Sosiaalisuutta tarvitseva introvertti

[Passepartout]

INTJ:lle tyypillisesti minulle ei tuota mitään vaikeuksia potkia joitakin ihmisiä elämästäni pihalle. Usein olen kuitenkin jo valmiiksi miettinyt ja pohtinut asiaa eri kanteilta kauan, joten teko on harkittu.

Hauska että joku muukin tekee tuota. En ollutkaan tullut ajatelleeksi, että tuo ihmissuhteiden heivaamisen helppous on INTJ -piirre mutta nyt kun sanoit, se käy täysin järkeen. Itse olen aina välillä miettinyt että olenko jopa jotenkin psykopaattinen kun minun on niin helppo katkaista välit ihmisiin. Se kun on sarjassamme tekoja, jotka yleensä saa syvää paheksuntaa osakseen. Erityisesti jos heivaa ihmisiä jotka on tuntenut lapsesta asti. Ilmeisesti niitä pitäisi vaan sietää hamaan hautaan asti. En käsitä miksi pitäisi pitää yllä ihmissuhteita joista ei saa mitään.

Tästä sosiaalisuuden tarvitsemisesta: huomasin taas tänään kun menin bussilla kaupunkiin miten hauska minusta on katsella ihmisiä. Ja ihmisiin tutustumisessa on kyllä sekin hyvä puoli että vaikka niiltä ei mitään tähdellistä oppisikaan, jotain uutta informaatiota tulee aina. Kaltaiselleni informaationarkkarille se on hyvä asia. Joskus on ihan hauskaa kun joku ääriekstrovertti leväyttää ensitapaamisella koko elämäntarinansa sinulle. Kunhan sitä ihmistä ei sitten tarvitse nähdä enää sen jälkeen ainakaan kovin usein.

[niksuu93]

Ah, ihanaa löytää tällainen keskustelu ja samanhenkisiä ihmisiä!
Mä olen tuon etusivulla tehdyn testin mukaan ambivertti, vaikka oon kyllä jo teinistä pitäen tiennyt olevani introvertti. MBTI luokituksen mukaan olen INTJ (joskus saanut tulokseksi myös ENTP ja INFJ riippuen vähä millä sivustolla on testin tehnyt), mutta kyllä tuo INTJ persoonallisuuden kuvaus mua parhaiten kuvaa.

Mä olen tuntenut itseni friikiksi lähes koko ikäni. Olen ollut se porukan outolintu. Jonkinlaisen selityksen tähän antoikin tuon oman MBTI luokituksen löytäminen. Oli kuin viimeisetkin palapelin palaset olisi loksahdelleet omasta persoonasta paikalleen. Silloin viimeistään ymmärsin kuka olen ja hyväksyin itseni sellaisena kuin olen, koska mun kaltaisia tai saman ajattelutyypin omaavia naisia ei nyt vaan niin hirveästi ole.

Mukavaa että tänne eksyy kokoajan lisää "friikkejä". Tämä on tosiaan hieno paikka, sillä täällä ketään ei pidetä outolintuna eikä omia kokemuksia katsota kieroon. Mielenkiintoista myös kerrankin kuulua enemmistöön, nimittäin INTJ olen itsekin. Kyllä introvertteja on itseasiassa yllättävänkin paljon, moni vain hoksaa sen myöhemmin. Emme myöskään pidä meteliä itsestämme, joten emme tule samalla lailla kuulluksi kuin ekstrovertit. Osa puolestaan näyttelee ekstroverttia vaihtelevin tuloksin saadakseen paremmin hyväksyntää muilta.

Mä viihdyn pitkiäkin aikoja yksin mutta jossain vaiheessa seinät alkaa kaatua päälle ja on pakko päästä kämpästä ulos ihmisten ilmoille. Ihminen voi tuntea itsensä ihan yhtä yksinäiseksi ihmismassan ympäröimänä kuin kotonaankin.
Musta on kivaa tavata erilaisia ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan. Arvostan erilaisia näkemyksiä ja ideoita. Musta on myös hauskaa seurata erilaisten ihmisiä ja heidän ryhmädynamiikkaansa ja siten miten se muodostuu. Vaikka tykkäänkin tavata uusia ihmisiä, mulle harvemmin syntyy pysyviä ihmissuhteita niistä.

Mulla riippuu pitkälti sen hetkisestä elämäntilanteesta miten pitkään viihdyn yksin. Jos on tapahtunut paljon asioita, on pitänyt olla menossa pitkään tai vain muuten on vaadittu sosiaalisuutta yli äyräiden, menee helposti kaksi kolmekin viikkoa yksin hiljaisuudessa. Tänä aikana saatan oikeasti käydä vain kaupassa ja soittaa pakolliset puhelut - mielelläni en sitäkään. Joskus tulee kuitenkin tilanteita, jolloin yksin on ollut liian kauan - tai kuten tykkään sanoa: aivot on ylilatautuneet (150-200%) niin on tavallaan kivakin lähteä käyttämään ylimääräistä energiaa. Suhteellisen harvoin tätä kuitenkin tapahtuu ja useimmiten onkin niin, että vähemmän sitä omaa aikaa jää kuin olisi tarvis.

INTJ:lle tyypillisesti minulle ei tuota mitään vaikeuksia potkia joitakin ihmisiä elämästäni pihalle. Usein olen kuitenkin jo valmiiksi miettinyt ja pohtinut asiaa eri kanteilta kauan, joten teko on harkittu.

Tätä en tavallaan pysty itse allekirjoittamaan. Toki mietin ja pohdin tällaisia asioita pitkään ja hartaasti, joten lopullinen päätös saattaakin tulla sitten hyvin nopeasti. Mutta jään kuitenkin siis helposti ajattelemaan, aiheutanko toiselle mielipahaa jos vaikka katkaisen välit johonkin. En tee sitä luonteeni puolelta vaan enemmänkin huonon itsetunnon takia tulee alitajuisesti ajateltua aivan liikaa mitä muut miettii minusta ja tekemisistäni.

Tästä sosiaalisuuden tarvitsemisesta: huomasin taas tänään kun menin bussilla kaupunkiin miten hauska minusta on katsella ihmisiä. Ja ihmisiin tutustumisessa on kyllä sekin hyvä puoli että vaikka niiltä ei mitään tähdellistä oppisikaan, jotain uutta informaatiota tulee aina. Kaltaiselleni informaationarkkarille se on hyvä asia. Joskus on ihan hauskaa kun joku ääriekstrovertti leväyttää ensitapaamisella koko elämäntarinansa sinulle. Kunhan sitä ihmistä ei sitten tarvitse nähdä enää sen jälkeen ainakaan kovin usein.

Minusta on kanssa kiva seurata ihmisten tekemisiä sivusta, mutta en useinkaan halua ottaa sen lähempää kompaktia heihin. Hyvä esimerkki juuri tuo kaupungilla käynti, sillä monesti kun olen "ylilatautunut" mielelläni seuraan tapahtumavirtaa torilla ja muilla yleisillä paikoilla - asioiden hoitamisen ohessa.

Noita ääriekstrovertteja on tullut moniakin vastaan ja voin sanoa että ääri-introverttina ei oikein nappaa. On hyvin vaikea käsitellä sitä kaikkea informaatiota mitä sieltä toisen suusta tulee, kun toinen puhuu ja puhuu vain ilman keskeytystä. Tällaisen kohdatessani aivoni näyttävät miltein samalta kuin tässä hymiössä.

[Merelda]

Mukavaa että tänne eksyy kokoajan lisää "friikkejä". Tämä on tosiaan hieno paikka, sillä täällä ketään ei pidetä outolintuna eikä omia kokemuksia katsota kieroon. Mielenkiintoista myös kerrankin kuulua enemmistöön, nimittäin INTJ olen itsekin. Kyllä introvertteja on itseasiassa yllättävänkin paljon, moni vain hoksaa sen myöhemmin. Emme myöskään pidä meteliä itsestämme, joten emme tule samalla lailla kuulluksi kuin ekstrovertit. Osa puolestaan näyttelee ekstroverttia vaihtelevin tuloksin saadakseen paremmin hyväksyntää muilta.

Kiitos. Juu, huomasin kans, että täällä INTJ:t taitaa olla enemmistössä

INTJ:lle tyypillisesti minulle ei tuota mitään vaikeuksia potkia joitakin ihmisiä elämästäni pihalle. Usein olen kuitenkin jo valmiiksi miettinyt ja pohtinut asiaa eri kanteilta kauan, joten teko on harkittu.

Tätä en tavallaan pysty itse allekirjoittamaan. Toki mietin ja pohdin tällaisia asioita pitkään ja hartaasti, joten lopullinen päätös saattaakin tulla sitten hyvin nopeasti. Mutta jään kuitenkin siis helposti ajattelemaan, aiheutanko toiselle mielipahaa jos vaikka katkaisen välit johonkin. En tee sitä luonteeni puolelta vaan enemmänkin huonon itsetunnon takia tulee alitajuisesti ajateltua aivan liikaa mitä muut miettii minusta ja tekemisistäni.

Olen jäsenenä eräässä kansainvälisessä INTJ keskusteluryhmässä ja siellä asiasta oli jokin aika sitten keskustelua. Ainakin siellä suuri osa jäsenistä oli tätä mieltä ja tunnistin kyllä itsenikin tuosta. Toki ihmiset on erilaisia ja kukin toimii tavallaan.
Mä en enää ajattele jälkeenpäin sitä aiheutinko toiselle mielipahaa,katkaisemalla välit, koska siis yleensä kun teen tämän harkitun teon, niin olen itse jo joutunut pahoittamaan mieleni monta kertaa tämän toisen henkilön toimesta. Olen joutunut punnitsemaan ja miettimään, antamaan anteeksi ja yrittänyt rakentaa ihmissuhdetta uudelleen. Kuten sinullakin, kuitenkin lopullinen ratkaisu saattaa tulla hyvin äkkiä( ehkä henkilö tekee jonkun lopullisen teon joka horjuttaa ihmissuhdetta niin, että se on niin sanottu viiminen niitti).
Yritän tulla kaikkien kanssa toimeen, mutta juttu nyt vaan on niin ,että toiset ihmiset ovat niin itsekkäitä ja inhottavia,eivätkä näe omaa nenänvarttaan pidemmälle. He pettävät luottamuksesi, puhuvat sinusta pahaa selkäsi takana ja luulevat ettet saa tietää. Toiset voivat olla väkivaltaisia ja uhkailevat ja kiristävät. Olen myös muutamia kertoja kohdannut ihan oikeasti vakavasti luonnehäiriöisiä. Tämän kaltaisista ihmisistä on parempi pysyä kaukana ihan oman itsensä takia. Tämän on elämä minulle opettanut välillä vaikeimman kautta. Lopulta se raja vaan tulee vastaan. Lopulta opin luottamaan omaan intuitioon asioiden ja ihmisten kanssa ja se on toiminut.

Minusta on kanssa kiva seurata ihmisten tekemisiä sivusta, mutta en useinkaan halua ottaa sen lähempää kompaktia heihin. Hyvä esimerkki juuri tuo kaupungilla käynti, sillä monesti kun olen "ylilatautunut" mielelläni seuraan tapahtumavirtaa torilla ja muilla yleisillä paikoilla - asioiden hoitamisen ohessa.

Noita ääriekstrovertteja on tullut moniakin vastaan ja voin sanoa että ääri-introverttina ei oikein nappaa. On hyvin vaikea käsitellä sitä kaikkea informaatiota mitä sieltä toisen suusta tulee, kun toinen puhuu ja puhuu vain ilman keskeytystä. Tällaisen kohdatessani aivoni näyttävät miltein samalta kuin tässä hymiössä.

Ihmisten seuraaminen sivusta on minunkin mielestäni viihdyttävää ajanvietettä. Ei tarvitse itse välttämättä osallistua touhuun mitenkään ja silti viihtyy.



Minulle on monta kertaa käynyt kaupungilla niin, että jostain syystä ihmiset tulee juttelemaan mulle. Siis ihan ventovieraat! En tiedä mikä siinä on. Läheiseni sanovat ,että se kuulemma johtuu siitä ,että mulla on niin ystävälliset kasvot. Tiedä sitten pitääkö paikkansa, koska tapahtuman jälkeen olen lähinnä ärsyyntynyt.
Toinen mitä en myöskään ymmärrä on se, että kun tapanani nyt on useimmiten kuunnella musiikkia liikkuessani ihmisten ilmoilla (luulin et se on hyvä tapa pitää ihmiset kauakana, ilmeisesti ei) niin ihmiset tulee silloinkin luokseni ja yrittävät jutella minulle.
Tai jos vaikka olen bussipysäkillä, jossa nyt varmasti on muitakin ihmisiä, niin miksi ne kysyvät minulta bussien menemisistä, kun takana on muitakin ihmisiä, jotka eivät seisoskele nappikuulokkeet korvilla. En ymmärrä.

[Passepartout]

Minulle on monta kertaa käynyt kaupungilla niin, että jostain syystä ihmiset tulee juttelemaan mulle. Siis ihan ventovieraat! En tiedä mikä siinä on. Läheiseni sanovat ,että se kuulemma johtuu siitä ,että mulla on niin ystävälliset kasvot. Tiedä sitten pitääkö paikkansa, koska tapahtuman jälkeen olen lähinnä ärsyyntynyt.

Mullekin käy kanssa noin yllättävän usein, varsinkin nyt kun kulkee koiran kanssa. Naamastani selvästikään ei näy millainen ylimielinen besserwisser olen.

Tuosta ihmissuhteiden heivaamisesta: siihen saattaa ikäkin vaikuttaa, miten helppoa se on. Ja tietysti vaikka joku piirre olisi yleistä INTJ:llä, ei se tarkoita sitä että KAIKILLA INTJ:llä olisi se ominaisuus.

Mä kun olen ikävä ja huono ihminen en yleensä piittaa pätkääkään siitä, mitä se heivattu ajattelee. Yleensä siinä kohtaa on mitta niin täynnä ja kuppi nurin. Sitä saa mitä tilaa. Lähinnä saatan epäröidä siksi, että mitä MUUT sanoo. Äitini saattaa kysellä vuosien jälkeenkin jostain tyypistä: "No oletkos nyt ollut yhteyksissä Jukka-Marjukkaan, mitä sille kuuluu?" Sitten selitän taas kerran, että en ole ollut yhteyksissä kun panin välit siihen poikki. Ja sitten taas ihmetellään että voi nyt sentään. Enkä siis tarkoita mitään entisiä poikaystäviä, vaan ihan vaan kavereita. En ymmärrä, miksei ystäviä saisi heivata. Kaikki ymmärtää jos jätät poikakaverisi, mutta tyttökavereissa, varsinkin lapsuudesta asti tutuissa, pitäisi roikkua hamaan ikuisuuteen. Sukulaisista nyt puhumattakaan.

En oikeastaan ymmärrä sitäkään miksi ihmistä ei saa avioerotilanteessa jättää sillä että häipyy ja jättää lapun pöydälle. Siis jos ei ole lapsia. Ei ne asiat puhumalla parane, siinä vaan revitään molempia rikki jos yritetään keskustella "selväksi" asiaa missä ei ole mitään puhuttavaa. Jos mies haluaisi heivata mut en todellakaan haluaisi keskustella asiasta. Haluaisin että se painuisi vittuun ja vähän äkkiä sittenkin.

Joskus sitä paitsi sellainen aika karu irtiotto on ainoa, mikä menee perille. Heivasin pari vuotta sitten yhden lapsuudesta asti tutun "ystävän" kun kyllästyin siihen että se otti yhteyttä ehkä kaksi kertaa vuodessa ja sitten puhuttiin siitä miten ihmeellisiä sen kakarat on. Estin sen ensin facessa, minkä jälkeen se ihmetteli kun musta ei kuulu mitään. Poistin sen kokonaan ystävistä, se laittoi UUDEN kaveripyynnön. Jätin mailit vastaamatta ja hän ihmetteli että mikä nyt on -ko. naisella siis saattoi mennä kuukausia että hän vaivautui vastaamaan yhteydenottoihin, mutta tokihan mun pitäisi vastata oitis. Kyseli jopa siskoltani, että onko sillä Passepartoutilla kaikki hyvin. Jouduin lopulta ihan suoraan sanomaan että en tahdo olla enää kanssasi missään tekemisissä.

[Passepartout]

Tämä ehkä sopii kuvaamaan mun asennettani välien katkaisemiseen:

[niksuu93]

Minulle on monta kertaa käynyt kaupungilla niin, että jostain syystä ihmiset tulee juttelemaan mulle. Siis ihan ventovieraat! En tiedä mikä siinä on.

Täällä sama "ongelma". Usein tarjolla olisi muitakin ihmisiä joille jutella tai kysyä neuvoa, mutta se olen yleensä aina minä. Kuulokkeita itsekin käytän usein, mutta ei sekään tunnu aina auttavan. Jostain syystä ihmiset ilmeisesti pitävät minua "lempeän" näköisenä, jonka vuoksi uskaltavat tulla juttelemaan vaikka ihan ohimennenkin. Minusta ei siis välity sellaista samaa tympeää/pelottavaa kuvaa kuin nuorista/ikäisistäni yleensä.

En todellakaan näytä innokkaalta keskustelijalta tai muutakaan ja lähinnä ärsyynnyn tällaisesta touhusta (ainakin pidemmän päälle). Mutta silti kaikki aina tulevat jotain jutun juurta saamaan aikaiseksi minun kanssa. Tähän mennessä olen ihan ystävällisesti vain vastaillut enkä pahemmin nokkiini ottanut. Ei sentään ole päivittäin tapahtuva ilmiö - vielä.

[Vieras]

Moi,

Ahdistun tuntemattomien ja puolituttujenkin seurasta. Jään helposti hyvin ulkopuoliseksi vaikkapa juhlissa tai kahvitauoilla, joissa en tunne ketään tai tuntemiani ihmisiä on vähän ja keskustellaan suuremmassa porukassa. Koen usein tällaiset pakolliset "small talk"-tilanteet turhiksi ja tuntuu, että minua pidetään outona. Sen varmaankin huomaa, etten nauti tilanteesta millään tavalla. Tuntuupa välillä siltäkin, että joku alkaa sääliä minua yksinäiseksi, sosiaalisesti kyvyttömäksi "nörtiksi" tällaisessa tilanteessa. Todellisuudessa koen vaan suunnatonta epämiellyttävyyttä, ikäänkuin painetta sanoa jotain mitä ei edes halua sanoa, siis turhaa small talkia, joka sotii omaa luonnetta vastaan. Ehkäpä ahdistun siitä kyvyttömyydestä, jota koen noissa tilanteissa - se että olen jotenkin outo, erilainen ja viallinen.

Toisaalta olen pienemmän porukan keskusteluissa varsin hyvin äänessä ja pidän erityisesti siitä, kun asioista voi keskustella suht syvällisesti ja "järkevästi". Toisaalta tutummassa porukassa pieni small talkikaan ei haittaa hirveästi. Jotkut kuvailevat minua tällaisten tilanteiden perusteella jopa puheliaaksi ja "sosiaaliseksi". Nautin myös äärettömästi siitä, että saan puhua asioistani ja se on yksi tärkeimmistä tavoistani käsitellä vaikeita asioita ja stressiä. Olen myös kiinnostunut muiden asioista, mutta haluaisin nimenomaan kuulla ja tuntea ihmisen vähän syvemmältä, en siis vain puhua siitä säästä.

Ongelma on se, että koen myös voimakasta yksinäisyyttä ollessani pidempään yksin ja jopa masennun jollain tasolla. Eli siis vaikka olen mielestäni enemmän introvertti, kuin ekstrovertti, on minulla ikäänkuin primitiivinen tarve olla ja osallistua yhdessä. Välttääkseni yksinäisyyden tuomaa tuskaa joudun usein osallistumaan esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa kuvaamiini juhliin tai muihin "small talkia" ja tuntemattomia sisältäviin tapahtumiin, mutta en silti pysty nauttimaan näistä ja ne "pelottavat" minua usein etukäteen. Erityisesi viikonloppuisin on vaikeaa, kun ei ole käynyt koulussa tai töissä ottamassa sitä "pakollista sosiaalista annosta" ja tuntuu että kaikki muut ovat menossa jossain ja minä vain istun täällä kotona.

Toisaalta koen myös, että asia vaikuttaa ystävieni hankkimiseen ja jopa kumppanin löytämiseen. Jos kerran välttelee kaikkia sosiaalisia tilanteita tai jos siellä puhuu vain tuttujen kanssa, jos heidänkään, niin pystyykö sitä luomaan uusia suhteita. Sinällään en koe tarvetta valtavalle ystäväpiirille, vaan minulle riittää muutama hyvä ystävä. Usein ystävät vaan tuppaavat olemaan ekstrovertimpiä kuin minä, enkä siis ole heille ihan samassa asemassa kuin he ovat minulle, en siis ikäänkuin ole heille yhtä "tärkeä" kuin he ovat minulle.

Kokeekohan kukaan muu tällaista voimakasta ristiriitaa? Omia kokemuksia? Oletteko keksineet joitain hyviä vinkkejä, joiden avulla nuo "pakolliset" sosiaaliset tilanteet saisi miellyttävimmiksi ja niitä voisi oikeasti käyttää voimavarana yksinäisyyden torjuntaan. Toki noista tapahtumista voi yrittää aina bongata sen yhden tutun, kenen kanssa on miellyttävää jutella, mutta usein tämäkään tuttu ei jaksa koko iltaa yhden ihmisen kanssa jutella. Tuli aika pitkä teksti ja enemmänkin ehkä tällainen henkilökohtainen avautuminen kuin mikään järkevä ketju. Toivottavasti jaksatte kuitenkin lukea ja kommentoida!

Hei, melkein kuin olisin itse kirjoittanut! Koen monet kertomasi asiat juuri samalla tavalla. Tollaset small talkia sisältävät tapahtumat, joissa suurin osa/kaikki ovat tuntemattomia tai puolituttuja tms. ovat ihan järkyttävän kiusallisia ja hermostuttavia! Mieheni onkin usein harmistunut, että miksen voi olla luontevampi ja lähteä useammin hänen kanssaan esimerkiksi opiskelijakuntamme edustustilaisuuksiin.

Tuntuu, että mä en ikinä keksi mitään "järkevää" puhumista jos seura ei ole ihan tuttua. Jotenkin tuntuu niin turhalta vaan puhua esim. omasta koulutuksesta, mistä on kotoisin tms perustiedoista. Mieluummin keskustelisin jostain oikeasta aiheesta ja mielipiteistä siihen liittyen, mutta usein sellaista keskustelua on vaikea aloittaa tuntemattomamman ihmisen kanssa. Pelkään, että nolaan itseni enkä keksi hyvin perusteluita argumenteilleni.

Minun on todella vaikea olla oma itseni tuntemattomien/puolituttujen seurassa. Introverttiyden ja erityisherkän luonteeni/persoonallisuuteni/temperamenttini lisäksi kärsin huonosta itsetunnosta ja epäitseluottamuksestakin. Ehkä minulla on jonkinasteista sosiaalisten tilanteiden pelkoakin.

Yritän kyllä pikkuhiljaa murtautua kuorestani ulos. Zumba-tunnilla esimerkiksi aloin vain juttelemaan yhden ulkomaalaisen minua muutaman vuotta vanhemman naisen kanssa, koska hän vaikutti iloiselta ja ystävälliseltä. Nyt olemme jutelleen facessa ja yhä enemmän zumba-tunneillamme. Suunnittelimme tapaavamme huomenna kauppakeskuksessa ja menevämme kahville. Hän on tosi mukava ja toivon, että meistä tulee hyviä ystäviä. Olen ylpeä itsestäni kun uskalsin mennä juttelemaan!

[shantyu]

Tuttu juttu. Itsekin kaipaan toisinaan ihmisten seuraa, vaikka rakastankin yksinoloa yli kaiken. Tosin riippuu niin paljon myös niistä muista ihmisistä. Suhteellisen harvassa on ne ihmiset, joiden kanssa tulisin hyvin juttuun eli toisin sanoen kemiat kohtaisivat. Netin välityksellä ihmisille on niin paljon helpompi jutella. Mutta toki niitä IRL-tuttavuuksiakin kaipaa. Pääasia tosiaan on, että tuntee olevansa samalla aaltopituudella toisen kanssa.

[niksuu93]

^Itse en niinkään kaipaa lisää sosiaalisuutta vaan pikemminkin enemmän ymmärrystä meitä vähemmän sosiaalisia kohtaan. On hyvin inhottavaa kuulla sanoja "syrjäytynyt" ja "sosiaalisesti rajoittunut" introvertteihin liittyvissä keskusteluissa. Se että ihminen viihtyy paremmin yksin kuin huonossa seurassa ei tee kenestäkään mitään erakkoa. Kaikki eivät myöskään luonnostaan ole yhtä sosiaalisia ja puheliaita kuin toiset, mutta heillä usein onkin sitten muita vahvuuksia.

Sanoisin, että 80% ajastani olen enemmän kuin mielelläni yksin. Sille 20% olisi kiva löytää kaltaistaan seuraa. Tuntuu vain olevan harvassa. En tiedä, voihan se olla että oikea ihminen voi tasapainottaa nuo luvut vaikka 60-40% - voihan se olla. Täytyy vain myöntää, että yhtäkään tällaista ihmistä en ole koko 22-vuotisen elämäni aikana kohdannut. Yksikään "kaverini" ei ole ollut tällainen vaan enemmänkin "hätävara", ettei tarvitse olla ihan ypöyksin.

Jotkut ihmiset vain tuntuvat olevan sellaisia persoonia, että imevät energiani hetkessä ihan täysin. Ja täytyy kyllä myöntää, että tämä on suoraan verrannollinen ekstrovertti-introvertti asteikkoon. Mistä niitä toisia samoja intressejä jakavia introverttejä sitten löytäisi, en tiedä. Kovin kiven alla tuntuvat olevan.

[Vieras]

Siitä on pitkä aika kun olen samaistunut näin paljon. Olen juuri löytänyt tämän sivuston ja testin perusteella sekä oman tuntemuksen perusteella näytän olevan introvertti. Itse myös joudun taistelemaan aina kysymyksen välillä, lähteäkkö ulos muiden ihmisten ilmoille vai jäädäkkö himaan kenties pelaamaan. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä etten ole peliriippuvainen, tykkään vain pelaamisesta, koska se on mielenkiintoista ja sitä voi tehdä sekä yksin että kavereiden kanssa. Kavereiden kanssa pelaaminen on erittäin mielyttävää ja juttu kulkee, sekä on samaanaikaan tekemistä. Jos ei ole mitään tekemistä, ja pitäisi jutella (varsinkin isommassa porukassa) en keksi mitään sanottavaa.

Toinen asia mistä pidän on moottoripyöräily, myös kavereiden kanssa. Se on helppoa jos tykkää ajamisesta. Kaunis kesäilma, saa raitista ilmaa, ajaessa ei tarvitse puhua mitään, pysäkeillä voi jutella siitä mitä näki tai tapahtui ajaessa.

Tässä vähän omaa näkökulmaa siis, ja vaikka nautin yksinolosta, minulle ehkä suurin pelko elämässä on yksin jääminen.