Introvertit.net Keskustelufoorumi

Löytyykö muita kristinuskoisia introverttejä? Minulle tämä on introverttiydenkin kannalta todella todella mielenkiintoinen yhdistelmä... itsestäni suorastaan tuntuu, että vakavana (huonollakin tavalla) introverttinä minulla ei ole varaa haaskata kristinuskon/Jumalan tarjoamaa mahdollisuutta. Tavallaanhan kristinusko on suorastaan "räätälöity" tietynlaisille intoverteille, tai näin koen. Siis ujoille, aroille, pelokkaille. Myöskin nöyrille. Tämä ei tietty kulje käsi kädessä introverttiyden kanssa, siis tämä nöyryys, mutta kyllä ne usein kuuluvat yhteen. Tosi usein tuntuu, että äänekkäät ekstrovertit, menestyjät, hyväitsetuntoiset, ehkä ylpeätkin sellaiset (joita toki kaikki ekstrovertit eivät ole mutta kumminkin usein ääriekstrovertti tuntuu suuremmalla todennäköisyydellä olevan aika itserakas kuin introvertti) pysyvät helpommin henkisesti kaukana kristinuskosta/Jumalasta/Jeesuksesta. Omienkin sanojensa mukaan he "eivät tarvitse Jumalaa". Ei ehkä moni introverttikaan, mutta minä kyllä.

Sitten toisaalta mua kiinnostaa vähän määritellä. Esim. että kuka nyt todella on itsekeskeinen, intovertti vai ekstrovertti. Kun olen asiaa netissä suomen- ja englanninkielisillä sivuilla tutkaillut, niin tuntuu, että Suomessa helpommin mielletään ekstrovertit negatiivisiksi, kuin esim. Amerikassa, jossa suuriääninen sosialisointi on ehdoton kansalaishyve, ja hiljaiset introvertit vaikuttavat pikemminkin niiltä itsekkäiltä ihmisiltä. Tai siis. Totta kai Suomessakin enempi arvostetaan ekstrovertteja, mutta ainakin introvertit itse osaavat muotoilla asian niin, että ekstrovertit ovat ongelmallisia. No, äh, meni nyt ehkä vähän liikaa jo tajunnan virraksi. Koska lopultakin varsinkin kristinuskon vinkkelistä pitää osata arvostaa ja kunnioittaa ja rakastaa kaikenlaisia ihmisiä. Eikä ainakaan omassa introvertismissani kaikki ole hyvääkään ja pitäisi osata oppia ekstrovertimmäksi monelta osin. Pelkään ihan liikaa. Tämän takia olen epäaloitteellinen monessa asiassa, eikä minua mielletä ihmiseksi, jonka vastuulle voisi jättää isoja asioita, puhumattakaan vaikkapa joienkin juhlien ideoimisesta. Olen todella hidas käytännön asioissa.

Eli kai tässä mulla on pointsina pohtia uskon, introvertismin ja ekstrovertismin suhdetta toisiinsa. Kummat ovat parempia kristittyjä, introt vai ekstrot? Kuten kai jo sanoin, minusta introus on tällä saralla ehdoton vahvuus. On valmiutta keskittyä, syventyä, selvittää asioita itselleen kunnolla. Paneutua asiaan sen ansaitsemalla vakavuudella ja täydellisellä keskittymisellä.

Toisaalta tehtäväni kristittynä on myös ymmärtää ekstrovertteja. Usein heillä on paljon sosiaalista vastuuta ja ovat vastuussa keskustelun etenemisestä jouhevasti (TOISAALTA kyllähän se sujuu introverteiltakin, jos ekstror ovat joskus jossain muualla niin että introtkin pääsevät ääneen, silloin se keskustelu vaan on ehkä hiukan toisenlaista, usein monella atavalla parempaakin...) Ei kaikki ekstrotkaan tykkää small talkista, on se heillekin usein sellainen pakollinen paha. Tässäkin vois tosin ottaa itseensä niskasta kiinni. Mikä pakko se on puhua tylsistä ja yhdentekevistä aiheista? Voihan sitä introkin kantaa kortensa kekoon, ja aloittaa keskustelun jostain oikeasti mielenkiintoisesta aiheesta! Mutta kristinuskossa tärkeä sääntö on tämä: Mitä toivot toisten tekevän sinulle, tee sinä samoin heille. Tätä voi myös miettiä niissä sosiaalisissa tilanteissa. Millä tavalla toivoisin ihmisten lähestyvän minua? Mikä olisi minusta kivaa? Samoin voin itse tehdä toisille. Tai ainakin yrittää, vaikka kauheasti pelottaa ja ahdistaa. Tän ajattelutavan kautta oon itse alkanu ymmärtää ja arvostaa niitä ekstroverttejäkin.

Vähän pelottaa nyt pistää menemään tällainen ryöpsähtänyt keskustelunaloitus, mutta nuo oli mulle aiheina kaikki tärkeitä ja semmosii mitä oon viime ajat pyöritelly mielessäni, on haastava elämäntilanne jne.

Anamaria kirjoitti:itsestäni suorastaan tuntuu, että vakavana (huonollakin tavalla) introverttinä minulla ei ole varaa haaskata kristinuskon/Jumalan tarjoamaa mahdollisuutta.

Miksi juuri kristinuskon Jumala, miksi ei Allah, Buddha, Tapio, Zeus tai vaikkapa Tlaloc?

https://www.youtube.com/watch?v=t6jdRd4KJrs

Asiaan, itse olen melko pienestä pitäen halveksunut kaikkea uskonnollisuutta. Uskonnot ovat välillisesti yksi suurimmista ongelmien aiheuttajista maailmassa. Ymmärrän hyvin jos joku hieman heikko ihminen hankalana hetkenä uskoo johonkin korkeampaan tahoon ja saa siitä henkisesti voimia. Sen sijaan harras uskovaisuus ja uskonnon tuputtaminen ovat pahasta, sillä niiden seurauksena uskontoa aletaan sotkea politiikkaan ja tieteeseen, jolloin syntyy ongelmia.

Ja sori nyt jos joku tästä loukkaantuu, mutta minä saan ylivoimaisesti parhaat naurut siitä että kuuntelen vähän aikaa jotain uskonnollista radiokanavaa tai luen uskonnollisia lehtiä tms.

Anamaria kirjoitti:Mutta kristinuskossa tärkeä sääntö on tämä: Mitä toivot toisten tekevän sinulle, tee sinä samoin heille.

Tuo löytyy aika pitkälle kaikista uskonnoista ja filosofioista, joista useimmat ovat jopa kristinuskoa vanhempia. Buddhismi, juutalaisten vanha testamentti, egyptin polyteismi jne... sisältävät tämän saman kultaisen säännön yhtenä moraalin pääteemoista.

Anamaria kirjoitti:Kuten kai jo sanoin, minusta introus on tällä saralla ehdoton vahvuus. On valmiutta keskittyä, syventyä, selvittää asioita itselleen kunnolla. Paneutua asiaan sen ansaitsemalla vakavuudella ja täydellisellä keskittymisellä.

Valitettavasti tuon takia ainakin oman kokemusmaailmani sisällä valtaosa introverteistä on ateisteja, kun me yleensä oikeasti paneudumme asiaan emmekä vain hyväksy yleistä "viisautta".

Omalla kohdallani Buddhan opit sopivat minulle parhaiten, sillä buddhismi ei vaadi uskoa.

Buddha kirjoitti:Älä usko kuulopuheisiin, älä usko perinteisiin vain siksi että ne ovat sukupolvia vanhat, älä usko huhuihin siksi että ne ovat levinneet laajalle, älä usko vanhoihin satuihin vain siksi että ne on kirjoitettu muistiin, älä usko arvauksiin, älä usko mihinkään vain siksi että ne on tullut sinulle tavaksi, älä usko mitään siksi että opettajasi tai vanhat ihmiset sanovat niin. Hyväksy asia vasta sitten kun olet tutkinut ja eritellyt sitä, ja huomannut sen olevan järkevä ja hyödyttävän kaikkia. Mutta kun olet hyväksynyt asian, elä sen mukaisesti.

Kuten Einstein sanoi, buddhismi on ainoa täysin tieteen kanssa yhteensopiva "uskonto".

Overlord kirjoitti:Kuten Einstein sanoi, buddhismi on ainoa täysin tieteen kanssa yhteensopiva "uskonto".

Panteistinen tapa ajatella jumalan olevan maailmankaikkeus toimii sekin hyvin, kun selityspuoli nojaa fysiikkaan. Tällainen "jumala" kehittää itse itseään sitä mukaa, kun tiede edistyy, ja on persoonattomuudestaan huolimatta aika juhlallinen kokonaisuus. On helpompaa uskoa yleispäteviin luonnonlakeihin kuin uskotella itselleen, että tuolla ylhäällä joku big brother olisi kiinnostunut juuri minun tekemisistäni.

--i

Mut on aikoinaan kasvatettu uskonnollisessa kodissa, mutta nyttemmin olen melko puhdas ateisti. Mielestäni aikuinen ihminen ei tarvitse mielikuvitusystäviä.

Mawerick kirjoitti:Mut on aikoinaan kasvatettu uskonnollisessa kodissa, mutta nyttemmin olen melko puhdas ateisti. Mielestäni aikuinen ihminen ei tarvitse mielikuvitusystäviä.

Sulla ei vaan oo ollu tarpeeksi ongelmia... (vaikka joo mielikuvitusystävistä tuskin on suurta apua, mutta jos nyt Jumalasta puhutaan)

Anamaria, toivon mukaan et ota ketjun kirjoituksia henkilökohtaisina hyökkäyksinä itseäsi vastaan, kun keskustelu (hyvinkin arvattavasti) siirtyi välittömästi muiden uskovien löytämisestä ateistien kirjoituksiksi.

Tässä on itse asiassa kyseessä melko mielenkiintoinen tapaus kultaisen säännön toimimisesta käytännössä. Yleisesti ottaen introverteille - myös itselleni - totuus on yksi korkeimpia ja tärkeimpiä arvoja. Jos olen väärässä jostain tai en tiedä asiasta tarpeeksi, haluan ehdottomasti tietää sen. Hyvin pitkään oletin kaikkien ihmisten olevan samalla tavalla viritettyjä, joten tietenkin aina menin korjaamaan jos joku oli omasta mielestäni jostain asiasta väärässä.

Sanomattakin selvää, että poltin aika monia siltoja tällä taktiikalla, kun puhuin liian suoraan sosiaalisissa tilanteissa (joskus jopa uhkauksiin väkivallasta asti) tai töissä esimiehille. Vasta myöhemmin löydettyäni E-I -jaottelun ymmärsin, että ekstroille negatiivisten tunteiden ja ajatusten välttely on paljon tärkeämpi prioriteetti kuin totuus.

Kahden introvertin välillä tämä taktiikka usein menee väittelyksi, jonka lopussa toivon mukaan molemmat ovat oppineet jotain uutta. Tämä siis on nähdäkseni kirjoittajien motiivi tässä ketjussa. Jos olen väärässä, niin kertokaa toki...

En loukkaannu, olen sitä paitsi paatunut väittelijä itsekin... ja just toi on niin totta omallaki kohallani, että totuus on mulle tärkeempi arvo kuin mukavuus. Siksi ajattelin, et varmaan introista löytyis muitaki kristittyjä, ja voihan tuota vielä löytyäkin, tää ei vissiin ihan hirveän aktiivinen foorumi ole? Eniveis ainaki ujojen ja arkojen ja koulukiusattujen joukoista löytyy paljon uskonasioihin avoimesti suhtautuvia, mutta ehkä se ei sit ookaan ihan sama porukka kuin introvertit...

Sinänsä toki väittely uskonasioista on ihan ok ja mielenkiintoista sekin, vaikka se ei olekaan se mitä nyt ajoin takaa...

Anamaria kirjoitti:totuus on mulle tärkeempi arvo kuin mukavuus. Siksi ajattelin, et varmaan introista löytyis muitaki kristittyjä

Omassa totuudessaan on mukavaa elää, varsinkin jos totuuspohja on uskonnollinen ja komppaajia ei ole siksi vaikeaa löytää omasta elämänpiiristä. Vaarana vain on, että seuran yksipuolisuuden vuoksi ikkuna maailmaan alkaa huurtua ja sisältä katsottuna oma totuus alkaa vaikuttaa oikeammalta kuin "niiden toisten" totuus. En rupea arvailemaan sinun, tuntemattoman ihmisen ikkunan kirkkautta, mutta palstalle tulostasi päätellen sinulla ainakin on ikkuna, mikä on aina hyvä juttu.

*Avaanpa hieman oman totuuteni taustaa:

Minulle "usko" ja "uskonto" ovat asioita, jotka pidän visusti erillään toisistaan. Uskon elämässäni monenlaisiin asioihin päivittäin ja ylipäätään, mutta henkilökohtaisesti. A-teistin (ei-Jumalauskovan) hengellinen (spiritual, ei religious) kokemus voi olla minulla vaikkapa ulkona hienosta maisemasta nauttimista tai sitä, kun pilvettömänä talvi-iltana katselen ylös ja tajuan näkeväni avaruuden. Maailmankaikkeuden ykseys rakennusaineidensa osalta on itsessään suurenmoinen ajatus, ja mittakaavan ollessa valtava oman pienuuteni ymmärtäminen (ja toisinaan jopa sen muistaminen) auttaa minua mahtumaan arkielämässäkin paremmin omiin nahkoihini.

Uskonto, siis yhteisöuskominen kirjoitettujen sääntöjen mukaisesti tuppaa synnyttämään vihamielisyyttä "vääräuskoisia" kohtaan, keskittää valtaa joillekin harvoille ja ennen kaikkea ohjaa ulkoistamaan oman ajattelun opinkappaleiden varaan, mikä on minusta vastenmielistä. Kirjallisuudessa filosofian puolelta on mahdollista löytää omaan ajattelutapaan sopivia ja sopimattomia kirjoittajia eri aikakausilta, ja erilaisia ajattelijoita läpikäymällä saan virikkeitä oman maailmankuvani ja arvojeni rakentamiseen. Eli en hurahda mihinkään yksittäiseen kirjoittajaan tai ideologiaan sellaisenaan, vaan otan toimivia ajatuksia monilta ja kudon niistä tieteen kanssa omaa käsitystäni todellisuudesta ja määritän omaa paikkaani maailmassa. Pidän ymmärrykseni kehittämistä tällä tavoin itselleni ainoana mahdollisena ja rutkasti hedelmällisempänä kuin vaikkapa Raamatun yksioikoisten käskyjen ja kieltojen opettelu olisi. Ohjekirjojen lukeminen ei oikein palkitse.

Pelkistetysti sanottuna filosofia perustuu yksilön ajatteluun, uskonto puolestaan siihen, että joku ajattelee puolestasi. Minun on introverttina jostain kumman syystä luontevampaa omaksua filosofinen (kyselevä) elämänasenne kuin uskonnollinen (totteleva)...

--i

Anamaria kirjoitti:

Mawerick kirjoitti:Mut on aikoinaan kasvatettu uskonnollisessa kodissa, mutta nyttemmin olen melko puhdas ateisti. Mielestäni aikuinen ihminen ei tarvitse mielikuvitusystäviä.

Sulla ei vaan oo ollu tarpeeksi ongelmia... (vaikka joo mielikuvitusystävistä tuskin on suurta apua, mutta jos nyt Jumalasta puhutaan)

Minkälaisia ongelmia olisi pitänyt olla? Riittääkö lähes kuoleminen 15-vuotiaana kolarissa? Aivoverenvuoto ja toispuoleinen halvaus 23-vuotiaana? Paha masennus kolmekymppisenä? Vai mitä pitäisi olla?