Parisuhteet, perhe-elämä

[Griffin]

Koen ristiriitaa perhe-elämän ja yksin olemisen välillä. Nuorempana koin yksinäisyyttäkin, mutta nykyään asuessani avopuolison ja tämän lapsen kanssa, tuntuu että kaipaan yhä enemmän yksinoloa. Pari viikkoakaan ei välttämättä riitä. Toki asia voi liittyä muihinkin tekijöihin tai olla jonkinlaista kolmenkympin kriisiä.

Sivuston kyselyn tulokseni oli 14/20, eli introvertti. Innostuinpa tekemään enemmänkin testejä, tuolta linkkien kautta löytyvästä testistä tuli tulokseksi INFJ (Introverted, Intuitive, Feeling, Judging), samoin kuin Keirsey Temperament Sorterin mukaan. En koe kuvailuja täysin tarkkoina, mutta on niissä helpottavan paljon sellaista mihin voi samastua, vaikka en olekaan pitänyt itseäni kovin vahvasti introverttina.

Minkälaisia kokemuksia teillä on? Minkälaisia valintoja olette tehneet? Toisessa ketjussa joku mainitsi epäonnistuneiden suhteiden jälkeen päättäneensä olla yksin. Toisilla taas näyttää vahvakin introversio sopivan yhteen perhe-elämän kanssa?

[Overlord]

Yksi asia mitä voisit kokeilla on pari tuntia yksinoloa per päivä pitempien eristäytymisten sijaan. Joillekin sen tarjoaa vaikkapa työ, joka vaatii yksinoloa. Esimerkiksi briteissä ja Australiassa on hyvin yleistä, että omakotitalossa on takapihalla työkaluvaja, joka toimii perheenpään retriittinä. Ja jos fyysinen yksinolo on mahdotonta (esimerkiksi asuminen isossa kaupungissa pienessä asunnossa) niin myös vaikkapa lukeminen tai jokin muu samankaltainen harrastus voi auttaa.

[Mawerick]

Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että vaimoni on työnsä vuoksi aina viikon kerrallaan pois kotoa. Toki hän on vastaavasti sitten viikon kotona. Joka tapauksessa iso apu on ollut siitä, että tiedän etukäteen milloin saan tarvittaessa olla täysin rauhassa.

Olen aloittajan tavoin huomannut sen, että iän karttuessa tarve yksin olemiselle lisääntyy. Tai ehkä sosiaalisuudesta palautuminen vain kestää pidempään? Vaikutus on kuitenkin sama.

[Vieras]

Onko kukaan huomannut elämänsä aikana parisuhteissa tai parisuhteessaan, onko helpompi tulla toimeen toisen introvertin kanssa vai päteekö tässä tapauksessa sanonta vastakohdat täydentävät toisiaan? Viimeisen parisuhteen aikana olen todennut itse tarvitsevani sen äänitorven, jonkun joka hoitaa sosiaaliset asiat minun puolestani, mutta parisuhteen toinen osapuoli taas kärsii siitä, kun en ole tarpeeksi sosiaalinen ja olemme niin erilaiset. Tästä erilaisuudesta kärsii hän, ja minä hyödyn. Tällä hetkellä on sellainen olo, että jos tämäkin kaatuu, elämäni parisuhde, meidän erilaisuuteen, niin en ole kykenevä parisuhteisiin ollenkaan. Yhteisiä lapsia ei ole, hänellä on muualla asuva. Se että sanon rehellisesti etten tunne oloani omaksi itsekseni kun täällä on muita, saa hänet ymmärtämään että hänen poikansa ei saa käydä meillä.

Kun saan olla yksin kotona, minulla on aivan hiljaista ympärillä, ei televisiota, ei radiota. Tällä hetkellä kuuluu vain linnun laulua, ja lintuja onkin mukavampi katsella kuin televisiota. Kun parisuhteen toinen osapuoli on kotona, pahimmassa tapauksessa päällä on sekä radio että televisio. Niistä käyn sammuttamassa yleensä radion hänen huomaamattaan.

Suhde toimi pitkään hyvin, kun kummallakin oli välillä työn/koulun takia mahdollisuus olla ulkomailla. Hän on se ihminen, jonka kanssa jaan kaikki ilot ja surut, se ihminen jonka kanssa haluan olla. Nyt hän ei enää kestä... Kesän olemme eläneet samanlaista vuorokausirytmiä. Nyt hän sanoi tarvitsevansa tilaa ja lähti. Täysin päinvastainen luonteeltaan, kaipaa sosiaalisia tilanteita )omien sanojensa mukaan), tekee ja haluaa tehdä töitä ihmisten kanssa, puhuu paljon, ajattelee vähemmän, ei halua olla hiljaisuudessa, saa kärsimään.

Selailin äidin antamaa "teini"lehteä (olen 32 vuotias) ja löysin siitä artikkelin introverttiudesta. Tein tänään testin mikä oli tällä sivulla, ja vastasin ei ainoastaan kahteen kohtaan.

[Muuttolintu]

Kun mietin elämäni pari- tai muita pitkiä ihmissuhteita niin vastapuoli on aina ollut kaikkea muuta kuin introvertti. Mutta enpä usko että toisen introvertinkaan kanssa menisi yhtään sen paremmin, kun tarvitsen sen oman tilan & ajan ja tietoisuus siitä, että samassa asunnossa vaikkakin vain näkymättömissä olisi joku toinen ihminen saa hermot kiristymään.

Nytkin on sunnuntai-ilta ja olen ollut aivan onnellisena omissa oloissani koko viikonlopun, kaupan kassaa lukuunottamatta en ole sanonut ääneen kenellekään mitään.

[introduction]

Tein juuri testin ja sain tulokseksi 17/20. Introverttiys on hankalaa, kun on perhe ja etenkin jos toinen osapuoli on ekstrovertti, joka ei ymmärrä introvertin tarvetta yksinololle.

Jos en saa välillä olla ihan vain yksikseni, minulla alkaa suorastaan vanne kiristää päätä. Eikä palautumiseen riitä pari tuntia, vaan aikaa pitää saada muutama päivä. Minulla on myös lapsia ja asia on tietysti hankala siltä kantilta. Rakastan heitä yli kaiken, mutta välillä vain pitää saada olla ilman heitäkin. Jaksan huomattavasti paremmin kasvattajana, jos saan välillä latailla akkujani.

Aiemmin tähän ei ollut mahdollisuutta. Aina kun lapset olivat hoidossa, niin silloin mentiin puolison ehdoilla ja minun tarpeeni sivuutettiin vuosikaudet. Lopulta päädyttiinkin eroon. Nykyään olemme taas yhdessä, mutta pidämme yhä kiinni tapaamisvuoroista ja toisesta asunnosta, koska se vain on minulle henkireikä. Muuten luhistun ja siitä kärsii koko perhe.

Tietysti tuntuu aika itsekkäälle, mutta toisaalta, on sillä ollut sellainenkin positiivinen vaikutus, että puolison suhde lapsiin on muuttunut, kun myös hän on joutunut ottamaan vastuuta.

Hankalaa on myös se, että puoliso ei ymmärrä erilaisuuttamme ollenkaan, vaan pitää minua jotenkin viallisena. Hän haluaisi minun nauttivan samoista asioista kuin itse. Hän haluaisi minun tekevän enemmän, olevan sosiaalisempi jne. Itse en kaipaa noita asioita, mutta hän ei ymmärrä sitä. Hänen mielestään minun pitäisi rentoutua menemällä ulos ja olemalla aktiivinen. Minusta taas tuntuu, että se vie minulta energiaa. Itse haluan olla sisällä ja oikeasti levätä. Olla yksin!

Joskus suhteemme alku aikoina hän ihan puhui ääneen siitä, miten minun pitää parantua ujoudestani, miten minun pitää tavata ihmisiä joista en edes pidä jne.

Jos haluaisin nähdä ihmisiä, sen pitäisi olla sellaista rauhallista, missä on mahdollisuus puhua myös kahdenkesken. Ja pois sellainen turha lätinä, mikä vain tylsistyttää ja mihin ei itsellä ole mitään sanottavaa. Taidan vaatia liikoja, siksipä olen "yksinäinen". Yksinäisyys hipsuissa siksi, etten kärsi siitä.

[morttivertti]

Teinpäs minäkin tuon testin ja sain tulokseksi 19/20. Itse olen parisuhteessa toisen introvertin kanssa ja meillä on pari lasta. Päivän kohokohta minulle (olen kotiäiti) on se, kun saan lapset samaan aikaan päiväunille ja saan olla omissa oloissani, hiljaisessa asunnossa peräti 1,5h. Ilman tuota pientä päivittäistä hetkeä olisin varmasti hermoraunio....

Aikaisemmat parisuhteeni ovat myös olleet introverttien kanssa, mutta kaatuneet rakkauden loppumiseen 3-4v:n jälkeen.

Pidän yksinäisyydestä, mutta joskus huomaan kaipaavani samanhenkistä seuraa. Olen huono luomaan ystävyyssuhteita, sillä tavatessani uuden ihmisen, en vain keksi mitään sanottavaa. Ennen lapsia vietinkin paljon aikaa chatissa, jossa kommunikointi oli huomattavasti helpompaa ja siellä olleet nikit "ystäviä". Ilmaisen itseäni paljon paremmin kirjoittamalla, kasvotusten annan itsestäni ujon tai jopa välinpitämättömän kuvan. Silti haluaisin itselleni ihan oikean ystävän, jolle voisi jutella kaikesta silloin kun siltä tuntuu, tai viettää muuten vain aikaa. Omasta miehestä ei oikein ole keskustelukaveriksi, vaikka olemmekin melko samanhenkisiä. Naiset ja miehet nyt vaan ovat erilaisia...

[n_n]

Löysin ensimmäistä kertaa tämän sivuston, ja kahlasin saman tien keskustelut läpi. Koin valtavaa helpotusta - joku muukin kokee täysin samalla tavalla sosiaaliset tilanteet, kuin minä.

Olen itse introvertti testituloksella 16/20. Olen vuosia kärsinyt introverttiudestani, pitkään niin, etten tiennyt "vaivalle" nimeä. Sosiaaliset tilanteet on ollut todella hankalia ja stressaavia minulle, ja tästä syystä olen erakoitunut viime vuosina lähes täysin. Olen kuitenkin seurustellut lähes taukoamatta viimeisen 7 vuoden ajan. Minulla on ollut muutama pitkä suhde ja muutama lyhyempi. Kaikki poikaystäväni ovat olleet ekstrovertteja, nykyinen on näistä ekstrovertein. Hänellä on parikymmentä hyvää kaveria, ja viitisen läheistä ystävää, joiden kanssa hän viettää paljon vapaa-aikaansa harrastaen ja ihan vaan hengaillen. Minulla taas on vain muutama kaveri, joita näen silloin tällöin, mutta ei varsinaisesti ystäviä. Ennen poikaystäväni tapaamista minulla oli enemmän kavereita, mutta muuttaessani uudelle paikkakunnalle opiskelemaan, aloin kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Koulumaailmassa tuli olla sosiaalinen ja verkostoitua, josta koin kovasti paineita ja lopulta eristäydyin siitä. En käynyt juhlissa enkä tavannut ihmisiä yli vuoteen. Vanhat kaverit jäivät, sillä hekin muuttivat pois vanhasta kotikunnastamme. Järjestimme muuton jälkeen tapaamisia silloin tällöin, mutta koin yllätyksekseni näistäkin paineita ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Vaikka kyseessä olivat minun kaverini, joiden kanssa läsnäolo oli aiemmin ollut helppoa! Vähitellen yhteydenpito heihin on harmikseni jäänyt.

Poikaystäväni saa helposti uusia ystäviä, sillä on avoin, sosiaalinen ja menevä tyyppi. Minä taas viihdyn paremmin yksin kotona, ja sosiaalisiin tilanteisiin lähteminen vaatii minulta paljon tsemppausta etukäteen. Jos olemme esimerkiksi juhlimassa, poikaystäväni tutustuu uusiin ihmisiin, heittää vitsiä ja small talk sujuu luontevasti. Minä taas vastaan, kun kysytään, mutta en saa oikein muuten sanaa suustani. Jos saankin, tilanne vaatii ensin tuntien tarkkailua ja varmistusta, että tuo on hyvä tyyppi ja sille uskaltaa puhua - tai vaihtoehtoisesti runsaasti alkoholia.

[Uge]

Ennen tätä päivää ja erästä satunnaista linkkiä facebookista, en ollut edes kuullut termiä 'introvertti' ja testistä tuli 18/20. Asiasta luettua koin aikamoisen kolauksen, kuvasi aika täsmällisesti itseäni.

Itselläni karahti pari kuukautta sitten vajaan kahden vuoden parisuhde poikki. Ei missään vaiheessa asuttu samassa asunnossa koska tiesin, ja tyttöystävälleni sitä koitin sanoakin että tarvitsen sitä tilaa aina välillä, hän sitä muutaman kerran ehdottikin. Olen tilankaipuudestani kuitenkin ollut tietoinen vähintäänkin koko aikuisikäni.
Tyttöystäväni oli henkilö joka kaipasi jatkuvasti läheisyyttä, huomiota ja kainalooni nojaamista jos ei muuta, hänkään ei ollut kuitenkaan kauhean sosiaalinen henkilö, minä vain olin se henkilö kenen kanssa hänen piti kaikki aikansa viettää.
Aika itseään syyllistävä sitä oli kun kuuli etten ole sellainen ihminen mitä toinen kaipaa, ja se tuli juuri kun itse tunsin että hän alkoi ymmärtämään minkälainen olen ja aloin jo saamaankin sitä tilaa.
Mutta nyt, kun ero on jossain määrin helpottanut, huomaa miten hyvää tämä yksinolo tekee, asia jota kaipasin paljon ollessani parisuhteessa. Jokin tuntuu puuttuvan sitä ei ole kieltäminen, mutta on joka tapauksessa vapautuneempi olo.

Hyviä ystäviä, ketkä tuntevat ja tietävät täsmälleen millainen olen, on kolme. Ja he ymmärtävät koska antaa sen tilan kun sitä tarvitsen ja osaavat olla kyselemättä mitä ajattelen, se kysymys on minulle vastenmielinen vastata. Kavereita kenen kanssa aikaakin vietän melko satunnaisesti ei ole montaa, mutta aina tulee se kiusallinen hetki kun uppoan omaan päähäni ja tilanne menee kiusaantuneen vaivaantuneeksi, jolloin ei ainakaan sanottavaa enää löydy.

[Drover]

Tein myös testin ja tulokseksi sain 18/20 ja osaltani korostuu erityisesti se, että en pidä paikoista joissa on paljon ihmisiä ja sen vuoksi parisuhteen muodostaminen tuntuu kaukaiselta haaveelta. Olen tutustunut mukaviin ihmisiin, mutta en ole pystynyt tai päässyt yhteisymmärrykseen ekstroverttien kanssa.

Mistä te olette aikanaan löytäneet kaltaisenne kumppanin tai muuten teitä ymmärtävän? Nykyään nuoren aikuisen odotetaan olevan sosiaalinen ja hakeutuvan ns. bileiden pariin, mutta ne ei meikäläistä houkuta.

Mutta toisaalta, kenties hiljaa hyvä tulee ihmissuhteissakin.