Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

[niksuu93]

hiljaa hyvää tulee jo yksi ääni kasassa tällä vauhdilla saadaan "massa" tapahtuma aikaiseksi noin vuonna 2020 olettaen että olemme saaneet 20 ääntä siihen mennessä ja sehän määrä menee jo meille introille massasta

Täältä voisi antaa toisen äänen, mutta että 20 ihmistä samassa tilassa? Kuulostaa näin introvertilta varsin hurjalta meiningiltä!

äänet lisääntyvät massassa kun kuitenkin voimme olla yksin niin eihän tuo nyt niin kauheeta ole ja kun hauamme kuitenkin kaltastamme seuraa niin varmasti saamme jaettua porukan pienempiin ryhmiin tilasta huolimatta kun ihmettelemme kiinnostuksemme kohteita

Niin ja tällaisessa porukassa on myös se hyvä puoli, että tarvittaessa voimme olla yhdessä vain täysin hiljaa - eikä kukaan kiusaannu. Helppoa kanssakäymistä kun ei tarvitse murehtia sitä, miten noita viihdyttää jotta eivät karkaisi pois.

[Maalapsi]

Aina kuvittelen uuteen kouluun mennessäni, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja olen sosiaalinen ja puhelias, saan paljon kavereita enkä jää yksin. Näitä tilanteita on vuosien varrella tullut lukuisia, kun olen opiskellut milloin mitäkin. Aina lähden uuteen kouluun samojen ajatusten kanssa, niin myös viime syksynä. Kuin todetakseni taas kerran, etten pärjää ekstroverttien dominoidessa. Ne sosiaaliset suhteet, jotka muut luovat jo jopa ensimmäisen päivän aikana pysyvät loppuun asti ja jossain vaiheessa huomaan jääneeni yksin.

Tammikuusta asti olen miettinyt, mitä ihmettä edes teen koko koulussa. Sen lisäksi, etten ole päässyt sisään opiskeluryhmäni sosiaalisiin suhteisiin koko opiskeltava ala on alkanut tuntua väärältä. Mielenkiintoni kohdistuu koko ajan enemmän ja enemmän muihin kuin opiskeluasioihin. Tämä foorumi on ollut ainakin hetkellinen pelastukseni. Olen jo aikaisemmin käynyt silloin tällöin lueskelemassa täällä keskusteluja mutta nyt tunnen että on aika myös kirjoittaa. Tentteihin lukemisen sijasta olen lainannut kirjastoista kasoittain psykologian kirjoja ja alkanut etsiä itseäni. Tällä hetkellä oman itseni löytäminen ja ymmärtäminen tuntuu tärkeimmästä kuin yksikään tentti.

Joku aikaisempi kommentoija kirjoitti, että opiskelijana varsinkin korkeakoulussa pitäisi alusta asti pyrkiä luomaan verkostoja tulevia työkuvioita ajatellen. Itselleni tuo on painajainen. Opintojen alussa kävin muutamissa opiskelijareinnoissa ihan vain tutustuakseni muihin opiskelijoihin, mutta hyvin pian huomasin että olen kaukana omalta mukavuusalueeltani. Joskus sieltä täytyy poistua löytääkseen jotain uutta, mutta nuo opiskelijariennot eivät vain ole minua varten. Alkoholin vaikutuksen alaisena muutun ekstrovertimmaksi mutta vaikutus on hetkellinen ja sen seurauksista toipumiseen meneekin seuraava viikko. Opiskelut aloitettuani pystyin huijaamaan itseäni muutaman viikon, uskottelemaan itselleni että olen ollut reipas ja tutustunut uusiin ihmisiin. Kuitenkin hetken päästä huomasin ihmetteleväni, että miten nuo muut taas muodostivat ryhmän noin nopeasti. Hetkellisesti pystyn asettamaan itseni ekstro-asetukselle, mutta sen jälkeen olen uupunut eikä vaikutukset ole kauaskantoisia.

[niksuu93]

Aina kuvittelen uuteen kouluun mennessäni, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja olen sosiaalinen ja puhelias, saan paljon kavereita enkä jää yksin. Näitä tilanteita on vuosien varrella tullut lukuisia, kun olen opiskellut milloin mitäkin. Aina lähden uuteen kouluun samojen ajatusten kanssa, niin myös viime syksynä. Kuin todetakseni taas kerran, etten pärjää ekstroverttien dominoidessa. Ne sosiaaliset suhteet, jotka muut luovat jo jopa ensimmäisen päivän aikana pysyvät loppuun asti ja jossain vaiheessa huomaan jääneeni yksin.

Niin tuttua tekstiä. Olen aina ihmetellyt, miten ne kaikki muut onnistuvatkin jo heti ensimmäisinä viikkoina muodostamaan omat porukkansa ja yleensä minä olen se ainoa, joka jää aina yksin. Sama juttu ihan kaikkialle: peruskoulussa, oppilaitoksissa ja vähäisissä harrastuksissa. Ihan sama olivatko kaikki toisilleen tuiki tuntemattomia, mutta aina ne kuitenkin löytävät loppujen lopuksi yhteisen sävelen. Minä en ole sellaista onnistunut muodostamaan koskaan, en kenenkään kanssa. En yksinkertaisesti vain pärjää puheliaiden, menevien ihmisten dominoidessa yhteisöä. Kaikki kokevat minut aina liian tylsänä tyyppinä. Vaikka siis aluksi olisi pidettykin, aina kaveruus vähitellen hiipuu kun tilalle löytyy ekstrovertteja tyyppejä.

[Passepartout]

Niin tuttua, niin tuttua. Muistan, miten itse olen ajatellut ala-asteelta asti: "No, sitten kun menen yläasteelle kaikki muuttuu, voin olla oma itseni ja saan kavereita." Yläaste muuttui lukioksi, joka muuttui muotoon "sitten kun muutan pois kotoa", joka muuttui opiskeluksi, joka muuttui työpaikan saamiseksi... Itseään ei vaan pääse pakoon. Sama juttu kaikkien harrastusten kanssa. Naiset tulee aina harrastuksiin jonkun kaverinsa kanssa niin ettei kehenkään voi tutustua. Ja jossain vaiheessa kävin samalla kuntoklubilla kaksi vuotta noin neljä kertaa viikossa ilman että kukaan taisi puhua minulle. Olin vielä nuori ja nätti silloin, kirjoissa minua olisi tultu iskemään harva se viikko. Tai no, kysyi yksi mies kerran harrastanko kamppailulajeja.

Huomasin tässä pari kuukautta sitten koirapuistossa saman kaavan taas. Minä olen kahden naisen kanssa ollut usein samaan aikaan puistossa, mutta siis niin että joko toisen tai toisen kansa, emme ole olleet siellä kaikki kolme. Jotain juttuakin on aina ollut. No, kerran sitten satuimme sinne kaikki kolme yhtä aikaa. Kun ruvettiin tekemään lähtöä, nämä kaksi naista vaihtelivat puhelinnumeroita keskenään...

On jonkinlaista kohtalon ivaa että kaikki mummelit ja papparaiset haluaa kyllä pitkästyttää minua jorinoillaan mutta samanikäisten mielestä en ole yhtään kiinnostavan oloinen. Mies väittää että olen pelottava, mutta miksei ne vanhukset sitten ymmärrä pelätä minua?

Nyt kun olen parisuhteessa en oikeastaan edes kaipaa ystäviä. Mietin vain joskus että miehen kannalta olisi ehkä mukavaa jos minulla olisi omaakin elämää. Mietin mahtaako tuntua hirveältä taakalta olla lähes ainoa sosiaalinen suhteeni. Vaikka luultavasti vaadin siltä vähemmän aikaa itselleni kuin joku ekstrovertimpi naisihminen.

[aura]

-

[niksuu93]

Huomasin tässä pari kuukautta sitten koirapuistossa saman kaavan taas. Minä olen kahden naisen kanssa ollut usein samaan aikaan puistossa, mutta siis niin että joko toisen tai toisen kansa, emme ole olleet siellä kaikki kolme. Jotain juttuakin on aina ollut. No, kerran sitten satuimme sinne kaikki kolme yhtä aikaa. Kun ruvettiin tekemään lähtöä, nämä kaksi naista vaihtelivat puhelinnumeroita keskenään...

Siis tämä on niiiin tuttu kaava. Saatan olla aluksi tosi hyvääkin pataa jonkun kanssa, mutta minut dumbataan heti kun parempi on tarjolla. Aina kun olen esimerkiksi kolmen porukassa, vaikka toinen olisi tuntenut minut paljon kauemmin kuin sen toisen, niin aina minä olen se ulkopuolinen siitä porukasta. Yleensä ne kaksi muuta kävelevät rinta rinnan kahdestaan keskustellen ja minä tulen perässä. Vaikka yrittäisin kuinka päästä heidän juttuihin mukaan, ei vaan onnistu vaan minut työnnetään hiljaa sivuun.

Oppilaitoksissakin kaikki ryhmätyöt menivät niin, että kolme muuta vain pulisivat keskekään kun minä tein kaikki työt. Joku yritti joskus jotain sopertaa, mutta jälki oli mm. sosialisoinni aiheuttaman häiriötekijän vuoksi niin huonoa, että joudun tekemään senkin itse - koska en halunnut muiden takia huonoja arvosanoja. Tietysti olin luonnollisesti hyvä kumppani kaikissa parityöskentelyissä ja minusta ikää kuin "tapeltiin", koska minun tiimi sai lähes aina parhaat pisteet ja kiitokset hyvästä työstä. Ironista, ja ihme hyväksikäyttöä kaikilta...

Ja aura, onnellisuus tosiaan on taito. Sitä ei voi laskea minkään yhden tai kahden asian varaan, eikä rakentaa varsinkaan ihmissuhteiden päälle. Onni ei voi koostua materiasta, rahasta, saavutuksista, ystävien määrästä tai muusta, vaan sen on tavallaan huovuttava kaikesta mitä tekee. Sen pitää olla ikäänkuin tapa elää, ajatella positiivisesti, ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on, nauttia pikkuasioista ja suhtautua myönteisesti tulevaan. Tiedän että kuulostaa kornilta, mutta totta se on. Vaikea tietysti heikolla hetkellä ajatella näin, mutta mitä paremmin tuon pystyy omaksumaan, sitä helpompaa elämä tulee olemaan.

Toki on tervettä omata haaveita, tavoitteita ja unelmia, mutta ne pitäisi olla realistisia. Ja niistä huolimattakin pitää osata olla tyytyväinen, sillä ei kenenkään elämä voi aina olla yhtä juhlaa. Juhla, ehkä väärä sana kuvata onnellisuutta introverttien keskustelufoorumilla.

[Dilemma]

Voi, miksi en ole aikaisemmin löytänyt tälle foorumille! On nimittäin juurikin samankaltaisia kokemuksia minullakin kuin tässä ketjussa käy ilmi. Niskasta en tosin yritä ottaa enää itseäni kiinni, vaan uusissa opiskelu- ja työpaikoissa annan muiden lisäillä toisiaan heti ensimmäisenä päivänä facebook-kavereiksi. Luotan siihen, että joku fiksu ihminen kyllä näkee aikanaan kuinka hyvä tyyppi olen. Enhän edes halua niiden vouhkaajien seuraa, joten tilanne on sikäli hyvä. Enkä tietystikään anna tämän hyvin todennäköisen kuvion toistumisen silti estää työpaikan vaihtoa tai uuteen kouluun hakeutumista. Ei minun tarvitse esittää muuta kuin olen, se käy työlääksi.

Tuo on myös tuttua, että joskus muodostuu jonkinlainen paita-perse -tilanne jonkun kanssa, kunnes joku vauhdikkaampi persoona vie kaverini. Tätä kyllä osaankin jo etukäteen odottaa, joten pidän kaveria niin kauan kuin sitä kestää ja jatkan onnellista yksinoloani. Minulla on yksi pitkäaikainen hyvä ystävä kouluajoilta, joka ymmärtää että yhteydenpito n. 3 kk välein on ihan fine. Joidenkin kanssa juttelen facebookissa sitten useammin, sillä kyllä minä tykkään jutella ihmisten kanssa.

Kuten moni muukin, itsekin olen ajautunut joskus nuorempana ja naiivimpana asiakaspalvelutyöhön. Avokonttorissa työskentely ei ahdista, sillä mielestäni kuitenkin ihminen haluaa pohjimmiltaan kuulua johonkin ryhmään. Kahvipöytäkeskusteluissa en ala jauhamaan peetä, vaan olen hiljaa ja ihmettelen niitä poloisia ekstroverttejä, joilla tuntuu riittävän asiaa ties mistä. No kuitenkin, aspatyötä en enää jaksa ja tällä hetkellä siis downshiftaan ja opiskelen. Voin kertoa, että elän nyt elämäni parasta aikaa. Olin ihan loppu työpäivän jälkeen, enkä melkein jaksanut vastata edes puhelimeen jos joku (äiti) sattui soittamaan.

[niksuu93]

Se on tosiaan Dilemma mahtava tunne kun oivaltaa, että tästäkö kaikki erilaisuuteni on vaan johtunut. Olen siis introvertti. Minäkin löysin termin ensi kertaa vasta muutama kuukausi sitten, ja olen vieläkin asiasta tavallaan innoissani. On hyvä oppia tuntemaan itsensä ja rajansa, eikä yrittää esittää mitään muuta kuin oikeasti on - sillä se on pidemmän päälle raskasta. Olen itse huomannut jo näinkin lyhyen (1kk) ajanjakson aikana, että kun olen alkanut kuuntelemaan enemmän introverttiutta itsessäni, hyvinvointini on paljon parempi.

Ennen kaipaisin kovasti muiden ihmisten hyväksyntää, lähinnä kai huonojen kokemusten takia. Nyt varsinkin introverttiuden oivalteena olen ymmärtänyt, että miksi ihmeessä minun pitäisi niin kovasti haluta seuraan, jossa en kuitenkaan oikeasti edes viihtyisi. Vaikka seuraa ei olekaan paljon, olen hyvin tyytyväinen ollessani yksin ja omien juttujeni parissa. Elämässä saa myös paljon enemmän aikaiseksi, kun ei tarvitse kuluttaa kaikkea vapaa-aikaansa muiden perässä juosten - vaikka siis en myöskään pidä nykyisestä suorittajayhteiskunnasta.

Antaa toisten siis luoda verkostojaan ja ryhmiään, minä en tuppaudu väkisin kenenkään seuraan. Luotetaan siihen että kohtaamme joskus kaltaisiamme ihmisiä, jotka näkevät sen hyvän meissä. Heitä nimittäin on taatusti muitakin.

[Dilemma]

Kyllä asia on näin, niin kuin niksuu93 sanoit. Itse olen löytänyt kyllä introvertti-termin jo jokunen vuosi sitten, mutta sitten tuli mieleen kysymys, että no missä ne muut introvertit sitten on? (Kotona? ) Tuli kyllä mieleen, että jos tämän foorumin ihmiset päättäisivät järjestää miitin, niin katsoisinko sielläkin vierestä, kun muut vaihtelee puhelinnumeroja. Se voisi olla aika eeppistä.

[Vieras]

Introvertti on ajattelevainen, huomaavainen, hyvä kuuntelija, empaattinen, hyvä analysoimaan asioita ja hänellä on usein perusteltuja mielipiteitä asioista. Hän on tunnollinen ja tekee asiat parhaansa mukaan. Hän perehtyy asioihin ja voi muodostaa syvällisiä kokonaiskäsityksiä erilaisista asioista. Hän on rauhallinen ja luotettava. Onhan meissä monia hyviä puolia!

Kannustan kyllä kaikkia asteittain tulemaan ulos kuorestaan. Ei väkisin ja liikaa, vaan sopivasti ja vaiheittain. Itse yritän jutella esimerkiksi harrastuksissani ja luokalla oleville ihmisille. Olen jo saanut kaksi uutta tuttua zumba -tunneiltani. He ovat aurinkoisia ja ystävällisiä, joten heille oli helppo mennä juttelemaan. Onnekseni he ottivat lähestymiseni hyvin vastaan ja nyt olemme viestitelleet facessa.