Olen uusi palstalla, mutta lueskellut kyllä ahkerasti aikaisempia viestiketjuja sekä kesän aikana Laurie Helgonin kirjan: introversion voima. Vaikka kirjasta huomaakin, että kirjoittaja elää elämäänsä Amerikassa, on se antanut paljon ajattelemisen (
) aihetta. Oman introversion hyväksyminen ja sisäistäminen on osittain kesken, mutta se ei ole aiheuttanut kriisiä vaan ymmärrys luo ikään kuin rauhallisemman ja vakaamman pohjan omalle ololle. Olen seuraavaksi täyttämässä 30, joten toivon että loppuelämäni pystyn ottamaan tämän ominaisuuteni niin hyvin huomioon kuin mahdollista ja mahdollisuuksieni mukaan rakentamaan elämääni mielekkääksi, ennen kaikkea itselleni. Jonkun asteinen avautuminen tässä on varmaan seuraamassa, mutta sallin sen itselleni täällä.Otsikkoni syy on täysin subjektiivisten kokemusten muokkaama. Olen koko elämäni ollut jollain tavalla lahjakas ja saanut useita tilaisuuksia 'menestyä', mikä tietenkin on ollut omiaan herättämään kateutta lähtien koulukavereista aina myöhempiin elämänvaiheisiin. Osaamisiani ja 'saavutuksiani' ei ole koskaan unohdettu mainostaa ja vaikka moni varmasti kokeekin tehneensä minulle palveluksia, olen sisäisesti ollut aina hyvin ahdistunut näissä tilanteissa. Tunnen nytkin jonkun asteista häpeää, kun näin 'avoimesti retostelen' taipumuksillani ja ominaisuuksillani. Jos olisin luonteeltani ekstrovertti, olisin epäilemättä käyttänyt tilaisuuden, jossa minusta haluttiin pienen paikallisradion juontokopista tehdä ' Suomen seuraava Vappu Pimiä'. Ajatus julkisuudesta sai minut kuitenkin niin kauhistuneeksi, että jätin koko työn. Sama kävi, kun minun olisi pitänyt lähteä tennisharrastukseni parista kilpailemaan ja menestymään. Tai musiikinopettajien mielestä käyttää osaamiseni klassisen pianonsoiton oppitunteihin ja lähteä konsertoimaan. En koskaan lähtenyt edes soittotunneille, mutta eivät päätökseni koskaan hyväksyntää ja ymmärrystä ole saaneet. Osittain ymmärrän sen, sillä silloin minulla ei ollut sanoja ja selityksiä kieltäytymisilleni, vedin vain ns. liinat kiinni ja sain siinä sivussa jääräpään maineen.
Nykyään jos/kun joudun lapseni takia sosiaalisissa tilanteissa esittelemään myös itseäni, varon aika paljon puhumasta menneisyydestäni. Tuntuu vain usein siltä, että tässä 'tosi tv- ja tähdeksi hinnalla millä hyvänsä kulttuurissa'- on jotenkin paheksuttavaa kertoa saaneensa tällaisia tilaisuuksia mutta kieltäytyneensä niistä. On ikään kuin heittänyt elämänsä hukkaan. En kuitenkaan nuorempanakaan pystynyt ajattelemaan sitä, että minun olisi pitänyt edustaa tai jaksaa kaiken maailman yöelämää joka viikko mitä mahdollinen työnkuva olisi tuonut mukanaan.
Ikä on tuonut armollisuutta itseäni kohtaan, mutta usein harmittelen sitä että lahjani uinuvat pinnan alla enkä tiedä mitä niillä tekisin. Nautin esimerkiksi pianon soitosta valtavasti, mutta näiden aikaisempien kokemusteni pohjalta olen aika lailla lukossa ja jollain tavalla pelkään 'tulla näkyväksi'. Ihmisten yleisin ajatus kun tuntuu olevan se, että jos joku on lahjakas--> hän haluaa näkyä ja kuulua--> ansaita kauheita kasoja rahaa--> päästä julkisuuteen ja olla tyytyväinen sosiaalisesta piiristään ja hienosta elämästään. Minä haluaisin vaan tehdä, olla siinä hyvä, loistava tai keskinkertainen ja sen jälkeen olla rauhassa
En kaipaa kissanristiäisiä ja valtavaa verkottumista, mutta se tuntuu olevan ainut tie siihen, että ylipäätänsä saat tilaisuuden tehdä jotain tänä päivänä.
Tämä osa-alue elämässäni on ristiriitojen peittämä ja sitä voi psykologisoida monella tapaa. Ja voitte uskoa, että olen elämässäni käyttänyt paljon aikaa ja energiaa yrittäessäni ymmärtää 'mikä minussa on vikana'. Nyt haluaisin kuitenkin tietää onko muilla samanlaisia kokemuksia. Aitoja, rehellisiä kokemuksia ja mahdollisesti askelia joilla tätä 'menestymisen ja sisäänpäin kääntyneisyyden dilemmaa' olisi osaltaan pystynyt ratkaisemaan.