mutta ei ketään joka kanssa voisin kuvitellakaan seurustelevani. Ja ongelmana ei ole mikään friendzonelle jääminen vaan ihan vaan se että kaikki nuo kaveripojat ovat ihan kivoja kavereina, mutta en jaksaisi heitä sen enenpäää katsella. Ja en tosiaankaan ole sitä tyyppiä joka voisi vain alkaa seurustella ensimmäisen suht kiinnostava/siedettävän pojan kanssa kuten tuntuu että monet tekevät.

Ihmettelen vaan, kuten niin moni muukin täällä foorumilla, että missä ovat ne kivat, herkähköt, ei-machoilevat intropojat... Luulen että täällä Helsingissäkin on niitä pakko löytyä, mutta kovasti ovat piilossa. Ja en nyt mene sen pidemmälle tähän aiheeseen, sitä kun on puitu niin monessa ketjussa

[niksuu93]

Musta on itse asiassa tosi mielenkiintoista että me koetaan tämä parisuhdeasia näin eri tavalla. Koska periaatteessa lähtökohta on sama; mieheni on minulle ehdottomasti elämäni tärkein ihminen ja asia. Meillä on hyvä henkinen yhteys molempien mielestä, voimme keskustella ihan joka asiasta. Mieheni on itse asiassa ainoa ihminen jolle minun ei koskaan tarvitse teeskennellä. Meillä on yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita, on hellyyttä ja läheisyyttä ja hyvää seksiä molempia tyydyttävä määrä. Ei koskaan riidellä. Mutta silti en tahdo että se on koko ajan "käytettävissä" eikä mua esimerkiksi sanottavasti häirinnyt että mies oli aika paljon pois kotoa kun suoritti toisen tutkinnon työn ohessa.

Tämähän on vain oiva esimerkki siitä, että me introvertitkin olemme erilaisia ja että meillä on erilaisia tarpeita ja näkökulmia. Ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita, pääasiahan on että molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä.

Koen asian niin että kun on tavallaan "varma" sen toisen rakkaudesta ja siitä yhteydestä, ei sen toisen tarvitse olla koko ajan käytettävissä. En käytä vihkisormustanikaan koska muistan kyllä muutenkin olevani naimisissa -eikä me esim. soitella jos toinen on jossain reissussa, tekstataan vaan sellaisia kaikki ok -viestejä. Minä siis koen niin että kun suhde on hyvä, se kestää isompaakin erossaoloa. Ei tarvitse ikään kuin koko ajan vakuuttaa, että "kyllä mä rakastan sua ja olen tässä".

En minäkään mitään vakuuttelua kaipaa, jos oikeasti on varma siitä että molemmat rakastaa toisiaan. Kaikissa yhteyksissä ei aina ole. Mutta ainakin itse tykkään aina aika-ajoin muistaa ja huomioida toista hyvällä eleellä tai ihan vain kauniilla sanoilla ihan vain koska pidän hänestä. En itsekään liiallisesta takertumisesta tykkää ja introverttina varmasti ymmärrän myös hyvin sen toisen oman tilan tarpeen. Enemmän kyse onkin juuri tästä henkisestä kohtaamisesta ja läsnäolosta, ei välttämättä siis suoranaisesti siitä fyysisestä olemisesta.

Uskon itse että näissä eriävissä kannoissamme on syynä yksinkertaisesti se, etten ole kohdannut vain oikeaa ihmistä. Samaten ikä, kokemus ja elämäntilanne voivat vaikuttaa asiaan.

Nykyparisuhteiden ongelma on nimenomaan se, että kaikilla on niin helvetisti vaatimuksia mutta kukaan ei koe että itsellä olisi velvollisuuksia -tai että, luoja paratkoon, voisit tulla onnelliseksi sillä että yrität onnellistuttaa toista.

Minulla voi olla vaatimuksia, mutta toisaalta niitä on myös siksi että ymmärrän oman arvoni. Aiemmin ei oikeasti ymmärtänyt. Pidin itseäni niin luuserina että on suorastaan ihme jos joku joskus kiinnostuisi minusta. Tällöin olisi hetkellisesti saattanutkin riittää kuka tahansa. Ei enää. Varsinkaan nyt kun tiedän että "minussa ei ole mitään vikaa" - ja tarkoitan tällä juuri tätä ekstrovertti-introvertti -asettelua. Pidin aiemmin itseäni aina jotenkin viallisena, kun poikkesin niin paljon valtavirrasta. En enää.

Vastaavasti ymmärrän että myös minulla on luonnollisesti velvollisuuksia, siinä missä sillä toisellakin. Sitä kautta tuo ajatus on minulle vieras, sillä uskon henkilökohtaisesti että voisin tehdä sen oikean henkilön oikeasti onnelliseksi.

[niksuu93]

Nyt on kyllä pakko kompata Niksuuta. Usein tuntuu että olisin itse nuo tekstit kirjoittanut

Kiitos tuesta. Olen tosiaan aikas varma, etten ole ainoa joka ajattelee tällä tavalla. Kiva kuulla, että kaltaisiani löytyy.

Itselleni (ainakin miten tällä hetkellä asian ajattelen) ideaalein parisuhde olisi sellainen jossa toinen olisi samalla (siis huom. samalla, ei vain) paras kaveri, joku jonka kanssa olisi helppo olla. Tyyppi joka olisi samalla aaltopituudella eikä imisi minusta kaikkea energiaa, kuten ihmiset yleensä lähes poikkeuksetta tekevät. Sellainen, jolle uskaltaisin soittaa noin vain (nyt äiti on ainoa ihminen, jolle voin spontaanisti soittaa...), ja joka antaisi minun olla sellainen kuin olen eikä koko ajan odottaisi minun olevan jotenkin menevämpi tms. Olisi kiva jos olisi joku läheinen ihminen jolle voisi kertoa asioita ja jonka kanssa voisi puhua mistä vaan. Ja kyllä, joku joka olisi läheisempi kuin kaverit yms, joka olisi se elämän tärkein ihminen. Tämä ei minulle todellakaan tarkoita että hän olisi elämäni ainoa ihminen tai edes ainoa tärkeä ihminen. Totta kai haluan nähdä kavereita ja tuttuja, ja käydä juoksemassa ja koiran kanssa ulkona yksin. Haluan lukea omassa rauhassa, ja muutenkin saada omaa rauhaa ja viihdyn nytkin näin vapaana ihan hyvin. Mutta pakko myötää että joskus olisi kivaa jos olisi joku jonka kanssa käpertyä katsomaan Game of Thronesia tai ihan vain muuten olla ilman että tuntuu että pitäisi olla jotain sen erikoisempaakaan.

Juuri tätä minä hain! Te toiset tunnutte osaavan pukea ajatukseni paremmin sanoiksi kuin minä itse. Minä tosiaan haluan että se tuleva mahdollinen tyttöystävä on samalla paras ystäväni, jonka kanssa haluaa aidosti olla ja voi olla oma itsensä. On kanssani samalla aaltopituudella, ei imisi sitä kuuluisaa energiaa ja omaisi suunnilleen samat elämänarvot, tavoitteet ja mielenkiinnonkohteet. Arvostaisi minua omana itsenäni, useimpien kanssa kun tuntuu edelleen joutuvan teeskentelemään. Ja tämä paras ystävä -asettelu ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kummallakaan olisi sitten mitään omaa elämää - tai muita ihmisiä elämässään. Ei tietenkään. Mutta olisi kiva että olisi olemassa joku ihana ihminen, joka olisi minulle se maailman tärkein ja minä hänelle. Se olisi ihanaa!

Introverttina arvostan suunnattomasti omaa aikaa ja tilaa, mutta joskus olisi kiva käpertyä oman kullan kanssa vaikka sohvalle leffaa kahtomaan. Vain olla, sillä se riittäisi. Ainakin näin yleensä.

Omasta mielestäni vaatimukset eivät ole mitenkään mahdottomat, mutta eipä ole yhtä ainoaa poikaa tullut eteen jonka kanssa voisin tuntea olevani samalla aaltopituudella, tai jos jutut muuten onkin synkanneet niin ovat sitten olleet niin hyrriä muuten tai sitten vain etsimässä jotain erittäin paljon kevyempää kuin mitä itse haen.

Eivät mielestäni omanikaan, kun tuota samalla aaltopituudella olemista yms. pitää ihan itsestäänselvyytenä näissä asioissa. Samoin samantyyppistä luonnetta, arvomaailmaa ja elämäntapaa. Mutta itselläni tosiaan tuo suurin rajoite tuntuu olevan juuri tuo, että itse kun on tälläinen "jalat visusti maassa" -tyyppi niin muut tosiaan vaikuttavat minun silmissä melkoisilta tuuliviireiltä - ja minä puolestaan heidän silmissään aikamoiselta tylsimykseltä. Toinen juttu on kanssa sitten juuri tuo, että itse etsii jotain syvempää/vakavampaa ja kun tässä iässä ihmiset haluavat yleensä ottaa "kevyesti".

Yhtenä karkoitteena monet ulkopuoliset ovat kohdallani pitäneet sitä, että vaikutan paljon ikäistäni vanhemmalta - etenkin henkisesti. Ehkä he eivät sitten uskalla lähestyä tämän ja ulkoisen olemukseni takia?

Ihmettelen vaan, kuten niin moni muukin täällä foorumilla, että missä ovat ne kivat, herkähköt, ei-machoilevat intropojat...

Taitavat majailla kotonaan, niin kuin kaikki muutkin introvertit. Ei nyt kun vaan kaikkien ovikelloja soittamaan ja kysymään "oisko täällä kivaa intropoikaa mulle?"

[Försti]

.

[Passepartout]

Kyllä minun mieheni on myös paras ystäväni.

Luulen että olemme puhuneet vähän ristiin tai ainakin minä olen. Niksuu ehkä tarkoittaa vaatimisella sitä, mitä vaatii toiselta ennen kuin edes harkitsee parisuhdetta. Olen ehdottomasti sitä mieltä että siinä kohtaa kuuluukin vaatia; ts. riman tulee olla korkealla. Ei pidä huolia ketä hyvänsä.

Mutta sitten kun on huolinut itselleen sen kumppanin, alkaa se osuus missä tulee huomioida sitä toista enemmän kuin itseä. Pointtini on siis se, että kannattaa valkata niin huolella, että nimenomaan haluaa pistää sen toisen itsen edelle -ja että se toinen on niin hyvä tyyppi, että näin menettelemällä ei menetä mitään, päinvastoin.

[Försti]

.

[niksuu93]

Luulen että olemme puhuneet vähän ristiin tai ainakin minä olen. Niksuu ehkä tarkoittaa vaatimisella sitä, mitä vaatii toiselta ennen kuin edes harkitsee parisuhdetta. Olen ehdottomasti sitä mieltä että siinä kohtaa kuuluukin vaatia; ts. riman tulee olla korkealla. Ei pidä huolia ketä hyvänsä.

Joo, on ollut hieman hankaluuksia saada ajatuksista kiinni. Hienoa että rimasta olemme samaa mieltä!

Mutta sitten kun on huolinut itselleen sen kumppanin, alkaa se osuus missä tulee huomioida sitä toista enemmän kuin itseä. Pointtini on siis se, että kannattaa valkata niin huolella, että nimenomaan haluaa pistää sen toisen itsen edelle -ja että se toinen on niin hyvä tyyppi, että näin menettelemällä ei menetä mitään, päinvastoin.

Kumppani on minulle aina automaattisesti itseäni edellä. Samaa sääntöä olen noudattanut pitkälti koko elämässä.

Tuota rimaa miettiessä pitää myös miettiä, että onko se liian korkealla. Sopiva tasapaino täytyy löytää sen riman asettamisessa. Mitä enemmän toiveita, odotuksia ja vaatimuksia alkaa listaamaan niin sitä todennäköisemmin sitä omaa kumppania ei koskaan löydä. Kukaan ei ole täydellinen, jokaisessa meissä on joitakin vikoja, mutta nuo viat tekevät meistä uniikkeja siinä missä hyvätkin asiat. Mielestäni hyvässä parisuhteessa pystytään katsomaan toistensa huonojen asioiden läpi ja näkemään ne hyvät asiat.

En sanoisi että olisi ainakaan itselläni liian korkealla. Kyllä ne ominaisuudet, kuten samanlainen luonne, elämäntapa, arvo- ja aatemaailma ja suht samanlaiset mielenkiinnonkohteet nyt ovat minusta aika minimi mitä voi olla, jos oikeasti vakavampaa suhdetta haluaa - ja etenkin sen sielunkumppanin löytää. Kukaan ei ole tosiaan täydellinen, minäkin olen siitä kaukana. Mulla on omat heikkouteni, mitä esimerkiksi tulee sosiaalisiin taitoihin, henkisiin voimavaroihin ja ihan terveyteenkin. Sen sijaan mussa on mielestäni paljon hyvääkin. Olen tosi luotettava ja rehellinen ihminen, kiltti ja huomaavainen persoona. Arvostan lähimmäisiäni, haluan kaikille pelkkää hyvää. Mulla on tosi laaja huumorintaju, monet on sanonut että saan heidät helposti nauramaan. Ulkonäössänikään ei mielestäni ole ainakaan mitään huomattavaa vikaa.

Lähinnä siis kiinnostaisi ihminen joka olisi suhteellisen samanlaisessa elämäntilanteessa, arvostaisi samoja asioita elämässä, omaisi samanlaiset luonteenpiirteet kuin itse, tykkäisi suht samoista asioista ja jonka seurassa aidosti viihtyisi. Ja joka tykkäisi minusta omani itsenäni, ilman että minun pitäisi esittää jotain muuta kuin olen pitääkseni toisen mielenkiintoa yllä. Mielestäni ihan perusjuttuja.

Vikaa on minussakin, kuten meissä kaikissa. Mulla on esimerkiksi taipumus kiusaamiseni ja muiden huonojen kokemusteni takia masentuneisuuteen/ahdistuneisuuteen. Tavallaan olisi myös siinä mielin hyvä, että sillä kumppanilla olisi samanlaisia kokemuksia tai ainakin ymmärrystä näitä ongelmia kohtaan. Useimmilla kun ei edelleenkään tunnu olevan, ja voin kertoa että jos minä olisin aikoinani esimerkiksi omista ongelmistani jollekin ns. "kaverilleni" avautunut, siinä olisi saanut heittää välittömästi hyvästit alkaneelle ystävyydelle.

Ulkonäkö ei ole vaatimuslistallani mitenkään ylimpänä. Mä en esimerkiksi itse pystyis varmaan eläissäni seurustelemaan tai perustumaan perhettä ihmisen kanssa, jonka kanssa emme kohtaa henkisesti. Mikään ulkonäkö ei siinä silloin auta. Sitäpaitsi, minä henkilökohtaisesti kyllä pidän ihan vähintään 95% naisista hyvännäköisinä ja nätteinä. Mä en myöskään juurikaan jaa näitä nykyisiä yleisiä kauneusihanteita. Monesti on myös käynyt niin, että kun olen ensin tutustunut johonkin ihmiseen ja pitänyt hänestä persoonana, hän on alkanut näyttää minun silmissäni kauniilta vaikka mitään "wau" reaktiota ei ensinäkemisellä olisi syntynytkään.

[Mawerick]

Erittäin kärjistetty esimerkki riman suhteen:

Entäs jos mikään noista kolmesta ei osu? Siis jos toinen ei ole erityisen älykäs, ei erityisen kaunis eikä edes tasapainoinen luonne?

Tämä sopiikin tähän: http://www.youtube.com/watch?v=Tlu9ARRGMA8

[SilverSoul]

Entä jos itsellä on kaikki nuo kolme ominaisuutta, mutta silti ei flaksi käy? Too hot to handle, maybe? Ming- vaasi, joka istuu pölyttyneenä hyllyn perällä, koska porukka haluaa massavaasin Ikeasta?

Joke joke, mutta ainakin omakohtaisesti olen kokenut sen, että miehet eivät pääsääntöisesti halua älykästä naista. Jos tarjolla on hyvännäköinen bimbo ja hyvännäköinen nainen aivoilla, niin bimbo valitaan.... joka kerta.

Täysin henkilökohtainen ja elämänkokemusten uuttama mielipiteeni on, että valtaosa miehistä kokee ajattelevan naisen uhkana, koska ajatteleva nainen ei suorilta niele kaikkea roskaa miehen taholta. Ne miehet, jotka haksahtavat älykkääseen naiseen, tuntuvat alkuhuumassa hakevan jonkinlaista äitihahmoa ja heidän päässään suhteessa on jo jonkinlainen valtataistelu käynnissä, koska he itse kokevat olevansa suhteessa "poikasia". Nainenhan ei välttämättä näin ajattele ollenkaan. Sitten kun "äiti näpäyttää sormille", niin aletaan itkeä, että "kauhea ihminen ja akka!"

Täytyy nyt tarkentaa... Tiedän, että on niitä älykkäitä naisia, jotka ovat oikeasti kauheita besserwissereitä ja oikeasti todella tylyjä miehilleen (eli siis TUNNEÄLYLTÄ tollon asteella, mutta nippelitiedon suhteen fiksuja). Siis suoraan v*ttuilevat ja ruotivat miestä julkisesti, mikä itsestä tuntuu törkeälle, kun olen sivusta tällaista joutunut kuuntelemaan.

Mutta entä sitten sellainen nainen, joka ei v*ttuile ja kohtelee miestään ns. perinteiseen tapaan, mutta ei niele kaikkia puolivillaisuuksia jonkinlaisina "jumalaisina määräyksinä ja totuuksina", vaan esittää asioihin mielipiteensä ja näkemyksensä silloin kun jokin tuntuu epäloogiselle tai oudon yksioikoiselle ja toisia alentavalle. Miksi tällainen nainen pannaan samaan kategoriaan noiden "tunnevammaisten" kanssa? Ongelma on ehkä siinä, että ihmiset ylipäätänsä yritetään sulloa valmiisiin laatikoihin. Näin ollen, älykäs nainen on aina kusipää ja miehiä alentava femakko, vain koska aivot. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.

Ja tuo emotionaalisesti vakaa... Tuntuu, että sillä ei ole miehillä yleensä kauheana väliä. Kaunis tai ruma sekopää antaa tehdä itselleen pitkälti mitä tahansa. Mutta jos pitäisi valita kauniin tai ns. ruman sekopään väliltä, niin ekahan sen taas voittaisi. Sen sijaan kaunis nainen jolla on kaikki kuulat kasassa ylennetään jälleen joksikin äitihahmoksi, jonka tarkoitus on vain etäisesti ja kauniisti hymyillä "poikaselle", kun tämä juoksee kohti uusia pahuuksia: "Voi sinua ronttia. Kun tulet kotiin, niin minä hoidan haavasi ja leivon pullaa." Jos tällaisen naisen kanssa pitäisi miehen tosissaan sitoutua ja olla ns. tasavertainen kumppani, niin aika nopeasti menisi pupu pöksyyn. En ole tähänastisen elämäni aikana tavannut yhtään miestä, joka olisi saanut pidettyä kauniin ja vakaan ja älykkään naisen itsellään. Minusta se kertoo juuri miesten olemuksesta enemmän kuin naisten olemuksesta. Enkä tästä syystä ihmettele, kun muutama kaunis ja selvästi älykäs ja tasapainoisen oloinen julkisuuden nainen (sekä suomalainen että ulkomaalainen) on muutaman vuoden sisällä tullut kaapista ulos. "Tulin siihen tulokseen, etten voi saada miehiltä mitään kunnollista."