Ystävystymisen haasteet

[Geith]

Netti ei ole ollenkaan huono paikka tutustua, oikeastaan päin vastoin! Mä olen yhden hyvän ystävyyssuhteen saanut netistä. Ensimmäisen kerran juteltiin 10 vuotta sitten, vuoden verran netissä ja sitten vaihdettiin numeroita ja soiteltiin kerta-pari vkoon ja jatkettiin netissä juttelua about tunti per pvä. Sitten muutinkin porukoilta paikkakunnalle, joka oli sen verran lähempänä, että ehkä kerran kuussa menin hänen luokseen käymään yöksi (netissä emme enää jutelleen kuin harvoin). Vuosien saatossa juttelu kerrat ovat harventuneet, mutta aina, kun nähdään, niin molemmat kyllä nauttii ja rentoutuu (nykyisin kerran vuoteen ja muutama soittelu ja viesti). Hän kyllä edelleenkin tuntee minut ja on pysynyt menossa mukana, eli ei se määrä vaan laatu!

Tämä samainen frendi tutustutti mut eräissä pippaloissa sitten toiseen henkilöön (menin tupareihin hänen "kavaljeerinaan"). Tämän uuden tuttavuuden kanssa alkoi sitten myös synkkaamaan hyvin ja asuimme silloin reilun vuoden verran samalla paikkakunnallakin, niin tuli nähtyä enemmänkin (kerta vkoon). Nykyisin kilometrejä on välissä, mutta näemme kerran vuoteen ja viestittelemme silloin tällöin.

Muuttaessani uudelle paikkakunnalle pohjoisiin (olen muuttanut usein ja asunut ympäri Suomen eri paikkakunnilla) lähdin heti ekana iltana baariin (ylläri!!), siellä oli punk-raskas rock-bändi-ilta (lempi musiikkiani) ja vaikka kyseessä oli pikkuinen kuppikuntaräkälä (aloin myöhemmin nauttimaan tästä paikasta), niin reippaasti istuin ekaan pöytään, esittelin itseni ja tokaisin: "Sori, en tullut juttelemaan vaan katsomaan keikat. Jutellaan sen jälkeen, jos kiinnostaa." Pöydässä oli siis kolme jätkää (mitä myöhemmin heitä opin tuntemaan, niin introja, mutta musiikki yhdisti meitä) ja kaikki nauroivat "letkautukselleni" - mikä ei siis ollut letkaus vaan mulle tosi. Asuessani siellä näin näitä mukavia tyyppejä ehkä kerran kuukauteen-pariin, kun järjestin iltamat ja kutsuin heidät kylään. Mutta heidän kautta tutustuin kahteen toiseen ihmiseen, he soittavat samassa bändissä ja itsekin kävin heidän kanssaan välillä soittelemassa. Heidän kanssa tuli jopa hengailtua enemmän mutta myös vietettyä kunkin kanssa aikaa kahdestaankin käyden samoilemassa luonnossa ja istumassa iltaa baarissa ja ihan muutenkin vain keskustellen/aikaa viettäen. Heidän ympärillään oli ja on paljon hyvinä tyyppejä ja mukavia persoonia (introja ja eksoja sekä ambeja), jotka kaikesta mukavuudestaan huolimatta ovat jääneet mulle "vain" tutuiksi, sillä tuolloin ystävä- ja aikakiintiöni oli täysi. Muutettuani pois pohjoisista olemme pitäneet yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti ja tarkoitus on ensi reissussa käydä pohjoisissa heitäkin tapaamassa kesä lopuilla.

Mulla on jo ammatista johtuen paljon tuttuja, jotka ovat jääneet tutun tasolle. Lisäksi niitä tuttuja kertyy, kun olen joskus todella sosiaalinen (toki vain harvoin, mutta silti) ja tulen hairahduksissa jutelleeksi ihmisten kanssa.. Tuttuja en erikseen tapaile tms, paitsi työn puolesta. Muuten me vain törmätään jos törmätään. Muutama ystävyyssuhde on valunut takaisin tutun tasolle. Aluksi se suretti, mutta elämässähän kaikki ei ole pysyvää vaan virta vie ja tilanteet niin kuin ihmisetkin muuttuvat. Neljästä hiipuneesta ystävyyssuhteesta 3 olen solminut vapaa-ajalla (kahvila, bänditapahtuma ja juna-asema) vaikka samassa koulussa ollaan oltukin ja yhden koulussa. Vapaa-ajalla solmittujen kanssa ollaan enää vain tuttuja ja koulussa ollut on niille ajoille jäänyt ja ei olla enää tekemisissä.

Niin.. Jos joku miettii, että olenpa sosiaalinen introksi, niin väärän kuvan sai.

Mistä sinä Geith olet sitten ystäväsi löytänyt?

[niksuu93]

Netti on ollut mulle aina se paras paikka solmia syvimmät ystävyyssuhteeni. Nuoruudessani kaikki parhaat kaverini olivat tavallaan vain nettikavereita, jolle osa tietysti naureskeli säälimistään, mutta minulle he olivat todella tärkeitä. Jollekin se saattaa olla pelkkä nimimerkki, minulle se oli aito ihminen sen takana jollaista en IRL-elämässäni ole vielä koskaan tänäpäivänäkään kohdannut. Yhden nettikaverini jopa kerran tapasin.

Jotenkin vain tunnen, että kohtaan omanlaisiani ihmisiä helpoiten juuri netissä. Harrastuksissa ja usein kouluissakin kohtaa juuri niitä tyypillisiä meneviä tapauksia, jotka eivät ole loppupeleissä kiinnostuneita minusta enkä minä heistä.

Eihän netti tietysti minustakaan IRL-suhteita korvaa, mutta ehkä joskus vielä onni potkaisee ja löytää samanhenkistä seuraa netin kautta vaikkapa samasta kaupungista. Se ois nannaa!

[Passepartout]

Netissä on sitäpaitsi helpompi puhua aroistakin aiheista kuin kasvokkain. Kun ei tarvitse koko ajan ajatella, että miten tuo toinen reagoi, tai miten se analysoi minua.

Minua häiritsee joskus terapiassakin se, että terapeutti ja minä istumme kasvokkain. Sellainen kliseinen potilas makaa sohvalla -asetelma olisi paljon helpompi, ainakin tällaiselle ihmiselle jonka on vaikea avautua.

Nettikavereiden tapaamisessa oikeasti on sitten se ongelma, että pelkään olevani IRL kovin erilainen kuin miltä netissä vaikutan. Tosin minulla on sama ongelma myös IRL; esiinnyn yleensä ihmisille alkuun ja kun tuttavuus syvenee, olen hirveän epävarma siitä miten vastapuoli tulee suhtautumaan siihen kutakuinkin todelliseen itseeni. Pelkään aina ihmisten kääntyvän pettyneinä tai kauhistuneina pois... Olen niin paljon saanut kuulla omituisuudestani että en jaksa uskoa että kukaan haluaisi tietää yhtään mitään todellisesta itsestäni.

Olen välillä niin hirveän väsynyt siihen etten tunnu saavan hyväksyntää omana itsenäni. Asiaa ei tietenkään helpota se, että erityisherkkänä huomaan jokaisen poikkipuolisen silmänluonnin ja pienenkin torjunnan. Ja kun on niin erilainen kuin minä, niitä pieniä vaistonvaraisia torjuntoja tulee aika paljon vaikka ihminen noin yleensä minut hyväksyisi. Mutta hätkäytän helposti liikaa ja liian usein. Ja huomaan jokaisen hätkäyksen, vetäydyn enemmän kuoreeni ja varon ihmisiä taas vähän lisää.

[Janhon]

Minäkin koen ystävystymisen haastavaksi. Osittain tämä johtuu riittämättömästä itseluottamuksesta. Minun on vaikea uskoa,että olisin niin kiinnostava ihminen,että joku haluaisi viettää minun kanssani vapaa-aikaa. Esim.koulussa kaverisuhteet, joita on vain pari-kolme, ovat jääneet sille tasolle, että koulussa kyllä jutellaan, mutta ei koskaan vapaa-aikana nähdä.

Voisin allekirjoittaa sadepäivän kirjoituksen. Töissä kyllä tuttuja riittää, mutta vapaa-aikana heillä on omat elämänsä. Ja monesti tulevat töissäkin keskustelemaan vasta kun ei ole muita extroverttejä näkyvissä. Ja kun olen ujokin, niin saatan tuntemattomassa porukassa olla vaikka viikkotolkulla puhumatta mitään. Siksi on aina helpompi, jos työporukassa on edes joku tuttu, jonka avulla tulee vaihdettua pakolliset sääkeskustelut muiden kanssa. Mutta sille tasolle se keskustelu jääkin.

Luulen kuitenkin, että osaksi se johtuu myös siitä, että olen miesvaltaisella alalla ja suurinosa työkavereista alkaa olla pariutuneita. Heidän vaimonsa voivat olla aika ihmeissään, jos puolisot alkavat soittelemaan 'muuten vain' naisimmeiselle (sen takia itse en koskaan oma-aloitteisesti soita, jottei tule parisuhderiitoja). Lisäksi huomaan, että myös itsessäni on vikaa. Jos joku haluaa ystävystyä ja käydä kaffella tms, alan itse ottamaan etäisyyttä tilanteeseen. Alan keksiä tekosyitä, että nyt ei ehdi tms. Tuntuu, että minulla pitää olla koko päivä aikaa valmistautua kahvilla käyntiin ja sinä päivänä ei sitten muuta tule tehtyäkään. Ja harvemmin olen se, joka ehdottaa sosiaalista tapaamista (uintia, kahvittelua tms).

Mutta olen saanut töistä yhden todella hyvän ystävän. Yllättävää kyllä häntä extrovertimpaa on vaikea löytää. Työpaikan pelle ja hauskuuttaja. Hänen kanssaan on silti mukava olla töissä, sillä hän hoitaa puhumisen koko porukan kanssa ja tykkää olla äänessä -joten minun hiljaisuuteeni ei kiinnitä niinkään kenenkään huomiota. Asumme eri paikkakunnilla, joten aloimme yhtenä vuonna pitämään myös vapaa-aikana yhteyttä -sähköpostilla. Ja se jos mikä passaa minulle paremmin kuin hyvin. Tunnen muutenkin voivani ilmaista itseäni paremmin kirjoitetussa muodossa ja voin itse valita paikan ja ajan milloin lähettää sähköpostia. Eikä sitä varten tarvitse poistua kotoa. Uskon hänen ansiostaan ujouteni hieman hellittäneen, vaikka pelkään yhä sosiaalisia tilanteita tuntemattomien kanssa.

[Geith]

niksuu93:

Uskon kyllä, että netistä löydät hyvänkin frendin. Ja mulle ainakin riittää, et se tyyppi on hyvä, niin silloin ei tarvitse olla edes samalla paikkakunnalla (kuitenkaan ei tule usein nähtyä - etenkään jos toinenkin on intro).

passepartout:

Mä en ehkä ole paras sanomaan.. mutta mietitköhän liikaa sitä, että miten muut suhun suhtautuu? Tai siis.. Mahdatkohan tulkita "liian herkästi" toisten eleitä ilmeitä ja olemista verraten itseesi? Anteeksi huono muotoiluni, mutta en nyt parempaakaan tapaa keksinyt pukea ajatuksiani sanoiksi saati lauseiksi. Mutta siis esimerkkinä voisin antaa itseni: musta on useasti sanottu, että näytän vihaiselta. Perusilmeeni on kuulemma ei nyt ihan synkkä mutta ei iloinenkaan (harvoin tulee turhia hymyiltyä). Usean kerran on joku ekso kysynyt keskustelun/tekemisen lomassa "mistä sä nyt suutuit" tai "miks oot vihainen/kireä/vakava?" Vaikka en edes mielessäni ole ollut! On saattanut olla jopa päin vastoin tai sitten olen ollut vain ajatuksissani/ jäänyt kelailemaan jtn toisen sanomaa. Eli mitä jos se, minkä itse koet torjunnaksi toiselta ihmiseltä ei olekaan tarkoitettu torjuvaksi eleeksi?

[niksuu93]

Uskon kyllä, että netistä löydät hyvänkin frendin. Ja mulle ainakin riittää, et se tyyppi on hyvä, niin silloin ei tarvitse olla edes samalla paikkakunnalla (kuitenkaan ei tule usein nähtyä - etenkään jos toinenkin on intro).

Onhan noita hyviä ollutkin, jostain syystä nämä kaikki ystävyyssuhteet ovat kuitenkin hiipuneet ajan myötä. Ilmeisesti en ole alkuviehätyksen jälkeen vain tarpeeksi kiinnostava henkilö, että kukaan jaksaisi pitää yhteyttä pidempään. Saatan siis päästä kyllä monienkin "kaverilistalle", mutta olen siellä vain kala muiden joukossa. Kenenkään kanssa ei siis synkkaan niin hyvin, että olisin paras ystävä - sellaista juuri kaipaisin, sielunkumppanin tapaista ystävältäkin.

Vaikka nettikaverit onkin mulle tärkeitä siinä missä IRL-ystävätkin, eivät ne yksinään mulle kuitenkaan riitä. Sillä kyllä sitä hyvää ystävää haluaisi kasvokkainkin tavata, jutella ja tehdä kaikkea kivaa yhdessä - vaikka kuinka introvertti olisinkin.

Minäkin koen ystävystymisen haastavaksi. Osittain tämä johtuu riittämättömästä itseluottamuksesta. Minun on vaikea uskoa,että olisin niin kiinnostava ihminen,että joku haluaisi viettää minun kanssani vapaa-aikaa. Esim.koulussa kaverisuhteet, joita on vain pari-kolme, ovat jääneet sille tasolle, että koulussa kyllä jutellaan, mutta ei koskaan vapaa-aikana nähdä.

Voisin allekirjoittaa sadepäivän kirjoituksen. Töissä kyllä tuttuja riittää, mutta vapaa-aikana heillä on omat elämänsä. Ja monesti tulevat töissäkin keskustelemaan vasta kun ei ole muita extroverttejä näkyvissä. Ja kun olen ujokin, niin saatan tuntemattomassa porukassa olla vaikka viikkotolkulla puhumatta mitään. Siksi on aina helpompi, jos työporukassa on edes joku tuttu, jonka avulla tulee vaihdettua pakolliset sääkeskustelut muiden kanssa. Mutta sille tasolle se keskustelu jääkin.

Ja siitä pääsemmekin tähän. Mulla on ihan samat tunteet ollu koko elämän. Eikä ne välttämättä ole pelkkiä tunteitakaan. Saatan siis olla ihan hyvääkin pataa jonkun kanssa esimerkiksi koulussa kouluasioiden parissa, mutta en pääse kenenkään kanssa tätä pidemmälle. Kukaan ei vaan pidä minua tarpeeksi kiinnostavana ihmisenä, että haluaisi olla kanssani tekemisissä vapaa-ajalla muidenkin asioiden parissa. Häviän välittömästi näille puheliaimmille, äänekkäimmille ja menevimmälle tapauksille. Tavallaan myös tällainen "hyväksikäyttö" on tuttua, että pariksi heti valkataan kun teen niin hyvin töitä, mutta välittämästi dumpataan kun ekstovertimpia ihmisiä on tarjolla itse seurustelussa. Olen siis monille ollut aina se "hätävara", kun ketään muuta ei ole saatavilla. No, ainakin voitan ekstrovertin listalla täyden yksinäisyyden, jotakin positiivista...

[Geith]

Onhan noita hyviä ollutkin, jostain syystä nämä kaikki ystävyyssuhteet ovat kuitenkin hiipuneet ajan myötä. Ilmeisesti en ole alkuviehätyksen jälkeen vain tarpeeksi kiinnostava henkilö, että kukaan jaksaisi pitää yhteyttä pidempään. Saatan siis päästä kyllä monienkin "kaverilistalle", mutta olen siellä vain kala muiden joukossa. Kenenkään kanssa ei siis synkkaan niin hyvin, että olisin paras ystävä - sellaista juuri kaipaisin, sielunkumppanin tapaista ystävältäkin.

Vaikka nettikaverit onkin mulle tärkeitä siinä missä IRL-ystävätkin, eivät ne yksinään mulle kuitenkaan riitä. Sillä kyllä sitä hyvää ystävää haluaisi kasvokkainkin tavata, jutella ja tehdä kaikkea kivaa yhdessä - vaikka kuinka introvertti olisinkin.

Ihan vain mielenkiinnosta, osaatko sanoa, mille "asteelle" olet suurin piirtein aina päässyt nettituttavuuden kanssa, kun yhteydenpito on hiipunut? Onko siinä jokin tietty "sama kaava" esim? Vai aika? Oma innostuksesi laimenemassa? (muutkin saavat vastata näihin. Alkoi vain kiinnostamaan ja pakko kysyä, kun tutkijaluonne olen )

[niksuu93]

Ihan vain mielenkiinnosta, osaatko sanoa, mille "asteelle" olet suurin piirtein aina päässyt nettituttavuuden kanssa, kun yhteydenpito on hiipunut? Onko siinä jokin tietty "sama kaava" esim? Vai aika? Oma innostuksesi laimenemassa?

Yleensä olen nettituttavuuksien kanssa vähintään kaveriksi asti päässyt, joidenkin kanssa jopa ihan (hyviksi) ystäviksi. Yleensä siinä vain käy niin, että alkuun ollaan tosi hyvää pataa molemmin puolin ja pidetään tiiviisti yhteyttä, mutta ilmeisesti toinen osapuoli vain ajan kanssa kyllästyy minuun - ajatuksella "tämä tapaus on jo nähty". En siis ilmeisesti jaksa pitää toisen mielenkiintoa yllä pidemmällä tähtäimellä, koska kuten olen kertonut, en ole menevä tapaus, minulla ei ole kovinkaan vahvat paskanpuhumisen lahjat (eikä liiemmin halujakaan) ja elämässäni ei kokoajan tapahdu mitään hienoa, jolla voisi rellestää.

Toinen tuttu kaava on myös se, että toinen, kiinnostavampi tapaus, "varastaa" ystäväni huomion ja minä jään ihan taka-alalle. Olen itseasiassa menettänyt monta nettikaverianikin tällä tavalla, kun en voi kilpailla introverttina ekstroverttien kanssa, jotka ovat auttamatta minua viihdyttävämpiä, äänekkäämpiä ja tekevämpiä ihmisiä - ainakin näistä ihmisistä. Olen siis voinut olla jonkun tyypin kanssa lähes ihan bestis tasoa, kunnes tilalle löytyy parempi. Sitten minut on dumpattu tai ainakin yhteydenpitoa vähennetty niin radikaalisti että sama oikeastaan pitääkö sitä yhteyttä enää ollenkaan.

Kolmas harvinaisempi kulku on sitten se, että minä kyllästyn pidemmällä aikavälillä nettituttuuni koska hänestä ei saa mitään järkevää irti. Hän kertoo vain biletarinoita, siitä miten hän on kiertänyt kesällä ympäri Suomen tai vain puhuu vain (pinnallisista) asioista, jotka eivät kiinnosta minua pätkääkään. Heidän kanssaan ei ole koskaan voinut puhua mitään syvällisempiä, koska he ovat puhuneet mielummin naapurinsa koirasta kuin vaikkapa elämästä. Mä en voi sille mitään, että mä en saa tällaisesta kanssakäymisestä mitään irti vaan se päinvastoin kuluttaa mua. Mulla ei ole myöskään tarjoa näille ihmisille mitään, koska kun he kysyvät mitä hienoa minä olen tehnyt, on aika ankeaa vastata siihen vain että "ollut kotona".

Yleensä kuitenkin se yhteydenpidon harveneminen ja välien poikki meneminen tapahtuu sieltä toisesta päästä, ei minun puolestani. Harvemmin on siis suoraan mitään sanottu vaan pikkuhiljaa on vaan ruvettu ottamaan etäisyyttä. Toisesta ei kuulu mitään, viesteihin ei vastata, vastaukset ovat pelkkiä hymiöitä jne.. Ymmärrän kyllä kun seuraani ei kaivata, ja olen oppinut olemaan tyrkyttämättä itseäni kenellekään väkisin.

Että kyllä juuri se introverttiyteni on tässä se kuuluisa ongelma. En vain löydä ketään, jota kiinnostaisi seurani pitkällä tähtäimellä. Vastaavasti myös minua aidosti kiinnostavat ihmiset ovat hyvin harvassa.

[INTPinson]

Yks toinen videobloggaaja bongas mut tossa jokin aika sitten ja ehdotti tapaamista yhden mun videon kommentissa (samassa kaupungissa kun asutaan). Vastasin et vois kyllä tavata ja myöhemmin kommentoin itse hänelle viime viikolla, et miten olis tapaaminen lähiaikoina. Se vastas sillon et on paljon töitä, mut ehkä ens viikolla. Asia ei oo kyllä sen jälkeen edenny, mutta kyseinen tyyppi on mulla myös Facebook -kaverina. Introverttina mä tietenkin odotan, et hän ottaa yhteyttä (sanoi myös olevansa ekstrovertti). Pitäsköhän odotusten vastasesti tehdä se kuitenkin itse?

[niksuu93]

Pitäsköhän odotusten vastasesti tehdä se kuitenkin itse?

Miksei. Kyllähän mäkin siis vaikka introvertti olenkin (yritän) pitää yhteyttä tasapuolisesti, eli kyllä minäkin joskus ihan kyselen perään. Lähinnä noissa aiemmissa kirjoituksissani meinasin sitä, että lopetan sen kyllä lyhyeen jos sitä vastakaikua ei koskaan kuitenkaan kuulu. En siis "jahtaa" ketään perästä, en ole niin epätoivoinen.

Jos tämä kaveri on selvästi osoittanut mielenkiintoa kohtaasi, anna palaa vaan. En ainakaan itse usko, että olisi käyttänyt töitä tekosyynä.