Introvertti parisuhteessa

[RuusunAika]

Itse seurustelin viimeksi pari-kolme vuotta sitten. Exäni oli ekstrovertti.

Eropäätös tuli minun puoleltani, tunsin ahdistuvani suhteessa. Meillä oli paljon riitoja ja tuntui, että suhde ei ollut kummallekaan loppupeleissä hyväksi, vaikka toisistamme välitimmekin. Hän halusi olla joka päivä menossa, jatkuvasti täytyi olla jotain tekemistä, sosiaalista kanssakäymistä ja kavereiden näkemistä päivittäin. Minua tämä ahdisti suunnattomasti, sillä olisin mieluusti ollut välillä ihan vaan kahdestaan tai yksinään. Suhteessamme oli toki muitakin ongelmia ja loppupeleissä hän ei ollut se mies, jonka kanssa olisin halunnut elämäni jakaa. Mutta koen, että itselleni ei sovi seurustelu ekstrovertin kanssa. Toki riippuu varmasti henkilöstäkin ja luonteesta muuten, mutta kuitenkin mieluiten tapailisin introverttia, olenhan sellainen itsekin...

[INTPinson]

Mutta koen, että itselleni ei sovi seurustelu ekstrovertin kanssa. Toki riippuu varmasti henkilöstäkin ja luonteesta muuten, mutta kuitenkin mieluiten tapailisin introverttia, olenhan sellainen itsekin...

Ehkä vähän kaksipippuinen juttu, siis pitäisikö introvertin seurustella itsensäkaltaisensa kanssa. Itse luulen että "oikeanlainen" ekstrovertti saa ujosta introvertista esille tämän parhaat piirteet. Tietenkin keskinäinen ymmärrys toisten tarpeille on tällaisessa introvertin ja ekstrovertin suhteessa välttämätöntä. Joo, mähän olenkin varsinainen asiantuntija tässä asiassa, 23v enkä ikinä seurustellut.

[RuusunAika]

Se voi olla kyllä niinkin. Ehkä minä olen tavannut vain vääränlaisia miehiä. Tosin jokainen heistä on ollut ekstrovertti ja suhteet ovat aina päättyneet. Riitaa tulee herkemmin jos toinen on jatkuvasti menossa, eikä koskaan kotona. Jotenkin vaan alkanut tuntumaan, että juuri siinä on se vika, kun toinen on niin menevä ja yltiösosiaalinen. Sellainen vaan henkilökohtaisesti ahdistaa. Seurustelu ekstrovertin kanssa saattais onnistuakin, jos toinen ymmärtäisi et ite kaipaan välillä omaakin rauhaa ja et luonteeni nyt vaan on sellainen.

[Passepartout]

Meillä mies on varmaan niin sanottu ambivertti, koska se tulee todella hyvin toimeen kaikkien ihmisten kanssa ja tykkää olla ihmisten kanssa mutta sitten toisaalta viihtyy hyvin itsekseenkin. Istuu tuntitolkulla yksinään kyttäämässä peuraa jne.

Sanoisin että jos itse on hyvin introvertti, helpottaa kamalasti jos kumppani on sen verran ulospäinsuuntautunut että sille voi nakittaa kaikki puhelinsoittoja tai tapaamisia vaativat asioiden hoitamiset. Meillä on oikeastaan vähän samanlainen meininki kuin konservatiivisissa muslimi- tai fundiskristityissä perheissä; mies edustaa perhettä ulospäin ja minä olen suojassa sen selän takana. Siis kyllähän minä selviäisin kaikista noista jutuista, mutta on mukavaa kun ei ole pakko. Esim. kaupassa käynti on miehelle no big deal. Minulle se taas olisi.

Miehellä on myös useampana iltana viikossa harrastuksia ja toisinaan lähtee viikonlopuksi johonkin harrastusreissuun mutta ei se kyllä minua häiritse. Se että tykkään itse olla kotona ei tarkoita että toisenkin pitäisi. Tietysti meillä mies on kyllä aina ymmärtänyt minua äärimmäisen hyvin, mutta ei sekään välttämättä ole kiinni siitä miten sijoittuu introversio-ekstroversioakselilla. Toiset ihmiset vaan sallii erilaisuutta paremmin kuin toiset.

INTPinson: en tiedä tuoko mies esiin parhaat puoleni, pikemminkin hän mahdollistaa sen, että voin olla juuri niin introvertti kuin haluan. Toisaalta minulla on kyllä varmaan silti enemmän sosiaalista elämää kuin olisi ilman miestä, koska toisen kanssa on aina helpompi mennä kuin yksin, ja mies yleensä suostuu mukisematta lähtemään takaisin kotiin kun minusta tuntuu siltä.

Itse olin 25 kun tapasin tuon miehen enkä ole muiden kanssa seurustellut joten taitaa olla aika tyypillistä tämä introverteille, että ei kovin nuorena seurustella?

[INTPinson]

Itse olin 25 kun tapasin tuon miehen enkä ole muiden kanssa seurustellut joten taitaa olla aika tyypillistä tämä introverteille, että ei kovin nuorena seurustella?

Joo, itselläni murrosikä tuli vielä normaalia selvästi myöhemmin, mikä on omalta vaikuttanut tuohon, etten ole seurustellut. Mutta kyllä varmasti introverttiyskin.

[anuski]

Itse olen aloittanut ensimmäinen parisuhteen syksyllä. Etäsuhde kyseessä mikä toisaalta sopiikin minulle aika hyvin. Mutta kuten joku aikaisemmin kertoi, ei minullakaan ole mitään ahdistusta poikaystäväni seurassa ollut. Kerran on tosin käynyt niin että oli käytävä kaupassa yksinään kun alkoi toisen seura molemmilla tympiä. Mutta se pari tuntia riitti ja kaikki oli hyvin taas. Ikävä on kova kun toinen on kaukana ja olenkin yllättynyt kummasti kun yhteenmuuton mahdollinen pikainen eteen tuleminenkaan ei ahdista millään tavalla. Tässä tosin varmasti auttaa sekin että poikaystäväni on hieman samanlainen, tarvitsee omaa tilaa ja aikaa hänkin tasaisin väliajoin. Vaikka on kova myös kainalonyhjääjäkin Mutta tietää siis että vaikka yhdessä tullaan asumaankin joskus niin sitä omaa tilaa saa tarvittaessa. Että toinen ymmärtää. Huojennus oli suuri kun asia selvisi, ei tarvinnut sille selittää ollenkaan vaan ymmärsi saman tien mistä on kyse.

[niksuu93]

Voin ainakin omalta kohdaltani kertoa, etten voisi koskaan kuvitellakaan seurustelevani ekstroverttien kanssa. Minä en kerrassaan vain jaksa siinä heidän menossaan mukana. Jokapäivä pitäisi olla menossa jossain, kokoajan tapahtua kaikkee "jännää" (introvertin elämähän on ekstroista useimmiten tylsää) ja muutenkin olla yltiösosiaalinen jatkuvasti. Oikeastaan elämäni aikana on ollut vain yksi (vanhempi) nainen minusta alustavasti kiinnostunut, mutta vaikka moni kokematon nuori mies olisi liitämällä hypännyt hänen syliinsä - laitoin pelin ajoissa poikki. Näin jo suoraan miten paljon erilaisemmasta persoonasta on kyse kuin minä, jatkuvasti viihteellä ja menossa, netissäkin kun juteltiin niin oli heti alkuun niin hyökkäävää kaliperia että suunnilleen viikon päästä kohtaamisesta ois pitänyt olla yhteen muuttamassa. Suorastaan ahdistuin tällaisesta vauhdista, kun itse olen tottunut tutustumaan toiseen rauhassa. Ei meillä muutenkaan leikannut ns. "älyllisesti", jota myös odotan naiselta. Hän muutenkin taisi "ihastua" minuun enemmänkin siksi, koska olen luonnostani tällainen hyvä kuuntelija ja lohduttaja. Muutenkin tuntui, että hänelle itse parisuhde meinasi itsessään enemmän kuin se kumppani...

Tavallaan olen tietysti moniin ihastunut esim. yläasteaikana ns. näöllisesti, mutta kuitenkin aina tiennyt ettemme sopisi erilaisten luonteiden vuoksi toisillemme. Ei sillä että minusta kukaan heistä olisi kiinnostunut ollutkaan. Joskus pidin yhteyttä myös muutamaan netissä tutustumaani tyttöön, joista osasta pidin kovastikin mutta tyypillisesti jäin heidän kaikkien friendzonelle. "Oot tosi ihana, mutta jotenkin vaan ei..." Petyin joskus aika kovastikin, sillä jotkut heistä olivat oikeasti aika kaltaisiani.

Mitä tulee parisuhteeseen (jos todella sellaisen joskus saan), niin omalla kohdallani ei ainakaan onnistuisi yhteiselo kuin ainoastaan toisen introvertin kanssa. Itseasiassa ennen introverttiuden löytämistä olin jo mielessäni tavallaan "luovuttanut" koko asian suhteen, koska luulin vain olevani säälittävä luuseri joka ei jaksa tyttöjen mukana eikä "viihdyttää" heitä mitenkään, saati että joku oikeasti edes koskaan kiinnostuisi minusta. Saman katon alla asuminen tulee olemaan varmasti haastavaa, elleivät molemmat ole sellaisia persoonia jotka eivät kaipaa jatkuvia ulkoisia ärsykkeitä tai ymmärrä toisen oman tilan tarvetta. Yhdessä vietettävä aika on minullekin tietysti aivan ihanaa, mutta sitäkin olisi kivaa viettää ilman että välttämättä tarvitsee kokoajan ottaa toiseen erityistä kontaktia.

Usein sanotaan että vastakohdat täydentävät toisiaan. Tässä tapauksessa ei. En muutenkaan oikein ymmärrä esimerkiksi INTPinsonin kommenttia "Itse luulen että "oikeanlainen" ekstrovertti saa ujosta introvertista esille tämän parhaat piirteet". En minä ainakaan ole erityisemmin ujo, vaikka vahvasti introvertti olenkin. Ekstrovertti ei saa minusta irti kun korkeintaan raivarit, kun häiritsee jatkuvasti minun ajatuksiani. Jatkuva pulina, menossa oleminen imee minut ihan kuiviin ja minun seurani samalla tylsistyttää ekstron täydellisesti. Ja mitä ekstro sitten saa minusta? Pidemmän päälle tuskin mitään, koska en voi yksinkertaisesti tarjota hänelle mitään.

[Vieras]

Ehkä en sitten olekkaan niiiiin introvertti, koska minulle ei tuota ongelmia olla mieheni kanssa. Olemme asuneet yhdessä jo kolme vuotta. En voisi kuvitellakkaan asuvani yksin. En tarvitse ns. taukoja miehestäni introverttiyteni takia enkä väsy hänen seurassaan henkisesti. niin ja hän on ekstrovertti.

[INTPinson]

Usein sanotaan että vastakohdat täydentävät toisiaan. Tässä tapauksessa ei. En muutenkaan oikein ymmärrä esimerkiksi INTPinsonin kommenttia "Itse luulen että "oikeanlainen" ekstrovertti saa ujosta introvertista esille tämän parhaat piirteet". En minä ainakaan ole erityisemmin ujo, vaikka vahvasti introvertti olenkin. Ekstrovertti ei saa minusta irti kun korkeintaan raivarit, kun häiritsee jatkuvasti minun ajatuksiani.

Ekstroverttejakin on erilaisia. Jotkut saattavat jopa ymmärtää, että toinen tarvitsee oman aikansa vastatakseen esim. kysymyksiin. Tiedän kyllä nämä "dominoivat" tapauksetkin, jotka jatkuvasti pommittavat kysymyksilä ja neuvoilla. Sanoisin, että ovat MBTI-luokituksessa yleensä ESTJ tai ENTJ -tyyppejä (todennäköisemmin ensiksi mainittuja). Juuri nämä suoraviivaiset, dominoivat ekstrovertit ovat niitä, joiden seurassa en itsekään jaksa kovin kauaa, koska he vievät energiani jatkuvalla ohjeiden ja kysymysten esittämisellä.

[Viiivi]

Aloin seurustella nykyisen ex-mieheni kanssa 17-vuotiaana ja muutimme melko pian yhteenkin. Yhteistä taivalta jatkui aina 35-vuotiaaksi asti, mutta oli se vaikeaa koko ajan! Lapsia siunaantui kolme, mies oli menevää sorttia eikä juurikaan viihtynyt kotona. Minä olin se tylsimys joka ei koskaan halunnut käydä missään. Näin jälkikäteen ajatellen olimme alusta asti aivan väärät ihmiset toisillemme, mutta ei sitä nuorena ymmärtänyt. En ollut suhteessa oikeastaan koskaan onnellinen ja riitoja meillä oli koko ajan, yleensä juuri miehen menoista ja menemisen tarpeesta ja/tai siitä kuinka minä nautin kotona nyhjäämisestä. En voinut käsittää miksei hänellä ole mitään tekemistä kotonaan, kun itse olisin viihtynyt siellä vaikka maailman tappiin.

Eron jälkeen olen vihdoin saanut olla oma itseni, nyhjätä kotona ja olla tekemättä mitään jos siltä tuntuu, tai häärätä intensiivisesti omien juttujeni kimpussa, ilman että toinen siitä joutuu ottamaan ressiä. Koitin seurustella muutamaan otteeseen, mutta totesin, että epek. Liian ahdistavaa olla yhtenään tekemisissä jonkun kanssa, enkä voi kuvitellakaan, että enää asuisin miehen kanssa saman katon alla.

Tapailen muutamaa miestä harvakseltaan, fiilispohjalta, ja tämä tuntuu sopivan minulle parhaiten. Ei sitoumuksia, mutta kuitenkin vakituisia deittejä.