Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilaisia?

[N.C.]

Otsikon kysymykseen vastaus: aina.

Samoin. Joskus teininä olen yrittänyt väkisin sopeutua ja olla "normaali", en kyllä enää edes ymmärrä miksi ihmeessä. Kyllä minun kohtaloni on olla oman tien kulkija. Vaikka viihdynkin enimmäkseen yksin, välillä tunnen myös yksinäisyyttä. Noh, erilaisuus on rikkautta.

[Muuttolintu]

Olen tuntenut noin koko ikäni. Nuorempana olin (omasta mielestäni) "vain" juro ja hiljainen, mutta vanhemmiten olen oppinut että en ole omituinen, huono tai päävikainen, olen introvertti.

Osaan oikein hyvin olla sosiaalinen, keskustella mistä vaan kenen kanssa vaan, esittää oikeat kommentit mihin tahansa keskusteluun, mutta aina vaan harvemmin teen niin koska en halua tehdä niin. Karkeasti yleistäen ihmiset ovat ikävystyttäviä, puhuvat äärettömän pinnallisista ja tyhmistä, "vaarattomista" aiheista missä ei tule mitään särmää esiin.

Jotenkin olen ajautunut alalle, missä olen tekemisissä vain miesten kanssa (olen siis nainen) ja elämä on paljon paljon helpompaa, koska en tule toimeen naisten kanssa. Miesten keskuudessa saan ja voin olla outo ja omituinen eikä kukaan pidä sitä minään. Toisekseen työssäni olen tekniikan ja teollisuuden kanssa tekemisissä ja kuten joku aikaisemmin jo sanoikin, koneet ovat ihanan selkeitä ja säännönmukaisia, niitä ei tarvitse tulkita. Asiat joko ovat tai ei ole.

Ihmissuhteissa en enää yritä, pidän itsenäisestä elämästäni ja kolmen nurin menneen liiton jälkeen tiedän mitä en halua.

[Vieras]

Enemmän ja vähemmän. Nyt vasta alkanut kuunnella itseäni tosissani ja hupsista ei paljon kiinnosta onko viikonloppu vai ei, näen ihmisiä sillon kun siltä tuntuu, jos näen. Kärsin kovasta ylipainosta aikaisemmin ja luulenpa että jopa nämä jatkuvat sosiaaliset paineet ovat olleet yhtenä syynä. Toisaalta tosi huojentunut olo, ettei tarvitse olla enää samanlainen- tai osa joukkoa, johon en välttämättä halua kuulua. On siis vielä auki mihin minä oikein kuulun täällä. Olen vihdoin kääntänyt ominaisuuteni voitoksi ja nykyisin urheilen ja opiskelen yksikseni paljon- josta oikeastaan nautin. Ainoaksi ongelmaksi on muodostunut se että mieheni haluaa olla "laumassa" mukana ja hänen vanhemmat pitävät minua ehkä hieman outona nykyään. Mutta toiv hän hyväksyy muutoksen, sillä minä hyväksyn hänet. Hassuinta on että mieheni on ollut aikaisemmin hyvinkin yksinäinen tyyppi. Olipa muuten hauska löytää tämä paikka sattumalta, kiitos hyvistä sivuista

[Lauranen]

Hups unohdimpa kirjautua..

[Vieras]

Olen pienestä asti ollut aika hiljainen kaveri. Vaikka luokka- ja pihakaverit aina pyysivät mukaan ulos leikkimään niin suurimman osan ajan siitä olin aika passiivinen siinä. Nykyään(ollaan yli kolmekymppisiä) moni lapsuuden ajan kaverit ovat perustaneet harrastetiimejä(pelaavat futsalia, käyvät siellä täällä jne) mutta jostain syystä minulle riittää heidän fb päivitykset/kuulumiset.
Vaikka olen erittäin tyytyväinen nykytilanteeseeni(on vakaa työ, vaimo, lapset, asunto, auto jne) niin olen silti vähän pelossani lasten puolesta- ovat itsekin introverttejä jos itse saan niin määritellä heitä. Heilläkin näyttäisi olevan kavereita, koulu menee tyydyttävästi jne. mutta varsinkin keskimmäinen on todella stressaantunut jos ovikello tai kännykkä (kaverit pyytävät ulos) soi tiuhaan tahtiin. Siis se huolestumisella tarkoitin, että nykyään ajat ovat erilaisia kuin silloin aikoinaan. On vaan sellainen fiilis, että tänäpäivänä täytyy olla erittäin SoMelainen muuten tippuu kelkasta jne.
Jaahs, taitaa mennä ihan offtopicksi

[vgran]

Olen pienestä asti ollut aika hiljainen kaveri. Vaikka luokka- ja pihakaverit aina pyysivät mukaan ulos leikkimään niin suurimman osan ajan siitä olin aika passiivinen siinä. Nykyään(ollaan yli kolmekymppisiä) moni lapsuuden ajan kaverit ovat perustaneet harrastetiimejä(pelaavat futsalia, käyvät siellä täällä jne) mutta jostain syystä minulle riittää heidän fb päivitykset/kuulumiset.
Vaikka olen erittäin tyytyväinen nykytilanteeseeni(on vakaa työ, vaimo, lapset, asunto, auto jne) niin olen silti vähän pelossani lasten puolesta- ovat itsekin introverttejä jos itse saan niin määritellä heitä. Heilläkin näyttäisi olevan kavereita, koulu menee tyydyttävästi jne. mutta varsinkin keskimmäinen on todella stressaantunut jos ovikello tai kännykkä (kaverit pyytävät ulos) soi tiuhaan tahtiin. Siis se huolestumisella tarkoitin, että nykyään ajat ovat erilaisia kuin silloin aikoinaan. On vaan sellainen fiilis, että tänäpäivänä täytyy olla erittäin SoMelainen muuten tippuu kelkasta jne.
Jaahs, taitaa mennä ihan offtopicksi

Ööh, enkö ollutkaan kirjautunut?

[Nokkosperhonen]

Olen lapsesta lähtien tykännyt olla itsekseni. Nuorena minun oli todella vaikea lähteä ystävien kanssa illalla esim. baariin. Kaikki se meteli ja ahtaus oli todella ahdistavaa. Suostuin mukaan, koska se oli jotenkin "normaalia". Vihasin jokaista sekunttia noissa paikoissa.

En ole ujo, enkä arka. En vaan yksinkertaisesti jaksa kuunnella höpinää ja löpinää. Itselläni ei ole mitään tarvetta jakaa muiden kanssa mitään kokomuksiani, vaikka niitä kyllä riittää. en tunne itseäni koskaan yksinäiseksi. Olen paras kaverini.

Olen asunut useita vuosia ulkomailla ja sielläkin solmin vain hyvin vähän läheisiä suhteita muihin ihmisiin.

Pystyn olemaan pitkiä aikoja puhumatta kenenkään kanssa. Jos joku kiinnostava ihminen asettuu reitilleni, ole todella hyvä kuuntelija. Minulla riittää myös mielipiteitä ja jaksan keskustella.

On outoa, että olen päätynyt naimisiin. Olen vieläpä päätynyt naimisiin miehen kanssa, joka on todella ulospäinsuuntaunut, puhelias, bla bla bla

Olen nuoruudesta lähtien tietoisesti hakeutunut ammatteihin, joissa "ollaan sosiaalisia, aktiivisia, dynaamisia, ihmisten kanssa tekemisissä, jne". Tämä on ollut suoranaista siedätyshoitoa, joka ei tehonnut. Kuvittelin, että minussa on vika, joka korjaantuu, kun käärin hihat ylös ja alan toimimimaan. Ei se mennyt niin.

Pystyn kyllä vähän aikaa esittämään seurallista ihmistä. Totuus on jotain aivan muuta. Minusta ei ole tullut sosiaalista, eikä seurallista.

Olen onnellinen, kun saan olla yksin ja lukea. Olen onnellinen, kun toiset jättävät minut rauhaan. Itse jäteän mieluusti toiset rauhaan. En kuitenkaan haluaisi asua maalla yksinäisyydessä. On kiva katsella kaupungin vilinässä ihmisiä ja miettiä asioita.

[Emilia]

Jatkuvasti.

[Heittiö]

Kyllä. Välillä vieläkin oon hieman kateellinen ihmisille ketkä voivat mennä esim. baarissa juttelemaan tuntemattomille niitänäitä. Monesti olen saanut kanssa kuulla että minuu pidetään jonkunverran kusipäänä kun en tuppaudu esim puolituttujen kanssa jutuille baarissa tai kadulla. En vain jaksa häiritä toisia turhanpäiväisyyksillä, enkä aina halua että minuakaan häritään, etenkään jos itsellä on omat asiat päässä pyörimässä.

Ajoittain tulee parhaiden kavereidenkin kanssa sellainen tunne ettei ole keskusteluun tavallaan mitään annettavaa jos porukkaa on ympärillä enemmän kuin pari-kolme, vaikka aiheet ja asiat olisi miten hyvin hanskassa. Siinä vaiheessa siirryn sujuvasti kuuntelupuolelle. Sitten kun on vielä hieman ujo, niin tilannetta ei paranna jos seurassa on joku tuntematon.

Olen vaan tottunut siihen että omassa seurassa on hyvä olla suurimman osan aikaa, niin saatan harkita pitkään edes illanviettoon lähtemistä, jos tiedän että porukassa tulee olemaan paljon ihmisiä keitä en tunne etukäteen. Toisaalta tykkään keskustella sitten kun joku muu tulee ensin juttelemaan oikeaa asiaa eikä pelkkä liirumlaarumia ja on ns. asiatyyppi, onneksi siis on olemassa noita übersosiaalisiakin hahmoja olemassa

Ja suurin osa kavereista ovat tajunneet sen että arvostan ihan basic himakahvi/teehetkiä, missä saa sitten puida tärkeät asiat paremmin läpi.

[Vieras]

Suomessa on puhumisen vapaus.Hiljaa olemisen vapaudesta en ole varma.
Olen 17/20 intro.Usein saan kuulla:"Sano säkin nyt jotain,Mitä mieltä sä olet?,Miks sä olet niin hiljainen?,Penni ajatuksistasi".Mä siis häiritsen muita,kun en ole suuna ja päänä,kuten muut.