Introvertit.net Keskustelufoorumi

Millaista painostusta olla ekstrovertimpi olette kokeneet? Kuinka olemustanne tai tapojanne on kommentoitu, millaisia neuvoja ja totuuksia olette kuulleet? Tällaiset kommentit tuntuvat ikäviltä tilanteessa, mutta nyt jo tietämättömyyden osoituksilta. Yksi "parhaista" kuulemistani on tämä ja läheisen sukulaisen suusta:
"Vaikka pienenä olit ujo, hyvä sinusta tulikin."

Hei ! Siedätyshoitoa oli..kun kasvoin suurperheessä..8 lasta, 3vanhempaa ja 4pikkusisarusta.. Toiset lähti innoissaan koulutielle, itse olisin 6vuotiaana mieluummin vielä ollut tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Iso-sisko, vuoden mua vanhempi, on täydellinen extrovertti, siis mun vastakohta..(silti parhaat ystävät nykyisin ollaan..hän mua'kantanut' läpi elämän ).. Aina sain silti havaita ja tätien ym. puheista huomata, että olin jotenkin outo ja sisareni oikeanlainen.. Seurailin 'alta kulmien' uusia tilanteita ja ihmisiä. En heti mennyt mukaan..vaan suhtauduin varauksella, kuten teen vielä nykyisinkin.. En heti luota ihmisiin, etten pettyisi ja plttaisi jotain itsestäni..eli pidän jonkinlaisen 'suojamuurin' ympärilläni...

Mulle taidetaan enemmän pyöritellä silmiä, kun että suoraan sanottais. Bestis ei aina tunnu ymmärtävän tätä mun sosiaalisten tilanteiden välttämistä, tosin toivon että ymmärrys kasvais hieman nyt tän introverttiuden löytämisen myötä. Iskä ei ymmärrä sitten ollenkaan miksi eristäydyn välillä siellä käydessäni (voi olla jopa yli 10 ihmistä samassa talossa yhtä aikaa), kun ei vaan kestä sitä sosiaalisuuden määrää.

Näitä riittää tarvitsen kuulemma terapiaa tähän yksinäisyyden tarpeeseeni ja varsinkin siihen, että koen tarvitsevani aikaa palautua sosialisoitumisesta. Ystäväni tulevat kuulemma jättämään minut, jollen muutu. Töissä olen kuullut, että kaikki on vaan asenteestani kiinni. Olen siis projektitöissä ja koen erityisen raskaaksi uuden projektin aloituksen ja kaikkiin ihmisiin tutustumisen. On todella vaikeaa sietää sitä ärsykkeiden määrää ja esiintyä itsevarmana, kun ei tunne ketään. Saan aina palautetta, että minun pitäisi pitää itsestäni enemmän ääntä. Olla näkyvämpi. Kaveerata "tärkeiden ihmisten kanssa". Olla enemmän esillä.

Yleisin on kuitenkin tää, lapsuudesta saakka toitotettu "reippaasti nyt vaan"

Voi että mua ärsyttää tuo kun käsketään olla reipas. Ihan sieppaa. Se on mun mielestä niin epäkunnioittavaa. Oon saanu sitä joskus kuulla itsekin ja aina se on siepannut enemmän tai vähemmän.

Minulle eräs sukulainen yritti löytää diagnoosia, kun olen niin hiljainen, kuten Aspergerin oireyhtymää. Olen tehnyt kyseisen testin, eikä minulla ole Aspergeria. Tuntui todella loukkaavalta ja sen takia en pidä yhteyttä kyseiseen sukulaiseeni ollenkaan...

Noita "toisten totuuksia" on mediakin väärällään. Introvertit unohdetaan täysin kun tutkitaan vaikka mikä tekee ihmisestä onnellisia -ilmeisesti meitä on kuitenkin sen verran vähän, että "hukumme kohinaan".

Ainahan vouhkataan miten ruotsinkieliset ovat onnellisempia koska sosiaaliset suhteet ovat vahvempia tai miten kuorolaulu tekee onnelliseksi. Ja nämä asiat esitetään jumalan totuuksina ja jos ihminen ei koe että tuollainen onnellistuttaisi häntä, hän on vaan VÄÄRÄSSÄ eikä ymmärrä omaa etuaan.

Kuvitelkaa jos vaikka minä menisin kuoroon. Minulla ei ole lainkaan laulunääntä, en yhtään tykkää minkäänlaisesta yhdessä tekemisestä ja mikään ei mielestäni kuulosta kauheammalta kuin amatöörikuoro (joku gregoriaaninen kirkkokuoro tai puna-armeijan kuoro on sitten asia erikseen.) Kuitenkin moni ihminen tuntuu uskovan, että minuakin se kuorolaulu onnellistuttaisi koska on tutkittu juttu, että kuorossa laulavat ovat onnellisempia.

Ja Ylekin taas uutisoi, että jos haluaa täyden terveyshyödyn luontokokemuksista, on parasta ottaa kaveri mukaan! Mun mielestäni luonnossa on parasta olla yksin tai sitten kaverin on oltava sellainen, joka osaa pitää turpansa kiinni. Ainakin minun kohdallani kuka tahansa muu kuin mieheni pilaa kaiken luonnonrauhan, mutta olen tietysti väärässä koska joku "asiantuntija" tietää, että se luontokokemus on eheyttävämpi jos on ihan mitä vaan seuraa.
http://yle.fi/uutiset/ota_kaveri_mukaan ... yt/7143270

Joo, teen kärpäsestä härkäsen ja olen pahalla tuulella mutta olen niin kypsä siihen että minulle tyrkytetään toisten totuuksia onnellisuuden avaimina.

Nyt kun yritän toipua masennuksesta olen joutunut huomaamaan, että "toisten totuudet" ei auta minua yhtään. Vertaistukiryhmä sai minut lähinnä tuntemaan häpeää siitä, että viiteryhmäni koostuu nykyään sellaisista ihmisistä. Ihmisten ilmoille meneminen ei paranna oloani ensinkään. Toki voin tuntea tyytyväisyyttä että voimani riittävät siihen että saan pakotettua itseni jonnekin, mutta kokemus itsessään on vain uuvuttava. Minä tarvitsen toipuakseni rauhaa ja yksinäisyyttä, mutta hoitavat tahot pitävät sitä vain merkkinä siitä miten vakavasti masentunut olenkaan kun edes ihmisten seura ei piristä -eikä kukaan ole vaivautunut kysymään onko se piristänyt minua koskaan.

Ei ihme että ihminen flippaa kun saa koko ikänsä tuntea, että minun tapani kokea, tuntea, ajatella, olla olemassa on jotenkin perustavalla tavalla vääränlainen. Ja sitten sitä yrittää parhaansa mukaan olla samanlainen kuin muut, teeskennellä kunnon ihmistä. //rant.

ronja kirjoitti:Hei ! Siedätyshoitoa oli..kun kasvoin suurperheessä..8 lasta, 3vanhempaa ja 4pikkusisarusta.. Toiset lähti innoissaan koulutielle, itse olisin 6vuotiaana mieluummin vielä ollut tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Iso-sisko, vuoden mua vanhempi, on täydellinen extrovertti, siis mun vastakohta..(silti parhaat ystävät nykyisin ollaan..hän mua'kantanut' läpi elämän ).. Aina sain silti havaita ja tätien ym. puheista huomata, että olin jotenkin outo ja sisareni oikeanlainen.. Seurailin 'alta kulmien' uusia tilanteita ja ihmisiä. En heti mennyt mukaan..vaan suhtauduin varauksella, kuten teen vielä nykyisinkin.. En heti luota ihmisiin, etten pettyisi ja plttaisi jotain itsestäni..eli pidän jonkinlaisen 'suojamuurin' ympärilläni...

Hei ronja, oon myös yksi suurperheeseen kuuluva introvertti. Mulla on kuusi nuorempaa ekstrovertti sisarusta, jotka pitää jatkuvaa meteliä yllä. Asun vielä kotona ja tarvitsen aivan järjettömät määrät omaa itsekseen olo aikaa. Onneksi on sentään oma huone johon voin vetäytyä.
Mutta ongelma on se ettei mulla millään meinaa löytyä energiaa viettää aikaa ystävien kanssa, jotka on ekstroverttejen tapaan aina menossa jonnekkin ihmisten keskelle. Ite haluaisin tosiaan nähdä kavereita enemmän, mutta sosiaalisoinnin tarve/energia menee jo siinä jos vietän aikaa oman huoneen toisella puolen.
Oon joskus pakottanut itteni pihalle ja kaupungille/baariin pyörimään ekstrovertti kaverin kanssa, joka löytää omia tuttujaan/kavereitaan joka paikassa = keskeyttää meillä meneillään olevan keskustelun ja vaihtaa kuulumiset ynnämuut tuttavansa kanssa, mutta muuttunut hänen seurassaan ennen pitkää stressaantuneeksi ja aika rasittavaksikin tyypiksi.
Haluaisin kysyä, että oliko sulla ikinä samanlaista ongelmaa (ei voimia nähdä kavereita)? ja jos oli niin jaksatko nykyään olla enemmän kavereiden kanssa kuin silloin kun vielä asuit suurperheessä?

Oikeasti toivon että tämä on ohi menevää ja johtuu tosta kun mulla on jatkuvasti ympärillä ihmisiä. Tykkään ihmisistä ja mun perheestä myös noin muuten, että en usko olevani erakko kumminkaan..

Kun tapasin mieheni sukulaisnaista ensimmäisen kerran, istuimme samassa kahvipöydässä muutaman muun kanssa ja hän erittäin suulaana ekstroverttinä piti huolen puhumisesta. Puheenaiheet koskettivat ihmisiä ja paikkoja, joita en tuntenut, joten minun oli hyvin vaikea osallistua keskusteluun. Keskustelu pyöri muutenkin sellaisella liibalaaba -tasolla, että katsoin paremmaksi pysyä sen ulkopuolella, kuuntelin kun muut pölöttivät ja join kahvia. Kun tapasin tätä sukulaisnaista seuraavan kerran ja sanoin miehelleni jotakin, nainen töksäytti: "Ai sinä osaat puhua?".

Muistan kun riideltiin joskus mun kaverin kanssa ja sain kuulla oivan litanian siitä kuinka mätänen aina vaan huoneessani enkä tapaa ihmisiä ja kuinka tuhlaan elämäni yksin sekä miten kaikki ihmiset mun elämästä häviää jos en vietä niiden kanssa aikaa. Enhän mä sitä vielä silloin tajunnut kun en tinnyt koko introvertti termistä, mutta ehkä vika ei ollut minussa, vaan ystävässäni kun hän ei voinut suostua ymmärtämään minun tunteitani ja tarpeitani :I Oli asia miten oli niin kyllä me vielä ystäviä ollaan ja tänään viimeksi nähtiin vaikka minun piti melkein pakottaa itseni siihen hommaan

-Introvertti ja ylpeä siitä!