Intorvertti vastoinkäymisissä

[Mörkö]

Colitis ulserosa o/

[Mawerick]

Minulla on paha tapa vetäytyä täysin omiin oloihini, tavallaan ikään kuin oikein kadota maan alle siksi aikaa, että saan vastoinkäymiset, ongelmatilanteet ja muut stressitekijät selvitettyä.

Mä teen aivan samoin. En välttämättä fyysisesti vetäydy pois, mutta ikäänkuin sulkeudun ja toimin automaattiohjauksella kunnes saan asiat mietittyä selviksi. Ulospäin tätä ei yleensä huomaa mitenkään, etenkään ne jotka eivät mua tunne kunnolla.

[niksuu93]

Minulla on paha tapa vetäytyä täysin omiin oloihini, tavallaan ikään kuin oikein kadota maan alle siksi aikaa, että saan vastoinkäymiset, ongelmatilanteet ja muut stressitekijät selvitettyä.

Mä teen aivan samoin. En välttämättä fyysisesti vetäydy pois, mutta ikäänkuin sulkeudun ja toimin automaattiohjauksella kunnes saan asiat mietittyä selviksi. Ulospäin tätä ei yleensä huomaa mitenkään, etenkään ne jotka eivät mua tunne kunnolla.

Minä vetäydyn ihan fyysisestikin pois kuvioista, riippuu tietysti tilanteesta miten pahasti. Kaikki päivittäiset askareet hoidan kuten kerroit automaattiohjauksella ihan kuin robotti, mutta pään sisällä puntaroin kokoajan. Uskon, että ainakin läheiset huomaavat minusta heti eron milloin menee hyvin ja milloin huonommin.

[Ville vain]

Onko muilla introverteillä Crohnin tautia tai Colitis Ulserosaa? Itse pääsin työkyvyttömyys eläkkeelle 2vuotta sitten, jee ei tarvitse murehtia toisten murheita.

On, koliitti. Oma teoriani on, että jatkuva stressaaminen, herkistely, murehtiminen, liika-analysointi ja muu kuhina pään sisällä aiheutti sairastumisen. Lääkäri on tietty eri mieltä.

[niksuu93]

Oma teoriani on, että jatkuva stressaaminen, herkistely, murehtiminen, liika-analysointi ja muu kuhina pään sisällä aiheutti sairastumisen. Lääkäri on tietty eri mieltä.

Hyvin samoilla linjoilla, tosin omaan sairastumiseen vaikutti myös sukurasite. Isällä Colitis Ulserosa ja hänen veljellään sitten Crohn. Mutta varmasti on nuoruuden ikävät kokemukset, kuten kiusaaminen, stressaaminen omasta ja läheisten jaksamisesta sekä opiskelusta ja muut terveyshuolet olleet omalta osaltaan luomassa ihanteellisia olosuhteita taudin aktivoitumiselle.

Stressi ja kiirehän lääkäreiden mukaan pahentavat oireilua, mutta eivät ole varsinaisesti sairauden aiheuttajia. Liekkö mikä sitten totta.

[Mörkö]

Oma teoriani on, että jatkuva stressaaminen, herkistely, murehtiminen, liika-analysointi ja muu kuhina pään sisällä aiheutti sairastumisen. Lääkäri on tietty eri mieltä.

Hyvin samoilla linjoilla, tosin omaan sairastumiseen vaikutti myös sukurasite. Isällä Colitis Ulserosa ja hänen veljellään sitten Crohn. Mutta varmasti on nuoruuden ikävät kokemukset, kuten kiusaaminen, stressaaminen omasta ja läheisten jaksamisesta sekä opiskelusta ja muut terveyshuolet olleet omalta osaltaan luomassa ihanteellisia olosuhteita taudin aktivoitumiselle.

Stressi ja kiirehän lääkäreiden mukaan pahentavat oireilua, mutta eivät ole varsinaisesti sairauden aiheuttajia. Liekkö mikä sitten totta.

Minulla on todettu colitis ulcerosa. Näyte otettu ja näin ihan kivasti siitä kamerasta itsekkin kun sinne mentiin.......(oli muuten kovin kipu mitä olen koskaan kokenut)

Siitä on nyt 10 vuotta, enkä ole noin kuuteen vuoteen huomannut minkäänlaisia oireita.
Suolistossamme elää meidän "toiset aivomme". Se miten kohtaat stressaavat tilanteet vaikuttaa myös suolistoon. Olen iso meditaation ja minfullnessin puolestapuhuja joten laitampa tähänkin:
Ota kaikki, mikä tulee vastaan, sellaisena kuin se on. Älä tuomitse tunteita tai ajatuksia. Älä "stressaa stressistä", eli siis jos tuntuu pahalta, niin hyväksy se. Nyt tuntuu tältä. Opi elämään kehosi kanssa. Se kuitenkin kulkee koko ajan mukanasi. Se on ystäväsi.

Itse ainakin yritin pitkään vältellä pahoja tunteita (ehkä vielä vähän niin teenkin), mutta kokemuksen myötä olen huomannut, että se vain pahentaa asiaa. Ikäviä tunteita on vaikea kohdata. Se etu meillä introilla kai on, että olemme hyvin sinut meidän sisäisen maailmamme kanssa. Itselleni vain ne tunteet on jotenkin tuntunut irrationaalisilta ja epäloogisilta. Olen vältellyt niitä. Niitä ei kuitenkaan voi paeta. Ne on hyväksyttävä.

[aura]

^
Komppaan Mörköä, tunteet on tehty tunnettavaksi. Ja usein tuntuu, että kun ottaa siihen tunteeseen, vaikka ahdistukseen, tutkivan otteen, se vähän lievittää, siihen saa sellaista etäisyyttä, eikä siihen samaistu niin paljoa.

Olen kyllä itse ollut yks huolestuja pahimmasta päästä, ja edelleenkin kärsin aika ajoin kaikista psykosomaattisista oireista, kun en osaa pitää mielikuvitustani kurissa. Muistan viimeksi 2014 kesälomalla olleeni ihan hullun stressaantunut, vaikka mulla ei ollut kertakaikkiaan mitään syytä. Ajattelin vain niin paljon stressaavia asioita, että kokoajan oli vähän sähköinen olo.

Vastoinkäymisissä mulla on taipumusta sellaiseen lapaset tiskiin-ajatteluun, mutta ajan ja kokemuksen myötä on oppinut kehittämään selviytymisstrategioita ja saanut myös itseluottamusta sitä kautta, kun on selvinnyt aiemmista haasteista. Kuitenkin, edelleen pitää muistuttaa itseään milloin missäkin tilanteessa, että tää ei ole nyt mikään rubikin kuutio, ja että en ole liian tyhmä selvittämään asiaa. Mulla on todella pinttynyt käsitys itsestäni "vähän vajaana" ja evona, minkä vuoksi ensimmäinen ajatus on aina, että vitsi en varmana selviä tästä.

Muutokset on ihan jees, mutta huomaan, että jos niitä on liikaa pienen ajan sisällä, niin vaikka ne olisi kaikki hyviä, saatan mennä hieman hämilleni ja kokea stressiä siitä, etten pysy ihan kärryillä.

[Passepartout]

Minulla on taipumus vastoinkäymisten edessä yleensä kyseenalaista onko koko juttu ollenkaan vaivan arvoinen. En ole yhtään sellaista "koskaan ei saa antaa periksi" -tyyppiä. Tavallaan pidän sitä aika hyvänäkin piirteenä. Tietysti on surullista että mikään ei ole minulle niin tärkeää että jaksaisin puskea läpi harmaan kiven mutta jotain loistokasta on siinä, että vaan toteaa "ja vitut" ja vaihtaa suuntaa.

Ylenmääräisesti huolehtimisesta kärsin minäkin. Minulla on hämärä muistikuva että Temple Grandin sanoi jossain että hänellä on ylikehittynyt mantelitumake mikä aiheuttaa ahdistuneisuutta, mikä pysyy lääkkeillä kurissa. Mietin että itselläkin on taustalla varmaan jotain sellaista, koska tuo ahdistuneisuus ei tunnu olevan missään suhteessa tapahtumiin. Tähänkin Mindfulness auttaa ainakin jossain määrin; voin katsoa sitä ahdistusta ja todeta itselleni, että tunnen ahdistusta/olen huolissani, mutta ei se välttämättä tarkoita että siihen olisi mitään syytä. Hirveän uuvuttaa se tietysti silti on.

[niksuu93]

Minulla on todettu colitis ulcerosa. Näyte otettu ja näin ihan kivasti siitä kamerasta itsekkin kun sinne mentiin.......(oli muuten kovin kipu mitä olen koskaan kokenut)

Jos tähystyskipua meinaat, on koettu. Itseasiassa jo kolme kertaa, ja viime kerta ehdottomasti pahin. Mitkään opiaatit suoraan suoneen eivät pärjänneet sille kamalalle kivulle, johon itsestäni tuntui että olin lähellä kuolla...

tunteet on tehty tunnettavaksi. Ja usein tuntuu, että kun ottaa siihen tunteeseen, vaikka ahdistukseen, tutkivan otteen, se vähän lievittää, siihen saa sellaista etäisyyttä, eikä siihen samaistu niin paljoa.

Minullakin kesti aikansa tajuta tämä aika yksinkertainen pointti. Aiemmin ikäänkuin "pakenin" sitä ahdistusta, välttelin viimeiseen asti sitä aiheuttavia tekijöitä ja työnsin ikävät ajatukset väkisen pois mielestä käsittelemättä niitä. Ja kaikkihan tietää miten siinä käy kun kertoo aivoilleen, "että et saa ajatella sitä, ajatuksen on kuoltava". No sehän vain vahvistuu ja oravanpyörä on valmis. Nyttemmin kun olen ottanu tyystin erilaisen, vastaanottavan ja sallivan kannan myös kaikille ikäville ajatuksille ja tunteille, ne menettävät tavallaan voimansa. Vaikka ahdistus, sehän on vain tunne eikä voi sinua satuttaa. Kun oikein tahallaan pyörittelee ahdistavia asioita ja huolenaiheitaan päässä, aivot tylsistyvät asiaan eivätkä jaksa reagoida niihin enää niin voimakkaasti. Juuri tähänhän perustuu monet käyttäytymisterapiat, siedätykseen ja pikkuhiljaa totutukseen.

Vastoinkäymisissä mulla on taipumusta sellaiseen lapaset tiskiin-ajatteluun

Mää toimin valitettavasti edelleen näin. Romahdan usein täysin negatiivisesta palautteesta ja joillekin muille varmaankin hyvin merkityksettömistä vastoinkäymisestä, jolloin ensimmäinen ajatus aivoillani on: "Antaa olla, ei tästä tule mitään - ihan sama". Ehkä se vaan on kun on saanut niin monta kertaa pettyä, niin ei enää oikein osaakaan suhtautua asioihin positiivisemmassa valossa. Yritän kyllä kokoajan ja hyvällä hetkellä tuntuukin ettei minussa mitään vikaa olekaan. Mutta kaikki sama muistuu taas takaisin voimakkaasti mieleen, kun vain kerran mokaa/epäonnistuu jossain.

Voisi melkeimpä sanoa, että vaikka 100 palautteesta 99 olisi positiivista ja vain se yksi negatiivinen, annan kuitenkin enemmän painoarvoa sille yhdelle huonolle kuin että muistelisin onnistumisiani. Ärsyttävä keino ajatella todella.

Ylenmääräisesti huolehtimisesta kärsin minäkin. Minulla on hämärä muistikuva että Temple Grandin sanoi jossain että hänellä on ylikehittynyt mantelitumake mikä aiheuttaa ahdistuneisuutta, mikä pysyy lääkkeillä kurissa. Mietin että itselläkin on taustalla varmaan jotain sellaista, koska tuo ahdistuneisuus ei tunnu olevan missään suhteessa tapahtumiin.

Tuttuja tuntemuksia. Yleistynyt ahdistuneisuus täälläkin, eikä korrelisoi mitenkään tapahtumiin. Tietysti epämukavammat tilanteet nostaa sitä enemmän pintaan, mutta vaikka olisin rauhassa kotona se on silti aina läsnä. Ainut keino olisi vaientaa se olemalla jatkuvasti lääkittynä, mutta lääkkeistä aiheutuvien sivuvaikutusten myötä ei ole sen arvoista.

[inda]

Ota kaikki, mikä tulee vastaan, sellaisena kuin se on. Älä tuomitse tunteita tai ajatuksia. Älä "stressaa stressistä", eli siis jos tuntuu pahalta, niin hyväksy se. Nyt tuntuu tältä.

Itse en ole koskaan perehtynyt mindfullnessiin tai meditaatioon, koska en vaan jaksa kiinnostua niistä, mutta tällaiseen samanlaiseen ajattelumalliin oon pyrkinyt. Joskus onnistun siinä erittäin hyvin ja joskus vähän vähemmän hyvin. Mutta harjoitus tekee varmasti tässäkin asiassa mestarin.

Romahdan usein täysin negatiivisesta palautteesta ja joillekin muille varmaankin hyvin merkityksettömistä vastoinkäymisestä, jolloin ensimmäinen ajatus aivoillani on: "Antaa olla, ei tästä tule mitään - ihan sama".

Mulla oli aikaisemmin samanlaisia tuntemuksia negatiivisesta palautteesta. Siitä ei vaan mitenkään pystynyt pääsemään yli ja usein märehdin saamaani palautetta viikkotolkulla.

Nyt mä pyrin ajattelemaan, että kaikki palaute on hyvästä. Positiivinen palaute on hyvä asia, koska se saa tuntemaan, että on onnistunut jossain. Ja negatiivinen palaute on hyvä asia, koska silloin on mahdollisuus kehittää itseään. Mutta muutos ajatteluuni ei ole tullut silmänräpäyksessä ja vaatii edelleenkin harjoittelua päivittäin, koska vanhoihin tottumuksiin on niin helppo palata.