Sosiaalisuutta tarvitseva introvertti

[Vector]

Moi,

Ahdistun tuntemattomien ja puolituttujenkin seurasta. Jään helposti hyvin ulkopuoliseksi vaikkapa juhlissa tai kahvitauoilla, joissa en tunne ketään tai tuntemiani ihmisiä on vähän ja keskustellaan suuremmassa porukassa. Koen usein tällaiset pakolliset "small talk"-tilanteet turhiksi ja tuntuu, että minua pidetään outona. Sen varmaankin huomaa, etten nauti tilanteesta millään tavalla. Tuntuupa välillä siltäkin, että joku alkaa sääliä minua yksinäiseksi, sosiaalisesti kyvyttömäksi "nörtiksi" tällaisessa tilanteessa. Todellisuudessa koen vaan suunnatonta epämiellyttävyyttä, ikäänkuin painetta sanoa jotain mitä ei edes halua sanoa, siis turhaa small talkia, joka sotii omaa luonnetta vastaan. Ehkäpä ahdistun siitä kyvyttömyydestä, jota koen noissa tilanteissa - se että olen jotenkin outo, erilainen ja viallinen.

Toisaalta olen pienemmän porukan keskusteluissa varsin hyvin äänessä ja pidän erityisesti siitä, kun asioista voi keskustella suht syvällisesti ja "järkevästi". Toisaalta tutummassa porukassa pieni small talkikaan ei haittaa hirveästi. Jotkut kuvailevat minua tällaisten tilanteiden perusteella jopa puheliaaksi ja "sosiaaliseksi". Nautin myös äärettömästi siitä, että saan puhua asioistani ja se on yksi tärkeimmistä tavoistani käsitellä vaikeita asioita ja stressiä. Olen myös kiinnostunut muiden asioista, mutta haluaisin nimenomaan kuulla ja tuntea ihmisen vähän syvemmältä, en siis vain puhua siitä säästä.

Ongelma on se, että koen myös voimakasta yksinäisyyttä ollessani pidempään yksin ja jopa masennun jollain tasolla. Eli siis vaikka olen mielestäni enemmän introvertti, kuin ekstrovertti, on minulla ikäänkuin primitiivinen tarve olla ja osallistua yhdessä. Välttääkseni yksinäisyyden tuomaa tuskaa joudun usein osallistumaan esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa kuvaamiini juhliin tai muihin "small talkia" ja tuntemattomia sisältäviin tapahtumiin, mutta en silti pysty nauttimaan näistä ja ne "pelottavat" minua usein etukäteen. Erityisesi viikonloppuisin on vaikeaa, kun ei ole käynyt koulussa tai töissä ottamassa sitä "pakollista sosiaalista annosta" ja tuntuu että kaikki muut ovat menossa jossain ja minä vain istun täällä kotona.

Toisaalta koen myös, että asia vaikuttaa ystävieni hankkimiseen ja jopa kumppanin löytämiseen. Jos kerran välttelee kaikkia sosiaalisia tilanteita tai jos siellä puhuu vain tuttujen kanssa, jos heidänkään, niin pystyykö sitä luomaan uusia suhteita. Sinällään en koe tarvetta valtavalle ystäväpiirille, vaan minulle riittää muutama hyvä ystävä. Usein ystävät vaan tuppaavat olemaan ekstrovertimpiä kuin minä, enkä siis ole heille ihan samassa asemassa kuin he ovat minulle, en siis ikäänkuin ole heille yhtä "tärkeä" kuin he ovat minulle.

Kokeekohan kukaan muu tällaista voimakasta ristiriitaa? Omia kokemuksia? Oletteko keksineet joitain hyviä vinkkejä, joiden avulla nuo "pakolliset" sosiaaliset tilanteet saisi miellyttävimmiksi ja niitä voisi oikeasti käyttää voimavarana yksinäisyyden torjuntaan. Toki noista tapahtumista voi yrittää aina bongata sen yhden tutun, kenen kanssa on miellyttävää jutella, mutta usein tämäkään tuttu ei jaksa koko iltaa yhden ihmisen kanssa jutella. Tuli aika pitkä teksti ja enemmänkin ehkä tällainen henkilökohtainen avautuminen kuin mikään järkevä ketju. Toivottavasti jaksatte kuitenkin lukea ja kommentoida!

[morttivertti]

Aaah, ihan kuin olisin itse ton kirjoittanut!

Justiinsa tuollainen sisäinen kamppailu itseänikin ärsyttää. Haluan olla yksin, mutten liian yksin. Haluan ystävien seuraa, mutten liikaa. Huoh, ottaa nyt ittestänsä selvää...

Lasten takia olen puolipakottanut itseni perhekahviloihin ja leikkipuistoihin, jotta lapset oppisivat sosiaalisia taitoja, itselläni kun ei niitä näytä olevan. Katselenkin yleensä lasten leikkejä jossain hieman sivummalla, tietty jos joku tulee juttelemaan, saatan jotain yrittää keskustella, mutta se tuntuu omasta mielestäni hyvin teennäiseltä ja kiusalliselta. En vain keksi mitään puhuttavaa. Toisaalta, olen iloinen että joku viitsii kanssani alkaa keskustelemaan ja saatan muistella tilannetta vielä jälkeenpäinkin.

[Vieras]

Tutulta kuulostaa. Viihdyn hyvin yksin ja tarvitsen yksinoloa. Esimerkiksi mökkireissut porukalla ovat niin intensiivistä yhdessäoloa että olen jälkeenpäin väsynyt. Toisaalta myös iloinen, että vietin aikaa ihmisten kanssa.
Olen opetellut keskittymään vähemmin itseeni ja enemmän muihin. Vaikeaa, mutta alkaa toimia pikkuhiljaa. Yritän keskittyä enemmän siihen, mitä toinen sanoo ja oikeasti kuunnella, sen sijaan että päässäni pyörii "mitä minä sanon seuraavaksi", "olen paljon hiljaisempi kuin tuo". Lopputulos on ainakin se, että toinen on saanut hyvän kuuntelijan ja ehkä lopulta saan omiakin ajatuksia sanalliseen muotoon
Jostain luinkin, että sosiaaliset suhteet ovat sitä, mitä tehdään, ei sitä mitä ollaan. Ehkä siksi jotkut etsivät uusia ihmissuhteita kursseilta ja harrastuksista, joissa jo tekeminen yhdistää. Tämä lukeminen ja tiedon haaliminenkin on auttanut, kun tunnistaa omia ja toisten tapoja ja tarpeita.

[Vector]

Kylläpäs tuli jälleen samaistuttavaa tekstiä!

Morttivertin mainitsema tasapainon hakeminen on kyllä vaikeaa. Itsellä tuppaa käymään vähän sillä tavalla, että yksinäiset ja sosiaaliset jaksot tuntuvat eriytyvät vähän liikaa. Eli välillä tuntuu, että olisi paljon tapahtumia joihin voisi osallistua, vähän liikaakin ja lopulta voi olla ettei tule mentyä kovinkaan moneen... noh kutsua ei välttämättä siten seuraavan kerran tulekaan ja voi olla pitkiäkin aikoja, viikkoja, ennenkuin seuraava "mahdollisuus" johonkin muuhun kuin kaupan kassan kanssa keskusteluun tulee ja silloin se yksinäisyys taas iskee.

Itsekin olen tosi vaivautunut tuollaisissa tilanteissa, kun minulle tullaan puhumaan. On muka jotenkin kiire pois siitä tilanteesta... Joskus tuntuu oudosti myös siltä, että olisi vastuussa hyvän keskustelun ylläpitämisessä ja sepä ei onnistukaan noin vain. Helpompi vain välttää tapaamista tai valittaa kiirettä, kun törmää puolituttuun kauppareissulla.

Tuota muihin keskittymistä olen itsekin yrittänyt, mutta olen huomannut, että se on äärimmäisen työlästä. Vähän kuin yrittäisi ratkaista, jotain äärimmäisen paljon ajattelua vaativaa ongelmaa, siis psyykkisesti uuvuttavaa. Ei siis sillä tavalla pahalla, etteikö minua kiinnostaisi muut, mutta jotenkin siinä tilanteessa ajattelee enemmän juuri sitä omaa mahdollista ulosantia tai sitten jotain täysin epäolennaisia asioita.

Olen saanut muutamista itselleni erityisen haastavistakin keskustelutilanteista onnistuneita (ainakin omasta mielestäni), kunhan olen paneutunut siihen kaikilla voimillani. Harmi vaan, että tämä uuvuttaa ja tuntuu, että toisille tällainen keskittyminen on suorastaan veressä.

Toisaalta ajoittain tuntuu, että vaikka asia, josta ihmiset puhuvat olisi äärimmäisen yksinkertainen ja ns. "helppo" sanoa mitä vain, niin ei todellisuudessa keksi mitään ääneen sanottavaa. Turhauttavaa! Pitänee vain harjaannuttaa itseään tuossa keskittymisessä jatkossakin! Hyvä kun sanoit sen ääneen, sitä alkaa itsekin tiedostaa paremmin omaa toimintaansa ja sen rajoituksia!

Ja vielä tuohon tekemiseen: Nämä tilanteet koen erityisen mieluisiksi. Ikäänkuin kanssakäymiseen on yhdessä tekemisen myötä jokin "hyväksyttävä" tai järkevä, perusteltava syy. Nautin valtavasti esimerkiksi ryhmässä työskentelystä, vaikkapa opiskellessa tai töissä ja juttukin luistaa työn puitteissa. Mutta heti, kun tulee se vapaampi aika tai muu seurustelutilanne, esim. illanistujaiset, niin tuntuu, ettei mitään sanottavaa enää olekaan. Mieluummin sitä tekisi jotain samalla. Todella orpo olo tulee, jos joutuu vain kulkemaan ihmisen luota toiselle ja aina avaamaan uuden keskustelun, vaikka juuri olisi saanut jotain yhteistä puhuttavaa edellisen kanssa.

Ylipäätään kiva huomata etten ole ainut!

[härkä]

Joo, kylläpä on tutun oloista tekstiä. Voin samaistua koko viestiketjun sisältöön.

Minäkin olen kokeillut sitä konstia, että yritän keskittyä lähinnä siihen mitä muut puhuvat, sen sijaan että miettisin jatkuvasti omaa suoriutumistani keskustelutilanteessa. Jos siitä ei muuta hyötyä ole, niin ainakin siinä "säästää energiaa", eli jaksaa olla pidempään mukana kyseisessä tilanteessa, ennen kuin se alkaa aiheuttaa ahdistusta tai väsymystä.

Jos kenelläkään on minkäänlaisia lisäideoita sen suhteen, miten voisi "pitkittää" omaa viihtymistä sosiaalisessa tilanteessa, niin kertokaa ihmeessä...

[oman tien kulkija]

Kuulostaa tutulta. Minullakin tulee usein kiire pois sosiaalisista tilanteista, vaikka mitään aikataulullista kiirettä ei olisikaan. Haluan sosiaalisuutta, mutta en liikaa ja mieluusti oman sietokyvyn mukaan. Allekirjoitan myös tunteen että ekstrovertimmat ystävät merkitsevät minulle enemmän kuin minä heille.

Oman sosiaalisuuden huomaa kyllä ihan sosiaalisessa mediassakin. Facebook on minulle vasta aika nuori tuttavuus. Käyn siellä välillä katsomassa mitä muille sosiaalisimmille tapauksille kuuluu päivitysten merkeissä. Enkä todellakaan pidä kyseistä sivua koko ajan päällä. Itse en juurikaan omia päivityksiä kirjoita, enkä hirveästi myöskään kommentoi muiden päivityksiä. Se riippuu paljon henkilöstä ja mitä asia koskee. Tykkää painiketta tulee välillä käytettyä. Etenkään julkisiin päivityksiin en halua kirjoitella, sillä kaikki ystäväni heti halutessaan näkisivät mitä kirjoitan. En pidä sellaisesta. Haluan myös yksityisyyttä omiin mielipiteisiini. Joskus haluan kirjoittaa ystäville tai sukulaisille yv:llä ja keskustelu kestää sen minkä kestää. Voinen yhden käden sormilla laskea monesti olen saanut joltain viestiä minulle päin, siis silloin kun minä en ole viestittelyä aloittanut. Ehkä muut pitävät minua vain omituisena, eivätkä vaivaudu, mutta ei se minua haittaa. Välillä tuo homma tuntuu kyllä aika yksipuoliselta "ystävyydeltä". Tuntuuko teistä muista joskus samalta?

[Vieras]

Isot juhlat, esim. syntymäpäivät ja häät on minustakin haastavia - on mukavaa nähdä sukulaisia, jotka koen minulle tärkeiksi ihmisiksi, mutta näiden tuttujenkaan kanssa ei sellainen nopeasti vaihtuva juttelu ole helppoa. Täytyy ihan keskittyä että muistaa juhlia päivänsankaria, viettää mukavaa aikaa merkkipäivän kunniaksi..
Facebookista poistuin kokonaan kun huomasin, että se ei ole minulle sopiva yhteydenpitokanava. Harva pohtii siellä mitään syvällisesti tai kertoo vastoinkäymisistä. Ja koin kummalliseksi sen, että tavallaan olin perillä sellaistenkin ihmisten kuulumisista, joiden kanssa en ollut jutellut aikoihin. Sen jälkeen on ollut helpompi ottaa oikeasti yhteyttä, kun voi kysyä aidosti mitä kuuluu.

[Chef Piot]

Small talk tilanteissa en ahdistu enkä ala panikoimaan, en vain osallistu keskusteluun. En tunne tarvetta osallistua, mutta kuuntelen silti. Joskus ihmiset yllättävät, keskustelusta tuleekin kiinnostava jolloin voin sanoa mielipiteeni. Silloin kun ihminen on joku tuntematon, en saata uskaltaa sanoa kumminkaan mitään.

[Overlord]

Jos kenelläkään on minkäänlaisia lisäideoita sen suhteen, miten voisi "pitkittää" omaa viihtymistä sosiaalisessa tilanteessa, niin kertokaa ihmeessä...

Sosiaalisesta tilanteesta riippumatta introvertin tarvitsee palautua niistä. Itseni kohdalla olen huomannut, että sosiaalisen tilanteen laatu vaikuttaa valtavasti. Mitä enemmän tilanteessa on ihmisiä, sen rasittavampi se on. Kaksi introverttia voi keskenään jutella vaikka vuorokauden putkeen, jos vain puheenaiheita riittää. Mutta tunti täyteen ahdetussa baarissa on useimmiten jo liikaa.

Ekstrovertille pelkkä sosiaalinen tilanne on päämäärä itsessään. Introverteillä puolestaan on valtava halu kommunikoida tällaisessa tilanteessa jotain merkityksellistä, siksi kiinnostus vakavampiin aiheisiin (miksi jutella, jos kumpikaan ei opi mitään tai kerro mitään todellista itsestään...).

Ainoa todellinen neuvo, mikä edes jotenkin toimii, on sosiaalisten tilanteiden valinta. Introvertti ei luonteensa puolesta viihdy isoissa ihmisjoukoissa, joten on parempi suosia pieniä ryhmiä.

[eemeli]

Niin tuttua, niin tuttua oikeastaan kaikki ketjun viestit.

Odotan kammolla seuraavia työpaikan kemuja, koska tiedän kutakuinkin jo ennakkoon, että jossain vaiheessa iltaa löydän itseni seinäruusuna, kun kaikki sopivat puheenaiheet on käyty läpi ja kollegani jutustelevat keskenään. Eli joko humallun hetken yksinäni, tai sitten häivyn paikalta vähin äänin heti, kun sopiva tilaisuus koittaa. Ja vastailen sitten jotakin kollegoitteni ihmettelyyn seuraavana päivänä, että mihin oikein katosin. - Ekstrovertit ihmiset ovat muuten jumalattoman sokeita tässä kohtaa, toteaa nimim. "INFJ".

Sosiaalisen ambivalenssin jaan kyllä Vectorin kanssa. Ystäviäni olen tavannut kunnolla viimeksi vajaa pari viikkoa sitten, ja nyt alkaa taas olla mitta totaalisen täynnä tätä nyhjäämistä välimaastossa nukkumassa-työpaikalla-kotona. Elän sinkkuna omasta valinnastani, mutta joskus joku kainalossa olisi ihan miellyttävä ajatus - kunhan vaan pystyisi olemaan sitä sopivissa annoksissa. Viimeinen tyttöystävä oli kimpussa jatkuvasti, ja se alkoi suoraan sanottuna ahdistaa... Ja erohan siitä tuli. Tietysti. Taas vaihteeksi.

Pienessä seurueessa (sanotaan nyt kolmen tai neljän hengen kanssa) olen huomattavasti sosiaalisempi ja avoimempikin. Jopa siten, että monet naistutut (jotka eivät minua kovin syvällisesti tunne) ihmettelevät, miten voin olla vielä sinkku. Helposti, kun en siedä kovaa melua, ihmisruuhkia enkä huonosti käyttäytyviä ihmisiä. Tässä siis karsiutuvat äärimmäisen tehokkaasti diskot, varsinaiset menobaarit yms. sinkkuelämää uhkaavat vaaran paikat Mutta kun olen päivittäisessä kanssakäymisessä kuitenkin varsin sujuva, harva tuskin mieltää minua introvertiksi, luultavasti enemmänkin vain yksityiseksi tai fakki-idiootiksi.

Enpä ole siis minäkään löytänyt viisasten kiveä noihin niin iki-ihastuttaviin massatilaisuuksiin. Tuhti viski (vain yksi!) pohjalla nyt sentään vähän rentouttaa ja irrottaa kielenkantimia...