Ei tuo kuulosta mitenkään oudolta, enkä lähtisi estimään mitään traumaattista syytä käytöksellesi, ellet itse tiedosta jotain sellaista. Jokainen introverttikin on yksilö, niin sosiaalisen elämän tarpeidensa kuin muunkin luonteen osalta. Olen ollut 30 vuotta naimisissa ja olen vahvasti introvertti. Itse tarvitsen usein päivittäin muutaman tunnin yksinoloa, onneksi se toteutuu jo päivän töiden puitteissa. Iltaisin olen mielelläni puolison seurassa, juttelemme jopa jonkin verran milloin mistäkin, mutta suurimman osan yhdessä olo ajastamme puuhaamme omiamme puhumatta toisillemme välillä tuntiin-pariin, eikä rakkaus ole todellakaan kuollut, päinvastoinannip kirjoitti:Hankala otsikoida otsikkorivin rajoitusten mukaisesti, mutta silti kuvaavasti...
Onko muita, jotka ovat muuten päivänselvästi introverttejä, mutta eivät nauti olostaan täysin yksin? Olen pienestä asti ollut sellainen, että kartan isoja ryhmiä, julkisia paikkoja, esiintymistä ja viihdyn mieluiten rauhallisen teekupposen parissa, eläinten kanssa tai luonnossa, MUTTA silti viihdyn parhaiten, jos samassa tilassa on joku toinen.
Ystävissäni arvostankin suuresti sitä, kun toisen kanssa voi olla hiljaa, eikä tilanne silti muutu kiusalliseksi. Jutellaan rauhassa, kun siltä tuntuu, mutta jos molemmat hetkeksi haluavatkin syventyä vaikkapa lehden lukemiseen, luontoon tai teekupposeen, on sen oltava luontevaa ja molemmille osapuolille ok. Onnekseni ihmisiä, joiden kanssa tämä toimii, löytyy monista erilaisista persoonallisuuksista ja olen kuullut joskus sitäkin, että minun seurassani olo voi tuoda ekstrovertillekin sitä toisinaan kaivattua rauhaa ja hiljaisuutta, joka välillä unohtuu.
Kokonaan yksin ollessani en puolestani sitten osaakaan rentoutua, vaan yritän hermostuneena uppoutua tv-sarjoihin, houkuttelen kissojani luokseni niin innokkaasti, että saan niiltä paheksuvia katseita, enkä oikeastaan saa aikaan yhtään mitään. Täysin omaa rauhaa halutessani saatan käydä esimerkiksi pitkässä suihkussa tai siirtyä vaan toiseen huoneeseen koneeni kanssa, mutta tarvitsen toisen ihmisen samaan asuntoon rentoutuakseni kunnolla. Onko siis muita introverttejä, jotka tunnistavat itsestään tämän saman, yleensä hyvin epäintroverttinä pidetyn ominaisuuden?
Olen ajatellut tätä introverttien yhdessäolona, tämän luonteenpiirteen vahvuus kun on se, että kestää hiljaisuutta toisen/toisten seurassa. Parhaan yhteyden tunteen toiseen voi kokea hiljaisuudessa, silloin kun ilman sanoja tulee kokemus että me ymmärrämme toisiamme. Myös suuret elämykset esim. luonnon parissa voivat olla todella syviä juuri kahden tai useamman ihmisen kesken, yhdessä vailla sanoja. Kun tyynen järven selän yli kantautuu vesilinnun huuto valoisassa kesäyössä, mustarastas viheltää kaipuutaan, nuotiotuli rätisee hiljaa taustalla, selittäminen ei voisi siinä tilanteessa muuta kuin heikentää lumoa. Silti tämä lumo on mukava kokea yhdessä. Me introvertit ilmaisemme usein suuria tunteita vähäeleisesti, kun monet ekstrovertit näyttävät vähäisiäkin tunteita hyvin suurieleisesti. Tarkoitus ei ole väheksyä tai loukata heitäkään, kyse on siitä että ekstroverteille puhuminen ja huomio ovat niin paljon tärkeämpiä, että joskus jopa matkoista, kokemuksista ja elämyksistä kertominen on selvästi nautinnollisempaa kuin itse kokemukset.
Palatakseni aiheeseen, jonka avasit. Vaikka siis tarvitsen yleensä tunteja päivässä yksin oloa, välillä kokonaisia päiviäkin, parhaimmillaan parikin, niin siinä välissä olen mieluummin "yksin yhdessä". Varmasti tämä liittyy myös pitkän parisuhteen aikana syntyneeseen kiintymykseenkin (positiivisessa mielessä), juuri sen tietyn hyvin tutun ja läheisen ihmisen seuraa kaipaa, etenkin kun kumpikin antaa tilaa toisilleen yhdessä ollessakin. Pitää muistaa, ettei monikaan introvertti ole erakko, kaipaamme ja tarvitsemme toisten ihmisten seruaa, mutta meillä on omanlaisemme tarpeet tämän seuran ja sosiaalisen kanssakäymisen suhteen. Siinä missä moni tuntemani ekstrovertti tulee tyytyväiseksi, kun saa puhua, mieluiten keskeytyksettä, aiheesta toiseen pomppien, jopa riippumatta siitä ollaanko hänen jutuistaan kiinnostuneita ja kuunnellaanko häntä vai ei, introvertit usein kaipaavat kokemuksen aidosta vuorovaikutuksesta, siitä että ymmärtää toista ja tulee ymmärretyksi. Kun on elänyt 30 vuotta yhdessä, tähän ymmärrykseen tulee paljon elementtejä, joissa tarvitaan hyvin vähän sanoja, tai ei lainkaan, missä ei ole mitään negatiivista kismet mainoksesta huolimatta
Hiljaisuus kauneinta musiikkii on. Välilä meillä on puolison kanssa suorastaan hauskaa esim. sukujuhlissa, kun joku innostuu oikein suu vaahdossa selittämään jotain asiaa vähäisen tiedon ja kokemuksen varassa, mutta syvällä rintaäänellä ja katsomme vain toisiamme, hymyilemme lähes huomaamattomasti ja tiedämme, mitä ajattelemme. Ole siis rauhassa. Toisen seurassa hiljaa oleminen voi täyttää osan yksi olemisen tarpeestasi. Ja täysin yksin olemisen tarve on kuitenkin meillä kaikilla yksilöllinen niin luonteen kuin elämäntilanteen muun kuormittavuudenkin osalta.