Sosiaalisten suhteidenne määrä
Sosiaalisten suhteidenne määrä
Tätä asiaa on varmasti sivuttu yhdessä jos toisessakin muussa ketjussa, mutta ajattelin että voitaisiin käsitellä aihetta tässä vähän laajemmin.
Eli siis olisin kiinnostunut tietämään teiltä muilta introverteilta, että millaisessa jamassa sosiaaliset suhteenne ovat? Oletteko introverttiudestanne huolimatta onnistuneet solmimaan ihmissuhteita, kuten saamaan ystäviä, kavereita - kenties seurustelukumppanin/puolison? Entä millaiset ovat välinne perheeseen ja sukulaisiin?
Kuinka paljon teillä siis ylipäänsä on ns. sosiaalista elämää? Introverteillehan ihmissuhteiden laatu ja syvyys ovat niiden määrää tärkeämpi tekijä, mutta tuntuuko teistä muista tästä huolimatta joskus siltä, että enemmänkin niitä kontakteja voisi elämässänne olla?
----------------------------------------------------------
Itselläni on suhteellisen vähän sosiaalisia kontakteja - oikeastaan niin vähän että voin samalla ne tässä vaikka luetella. Ihmiset joihin vain lähinnä pidän yhteyttä ovat äitini, isäni ja hänen perheensä naisystävineen sekä kaksi pikkusiskopuoltani ja pikkuvelipuoli (vanhin aloitti viime syksynä yläasteen, eli jonkun verran minua nuorempia). Heitä näen ehkä noin kerran kahdessa kuukaudessa. Sitten mummoni joka asuu tässä aika lähellä, häntä auttelen parhaani mukaan aina tarvittaessa. Sitten ukki, mutta hänenkin kanssaan yhteydenpito on jäänyt "lähetä joulukortti" -tasolle.
Siinäpä perhe. Muihin sukulaisiin ei juuri tule yhteyttä pidettyä, ellei sattumalta kaupungilla törmätä tai jouduta samaan pöytää pakon edessä joidenkin "kissanristiäisten" takia. Kaveripiiri, no niitä ei käytännössä ole. Tällä hetkellä säilynyt vain yksi kaveri ala-aste ajoilta, mutta hänenkin kanssa tavallaan tiet eronneet joten nähdään nykyisellään ehkä noin kerran kaksi kuussa, silloinkin vain muutaman tunnin ajan ja enemmänkin "velvollisuudentunteesta" kuin omasta halusta. Peruskouluaikana ja ammattikoulussa joitakin koulu-/opiskelukavereita kyllä oli, mutta heidänkään kanssaan ei ikinä tullut vapaa-ajalla aikaa vietettyä - ei vain synkannu niin hyvin. Olivat loppujenlopuksi sen verran erilaisia ihmisiä, että pitivät minuakin tavallaan enemmän "outona" ja siksi puheenaiheetkin liittyi lähinnä vain koulutehtäviin. Varsinaisia ystäviä minulla ei ole koskaan ollut, eli siis sellaisia joille oikeasti olisi voinut puhua avoimesti ja luottaa 100%:sti. Seurustelukumppaneista ei liene tarve edes mainitakaan, mitään kokemusta ei siltäkään alalta ole.
Jo nuorena tuli vietettyä aika paljon aikaa netissä, koska muutakaan seuraa ei juuri ollut eikä tyypilliset sen ikäisten jutut oikein kiinnostaneet. Olen aina ollut tämmönen "kotihiiri", eli viihdyn hyvin ihan vaan kotosalla jotain puuhaillen. Nettiyhteisöissä on ajoittain joitain kavereita löytynyt, mutta suurin osa niistäkin kontakteista on aina pikkuhiljaa kuollut pois.
Tällä hetkellä siis tilanne on lähes se, että näen useimmiten lähikaupan kassaa, TE-toimiston väkeä, terveydenhuollon henkilökuntaa ja muita virkansa puolesta yhteyttä pitäviä tahoja enemmän kuin varsinaisia läheisiäni. Siis hyvin yksin omissa oloissa pääasiassa viihdyn ja omaa tilaa, aikaa ja rauhaa paljon tarvitsenkin, mutta kyllä tässä joskus tuntuu että minullakin noita sosiaalisia suhteita voisi kuitenkin olla aavistuksen enemmän.
-----------------------------------
Miltä teistä tuntuu ja miten koette asian? Oletteko onnistuneet löytämään kaltaistanne seuraa muista ihmisistä, kenties muita introvertteja? Miten paljon teillä ylipäänsä on ns. sosiaalisia suhteita elämässänne? Tarpeeksi vai toivoisitteko voivanne solmia niitä enemmän?
Kertoilkaa
Eli siis olisin kiinnostunut tietämään teiltä muilta introverteilta, että millaisessa jamassa sosiaaliset suhteenne ovat? Oletteko introverttiudestanne huolimatta onnistuneet solmimaan ihmissuhteita, kuten saamaan ystäviä, kavereita - kenties seurustelukumppanin/puolison? Entä millaiset ovat välinne perheeseen ja sukulaisiin?
Kuinka paljon teillä siis ylipäänsä on ns. sosiaalista elämää? Introverteillehan ihmissuhteiden laatu ja syvyys ovat niiden määrää tärkeämpi tekijä, mutta tuntuuko teistä muista tästä huolimatta joskus siltä, että enemmänkin niitä kontakteja voisi elämässänne olla?
----------------------------------------------------------
Itselläni on suhteellisen vähän sosiaalisia kontakteja - oikeastaan niin vähän että voin samalla ne tässä vaikka luetella. Ihmiset joihin vain lähinnä pidän yhteyttä ovat äitini, isäni ja hänen perheensä naisystävineen sekä kaksi pikkusiskopuoltani ja pikkuvelipuoli (vanhin aloitti viime syksynä yläasteen, eli jonkun verran minua nuorempia). Heitä näen ehkä noin kerran kahdessa kuukaudessa. Sitten mummoni joka asuu tässä aika lähellä, häntä auttelen parhaani mukaan aina tarvittaessa. Sitten ukki, mutta hänenkin kanssaan yhteydenpito on jäänyt "lähetä joulukortti" -tasolle.
Siinäpä perhe. Muihin sukulaisiin ei juuri tule yhteyttä pidettyä, ellei sattumalta kaupungilla törmätä tai jouduta samaan pöytää pakon edessä joidenkin "kissanristiäisten" takia. Kaveripiiri, no niitä ei käytännössä ole. Tällä hetkellä säilynyt vain yksi kaveri ala-aste ajoilta, mutta hänenkin kanssa tavallaan tiet eronneet joten nähdään nykyisellään ehkä noin kerran kaksi kuussa, silloinkin vain muutaman tunnin ajan ja enemmänkin "velvollisuudentunteesta" kuin omasta halusta. Peruskouluaikana ja ammattikoulussa joitakin koulu-/opiskelukavereita kyllä oli, mutta heidänkään kanssaan ei ikinä tullut vapaa-ajalla aikaa vietettyä - ei vain synkannu niin hyvin. Olivat loppujenlopuksi sen verran erilaisia ihmisiä, että pitivät minuakin tavallaan enemmän "outona" ja siksi puheenaiheetkin liittyi lähinnä vain koulutehtäviin. Varsinaisia ystäviä minulla ei ole koskaan ollut, eli siis sellaisia joille oikeasti olisi voinut puhua avoimesti ja luottaa 100%:sti. Seurustelukumppaneista ei liene tarve edes mainitakaan, mitään kokemusta ei siltäkään alalta ole.
Jo nuorena tuli vietettyä aika paljon aikaa netissä, koska muutakaan seuraa ei juuri ollut eikä tyypilliset sen ikäisten jutut oikein kiinnostaneet. Olen aina ollut tämmönen "kotihiiri", eli viihdyn hyvin ihan vaan kotosalla jotain puuhaillen. Nettiyhteisöissä on ajoittain joitain kavereita löytynyt, mutta suurin osa niistäkin kontakteista on aina pikkuhiljaa kuollut pois.
Tällä hetkellä siis tilanne on lähes se, että näen useimmiten lähikaupan kassaa, TE-toimiston väkeä, terveydenhuollon henkilökuntaa ja muita virkansa puolesta yhteyttä pitäviä tahoja enemmän kuin varsinaisia läheisiäni. Siis hyvin yksin omissa oloissa pääasiassa viihdyn ja omaa tilaa, aikaa ja rauhaa paljon tarvitsenkin, mutta kyllä tässä joskus tuntuu että minullakin noita sosiaalisia suhteita voisi kuitenkin olla aavistuksen enemmän.
-----------------------------------
Miltä teistä tuntuu ja miten koette asian? Oletteko onnistuneet löytämään kaltaistanne seuraa muista ihmisistä, kenties muita introvertteja? Miten paljon teillä ylipäänsä on ns. sosiaalisia suhteita elämässänne? Tarpeeksi vai toivoisitteko voivanne solmia niitä enemmän?
Kertoilkaa
Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä
Mullakin tulee enimmäkseen nähtyä perheenjäseniä. Ystäviä vähän tulee ja menee, olen hyvä tutustumaan, mutta huono pitämään ihmissuhteita yllä. Löytyy kuitenkin muutama sellainen tyyppi, keille tämä on ihan ok, ja joiden kanssa synkkaa, vaikkei oltaisi pitkiin aikoihin nähty tai kuultu. Olisi mukava tuntea enemmän ihmisiä pitkällä tähtäimellä, ei mitään valtavia määriä, mutta muutaman verran useampi kuin nyt, koska ihmisten tunteminen on kivaa
Seurustelukumppania ja isoisää lukuunottamatta kaikki tämänhetkiset tuttuni taitavat olla ekstrovertteja. Se on ihan ok, koska ekstroversio ei ole sama asia kuin typeryys, ja toisten piirteet täydentävät mukavasti omiani. Kuten sanottua, olen itse huono pitämään yhteyttä ja tekemään aloitteita, joten on kiva, että sosiaalisemmat ystävät hoitavat sen puolen. Olen kyllä päättänyt ryhdistäytyä siinä asiassa, koska en halua jättää yhteydenpitoa yksipuoliseksi tai antaa sellaista kuvaa, ettei kiinnosta. Toisaalta kaikki läheisimmät ihmiset tietävät tämän jo ja ymmärtävät, ettei passiivisuuteni johdu heistä.
Tutustun yleensä ihmisiin netin kautta. Olen netissä suoraan sanottuna ihan liikaa, mutta siinä on tuo hyvä puoli, että jotain tarttuu välillä myös "tosielämään".
Seurustelukumppania ja isoisää lukuunottamatta kaikki tämänhetkiset tuttuni taitavat olla ekstrovertteja. Se on ihan ok, koska ekstroversio ei ole sama asia kuin typeryys, ja toisten piirteet täydentävät mukavasti omiani. Kuten sanottua, olen itse huono pitämään yhteyttä ja tekemään aloitteita, joten on kiva, että sosiaalisemmat ystävät hoitavat sen puolen. Olen kyllä päättänyt ryhdistäytyä siinä asiassa, koska en halua jättää yhteydenpitoa yksipuoliseksi tai antaa sellaista kuvaa, ettei kiinnosta. Toisaalta kaikki läheisimmät ihmiset tietävät tämän jo ja ymmärtävät, ettei passiivisuuteni johdu heistä.
Tutustun yleensä ihmisiin netin kautta. Olen netissä suoraan sanottuna ihan liikaa, mutta siinä on tuo hyvä puoli, että jotain tarttuu välillä myös "tosielämään".
Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä
Mulla on sosiaalisia suhteita tasan kolme (tai oikeastaan 4,5), isä, äiti ja yksi kaveri (tai ystävä, miten vaan). Nämä suhteet ovat siis sellaisia, joita ylläpidän myös muuten kuin töiden tms. puitteissa. Ja ellen asuisi näin lähellä vanhempiani, siis naapurissa, en varmaankaan pitäisi yhteyttä edes heihin tai ainakin se yhteydenpito olisi huomattavasti vähäisempää.
Mielelläni solmisin uusia sosiaalisia suhteita. Yleensä esteenä tälle on se, etten koe minkäänlaista yhteenkuuluvuutta toisten ihmisten kanssa. Olen aina ulkopuolinen, ainakin omasta mielestäni. Eikä asiaa tietenkään helpota myöskään se, etten näkisi vaaleanpunaista elefanttia, vaikka sellainen seisoisi nenäni edessä. Eli mä en ymmärrä, jos joku vihjailee tai yrittää kehonkielellään esittää, että kiinnostusta löytyisi. Tajuan vasta, kun se sanotaan mulle suoraan. Sitten kun joku vihdoinkin saa muhun kontaktin, niin alan pelätä (koska aikaisemmat kokemukset), että kohta toi ihminen ei enää ole kiinnostunut sosialisoitumaan mun kanssa ja jään taas yksin. Miksi siis edes vaivautua solmimaan uusia sosiaalisia suhteita? Mutta kyllä mä silti koko ajan toivoisin saavani edes hiukan enemmän itsestäni kiinnostuneita ihmisiä ympärilleni.
Mulle on kohtuullisen helppoa kuitenkin ottaa kontaktia toisiin, tai riippuu päivästä, mutta noin yleensä. Esim. töissä en todellakaan ole mikään hiljainen hissukka ja kahvipöydässäkin juttu lentää. Mutta jos en pysty kokemaan edes jonkinlaista henkistä yhteyttä, niin kyllä ne kontaktit silloin jäävät heippa-tuttu tasolle.
Mielelläni solmisin uusia sosiaalisia suhteita. Yleensä esteenä tälle on se, etten koe minkäänlaista yhteenkuuluvuutta toisten ihmisten kanssa. Olen aina ulkopuolinen, ainakin omasta mielestäni. Eikä asiaa tietenkään helpota myöskään se, etten näkisi vaaleanpunaista elefanttia, vaikka sellainen seisoisi nenäni edessä. Eli mä en ymmärrä, jos joku vihjailee tai yrittää kehonkielellään esittää, että kiinnostusta löytyisi. Tajuan vasta, kun se sanotaan mulle suoraan. Sitten kun joku vihdoinkin saa muhun kontaktin, niin alan pelätä (koska aikaisemmat kokemukset), että kohta toi ihminen ei enää ole kiinnostunut sosialisoitumaan mun kanssa ja jään taas yksin. Miksi siis edes vaivautua solmimaan uusia sosiaalisia suhteita? Mutta kyllä mä silti koko ajan toivoisin saavani edes hiukan enemmän itsestäni kiinnostuneita ihmisiä ympärilleni.
Mulle on kohtuullisen helppoa kuitenkin ottaa kontaktia toisiin, tai riippuu päivästä, mutta noin yleensä. Esim. töissä en todellakaan ole mikään hiljainen hissukka ja kahvipöydässäkin juttu lentää. Mutta jos en pysty kokemaan edes jonkinlaista henkistä yhteyttä, niin kyllä ne kontaktit silloin jäävät heippa-tuttu tasolle.
Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä
Sellaisia ihmisiä, joita tapaan säännöllisesti, on kuusi kappaletta: äiti, sisarukset, mies, ystävä ja anoppi. Näistä ainoastaan mies asuu samalla paikkakunnalla kanssani. Nyt kun aloin miettiä, niin minulla kyllä on aikoinaan ollut useampiakin kavereita ja ihan ok sosiaalinen elämäkin. Esimerkiksi vanhat työkaverit ovat kuitenkin jääneet ja jotkut kyllä ihan syyllistävätkin siitä, kun en pidä yhteyttä niin usein ja jaksa koko ajan olla kiinnostunut. Sellaisia kontakteja, joiden kanssa pidän yhteyttä netin kautta kohtuullisen usein, on myös muutamia ja sitten pari sellaista, joiden kanssa kirjoittelen harvakseltaan. Kukaan näistä ei ole täysin samalla aaltopituudella kanssani, vaikka pari introverttiäkin seassa on. Sisarusteni seuraa kestän kyllä miten paljon vaan. Meillä on iso ikäero ja minusta on vain kiva seurata nuorempien hömpötyksiä. Laskisin kuitenkin näin, että ystäviä minulla on 3 kpl ja kavereita pari. Ystävistä kaksi on todella ekstroverttejä tapauksia, yksi enemmän itseni kaltainen. Ja toki ystävien tapaaminen edellyttää sitä, että minä olen yleensä se, joka matkustaa. Onhan täältä toki lyhyempi matka sinne toiselle paikkakunnalle kuin sieltä tänne.
Suurin osa sosiaalisista kontakteista on muutamaa nettituttua lukuun ottamatta tullut opiskelun ja työn kautta ja jonkin aikaa on pidetty yhteyttä sen jälkeen kun ei työn puolesta olla enää tekemisissä. Pari tyyppiä oli kuitenkin sellaisia, jotka soittivat minulle aina kännissä ja loukkaantuivat kun jossain vaiheessa sain sanottua että nyt pitäisi jo lopettaa. Jokaisesta työpaikasta olen saanut kyllä kaverin tai parikin, mutta sitten se yhteydenpito vain jää kun ei asuta enää samalla paikkakunnalla ja muilla on sitä perhe-elämää ja paikasta toiseen säntäilyä. Nyt olen kuitenkin huomannut, että kun en tällä hetkellä ole työelämässä, niin kyllä kaipaisin edes sitä yhtä kaveria samalle paikkakunnalle. Tietysti miehen kavereita käy joskus meillä, mutta ei se ole sama asia. En itse niinkään tykkää kyläilystä, vaan tykkäisin käydä jonkun kanssa vaikka kahvilla, lenkillä, kirppiksellä tai vaikka yksillä. Kuvittelin, että kyllähän minä pärjään kotona yksikseni tai miehen kanssa käymättä töissä, mutta nyt kun sitä päivittäistä sosiaalista annosta ei työelämästä tulekaan, niin kieltämättä joskus nyppii. Niin joo ja vaikka itselläni onkin eri ikäisiä kavereita (nuorin 25 ja vanhin 60+), niin olen huomannut, että jostain syystä tulen paremmin toimeen itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Nelikymppiset naiset pitävät minusta yleensä jos ajatellaan, millaisiin tyyppeihin olen töissä tutustunut (itse olen siis kolmekymppinen nainen).
Suurin osa sosiaalisista kontakteista on muutamaa nettituttua lukuun ottamatta tullut opiskelun ja työn kautta ja jonkin aikaa on pidetty yhteyttä sen jälkeen kun ei työn puolesta olla enää tekemisissä. Pari tyyppiä oli kuitenkin sellaisia, jotka soittivat minulle aina kännissä ja loukkaantuivat kun jossain vaiheessa sain sanottua että nyt pitäisi jo lopettaa. Jokaisesta työpaikasta olen saanut kyllä kaverin tai parikin, mutta sitten se yhteydenpito vain jää kun ei asuta enää samalla paikkakunnalla ja muilla on sitä perhe-elämää ja paikasta toiseen säntäilyä. Nyt olen kuitenkin huomannut, että kun en tällä hetkellä ole työelämässä, niin kyllä kaipaisin edes sitä yhtä kaveria samalle paikkakunnalle. Tietysti miehen kavereita käy joskus meillä, mutta ei se ole sama asia. En itse niinkään tykkää kyläilystä, vaan tykkäisin käydä jonkun kanssa vaikka kahvilla, lenkillä, kirppiksellä tai vaikka yksillä. Kuvittelin, että kyllähän minä pärjään kotona yksikseni tai miehen kanssa käymättä töissä, mutta nyt kun sitä päivittäistä sosiaalista annosta ei työelämästä tulekaan, niin kieltämättä joskus nyppii. Niin joo ja vaikka itselläni onkin eri ikäisiä kavereita (nuorin 25 ja vanhin 60+), niin olen huomannut, että jostain syystä tulen paremmin toimeen itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Nelikymppiset naiset pitävät minusta yleensä jos ajatellaan, millaisiin tyyppeihin olen töissä tutustunut (itse olen siis kolmekymppinen nainen).
Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä
Sosiaalisia suhteita on aika niukasti. Toivoisin,että olisi enemmän. Kavereita on kolme, joista yhtäkään en hirveän usein näe. Sukulaisista lähinnä äidin kanssa tulee viikoittain pari kertaa juteltua. Veljen kanssa harvemmin ja isän kanssa ehkä kerran parissa kuukaudessa. Koulussa tulee koulukavereiden kanssa niitänäitä juteltua, mutta ystävyydeksi asti nämä koulututtavuudet eivät ole muuttuneet...emme esim.vapaa-ajalla koskaan tapaa.
Matkan varrella toki on ollut kavereita enemmän, mutta ei ole tullut pidettyä yhteyttä ja nämä kaverisuhteet ovat vain näivettyneet pois. Olisi tarvinnut itse olla aktiivisempi ja pyrkiä vaalimaan kaverisuhteita, niin ei nyt tarvitsisi olla tässä tilanteessa ja voivotella, kun ei niitä kavereita ole enempää. Varsinkin nyt on sellainen elämäntilanne, että arvostaisin suuresti, jos olisi enemmänkin kavereita ja mielellään ihan ystäviä. Vaikka kaipaan omaa rauhaani, kaipaan myös sosiaalisia suhteita sopivassa määrin.
Matkan varrella toki on ollut kavereita enemmän, mutta ei ole tullut pidettyä yhteyttä ja nämä kaverisuhteet ovat vain näivettyneet pois. Olisi tarvinnut itse olla aktiivisempi ja pyrkiä vaalimaan kaverisuhteita, niin ei nyt tarvitsisi olla tässä tilanteessa ja voivotella, kun ei niitä kavereita ole enempää. Varsinkin nyt on sellainen elämäntilanne, että arvostaisin suuresti, jos olisi enemmänkin kavereita ja mielellään ihan ystäviä. Vaikka kaipaan omaa rauhaani, kaipaan myös sosiaalisia suhteita sopivassa määrin.
Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä
Noniin, tännehän on tullu hyvin juttua. Hienoa!
Toisaalta tällä hetkellä tilanne on etenkin kaverin kanssa se, että yleensä minä olen aina se joka ehdottaa tapaamista. Olen kyllästynyt tunkemaan väkisin hänen seuraansa, kun ei selvästikään häntä itseään kiinnosta. Olen muutenkin aika varma, että olen viimeisenä hänen kontaktilistallaan eli vasta silloin otetaan yhteyttä kun kukaan muu ei voi/pysty tapaamaan. Tavallaan siis olen hänelle se "viimeinen toivo" ja tästä johtuen olenkin alkanut tietoisesti ottamaan häneen etäisyyttä. En jaksa olla elämäni tappiin asti aina vain se "varakaveri". Olisi joskus kiva tuntea olevansa jollekin oikeasti tärkeä, bestis.
Tuo pelko vähäistenkin ihmissuhteiden menettämisestä on täälläkin tuttu. No tietenkään perhe ei koskaan katoa minnekään, mutta kun hekin ovat tavallaan vain sukua ja itsestäänselvyys, se ei ole sama asia kuin muualta tulleet ystävät. Joskus on tullut myös vastaan harvinaisia tilanteita, että joku on oikeasti minusta hetkellisesti jopa pitänyt, mutta nämäkin tunteet ovat varsin pian kaikonneet kun minun seuraan on joko "tylsistytty" tai sitten tilanneni on löytynyt joku "menevämpi sanaseppo".
Kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat ystävyyssuhteet olen aina solminut netissä. Varsinkin nuorempana mulla oli netissä paljonkin kavereita eri nettipalveluissa, mutta elämän tuulten ohjaillessa myrskyjen läpi heihinkin yhteydenpito jotenkin vain katkesi. Lisää on tietysti aina ajoittain löytynyt, mutta jotenkin ei vain tarpeeksi hyviä tuttavuuksia sen aktiivisempaan yhteydenpitoon.
Yksi seikka vielä mikä vaikeuttaa uusien tuttavuuksien löytämistä on se, että kun itse olen enemmän tällainen herkkä mies niin tuntuu ettei monienkaan miesten kanssa juuri ole paljon yhteistä. Tuntuu että olen itse liian kiltti/heikko heidän kovempaan elämään. Varsinkin netissä valtaosa tärkeimmistä ystävyyssuhteistani on ollut naisiin/tyttöihin, mutta taas livenä heihin kontaktin ottaminen olisi ymmärrettävistä syistä huomattavasti vaikeampaa...
aura kirjoitti:Ystäviä vähän tulee ja menee, olen hyvä tutustumaan, mutta huono pitämään ihmissuhteita yllä
Minä taas olen huono sekä tutustumaan, lähinnä siis tekemään aloitteita, mutta samalla myös huono pitämään jo olemassa olevia ihmissuhteita yllä. Musta on vaan jotenkin vaikea tehdä tuttavuutta täysin tuntemattomaan ihmiseen, ellei se sitten tapahdu vaikka jonkin tekemisen ohessa. Monet mullekin valittavat tuosta, kun en ikinä soita täältäpäin tai ole tulossa käymään oma-aloitteisesti, että aina pitää kysellä ja huudella perään. En vain voi sille mitään, että minun kiintiöni on helpommin täynnä kuin toisten, eli siis mulla ei vaan ole tarvetta nähdä niin usein.aura kirjoitti:olen itse huono pitämään yhteyttä ja tekemään aloitteita, joten on kiva, että sosiaalisemmat ystävät hoitavat sen puolen.
Toisaalta tällä hetkellä tilanne on etenkin kaverin kanssa se, että yleensä minä olen aina se joka ehdottaa tapaamista. Olen kyllästynyt tunkemaan väkisin hänen seuraansa, kun ei selvästikään häntä itseään kiinnosta. Olen muutenkin aika varma, että olen viimeisenä hänen kontaktilistallaan eli vasta silloin otetaan yhteyttä kun kukaan muu ei voi/pysty tapaamaan. Tavallaan siis olen hänelle se "viimeinen toivo" ja tästä johtuen olenkin alkanut tietoisesti ottamaan häneen etäisyyttä. En jaksa olla elämäni tappiin asti aina vain se "varakaveri". Olisi joskus kiva tuntea olevansa jollekin oikeasti tärkeä, bestis.
inda kirjoitti:Mielelläni solmisin uusia sosiaalisia suhteita. Yleensä esteenä tälle on se, etten koe minkäänlaista yhteenkuuluvuutta toisten ihmisten kanssa. Olen aina ulkopuolinen, ainakin omasta mielestäni. Eikä asiaa tietenkään helpota myöskään se, etten näkisi vaaleanpunaista elefanttia, vaikka sellainen seisoisi nenäni edessä. Eli mä en ymmärrä, jos joku vihjailee tai yrittää kehonkielellään esittää, että kiinnostusta löytyisi. Tajuan vasta, kun se sanotaan mulle suoraan. Sitten kun joku vihdoinkin saa muhun kontaktin, niin alan pelätä (koska aikaisemmat kokemukset), että kohta toi ihminen ei enää ole kiinnostunut sosialisoitumaan mun kanssa ja jään taas yksin. Miksi siis edes vaivautua solmimaan uusia sosiaalisia suhteita? Mutta kyllä mä silti koko ajan toivoisin saavani edes hiukan enemmän itsestäni kiinnostuneita ihmisiä ympärilleni.
Sullahan on hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin mulla, inda. Mä en ole käytännössä koko elämäni aikana kohdannut yhtäkään ihmistä, joka olisi tuntunut ns. sielunkumppanilta. Olen vain useimpiin nähden liian erilainen, omaan toisenlaisen arvomaailman, luonteenpiirteet eivät kohtaa tai sitten ei vain ole mitään yhteistä - edes mielenkiinnonkohteissa. Tulen lähes aina tosi hyvin juttuun käytännössä kaikkien ihmisten kanssa, mutta ne suhteet eivät tästä ikinä syvene paskanjauhantaa syvemmälle. Tuntuu että haluan elämältä vain niin eri asioita kuin muut ihmiset - varsinkin ikäiseni. Tuttavuutta olen yrittänyt opiskeluaikoinakin parhaani mukaan tehdä, mutta ei sille voi mitään jos kenenkään kanssa ei synkkaa henkisesti. Ilman tätä tekijää suhteet ovat minulle lähes yhdentekeviä, koska en saa niistä mitään irti. Olenkin monesti miettinyt että liekkö edes minulle maailmassa toista samanlaista ihmistä ystäväksi tai kumppaniksi. Tunnen niin usein itseni nimittäin niin ulkopuoliseksi, kun katselen muiden ihmisten menemistä ja touhuja.inda kirjoitti:jos en pysty kokemaan edes jonkinlaista henkistä yhteyttä, niin kyllä ne kontaktit silloin jäävät heippa-tuttu tasolle.
Tuo pelko vähäistenkin ihmissuhteiden menettämisestä on täälläkin tuttu. No tietenkään perhe ei koskaan katoa minnekään, mutta kun hekin ovat tavallaan vain sukua ja itsestäänselvyys, se ei ole sama asia kuin muualta tulleet ystävät. Joskus on tullut myös vastaan harvinaisia tilanteita, että joku on oikeasti minusta hetkellisesti jopa pitänyt, mutta nämäkin tunteet ovat varsin pian kaikonneet kun minun seuraan on joko "tylsistytty" tai sitten tilanneni on löytynyt joku "menevämpi sanaseppo".
Näin minullakin. Tällä hetkellä tilanne on vain mikä on, kun ei opiskele tai ole töissä niin eri kanaviakaan uusien ihmissuhteiden luomiseen ei juuri ole. Ja usein nekin ihmiset säilyvät elämässäni vain sen hetken kun ollaan tekemisissä esim. juuri koulun tai töiden parissa ja katoavat välittömästi kun nämä kuviot loppuvat. Ei vain ole koskaan syntynyt kenenkään kanssa mitään syvällisempää, kun tuntuu ettei henkisesti vain kolahda - vaikka joidenkin kanssa on monet naurut naurettu ja monista asioista juteltu. Mutta ystäviä näistä "kavereista" ei ole koskaan muodostunut.Dilemma kirjoitti:Suurin osa sosiaalisista kontakteista on muutamaa nettituttua lukuun ottamatta tullut opiskelun ja työn kautta ja jonkin aikaa on pidetty yhteyttä sen jälkeen kun ei työn puolesta olla enää tekemisissä.
Sama juttu täällä. Vaikka eihän siis ystävyyskään välttämättä ikää katso, niin olisihan tuo vihdoinkin kiva saada myös ikäistään seuraa. Itse kun on reilu parikymppinen ja kaikki sosiaaliset suhteet on pikkusiskoja ja -veljeä lukuunottamatta 40+ vuotiaisiin. Jostain syystä sekä minua nuoremmat että vanhemmat yleensä päinvastoin pitävät minusta, kun taas ikäiseni ovat aina vähintään kummaksuneet, osa heistä jopa vihanneet. Minun on jotenkin yleensä vain vaikea löytää yhteistä säveltä ikäisteni kanssa. Ehkä olen vain ns. "vanha sielu", jota monet ovat minulle toitottaneet.Dilemma kirjoitti:olen huomannut, että jostain syystä tulen paremmin toimeen itseäni vanhempien ihmisten kanssa
Kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat ystävyyssuhteet olen aina solminut netissä. Varsinkin nuorempana mulla oli netissä paljonkin kavereita eri nettipalveluissa, mutta elämän tuulten ohjaillessa myrskyjen läpi heihinkin yhteydenpito jotenkin vain katkesi. Lisää on tietysti aina ajoittain löytynyt, mutta jotenkin ei vain tarpeeksi hyviä tuttavuuksia sen aktiivisempaan yhteydenpitoon.
Yksi seikka vielä mikä vaikeuttaa uusien tuttavuuksien löytämistä on se, että kun itse olen enemmän tällainen herkkä mies niin tuntuu ettei monienkaan miesten kanssa juuri ole paljon yhteistä. Tuntuu että olen itse liian kiltti/heikko heidän kovempaan elämään. Varsinkin netissä valtaosa tärkeimmistä ystävyyssuhteistani on ollut naisiin/tyttöihin, mutta taas livenä heihin kontaktin ottaminen olisi ymmärrettävistä syistä huomattavasti vaikeampaa...
Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä
Tutunkuuloista tekstiä tässäkin ketjussa. "Pakollisia" suhteita ovat lapset, exä ja sen mies, vanhemmat ja sisko perheineen. Sitten on työporukka, vähän alle kymmenen henkeä. Ehkä yksi henkilö jonka voisi kaveriksi luokitella, mutta sitä tapaa ehkä kerran kolmessa kuukaudessa.
Joskus muinoin tuli kavereita tavattua tietokone/leffaharrastuksen merkeissä kun vaihdettiin/kopioitiin/pelattiin pelejä/leffoja. Nykyään kaiken tuon voi tehdä netissä, ja leffat/pelit tulee ostettua kun työssäkäyvänä ei viitsi kopioda. Ylipäätänsä kaiken maailman nettikauppojen vuoksi ei edes kaupan kassaa näe niin usein. Ruokakaupasta sentään vielä saa sosiaalisen "hei" ja "kiitos" annoksen.
Olen kanssa miettinyt tuota että aika usein ystävystyy eri-ikäisen kanssa, liekö johtuu siitä että on normi-ihmisiä sosiaalisesti vuosia jäljessä, vai että jos satunnaisesti jonkun tapaa on hyvin todennäköistä että se nyt vaan on eri ikäinen.
Joskus muinoin tuli kavereita tavattua tietokone/leffaharrastuksen merkeissä kun vaihdettiin/kopioitiin/pelattiin pelejä/leffoja. Nykyään kaiken tuon voi tehdä netissä, ja leffat/pelit tulee ostettua kun työssäkäyvänä ei viitsi kopioda. Ylipäätänsä kaiken maailman nettikauppojen vuoksi ei edes kaupan kassaa näe niin usein. Ruokakaupasta sentään vielä saa sosiaalisen "hei" ja "kiitos" annoksen.
Olen kanssa miettinyt tuota että aika usein ystävystyy eri-ikäisen kanssa, liekö johtuu siitä että on normi-ihmisiä sosiaalisesti vuosia jäljessä, vai että jos satunnaisesti jonkun tapaa on hyvin todennäköistä että se nyt vaan on eri ikäinen.
Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä
Mies, äiti ja isä, sisko. Miestä näen ymmärrettävästi joka päivä, vanhempiani ehkä kerran pari kuussa ja siskoa perheineen harvemmin.
Koirapuistossa käyvät ihmiset vievät sen tilan mikä muuten varmaan kuuluisi työyhteisölle: ihmisiä joiden kanssa voi vähän juoruilla. Kuvaavaa on, että vaikka olen muutamia tyyppejä siellä nähnyt kuukausia melkein joka päivä, en oikein osaa ajatella että voisimme ehkä tavata muutenkin. Miksi tapaisimme, kun kerran näemme alvariinsa puistossa? Nimet sentään olen saanut selville. Noissa puistotutuissa on se ongelma, että kukaan ei tietenkään esittäydy ja jossain kohtaa olette tunteneet jo niin pitkään ettei enää kehtaa kysyä. Paitsi että minä kehtaan nykyään jos haluan tietää jonkun nimen.
Yhden vanhan kaverin kanssa roikutaan löysässä hirressä, mailaillaan tylsiä velvollisuuskuulumisviestejä muutaman kuukauden välein. Kummallakaan ei ole mielenkiintoa tavata, eikä kumpikaan saa katkaistua välejä.
Miehen sukulaisia ja kavereita tulee nähtyä silloin tällöin.
Niin ja terapeuttia näen noin kahden viikon välein.
Siinä se sitten olikin.
Kaikki tuntemani ihmiset tuntuvat olevan ekstrovertimpia kuin minä -voivat toki silti olla introvertteja, mutta eivät niin äärimmäisesti. Nyt kun olen parisuhteessa en kaipaa yhtään enempää sosiaalisia suhteita. Jos en olisi parisuhteessa, kaipaisin luultavasti jotain sellaista ystävää jonka kanssa voi puhua kaikesta.
Koirapuistossa käyvät ihmiset vievät sen tilan mikä muuten varmaan kuuluisi työyhteisölle: ihmisiä joiden kanssa voi vähän juoruilla. Kuvaavaa on, että vaikka olen muutamia tyyppejä siellä nähnyt kuukausia melkein joka päivä, en oikein osaa ajatella että voisimme ehkä tavata muutenkin. Miksi tapaisimme, kun kerran näemme alvariinsa puistossa? Nimet sentään olen saanut selville. Noissa puistotutuissa on se ongelma, että kukaan ei tietenkään esittäydy ja jossain kohtaa olette tunteneet jo niin pitkään ettei enää kehtaa kysyä. Paitsi että minä kehtaan nykyään jos haluan tietää jonkun nimen.
Yhden vanhan kaverin kanssa roikutaan löysässä hirressä, mailaillaan tylsiä velvollisuuskuulumisviestejä muutaman kuukauden välein. Kummallakaan ei ole mielenkiintoa tavata, eikä kumpikaan saa katkaistua välejä.
Miehen sukulaisia ja kavereita tulee nähtyä silloin tällöin.
Niin ja terapeuttia näen noin kahden viikon välein.
Siinä se sitten olikin.
Kaikki tuntemani ihmiset tuntuvat olevan ekstrovertimpia kuin minä -voivat toki silti olla introvertteja, mutta eivät niin äärimmäisesti. Nyt kun olen parisuhteessa en kaipaa yhtään enempää sosiaalisia suhteita. Jos en olisi parisuhteessa, kaipaisin luultavasti jotain sellaista ystävää jonka kanssa voi puhua kaikesta.
Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä
Minulla on valtava määrä ihmisiä joiden kanssa olen tekemisissä työni kautta ja suuren osan heistä koen ystävikseni. Mutta en silti osaa pitää kiinni ihmissuhteista, olen jotenkin niin ahdistunut siitä ihmismäärästä joka minua ympäröi, työpäivän jälkeen olen aivan loppuun kaluttu ja en kaipaa muuta kuin hiljaisuutta ympärilleni.
Naimisissa olin 20v mutta mies kuoli reilu vuosi sitten, hänen kanssaan tunsin sitä sielunveljeyttä vaikka hän oli kyllä niin ekstrovertti kuin voi olla mutta ilmeisesti vastakohdat sitten täydensivät toisiaan. Lapset tietysti ovat elämässäni etusijalla ja muuta en työn lisäksi jaksakkaan, perjantaita aina odottaa että saa sulkea puhelimen ja olla omissa oloissaan.
Eli summa summarum, minunkin sosiaalisten suhteideni määrä on hyvin pieni huolimatta siitä että joudun olemaan ja tutustumaan jatkuvasti uusiin ihmisiin.....työterveyshuollossa olen tästä puhunutkin että minulla on suuria vaikeuksia jaksaa olla ihmisten kanssa tekemisissä ja hoitaa työni vielä siinä samalla, pystyn kyllä naamioimaan tuntemukseni niin että ihmiset tuskin huomaavat miten minua ahdistaa.
Ja tuo puhelin, se todellakin stressaa olemassaolollaan, siihen on niin vaikea vastata ja mielummin aina teenkin niin että soittelen takaisinpäin kun olen sillä tuulella että pystyn ja jaksan puhua.
Naimisissa olin 20v mutta mies kuoli reilu vuosi sitten, hänen kanssaan tunsin sitä sielunveljeyttä vaikka hän oli kyllä niin ekstrovertti kuin voi olla mutta ilmeisesti vastakohdat sitten täydensivät toisiaan. Lapset tietysti ovat elämässäni etusijalla ja muuta en työn lisäksi jaksakkaan, perjantaita aina odottaa että saa sulkea puhelimen ja olla omissa oloissaan.
Eli summa summarum, minunkin sosiaalisten suhteideni määrä on hyvin pieni huolimatta siitä että joudun olemaan ja tutustumaan jatkuvasti uusiin ihmisiin.....työterveyshuollossa olen tästä puhunutkin että minulla on suuria vaikeuksia jaksaa olla ihmisten kanssa tekemisissä ja hoitaa työni vielä siinä samalla, pystyn kyllä naamioimaan tuntemukseni niin että ihmiset tuskin huomaavat miten minua ahdistaa.
Ja tuo puhelin, se todellakin stressaa olemassaolollaan, siihen on niin vaikea vastata ja mielummin aina teenkin niin että soittelen takaisinpäin kun olen sillä tuulella että pystyn ja jaksan puhua.
Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä
Niukkaa tuntuu näköjään olevan täällä monella. Vaikka mullakin on tietysti perhe ympärillä, kyllä sitä siitä ja introverttiudesta huolimatta aina välillä yksinäisyyttä tuntee. Lähinnä kaipaisi juuri samankaltaista ikäistään seuraa, ystäviä ja olisi kiva tuntea olevansa jollekin ihmisille oikeasti tärkeä, vilpittömästi. Nykyään kun tilanne omissa kaverisuhteissa on juuri se, että yhteydenotot tapahtuvat aina minun puolelta ja yleensä toinen ottaa yhteyttä vain silloin kun on apua vailla. Tai sitten olen se viimeinen "ilmaa" parempi vaihtoehto, kun yhtikös kukaan muu ei ole maisemissa. Se sattuu.sadepäivä kirjoitti:Sosiaalisia suhteita on aika niukasti. Toivoisin,että olisi enemmän. Varsinkin nyt on sellainen elämäntilanne, että arvostaisin suuresti, jos olisi enemmänkin kavereita ja mielellään ihan ystäviä.
Tilanteeni on kuitenkin siinä mielin hyvä, että olen löytänyt itselleni mieleistä tekemistä, harrastuksia, joiden parissa viihdynkin varsin hyvin. Mutta joskus olisi kiva jakaa ajatuksiaan ja vaikka kertoa jostain mielenkiintoiselta asiasta jollekin, kunnes taas muistaa ettei minulle ole ketään jolle kertoa. Olen vain huomannut että harva jakaa luonteenpiirteeni, arvomaailmani ja mielenkiinnonkohteeni varsinkaan näin nuorella iällä. Kaikkien kanssa pitäisi jatkuvasti kyllä olla tekemässä jotain ja menossa jonnekin, mutta ketään ei kiinnosta vaikka keskustella siitä että mitä sinä tunnet tai ajattelet mistäkin.
Kyllähän mullakin siis matkan varrella on enemmän kontakteja ollut kuin nämä mainitut tusina. Mutta kenenkään kanssa ei vain ole synkannut syvemmin henkisesti, ja ilman tätä yhteyttä ihmissuhde on minulle melkeimpä merkityksetön. Tunnen siis oloni "yksinäiseksi" myös silloin kun olen vääränlaisten ihmisten seurassa. Minusta vain tuntuu että moni on minunkin kuvioissa lähinnä vain mukana koska "kuuluvat pakettiin", perheeseen/sukuun tai muuten. Harva heistä muuten todennäköisesti minun kanssaan aikaansa viettäisi, ellei olisi tällaista "sidettä".
Olisi siis kiva löytää elämään ihmisiä, jotka tykkäisivät minusta aidosti. Siis pari hyvää ystävää olisi kiva, enempää en edes kaipaisi.
Minä taas olen usein kokenut olevani liian kypsä ikäisteni pariin. Mua ei vaan juuri yleensä kiinnosta ikäisteni jutut ja siksi tunnen olevani aina ryhmän ulkopuolella. Ammattikoulussakin vaikka yritin ottaa ahkerasti osaa muiden ikäisteni keskusteluihin, koin aina vain että he puhuvat ihan eri asioista kuin mistä minä olen kiinnostunut. Nyt reiluna parikymppisenä tunne on vain vahvistunut. Siinä missä muut ikäiseni kuluttuvat viikonloput pääasiassa juhlien ja bilettäen, kaupungilla yöllä rallia ajellen - minä katselen kotona elokuvia, saunon tai kehitän itseäni jossain. Toki monesti tulee kukuttua juuri lauantaisin itsekin, mutta aina olen jo ihmisten aikaan kuitenkin sunnuntaina ylhäällä. Kun taas kavereilta kyselee, he heräilevät vapaapäivinään arkenakin yleensä siinä vasta klo 13-15. Ja luonnollisesti illat (tai yöt) virahtaa heillä sinne klo 3-5.Dak kirjoitti:Olen kanssa miettinyt tuota että aika usein ystävystyy eri-ikäisen kanssa, liekö johtuu siitä että on normi-ihmisiä sosiaalisesti vuosia jäljessä, vai että jos satunnaisesti jonkun tapaa on hyvin todennäköistä että se nyt vaan on eri ikäinen.
Itsellä on siis kaikinpuolin vakaampi ja tasapainoisempi elämänrytmi (siis muille tylsä!) kuin muilla ikäisilläni.
Mulla sama tilanne ainoan "kaverini" kanssa. Sieltä päin kirjottelee just niitä tylsiä "onkos kiireitä, millois nähellään?" -viestejä, vaikka tietää itsekin ettei meillä ole enää juuri mitään yhteistä. Jos minä yritän joskus jotain järkevämpää kirjoittaa, vastaa siihen pelkällä hymiöllä - tai siis jos ylipäänsä viitsii vastata. Muistaa minut silloin kun itsellensä sopii, muuten on kuin minun ei olisikaan. Kuitenkaan kumpikaan ei saa välejä poikki, minä en koska se tarkoittaisi sitä että menettäisin lopullisesti ainoankin "kaverini" ja hän ei puolestaan, koska ollaan tunnettu 3-luokalta lähtien ja olen "hyvä varasuunnitelma" jos hänen kaikki muut 999 kaveria peruvat.Passepartout kirjoitti:Yhden vanhan kaverin kanssa roikutaan löysässä hirressä, mailaillaan tylsiä velvollisuuskuulumisviestejä muutaman kuukauden välein. Kummallakaan ei ole mielenkiintoa tavata, eikä kumpikaan saa katkaistua välejä.
Ainoa introvertti olen minäkin koko porukassani, ei siis ihme että kaikki oudoksuvat ja että minä olin pitänyt pitkään itseäni myös vääränlaisena. Jos itsekin seurustelisin, tuskin kaipaisin sen enempää sosiaalisia suhteita, koska tyttöystäväni olisi luonnollisesti myös paras ystäväni ja saisin häneltä kaiken kaipaamani rakkauden ja hellyyden. Pari oikeaa ystävää olisi myös tietysti aika jees.Passepartout kirjoitti:Kaikki tuntemani ihmiset tuntuvat olevan ekstrovertimpia kuin minä -voivat toki silti olla introvertteja, mutta eivät niin äärimmäisesti. Nyt kun olen parisuhteessa en kaipaa yhtään enempää sosiaalisia suhteita. Jos en olisi parisuhteessa, kaipaisin luultavasti jotain sellaista ystävää jonka kanssa voi puhua kaikesta.
Tää on muuten vaikea pointti. Itsekin kun introverttina kuitenkin kaipaa aina välillä jonkinlaisen annoksen sitä sosiaalisuutta, mutta kuitenkin tuntee niin helposti ahdistusta ihmispaljoudesta. Ei välttämättä siis varsinaisen pelon takia, vaan koen niin rasittavaksi ja väsyttäväksi sen yltiöpäisen melun ja puhetulvan mikä sieltä suunnasta jatkuvasti tulee. Sen takia en osaa olla vapautuneesti kuin korkeintaan muutaman hengen kanssa yhtaikaa, muuten menee aikalailla ihan lukkoon ja haluan vain paeta paikalta.Eveliina kirjoitti:Minulla on valtava määrä ihmisiä joiden kanssa olen tekemisissä työni kautta ja suuren osan heistä koen ystävikseni. Mutta en silti osaa pitää kiinni ihmissuhteista, olen jotenkin niin ahdistunut siitä ihmismäärästä joka minua ympäröi, työpäivän jälkeen olen aivan loppuun kaluttu ja en kaipaa muuta kuin hiljaisuutta ympärilleni.
Ompa mukava kuulla, että jollekin muullekin tämä on ongelma. Mä en kertakaikkiaan jaksa sitä puhelimen pirinää, joka soi välillä aivan alvariinsa näin arkena. Siksi viikonloput ovat yhtä juhlaa, kun kaikki paikat ovat kiinni niin kukaan ei voi soittaa. Toinen ärsyttävä asia asiaan liittyen on se, että toiset perheenjäsenet jaksavat soitella ihan jatkuvasti (päivittäin!) turhaakin turhempia asioitaan. Moni heistä soittaa koska kaipaa niin pahasti sosiaalisuutta, että haluavat vaan päästä kertomaan kaikki tekemisensä viimeisen viikon ajalta minulle puhelimessa. Toinen puoli taas puolestaan, koska he säälivät niin pahasti minua "yksinäistä vain kotona kyhnöttävää surkimusta". Asiaa olen toki yrittänyt oikaista, mutta eivät he sitä käsitä.Eveliina kirjoitti:Ja tuo puhelin, se todellakin stressaa olemassaolollaan, siihen on niin vaikea vastata ja mielummin aina teenkin niin että soittelen takaisinpäin kun olen sillä tuulella että pystyn ja jaksan puhua.
Telemarkkinoinnista luojan kiitos pääsin eroon kiellolla. Auttoi kummasti puhelimen sointiin.
Paikallaolijat
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 12 vierailijaa