Kristinusko

[härkä]

Panteismi on ehkä lähimpänä omaa ajattelutapani, eli mielestäni maailmankaikkeus on yhtä kuin "jumala".

Luotan tieteeseen, mutta fakta on se, että tiedekään ei kykene selittämään ikuisuuskysymyksiä sen paremmin kuin uskonnotkaan. Mielestäni kiinnostavin ikuisuuskysymys on se, että miten ihmisen sielu/henki/tietoisuus syntyy - siis miksi ihmisen pään sisällä joku on kokemassa kyseistä elämää, sen sijaan, että olisimme vain tiedottomia "robotteja"? Toki uskon, että aivot ovat tässä avainasemassa, mutta en kykene älyllisesti ymmärtämään, että kun uusi ihminen syntyy, niin samalla alkaa olemaan jokin sellainen sielu/henki/tietoisuus, jota ei ole ikinä ennen ollut olemassa. Mistä se tuli ja mihin se menee kuoleman jälkeen?

Yksi mielenkiintoinen kysymys on muuten sekin, että miksi ihmisellä on ylipäätään aina ollut tarve harjoittaa uskontoja läpi historian. Jos se olisi täyttä humpuukia, niin miksi evoluutio on jättänyt sellaisen ominaisuuden ihmiseen?

[Passepartout]

Luotan tieteeseen, mutta fakta on se, että tiedekään ei kykene selittämään ikuisuuskysymyksiä sen paremmin kuin uskonnotkaan. Mielestäni kiinnostavin ikuisuuskysymys on se, että miten ihmisen sielu/henki/tietoisuus syntyy - siis miksi ihmisen pään sisällä joku on kokemassa kyseistä elämää, sen sijaan, että olisimme vain tiedottomia "robotteja"? Toki uskon, että aivot ovat tässä avainasemassa, mutta en kykene älyllisesti ymmärtämään, että kun uusi ihminen syntyy, niin samalla alkaa olemaan jokin sellainen sielu/henki/tietoisuus, jota ei ole ikinä ennen ollut olemassa. Mistä se tuli ja mihin se menee kuoleman jälkeen?

Vaikka tiede ei VIELÄ kykene selittämään jotain, ei se tarkoita että asia ei olisi selitettävissä. 1100 -luvulla ei ymmärretty gravitaatiosta mitään mutta silti gravitaatio oli täysin selitettävissä ja ymmärrettävissä -ihmisten tieto ei vaan ollut kehittynyt niin pitkälle että olisi voitu se ymmärtää.

Jos olet yhtään viettänyt aikaa pikkuvauvojen kanssa tiedät, että ei sillä vauvalla ole mitään sielua tai tietoisuutta joka olisi napsahtanut päälle hedelmöityksessä tai syntymässä. Ihan pieni vauva ei ole oikeastaan edes yksilö. Sitten sen aivot pikkuhiljaa kerää kokemuksia, alkavat prosessoida niitä ja jossain kohtaa aivojen kehityttyä riittävästi vauva ymmärtää että se on äidistä ja maailmasta erillinen yksilö. Jossain mielessä voidaan ajatella että tietoisuus itsestä on meidän tehokkaiden aivojemme sivutuote, ei itsetarkoitus. (kannattaa lukea Peter Wattsin "Sokeanäkö", siinä sivutaan tätä aihetta.)

Toisaalta voidaan ajatella että tietoisuus on kuin käyttöjärjestelmä. Aivot "koodaa" sen pikkuhiljaa kun vauva saa uusia kokemuksia. Ja kun ihminen kuolee, tietoisuudelle tapahtuu sama mitä tietokoneen käyttöjärjestelmälle kun se romutetaan. Vaikka koodi on periaatteessa olemassa hardwaresta erillisenä, kun hardware tuhoutuu, tuhoutuu koodikin.

Ihmisen aivot tekee kaikenlaista hämmästyttävää mistä ihminen ei ole lainkaan tietoinen. Kuten nyt vaikka terävöittää ja kääntää oikein päin silmän linssin tekemän kuvan ja peittää sen tosiasian, että näkökentässä on reikä siinä kohtaa missä näköhermo on. Mitä enemmän aivojen toiminnasta tiedetään sitä selvemmältä minusta näyttää että tietoisuus on melkeinpä pelkkä haittaohjelma tai ainakin sivutuote. Ei aivot tai lajin säilyminen TARVITSE tietoisuutta oikeastaan mihinkään.

Yksi mielenkiintoinen kysymys on muuten sekin, että miksi ihmisellä on ylipäätään aina ollut tarve harjoittaa uskontoja läpi historian. Jos se olisi täyttä humpuukia, niin miksi evoluutio on jättänyt sellaisen ominaisuuden ihmiseen?

Tietoisuus luultavasti luo tarpeen selittää maailmaa ja kun parempaakaan selitystä ei ole ollut, on keksitty yliluonnollinen. Toisekseen uskonnollisuudesta on voinut olla selkeää evolutiivista hyötyä vaikkei mitään jumalaa olisikaan olemassa. Hämärästi muistelisin että tästä on jotain tutkimuksiakin. Uskovaisella on ikään kuin "selkänoja" mihin se luottaa ja mikä saattaa saada pärjäämään paremmin vaikka koko selkänoja olisikin kuvitteellinen. Toisin sanoen, usko kuvitteelliseen jumalaan saa ihmisen tavallaan uskomaan itseensä enemmän.

Toinen vaihtoehto on se, että uskovaisuus on neutraali piirre eikä ole siksi häipynyt.

[Jupe]

Tuli itsekkin pähkäiltyä (lähinnä seurakunnassa) josko sieltä löytyisi enemmän kaltaisiani.
Tämän topickin perusteella ei.
Noh jokatapauksessa aloittajalle, olen kristitty introvertikko. Itse paljon miettinyt eteenkin nuoruudessa kun kuitenkin olen erittäin kriittinen kaikelle tiedolle ja tapahtumille, samanlaisia kysymyksiä kuin suurin osa vastaajista tässä ja yhdessä vaiheessa uskosta luovuinkin, pitkään lapsuus/alkuteiniys vaiheessa myös olin agnostikko/uskovaisen sekoitus.
Introverttinä kuitenkin se henkilökohtainen kokemus ja kosketus olivat ratkaisevia sekä käytännön ihmekokemukset.

[andreas]

itsestäni suorastaan tuntuu, että vakavana (huonollakin tavalla) introverttinä minulla ei ole varaa haaskata kristinuskon/Jumalan tarjoamaa mahdollisuutta.

Miksi juuri kristinuskon Jumala, miksi ei Allah, Buddha, Tapio, Zeus tai vaikkapa Tlaloc?

https://www.youtube.com/watch?v=t6jdRd4KJrs

Asiaan, itse olen melko pienestä pitäen halveksunut kaikkea uskonnollisuutta. Uskonnot ovat välillisesti yksi suurimmista ongelmien aiheuttajista maailmassa. Ymmärrän hyvin jos joku hieman heikko ihminen hankalana hetkenä uskoo johonkin korkeampaan tahoon ja saa siitä henkisesti voimia. Sen sijaan harras uskovaisuus ja uskonnon tuputtaminen ovat pahasta, sillä niiden seurauksena uskontoa aletaan sotkea politiikkaan ja tieteeseen, jolloin syntyy ongelmia.

Itse ainakin ihan samalla aaltopituudella. Mulla ei oo mitään uskonnollisia ihmisiä tai uskontoja vastaan, mutta koen että jumaliin uskominen on yhtä älytöntä kuten vaikka joulupukkiin vampppyyreihin keijuihin tai muihin satuolentoihin uskominen ja käsittelen uskonnolliset ihmiset samalla tavalla mun ajatuksissa kuin kaikki muut mielenvikaiset. Ja just niinkun sanottu niin uskonnot on aihettaunut aika paljon ikävia asioita lähinnä sotia tiettyjen ihmisyrhmien vainoja etc. Esim mitä vaikka kirkko tällä hetkellä tekee? ajaa rasismia vastustaa homoja ja ajaa sukupuoliepätasaarvoa, erittäin surullista häpeäisin jos kuuluisin kirkkoon. En tietysti väitä että kaikki uskonnolliset on rasisteja yms, suurin osa suomalaisista kristityista sanoo että ne ei kirjaimellisesti usko raamattuun tai jumalaan mutta kuuluu sosiaalisten pakotteiden tai tottumusten takia kirkkoon sen ymmärrän.

[niksuu93]

En varsinaisesti pidä itseäni uskovaisena, mutta on tavallaan lohduttavaa ajatella että kuoleman jälkeen on jotain. Moni varmaan yrittää elää senkin takia mahdollisimman kunnollisesti, että varmistaisi näin hyvän paikan myös tuonpuoleisessa. Mikäli siis sellaista on. Taikauskoa vai mitä?

Olen kuitenkin tieteen kannattaja ja suostun uskomaan vain vasta kun on jotain todisteita. Kantaani vahvistaa myös se, että suurin osa uskonnoista on varsin muinaista alkuperää jolloin moni asia nähtiin hyvin eri valossa. Tieteen kehitys on ratkaissut monet ongelmat, joita olisi pidetty aikoinaan vähintäänkin yliluonnollisena.

Kuitenkin tavallaan uskon myös että on paljon muutakin kuin maailma jonka näemme. Ehkä joskus meillä on tarvittavat työkalut tutkia toista ulottuvuutta paremmin. Ymmärrän kuitenkin heitä, jotka kääntyvät esimerkiksi huonolla hetkellä Jumalan puoleen, sillä olen joskus itsekin siihen "syyllistynyt". Moni saa siitä voimaa ja turvaa ja se heille sallittakoon.

Jokainen saa minun puolestani uskoa mihin vain haluaa tai olla sitten uskomatta mihinkään. Se on jokaisen henkilökohtainen asia ja vapaus valita. Minulla ei ole kuitenkaan mitään uskontoa tai kristinuskoa vastaan, vaan tavallaan itsekin tykkään esimerkiksi käydä jouluna kirkossa ja laulaa virsiä. Erityisesti urut ovat upeaääniset. Mutta en tee tätä niinkään sen sanoman takia vaan se on minulle pikemminkin eräänlainen kulttuuritapahtuma.

[aura]

Mun on pakko myöntää, että olen vähän hörhö. Uskon automaattisesti kaikkeen mihin ei ole mitään järkeä uskoa, mussa on sitä kuuluisaa "lapsenuskoa", ja vaikka olen tieteen ystävä, mun aivoissa on joku porsaanreikä, enkä koe ristiriitaa tieteen ja uskon välillä, saati uskontojen välillä keskenään. Jeesus, alkuräjähdys, Buddha, Allah, sielu, atomi, spagetti, joo ne on varmaan kaikki olemassa. Käsitykseni ajasta ja historiasta on ihan ihme sekamelskaa, jos joku sanois mulle, että menneisyyteni on oikeasti tulevaisuuteni, mä en näkisi siinä mitään ongelmaa (tai no näkisin, koska en mielellään eläis sitä uudelleen... paitsi jos voisin muuttaa sitä ). Sitten kun on näitä teorioita siitä, että kaikki tapahtuu samaan aikaan, tai että on rinnakkaisia ulottuvuuksia ja eri menneisyyksiä ja unetkin totta ja todellisuus unta, nää menee multa kaikki seulomatta läpi ja niistä tulee arkisia itsestäänselvyyksiä sitä mukaa kun kuulen niitä.

Usko (/epäuskon puute) ei ole mulle mikään big deal, eikä mulla ole mitään esim. ateismia vastaan. Peruselämään se ei myöskään millään tavalla vaikuta, paitsi että niksuu93:n mainitsemaa hädässä rukoilemista tulee välillä harrastettua.
Mun mielestä kristinusko on ihan jees, kun jättää kaiken turhan sälän veks ja muistaa perusperiaatteet eli rakkauden ja anteeksiannon. Aion itse varmaan seurakunnalle töihin, koska tykkään siitä fiiliksestä mikä on kirkolla ja seurakunnan tiloissa. Harmi kun suntiot on niin alityöllistettyjä, se ois ihan mun hommaa. Rakastan sitä hiljaisuutta, mikä kirkossa vallitsee, sellaista rauhallista ja vähän pyhää tunnelmaa.

Kuitenkin, överiksi vietynä kristinuskokaan ei ole hyvästä. Jotenkin myös ajattelen, että sellaisen pyrkimyksen pyteettömyyteen ja altruismiin pitäisi antaa syntyä ihmisessä luonnollisesti, eikä "houkutella" hyvyyteen kepillä (helvetti) ja porkkanalla (taivas). Kristinusko voi olla hyvä alusta henkiselle kehitykselle, mutta siinä on tosi paljon sellaisia miinoja, mihin helposti lankeaa, esim. tekopyhyys, ja vanhan testamentin vihainen jumala voi lietsoa ihmisessä enemmän pelkoa kuin halua kasvuun.

[Theo]

Löytyykö muita kristinuskoisia introverttejä? Minulle tämä on introverttiydenkin kannalta todella todella mielenkiintoinen yhdistelmä... itsestäni suorastaan tuntuu, että vakavana (huonollakin tavalla) introverttinä minulla ei ole varaa haaskata kristinuskon/Jumalan tarjoamaa mahdollisuutta. Tavallaanhan kristinusko on suorastaan "räätälöity" tietynlaisille intoverteille, tai näin koen. Siis ujoille, aroille, pelokkaille.

Minullakin on kristillinen maailmankatsomus, ainakin jos sen saa ymmärtää avarasti. Jonkun konservatiivisen kristityn mielestä olen varmaan liian liberaali ja agnostinen näkemyksissäni, mutta monella tapaa allekirjoitan kristillisen arvomaailman, ja paljon olen kysymystä Jumalasta pohtinut.

Olet oikeassa Anamaria, että kristinusko on vähän kuin ”räätälöity” maan hiljaisille. Ihmisille joita ei aina huomata, jotka jäävät sivuun, jotka ymmärretään väärin ja jotka ovat jollain lailla outoja tai erilaisia. Käytännössä kristityt eivät tietysti aina käyttäyty omien arvojensa mukaisesti, erilaisuutta kunnioittaen ja vaalien, mutta tuollaiset arvot ovat joka tapauksessa olemassa kristinuskon ytimessä. Mielestäni Suomen ev.-lut. kirkko nykyisellään opettaa niistä melko raittiisti ja syvällisesti. Fundamentalistiset ryhmät ovat tietysti asia erikseen.

Tuskinpa introverteistä tai ekstroverteistä voi sanoa, että jompaan kumpaan ryhmään kuuluvat ovat parempia kristittyjä. Eihän se kristillisyys temperamentista ole kiinni. Uusimmassa Sana-lehdessä (9.4. 2015) oli muuten juttua introversion/ekstroversion suhteesta uskonnonharjoitukseen. Siinä toimittaja-pastori Matti Pirhonen toteaa mm.:

Introvertti ihminen haluaa mieluummin olla hiljaa ja kuunnella, ei elehtiä eikä varsinkaan elämöidä. Jo virsien veisaaminen yhdessä voi olla toisille liikaa, puhumattakaan kanssaistujien kättelemisestä messun aikana. - - Samoin välitön ekstovertti voi kokea luterilaisen messun ahdistavaksi, koska siellä ei voi ilmaista itseään paitsi laulamalla muita kovempaa tai kuorossa. Monet vilkasluonteiset ihmiset viihtyvätkin paremmin vapaiden suuntien tilaisuuksissa, joissa osallistuminen ja vuorovaikutus ovat olennainen osa kohtaamista. - - On - - niitäkin, jotka pitävät itseään ulospäin suuntautuneina, mutta ovat silti enemmän kotonaan pidättyvässä jumalanpalveluksessa, jossa ”saa olla rauhassa”, keskittyä olennaiseen, eli Jumalan kohtaamiseen. Hyvä on, että erilaisia vaihtoehtoja ja erilaisuutta on. Erilaisilla ihmisillä pitää olla tila ja mahdollisuus itselleen sopivaan uskonnonharjoitukseen.

Ehkä itse J. Nasaretilainenkin oli hiljaisuuden ihminen. Evankeliumeissa on useita kohtia, joissa hänen kerrotaan vetäytyneen yksinäisyyteen tai kehottaneen opetuslapsiaan tekemään niin hänen kanssaan. Vanhin (n. 70 jKr.) maininta hänen ”introvertistä” taipumuksestaan on tämä:

Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. - Mark. 1:35

[Q45]

...mutta on tavallaan lohduttavaa ajatella että kuoleman jälkeen on jotain. Moni varmaan yrittää elää senkin takia mahdollisimman kunnollisesti, että varmistaisi näin hyvän paikan myös tuonpuoleisessa.

Tuli tästä mieleen, että on viime aikoina tullut mietittyä ikuista tuonpuoleista elämää. En nimittäin usko, että kukaan joka haluaa elää ikuisesti, maan päällä tai jonkinlaisessa paratiisissa, todella ymmärtää, mitä ikuisuus tarkoittaa. Tai ainakin itse koen todella ahdistavaksi ajatuksen, että pitäisi olla olemassa ikuisesti missään muodossa, kyllä aika kävisi jossain vaiheessa pitkäksi ja kaikki tulisi koettua. Koko universumi ehtii lämpökuolemaan olemattomiin, eikä ikuisuudesta ole siinä ajassa kulunut hetkeäkään. Ja silti pitäisi aina vain jatkaa. Ja vaikka eläisikin jonkinlaisessa ikuisen onnellisuuden tilassa, voisiko siinä vaiheessa enää sanoa elävänsä tai olevansa oma itsensä? Tai ehkä olen vaan liian kyyninen ajattelemaan, että mistään voisi nauttia aikaansa pidempään.

[Geith]

Pelkistetysti sanottuna filosofia perustuu yksilön ajatteluun, uskonto puolestaan siihen, että joku ajattelee puolestasi. Minun on introverttina jostain kumman syystä luontevampaa omaksua filosofinen (kyselevä) elämänasenne kuin uskonnollinen (totteleva)...

--i

Itselläni on erilainen näkemys tästä.

Hiukan pohjustusta:
Olen kristitty, evankelisluterilainen ja uskovainen omalla tapaani. Kuulun siis kirkkoon. Joku saattaisi lokeroida tapakristityksi enkä itsekään itseäni mitenkään harrasuskovaisena pidä. Lähtökohdiltani en ole uskovaisesta perheestä, meillä ei ylensäkään uskonasioista juuri koskaan puhuttu, vaikka kirkollismenoin meidät on saatettu maailmaan ja sukulaiset myös hyvästelty.

En nyt erikseen ala selvittämään kuulumistani kirkkoon, mutta kirkkoa ja seurakuntaa en uskooni lähtökohtaisesti tarvitse. Minun uskoni on ilman sitoutumista mihinkään ja vapaaehtoisesti tietenkin. Uskon Jumalaan, mutta en siten kuin minulle on opetettu tai kuin kristinuskossa opetetaan. Olen tutkinut raamattua, siellä on hyviä neuvoja ja elämänohjeita (joihin monet laitkin pohjautuvat), mutta pidän raamattua enemmän kuvauksena vanhasta senaikaisesta ajasta ja kulttuurista sekä kokoelmana tarinoita. Minulle se ei ole pyhä kirja vaan ennemminkin mielenkiintoinen kirjasto, johon suhtaudun aivan samalla tavalla kuin kaikkeen muuhunkin lukemaani: en niele kaikkea pureksimatta sitä ensin ja lähdekritiikkiä unohtamatta. Minun mielestä ihmisten tulisi etenkin raamattua lukiessa muistaa, mikä tai mitkä ovat lähteenä (rikkinäinen puhelin-efekti), milloin tekstit ovat syntyneet, mikä on silloin ollut vallitseva kulttuuri, keiden tekstejä on julkaistu (ja keiden ei) sekä monitulkintaisuus. Ymmärryshän on aina lukijan silmissä..

Ja takaisin aiheen pariin:
Tämä on ehkä kiinni myös siitä, miten määrittelee sanan uskonto, mutta minulle uskonto on nimenomaan yksilökohtaista ajattelua ja filosofiaa. Pakkohan ei ole uskoa, enkä usko mihinkään, mikä ei jollain tapaa omaa ajatus-ja/tai kokemusmaailmaani myötää. Olen uskovainen ihminen (kuka oikeastaan ei olisi? Myös se, että ei usko mihinkään on uskomista..) mutta lähtökohtaisesti epäilen kaikkea, kyseenalaistan ja otan asioista selvää (niin pitkälle kuin pystyn ja mielenkiintoa riittää - tämän osalta varmaan loputtomiin). Pyrin myös käytökselläni toteuttamaan omaa filosofiaani. Se, että uskonto on tottelevaa, "valmiiksi ajateltua toisten toimesta", ei ainakaan omalla kohdallani päde. Itse minä sen päätän ja määrittelen, mihin uskon, miten uskon ja miksi uskon, oli siinä uskossa sitten kysymys Jumalasta, kristinuskosta tai vaikka koiran käyttäytymisen ymmärtämisestä tai ihmisen perusolemisesta. Itse nuokin on "päätelty", todennäköisesti vieläpä kyseenalaistamisen ja filosofisen ajatustyön tuloksena.

[Theo]

Olen samaa mieltä kuin Geith: uskontoa ei voi noin vain samastaa itsenäisestä ja kriittisestä ajattelusta luopumisen kanssa.
"Uskontoa" sen koommin kuin muitakaan yleiskäsitteitä ei voi määritellä tarkasti. On olemassa hyvin monenlaista uskonnollisuutta, valistunutta ja vähemmän valistunutta. Monilla uskonnon tyypeillä on yhteistä vain nimi. Dogmaattinen, auktoriteeteille ja "ilmoituksille" sokean kuuliainen uskonnollisuus on yksi uskonnon muoto, hyvin yleinenkin, mutta ei ainoa. On olemassa myös kriittistä, filosofisesti kurinalaista uskonnollsuutta.