sadepäivä kirjoitti:Sosiaalisia suhteita on aika niukasti. Toivoisin,että olisi enemmän. Varsinkin nyt on sellainen elämäntilanne, että arvostaisin suuresti, jos olisi enemmänkin kavereita ja mielellään ihan ystäviä.
Niukkaa tuntuu näköjään olevan täällä monella. Vaikka mullakin on tietysti perhe ympärillä, kyllä sitä siitä ja introverttiudesta huolimatta aina välillä yksinäisyyttä tuntee. Lähinnä kaipaisi juuri samankaltaista ikäistään seuraa, ystäviä ja olisi kiva tuntea olevansa jollekin ihmisille oikeasti tärkeä, vilpittömästi. Nykyään kun tilanne omissa kaverisuhteissa on juuri se, että yhteydenotot tapahtuvat aina minun puolelta ja yleensä toinen ottaa yhteyttä vain silloin kun on apua vailla. Tai sitten olen se viimeinen "ilmaa" parempi vaihtoehto, kun yhtikös kukaan muu ei ole maisemissa. Se sattuu.
Tilanteeni on kuitenkin siinä mielin hyvä, että olen löytänyt itselleni mieleistä tekemistä, harrastuksia, joiden parissa viihdynkin varsin hyvin. Mutta joskus olisi kiva jakaa ajatuksiaan ja vaikka kertoa jostain mielenkiintoiselta asiasta jollekin, kunnes taas muistaa ettei minulle ole ketään jolle kertoa. Olen vain huomannut että harva jakaa luonteenpiirteeni, arvomaailmani ja mielenkiinnonkohteeni varsinkaan näin nuorella iällä. Kaikkien kanssa pitäisi jatkuvasti kyllä olla tekemässä jotain ja menossa jonnekin, mutta ketään ei kiinnosta vaikka keskustella siitä että mitä sinä tunnet tai ajattelet mistäkin.
Kyllähän mullakin siis matkan varrella on enemmän kontakteja ollut kuin nämä mainitut tusina. Mutta kenenkään kanssa ei vain ole synkannut syvemmin henkisesti, ja ilman tätä yhteyttä ihmissuhde on minulle melkeimpä merkityksetön. Tunnen siis oloni "yksinäiseksi" myös silloin kun olen vääränlaisten ihmisten seurassa. Minusta vain tuntuu että moni on minunkin kuvioissa lähinnä vain mukana koska "kuuluvat pakettiin", perheeseen/sukuun tai muuten. Harva heistä muuten todennäköisesti minun kanssaan aikaansa viettäisi, ellei olisi tällaista "sidettä".
Olisi siis kiva löytää elämään ihmisiä, jotka tykkäisivät minusta aidosti. Siis pari hyvää ystävää olisi kiva, enempää en edes kaipaisi.
Dak kirjoitti:Olen kanssa miettinyt tuota että aika usein ystävystyy eri-ikäisen kanssa, liekö johtuu siitä että on normi-ihmisiä sosiaalisesti vuosia jäljessä, vai että jos satunnaisesti jonkun tapaa on hyvin todennäköistä että se nyt vaan on eri ikäinen.
Minä taas olen usein kokenut olevani liian kypsä ikäisteni pariin. Mua ei vaan juuri yleensä kiinnosta ikäisteni jutut ja siksi tunnen olevani aina ryhmän ulkopuolella. Ammattikoulussakin vaikka yritin ottaa ahkerasti osaa muiden ikäisteni keskusteluihin, koin aina vain että he puhuvat ihan eri asioista kuin mistä minä olen kiinnostunut. Nyt reiluna parikymppisenä tunne on vain vahvistunut. Siinä missä muut ikäiseni kuluttuvat viikonloput pääasiassa juhlien ja bilettäen, kaupungilla yöllä rallia ajellen - minä katselen kotona elokuvia, saunon tai kehitän itseäni jossain. Toki monesti tulee kukuttua juuri lauantaisin itsekin, mutta aina olen jo ihmisten aikaan kuitenkin sunnuntaina ylhäällä. Kun taas kavereilta kyselee, he heräilevät vapaapäivinään arkenakin yleensä siinä vasta klo 13-15. Ja luonnollisesti illat (tai yöt) virahtaa heillä sinne klo 3-5.
Itsellä on siis kaikinpuolin vakaampi ja tasapainoisempi elämänrytmi (siis muille tylsä!) kuin muilla ikäisilläni.
Passepartout kirjoitti:Yhden vanhan kaverin kanssa roikutaan löysässä hirressä, mailaillaan tylsiä velvollisuuskuulumisviestejä muutaman kuukauden välein. Kummallakaan ei ole mielenkiintoa tavata, eikä kumpikaan saa katkaistua välejä.
Mulla sama tilanne ainoan "kaverini" kanssa. Sieltä päin kirjottelee just niitä tylsiä "onkos kiireitä, millois nähellään?" -viestejä, vaikka tietää itsekin ettei meillä ole enää juuri mitään yhteistä. Jos minä yritän joskus jotain järkevämpää kirjoittaa, vastaa siihen pelkällä hymiöllä - tai siis jos ylipäänsä viitsii vastata. Muistaa minut silloin kun itsellensä sopii, muuten on kuin minun ei olisikaan. Kuitenkaan kumpikaan ei saa välejä poikki, minä en koska se tarkoittaisi sitä että menettäisin lopullisesti ainoankin "kaverini" ja hän ei puolestaan, koska ollaan tunnettu 3-luokalta lähtien ja olen "hyvä varasuunnitelma" jos hänen kaikki muut 999 kaveria peruvat.
Passepartout kirjoitti:Kaikki tuntemani ihmiset tuntuvat olevan ekstrovertimpia kuin minä -voivat toki silti olla introvertteja, mutta eivät niin äärimmäisesti. Nyt kun olen parisuhteessa en kaipaa yhtään enempää sosiaalisia suhteita. Jos en olisi parisuhteessa, kaipaisin luultavasti jotain sellaista ystävää jonka kanssa voi puhua kaikesta.
Ainoa introvertti olen minäkin koko porukassani, ei siis ihme että kaikki oudoksuvat ja että minä olin pitänyt pitkään itseäni myös vääränlaisena. Jos itsekin seurustelisin, tuskin kaipaisin sen enempää sosiaalisia suhteita, koska tyttöystäväni olisi luonnollisesti myös paras ystäväni ja saisin häneltä kaiken kaipaamani rakkauden ja hellyyden. Pari oikeaa ystävää olisi myös tietysti aika jees.
Eveliina kirjoitti:Minulla on valtava määrä ihmisiä joiden kanssa olen tekemisissä työni kautta ja suuren osan heistä koen ystävikseni. Mutta en silti osaa pitää kiinni ihmissuhteista, olen jotenkin niin ahdistunut siitä ihmismäärästä joka minua ympäröi, työpäivän jälkeen olen aivan loppuun kaluttu ja en kaipaa muuta kuin hiljaisuutta ympärilleni.
Tää on muuten vaikea pointti. Itsekin kun introverttina kuitenkin kaipaa aina välillä jonkinlaisen annoksen sitä sosiaalisuutta, mutta kuitenkin tuntee niin helposti ahdistusta ihmispaljoudesta. Ei välttämättä siis varsinaisen pelon takia, vaan koen niin rasittavaksi ja väsyttäväksi sen yltiöpäisen melun ja puhetulvan mikä sieltä suunnasta jatkuvasti tulee. Sen takia en osaa olla vapautuneesti kuin korkeintaan muutaman hengen kanssa yhtaikaa, muuten menee aikalailla ihan lukkoon ja haluan vain paeta paikalta.
Eveliina kirjoitti:Ja tuo puhelin, se todellakin stressaa olemassaolollaan, siihen on niin vaikea vastata ja mielummin aina teenkin niin että soittelen takaisinpäin kun olen sillä tuulella että pystyn ja jaksan puhua.
Ompa mukava kuulla, että jollekin muullekin tämä on ongelma. Mä en kertakaikkiaan jaksa sitä puhelimen pirinää, joka soi välillä aivan alvariinsa näin arkena. Siksi viikonloput ovat yhtä juhlaa, kun kaikki paikat ovat kiinni niin kukaan ei voi soittaa. Toinen ärsyttävä asia asiaan liittyen on se, että toiset perheenjäsenet jaksavat soitella ihan jatkuvasti (päivittäin!) turhaakin turhempia asioitaan. Moni heistä soittaa koska kaipaa niin pahasti sosiaalisuutta, että haluavat vaan päästä kertomaan kaikki tekemisensä viimeisen viikon ajalta minulle puhelimessa. Toinen puoli taas puolestaan, koska he säälivät niin pahasti minua "yksinäistä vain kotona kyhnöttävää surkimusta". Asiaa olen toki yrittänyt oikaista, mutta eivät he sitä käsitä.
Telemarkkinoinnista luojan kiitos pääsin eroon kiellolla. Auttoi kummasti puhelimen sointiin.