Toisten totuuksia

Tarinoita siitä, millaista on olla introvertti ekstroverttien maailmassa.
Passepartout

Re: Toisten totuuksia

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 17.02.2015 15:23

Mahtaakohan kiusatuksi tuleminen olla jotenkin yleisempää introverteilla? Minuakin kiusattiin koulussa. Tai tyttöjen kiusaaminen on lähinnä sitä joukon ulkopuolelle sulkemista ja selän takana puhumista mutta ihan riittävän epämiellyttävää. Tiedätte varmaan, miten hyljeksityt sitten liittoutuu keskenään ettei ihan yksin tarvitsisi koko ajan olla, mutta salassa kuitenkin vähän inhoavat toisiaan juuri siksi, että joudut "ystävystymään" jonkun kanssa vain siksi ettei kumpikaan kelpaa ryhmään.

Tuli taas mieleeni kun vanhojen tansseista kohkattiin ja miten epäreilua on, kun toisilla on enemmän rahaa pukuun kuin toisilla. Ihan unohdettiin että meikäläisiä on aika monta, joille vanhojen tanssit ovat taas yksi tilaisuus lisää huomata, millainen persona non grata olet. Kaikki riparit, penkkarit sun muut oli mulle ainakin yhtä kärsimystä. Tai siis noista osallistuin vain rippileiriin ja olisin käynyt leirittömän rippikoulun jos sellaista olisi ollut tarjolla, mutta se tieto että kaikilla muilla on yhdistävä asia johon minä en ole tervetullut... Tosin tuskin olisin noista niin hirveästi nauttinut vaikken olisi kiusattu ollutkaan, mutta on ihan eri asia päättää että ei tykkää jostain kuin että sinut torjutaan ja suljetaan ulkopuolelle.

Jouduin kiusatuksi myös kolmessa eri työpaikassa ja lisäksi sisareni miehineen kiusasi minua yhteen aikaan (eivät tietenkään omasta mielestään, minä vaan olen niin ahdasmielinen ja huumorintajuton että en leikkiä ymmärrä). Olen tullut siihen tulokseen että ihmiset on niin kuin eläinlauma. Erilaisuus koetaan niin suurena uhkana että se erilainen täytyy häätää laumasta tai potkia kuoliaaksi.

Minähän olen jo 35, mutta epäilemättä tuon kiusaamisen takia minulla on edelleen helposti sellainen "haistakaa kaikki vittu" -asenne muita kohtaan. Ihmisten täytyy olla aika helvetin erityisiä että viitsin nähdä vaivaa tämän takia.

Ja kuitenkin, kuitenkin olisi niin mukava olla hyväksytty. Mutta olen jo luopunut toivosta.


P.S. Lapset ja vanhukset tykkää minustakin jostain käsittämättömästä syystä. Ilmeisesti toisilla ei vielä ole arvostelukyky kehittynyt ja toiset on jo menettäneet sen.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Toisten totuuksia

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 17.02.2015 20:20

Passepartout kirjoitti:Mahtaakohan kiusatuksi tuleminen olla jotenkin yleisempää introverteilla? Minuakin kiusattiin koulussa. Tai tyttöjen kiusaaminen on lähinnä sitä joukon ulkopuolelle sulkemista ja selän takana puhumista mutta ihan riittävän epämiellyttävää. Tiedätte varmaan, miten hyljeksityt sitten liittoutuu keskenään ettei ihan yksin tarvitsisi koko ajan olla, mutta salassa kuitenkin vähän inhoavat toisiaan juuri siksi, että joudut "ystävystymään" jonkun kanssa vain siksi ettei kumpikaan kelpaa ryhmään.

Tuli taas mieleeni kun vanhojen tansseista kohkattiin ja miten epäreilua on, kun toisilla on enemmän rahaa pukuun kuin toisilla. Ihan unohdettiin että meikäläisiä on aika monta, joille vanhojen tanssit ovat taas yksi tilaisuus lisää huomata, millainen persona non grata olet. Kaikki riparit, penkkarit sun muut oli mulle ainakin yhtä kärsimystä. Tai siis noista osallistuin vain rippileiriin ja olisin käynyt leirittömän rippikoulun jos sellaista olisi ollut tarjolla, mutta se tieto että kaikilla muilla on yhdistävä asia johon minä en ole tervetullut... Tosin tuskin olisin noista niin hirveästi nauttinut vaikken olisi kiusattu ollutkaan, mutta on ihan eri asia päättää että ei tykkää jostain kuin että sinut torjutaan ja suljetaan ulkopuolelle.

Jouduin kiusatuksi myös kolmessa eri työpaikassa ja lisäksi sisareni miehineen kiusasi minua yhteen aikaan (eivät tietenkään omasta mielestään, minä vaan olen niin ahdasmielinen ja huumorintajuton että en leikkiä ymmärrä). Olen tullut siihen tulokseen että ihmiset on niin kuin eläinlauma. Erilaisuus koetaan niin suurena uhkana että se erilainen täytyy häätää laumasta tai potkia kuoliaaksi.

Minähän olen jo 35, mutta epäilemättä tuon kiusaamisen takia minulla on edelleen helposti sellainen "haistakaa kaikki vittu" -asenne muita kohtaan. Ihmisten täytyy olla aika helvetin erityisiä että viitsin nähdä vaivaa tämän takia.

Ja kuitenkin, kuitenkin olisi niin mukava olla hyväksytty. Mutta olen jo luopunut toivosta.


P.S. Lapset ja vanhukset tykkää minustakin jostain käsittämättömästä syystä. Ilmeisesti toisilla ei vielä ole arvostelukyky kehittynyt ja toiset on jo menettäneet sen.
Kyllä introvertteja on varmasti selvä enemmistö kiusatuista. Sillä kaikki yhtään hiljaisemmat, ujommat ja erikoisemmat persoonathan ne joutuvat aina silmätikuiksi. Ehkä se vain on niin kuten sanoit, että ihmiset eivät vain mitenkään siedä erilaisuutta. Kyllä itsekin olen saanut sen kohdallani kokea, että introvertin ominaisuudet kuten juuri hiljaisuus, viihtyminen yksin tai muu erottuminen "laumasta" pidetään erittäin hyljeksittyinä asioina ja tehdään varmasti kaikkensa että tämä saadaan kitkettyä joukosta. Suurin osa ihmisistä on todella ahdasmielisiä, eivätkä he siedä yhtikäs mitään mikä eroaa kulttuurimme luomasta normaalista käsityksestä. Mikä siinä sitten on, pelkäävätkö ihmiset itsenäisesti ajattelevia yksilöitä vai pitävät heitä muuten vain viallisina/sairaina, en tiedä. Mutta outoa tämä suhtautuminen jokatapauksessa kieltämättä on.

Tyttöjen kiusaaminen tosiaan taitaa olla enemmän sanallista, ulkopuolelle jättämistä ja selkään puukotusta, mutta yhtä vakavaa se on kuin fyysinenkin. Varsinkin kriittisessä kehitysvaiheessa kohdattu negatiivinen palaute voi kulkea helposti mukana koko loppuelämän. Itse olen ala-asteelaisesta saakka kokenut kiusaamista ja syrjimistä, mutta olin siihen jo tavallaan niin tottunut että ummistin silmäni ja korvani vain siltä. Vasta siinä vaiheessa kun kiusaaminen meni fyysiseksi, aloin jälleen pelkäämään. Fyysistä kiusaamista (väkivaltaa) ilmeisesti esiintyy lähinnä poikien keskuudessa, mutta on loppujen lopuksi vaikea arvioida kumpi on näistä loppupeleissä pahempi. Molemmat satuttavat pahasti, mutta nimittelyn ja haukkumisen kohteena ei sentään tarvinnut pelätä henkensä puolesta...

Minä olen myös aina vihannut näitä kaikkia pakollisia "sosialisointitapahtumia" kuten luokkaretket, riparit, koulun päättäjäisjuhlat ja muut. Jotenkin vain niin teennäistä touhua. Olen muutenkin aina ollut sitä mieltä että koulut on opiskelua varten, joten minua on ärsyttänyt suunnattomasti se että lukuvuosiin pitää aina tunkea jotain ylimääräistä "hauskaa" sisältöä. Vihasin liikuntatunteja, koska olen yksilösuorittaja. Samaten ilmaisutaitoa, sillä en tiedä pahempaa kuin pakottaa ihmiset seurustelemaan keskenään jonkun tyhmän pelin muodossa. "Tutustutaan paremmin toisiimme" kävi opettajan sanaset. Mutta entä jos ei halua, entä jos minä mieluummin opiskelisin näitä isoja alkukirjaimia kun tekisin näitä teidän teennäisiä leikkejänne. Taaskaan, introvertilta ei kysytty. Ja tällaista sosiaalista toimintaa vain kokoajan lisätään jo esikoulusta lähtien! Ei ihme että introvertit tuntevat olonsa ulkopuolisiksi.

Minua ei varsinaisesti ole nyt aikuisena enää kiusattu, mutta joidenkin henkilöiden kohdalla näkyy kyllä sellainen "sanaton" syrjiminen ja karttaminen. Että edessä esitetään kyllä että olet mielestäni ihan OK, mutta hiljaa sitten kuitenkin oudoksutaan ja hihitellään salaisesti. Täytyy ottaa myös kantaa tähän, miten monet vanhemmat tavallaan "syyllistävät" lapsiaan niiden erilaisesta käyttäytymisestä. Aikuistenkin tulisi oppia, että kaikki eivät ole luonteeltaan mitään bilehiiriä tai meneviä tyyppejä, eikä ainakaan missään nimessä syyllistää murrosikäistä tyttöä/poikaa jos hän viihtyy paremmin kotonaan kuin ihmisten ilmoilla. Itseasiassa nykyään yllättävän moni nuorikin nimenomaan viihtyy varsin hyvin kotonaan, omissa oloissaan ja omien juttujensa parissa, joten jos näin on, ei missään nimessä passaa pakottaa sosialisoimaan enemmän tai tämä on kuin suora kiilan isku nuoren itsetuntoon. Kaikki tällainen "vetäytyminen" tai "erakkomaisuus" ei välttämättä siis kieli masennuksesta tai muusta. Että ei siis kannata heti olla huolissaan, jos nuori ihminen sattuu viihtymään hyvin yksin huoneessaan tai omissa oloissa hiljaisuudessa. Niin kauan kun ihminen on itse tyytyväinen elämäänsä, ei hänen olemustaan tai käytöstään tulisi mennä muuttamaan.

Kaiken tämän jälkeen minullekin tuo haistakaa kaikki vittu -asenne on hyvin tuttu ja näen ihmisistä hyvin nopeasti kuka on oikeasti tutustumisen arvoinen ja kenet unohdan jo ainakin heti. Ne kaikkien ihanne suupaltit ja äänekkäät tapaukset ohitan jo automaattisesti, mutta sellaiseen samanoloiseen hiljaisemman puoleiseen samoista jutuista kiinnostuneeseen ihmiseen saattaisin jopa haluta tutustua. Tällaisen kohtaaminen on vain hyvin hyvin harvinaista herkkua.

Mitä tulee tuohon että lapset ja vanhukset tykkää kaikesta huolimatta, niin todennäköisesti kyse on siitä että esimerkiksi lapset eivät juuri arvostele ketään kenenkään olemuksen, ulkomuodon tai muunkaan perusteella, niin kauan kuin vain heitä kohtaan on kiva. Ja kun ikää tulee enemmän, ihmisen arvomaailmakin muuttuu paljon. Siksi ne kaikkein keskenkasvuisimmatkin ihmiset saattavat olla eläkeiässä jopa ihan siedettäviä tyyppejä.

Tästä syystä pidän eläimistä. Ne eivät arvostele vaan rakastavat aidosti takaisin, kun niistä pitää huolta. Samaa ei voi sanoa ihmisistä.

Nimimerkki minussakaan ei ollut mitään vikaa, vaikka nuoruuden vietin pääasiassa kotona :D

RuusunAika
Viestit: 26
Liittynyt: 02.01.2015 23:12
Viesti:

Re: Toisten totuuksia

Viesti Kirjoittaja RuusunAika » 17.02.2015 22:20

passepartout kirjoitti:Mahtaakohan kiusatuksi tuleminen olla jotenkin yleisempää introverteilla? Minuakin kiusattiin koulussa. Tai tyttöjen kiusaaminen on lähinnä sitä joukon ulkopuolelle sulkemista ja selän takana puhumista mutta ihan riittävän epämiellyttävää. Tiedätte varmaan, miten hyljeksityt sitten liittoutuu keskenään ettei ihan yksin tarvitsisi koko ajan olla, mutta salassa kuitenkin vähän inhoavat toisiaan juuri siksi, että joudut "ystävystymään" jonkun kanssa vain siksi ettei kumpikaan kelpaa ryhmään.
Olen itsekin siinä uskossa, että jostain syystä introverttejä kiusataan enemmän. Olen itse pistänyt merkille, että monissa työyhteisössä silmätikuiksi joutuvat ne hiljaisemmat persoonat, jotka viihtyvät enemmän omissa oloissaan. On todella surullista, ettei erilaisuutta hyväksytä. Mielestäni introvertit ovat tässä asiassa huomattavasti suvaitsevaisempia.

passepartout kirjoitti:Minähän olen jo 35, mutta epäilemättä tuon kiusaamisen takia minulla on edelleen helposti sellainen "haistakaa kaikki vittu" -asenne muita kohtaan. Ihmisten täytyy olla aika helvetin erityisiä että viitsin nähdä vaivaa tämän takia.
Tämä on itsellenikin hyvin tuttu tunne. Olin etenkin jossain vaiheessa todella epäileväinen ihan kaikkia kohtaan ja joskus tuntui, että kaikki ihmiset voitaisiin upottaa vaikka suohon. Minulla oli aika voimakkaanakin sellainen inho muita ihmisiä kohtaan. Lukuunottamatta rakasta perhettäni. Kyllä varmasti tuo "haistakaa kaikki vittu"-asenne on ihan normaalia ihmisille, jotka ovat joutuneet kiusaamisen kohteeksi ja sitä on jatkunut monta vuotta. Kyllä siinä väkisinkin tulee katkerat tunteet pintaan.
niksuu93 kirjoitti:Tästä syystä pidän eläimistä. Ne eivät arvostele vaan rakastavat aidosti takaisin, kun niistä pitää huolta. Samaa ei voi sanoa ihmisistä.
Yhdyn täysin kommenttiisi. Olen aina ollut hyvin eläinrakas ja voinkin väittää, että pidän eläimistä enemmän kuin useimmista ihmisistä. Ihmiset on kaiken pahan alku ja juuri. Toki en halua yleistää, kyllä varmasti on niitä hyviäkin ihmisiä olemassa.

Passepartout

Re: Toisten totuuksia

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 18.02.2015 15:02

niksuu93 kirjoitti:hela hoito
Luoja miten rakastan sitä että joku kirjoittaa pitkän, pohdiskelevan vastauksen keskustelupalstalle. Normiforumeillahan ihmiset harrastaa tosi paljon sisällyksettömiä one-linereita ja vain sitä oman näkökulman kertomusta ilman pyrkimystäkään kokonaiskuvan hahmottamiseen tai miksi-kysymykseen vastaamiseen jne. Niksuulla on muutenkin todella miellyttävä kirjoitustyyli.
Vihasin liikuntatunteja, koska olen yksilösuorittaja. Samaten ilmaisutaitoa, sillä en tiedä pahempaa kuin pakottaa ihmiset seurustelemaan keskenään jonkun tyhmän pelin muodossa. "Tutustutaan paremmin toisiimme" kävi opettajan sanaset.
En käsitä miksi kaikki täytyy pakottaa kokeilemaan kaikkia urheilulajeja. Minä en ole ikinä tykännyt mistään joukkuelajista ja lisäksi olen niissä kaikissa ihan paska. Mutta vuodesta toiseen, sukupolvi toisensa jälkeen lapset pakotetaan kokemaan se nöyryytys kun toivot että et jäisi joukkueiden valinnassa ihan viimeiseksi. Oikeasti välillä kyllä tuntuu että opettajakunnalta puuttuu empatiakyky aivan täydellisesti.

Ja tuollaiset tutustumispelit sun muut on jotain niin järkyttävää. Entä jos ei TAHDO tutustua niihin muihin paremmin? Tai ei tahdo kertoa niille enempää itsestään? Minä olen kokenut kaiken tuollaisen aina ihan hirvittävän nöyryyttävänä. Joskus jollain kurssilla kaikki esim. sai lapun jossa oli jonkin tavaran nimi ja sitten piti kysellä muilta mitä niiden lapussa luki ja muodostaa ryhmät. Tyyliin Opelit, Toyotat ja mersut auto-ryhmään, porkkanat, kukkakaalit ja lantut vihanneksiin jne. Miettikää, parikymppiset ihmiset pannaan tekemään tuollaista. Mutta kun se Yhdessä Tekeminen on niin ihanaa ja auvoisaa, ei sen väliä vaikka tehtäisiinkin jotain todella väsynyttä ja nöyryyttävää paskaa.

Tai kaikki sellaiset hengennostatusleikit. Olin kerran yksillä syntymäpäivillä joissa oli sellainen "temppurata", jossa jokainen "temppu" edellytti yhteistyötä ja ennen kaikkea muiden ihmisten koskettamista. Minähän en mielelläni kosketa muita ihmisiä, joten olipahan taas yhtä tuskaa sekin. Samalla temppuradalla kävi firmojen tyyppejä virkistyspäivinä. Musta on aika järkyttävää pakottaa ihmiset koskettelemaan työkavereitaan. Pitäisi olla joku lakipykälä ei-seksuaalisesta häirinnästä.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Toisten totuuksia

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 18.02.2015 18:31

Passepartout kirjoitti:Luoja miten rakastan sitä että joku kirjoittaa pitkän, pohdiskelevan vastauksen keskustelupalstalle. Normiforumeillahan ihmiset harrastaa tosi paljon sisällyksettömiä one-linereita ja vain sitä oman näkökulman kertomusta ilman pyrkimystäkään kokonaiskuvan hahmottamiseen tai miksi-kysymykseen vastaamiseen jne. Niksuulla on muutenkin todella miellyttävä kirjoitustyyli.
Perhana, ehkä se sitten täytyy uskoa että sitä osaa kirjoittaa kun kaikki sitä aina toitottavat. :lol:

Jälleen kerran, I feel you sis. Että mä voin vihata sitä kun itse kirjoitat parin A4:sen mittaisen pohdiskelun jostain asiasta ja toinen osapuoli vastaa siihen pelkällä hymiöllä. Ihana kuulla että en ole ainoa joka rakastaa pitkiä viestejä! Itse kun tuntuu etten edes osaa kirjoittaa lyhyesti, ainakaan niin ettei jotain oleellista jäisi sanomatta. Useimmille (ekstroille) pitkät viestit ovat tylsää luettavaa ja se kyllä näkyy jos meni toisen sietokyvyn yli. Mitä enemmän tutustuin muihin introvertteihin, sitä suurempaa yhteenkuuluvuutta tunnen! :)
Passepartout kirjoitti:En käsitä miksi kaikki täytyy pakottaa kokeilemaan kaikkia urheilulajeja. Minä en ole ikinä tykännyt mistään joukkuelajista ja lisäksi olen niissä kaikissa ihan paska. Mutta vuodesta toiseen, sukupolvi toisensa jälkeen lapset pakotetaan kokemaan se nöyryytys kun toivot että et jäisi joukkueiden valinnassa ihan viimeiseksi. Oikeasti välillä kyllä tuntuu että opettajakunnalta puuttuu empatiakyky aivan täydellisesti.
Täällä toinen joka valittiin aina viimeisenä ja se kuka minut aina sai, totesi varsin näyttävästi "että voi vittu, nyt kyllä hävitään". Vihaan myös sitä, että ihmiset laitetaan jo pienenä toisiaan vastakkain erilaisiin kilpailuihin. Oikein yhteiskunnan puolesta varmistetaan se että "heikompi sakka" voidaan näin erotella ja luoda hyvät edellytykset myöhemmin kehittyville itsetunnonongelmille, jos aina on kisoissa viimeinen - kuten sinä ja minä. Itse liikuntaa en ole koskaan vihannut, vaikkakin siitä enemmän myöhemmällä iällä kiinnostunut. Mutta sitä teennäistä yhteistoimintaa siitäkin edestä.
Passepartout kirjoitti:Ja tuollaiset tutustumispelit sun muut on jotain niin järkyttävää. Entä jos ei TAHDO tutustua niihin muihin paremmin? Tai ei tahdo kertoa niille enempää itsestään? Minä olen kokenut kaiken tuollaisen aina ihan hirvittävän nöyryyttävänä. Joskus jollain kurssilla kaikki esim. sai lapun jossa oli jonkin tavaran nimi ja sitten piti kysellä muilta mitä niiden lapussa luki ja muodostaa ryhmät. Tyyliin Opelit, Toyotat ja mersut auto-ryhmään, porkkanat, kukkakaalit ja lantut vihanneksiin jne. Miettikää, parikymppiset ihmiset pannaan tekemään tuollaista. Mutta kun se Yhdessä Tekeminen on niin ihanaa ja auvoisaa, ei sen väliä vaikka tehtäisiinkin jotain todella väsynyttä ja nöyryyttävää paskaa.
Minä olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki koulut, oppilaitokset ja työpaikat on itse sitä opiskelua ja työntekoa varten - ei mitään paskanjauhantaa mitä jokapaikassa vain harrastetaan. Kouluakin olisin halunnut käydä vain oppimisen takia, mutta eihän se tässä sosiaalisessa yhteiskunnassamme ole mahdollista. Töihinkin menisin itse sen työnilon (mielenkiintoisen tekemisen) ja palkan takia, jonka voisin sitten käyttää itselleni tärkeisiin asioihin. Tältä small-talkilta on vain mahdotonta välttyä missään ja tuntuukin että työnantajatkin arvostavat niitä hauskoja sanaseppoja enemmän kuin itse ahkeraa työntekijää. Onhan se ulkoinen olemus sentään aina se tärkein, ei niin väliä saako se mitään aikaan mutta kunhan ainakin puhuu. Huoh...

Ihmisillä (= ekstroverteilla) on automaattinen olettamus, että kenenkään ei ole hyvä olla eikä tehdä mitään yksin ja että joukossa on aina mukavampaa. Minulla oli jo kouluaikoina oma sisäinen maailmani ja omat juttuni jonka parissa aikaani vietin. Minulla ei ollut mitään syytä tutustua paremmin ihmisiin joiden kanssa en kuitenkaan viihdy, joten miksi minun pitäisi oppia tuntemaan heidät paremmin? Tai kertoa jotain heille itsestäni, jota en oikeasti haluaisi? Minä olen tarkka siitä kenen seurassa aikaani vietän ja mitä kenellekin kerron. Ja tämähän ei nykyihmisistä ole normaalia. Heti on taustalla jotain salattavaa tai luurankoja kaapissa, jossei voi avautua asioistaan muille. Tai että jos ei halua tutustua ihmisiin, niin kyse on heti masennuksesta ja pillereillä susta tulee terve sosiaalinen ihminen. Jos noita erilaisia masennustestejäkin tarkastelee lähemmin, voi todeta että introvertin vastaukset saavat varmasti korkeammat pisteet. :D

Sosiaalisuutta arvostetaan yhteiskunnassamme kaikkein korkeimmalle ja mitä enemmän ihmisellä on ystäviä ympärillä, sitä parempi henkilö on. Tätä ei tietenkään myönnetä avoimesti, mutta kyllä vähintään hiljaisesti juuri näin ajatellaan. Sen näkee ihan virastonluukuillakin, miten ihmistä katsotaan kieroon jos hän eroaa massasta. Erilaisuus on ihmisistä aina negatiivista, oli se millaista tahansa. Hyvänä esimerkkinä sanottakoon viimeaikainen käyntini psykologilla: kun kerroin viettäväni vapaa-aikaani harrastusteni ja läheisteni kanssa, niin psykologi automaattisesti tokaisi "niin viikonloppuna ootte viihteellä ja silleen? Joo, Joo..." En viitsinyt edes korjata asiaa vaan myöntelin vaan koska uskoin pääseväni helpoimmalla ja saavani "terveen paperit".

Olen pitkään ollut varsin innoissani tämän introverttiuden löytämisestä, koska se selitti pitkälti 99%:sti muiden mielestä "outoa" käytöstäni. Mutta silti jos menisi esimerkiksi isälläni kertomaan tästä löydöstä, tietäisin että vastaus olisi sieltä päästä ei-niin-ymmärtävä. Voin melkein pukea sanoiksi isäni ajatukset:

"Onks tää introvertti nyt joku uus muotitermi, jolla syrjäytyneet nuoret hakevat hyväksyntää omalle lusmuilulleen? Kyllä se kuule niin on, että jos ihminen on terve niin häntä ei tarvitse lokeroida minkään alle. Ennen oli miehet rautaa ja jaksettiin töitäkin tehdä. Nykyään ei nuoret jaksa edes muita ihmisiä nähdä, sairasta. Että mä häpeen poikaani - miksei se vain voi olla samanlainen normaali nuori mies, jota kiinnostavat normaalit asiat. Ei tarvitsisi tutuille selitellä..."

Alkaa väkisenkin naurattaa tämä ekstroverttien suvaitsemattomuus.

Niin ja pahoittelut tosiaan. Minä en vain osaa kirjoittaa lyhyesti. Toisin kuin ekstroilla, minun pään sisällä sentään tapahtuu jotain. :D

Jem
Viestit: 11
Liittynyt: 02.12.2014 18:31
Viesti:

Re: Toisten totuuksia

Viesti Kirjoittaja Jem » 20.02.2015 00:52

Passepartout kirjoitti:Ja tuollaiset tutustumispelit sun muut on jotain niin järkyttävää. Entä jos ei TAHDO tutustua niihin muihin paremmin? Tai ei tahdo kertoa niille enempää itsestään? Minä olen kokenut kaiken tuollaisen aina ihan hirvittävän nöyryyttävänä. Joskus jollain kurssilla kaikki esim. sai lapun jossa oli jonkin tavaran nimi ja sitten piti kysellä muilta mitä niiden lapussa luki ja muodostaa ryhmät. Tyyliin Opelit, Toyotat ja mersut auto-ryhmään, porkkanat, kukkakaalit ja lantut vihanneksiin jne. Miettikää, parikymppiset ihmiset pannaan tekemään tuollaista. Mutta kun se Yhdessä Tekeminen on niin ihanaa ja auvoisaa, ei sen väliä vaikka tehtäisiinkin jotain todella väsynyttä ja nöyryyttävää paskaa.
Muistan myös eri kouluasteilta ja harrastuksista nuo hassunhauskat tutustumisleikit. Vihasin niitä yli kaiken ja olin todella pettynyt, kun huomasin, että sama homma jatkui vielä yliopistossakin! No onneksi noita kohtaa enää hyvin satunnaisesti. Haluan itse tutustua ihmisiin vapaaehtoisesti, rauhassa, mieluiten yhteen ihmiseen kerrallaan ja luontevammin kuin tuollaisten pakotettujen, teennäisten ryhmäleikkien kautta, joissa yleensä pitäisi osata olla hauska ja viihdyttävä sekä nauttia huomiosta. Ehkä ne nostavat joidenkin mielestä ryhmähenkeä ja tehostavat ryhmänmuodostusta, mutta minä en ole koskaan kokenut, että tuollaiset ryhmäleikit lisäisivät yhteenkuuluvuuden tunnettani jonkin ryhmän kanssa saati auttaisivat tutustumaan keneenkään. Ennemminkin päin vastoin, olo on entistä ulkopuolisempi, kun ei millään tavoin kykene nauttimaan tilanteesta, jonka pitäisi tuottaa hyvää mieltä.
niksuu93 kirjoitti:Minä olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki koulut, oppilaitokset ja työpaikat on itse sitä opiskelua ja työntekoa varten - ei mitään paskanjauhantaa mitä jokapaikassa vain harrastetaan. Kouluakin olisin halunnut käydä vain oppimisen takia, mutta eihän se tässä sosiaalisessa yhteiskunnassamme ole mahdollista. Töihinkin menisin itse sen työnilon (mielenkiintoisen tekemisen) ja palkan takia, jonka voisin sitten käyttää itselleni tärkeisiin asioihin. Tältä small-talkilta on vain mahdotonta välttyä missään ja tuntuukin että työnantajatkin arvostavat niitä hauskoja sanaseppoja enemmän kuin itse ahkeraa työntekijää. Onhan se ulkoinen olemus sentään aina se tärkein, ei niin väliä saako se mitään aikaan mutta kunhan ainakin puhuu. Huoh...
Minusta on omituista, että opiskelemaan/töihin pääsy on monille kiven takana, mutta kun sinne pääsee, kulutetaan aika kaikkeen muuhun kuin opiskeluun tai työntekoon. Tietysti on paljon ihmisiä, niin introvertteja kuin ekstrovertteja, jotka oikeasti myös tekevät jotain, mutta aika paljon on myös sellaisia, joille kaikki asiaankuuluva sisällöllinen tekeminen on pakkopullaa ja joiden mielestä aktiivisen sosialisoinnin pitäisi olla kaiken keskiössä. Sen olen myös huomannut, että jotkut saattavat suorittaa määrällisesti aivan älyttömästi erilaisia asioita, kursseja, koulutuksia ja niin edelleen, mutta laadullisesti niihin ei panosteta. Käteen jää vain kivoja merkintöjä papereihin, joilla ollaan valmiita kehuskelemaan, mutta kun taidot pitäisi oikeasti ottaa käyttöön, saa kuulla vain ”mistä mä sen voisin tietää”. Tärkeintä ilmeisesti on, että tekee kokoajan jotain, sama se jääkö mitään mieleen.

Cupcake
Viestit: 15
Liittynyt: 21.02.2015 20:04
Viesti:

Re: Toisten totuuksia

Viesti Kirjoittaja Cupcake » 21.02.2015 22:12

Huomaan itselläni olevan paljon samankaltaisia kokemuksia kuin muillakin kirjoittajilla. Ihmiset usein ihmettelevät hiljaisuuttani ja vielä hyvin kovaan ääneen. Ollessani työssäoppimisjaksolla huomasin töideni lomassa kuinka kolme naista tuijottivat suoraan minua päin ja seuraavaksi kuulin lauseen: " Kannattaa varoa, ei noista hiljasista ikinä tiedä". Totuus kuitenkin on että olen varsin puhelias silloin kun olen oikeassa seurassa, oikean puheenaiheen äärellä. En myöskään ymmärrä miksi töiden lomassa pitäisi koko ajan aukoa suutaan.

Läheiseni eivät myöskään ymmärrä tilannettani hirveän hyvin ja olen monet kerrat painostuksen alaisena ottanut osaa sosiaalisiin tapahtumiin, joka on melkein aina ollut hirveä kokemus. Hyvänä esimerkkinä tästä on muutaman vuoden takainen riparileiri. Lähdin mukaan kuvitellen että leirillä saisi myös omaa rauhaa. Näin ei tietenkään ollut, jokainen minuutti oli täynnä jotain "mukavaa tekemistä" ja lopputulos oli että kotiin palatessa olin hermoromahduksen partaalla ja neljä kiloa kevyempi sillä en stressiltäni ollut saanut syötyä kunnolla koko viikon aikana. Nyt ystäväni ovat löytäneet bilettämisen riemut ja painostus on siirtynyt siihen aiheeseen. En ymmärrä mikseivät ihmiset voi ymmärtää että tilanne olisi minulle täysi helvetti. Minua ei haittaa se että he juhlivat ilman minua, mutta hermoille käy säälivät ilmeet ja vihjailut terapeutin hankkimisesta. Toivoisin että ihmiset ymmärtäisivät paremmin erillaisuutta ja ettei ihmisarvo kärsisi siitä ettei halua viettää perjantai iltaa humalaisten teinien ympäröimänä.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Toisten totuuksia

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 22.02.2015 00:02

Jem kirjoitti:Haluan itse tutustua ihmisiin vapaaehtoisesti, rauhassa, mieluiten yhteen ihmiseen kerrallaan ja luontevammin kuin tuollaisten pakotettujen, teennäisten ryhmäleikkien kautta, joissa yleensä pitäisi osata olla hauska ja viihdyttävä sekä nauttia huomiosta
Kaikki sosialisointi ja ihmisten tapaaminen joka on pakkopullaa on todella kuluttavaa. Se on harmi, että tällaista "yhteisöllisyyttä" ja "yhteistä tekemistä" arvostetaan yhteiskunnassamme niin korkealle. Kaikkien "kavereideni" joita minulla on vuosien varrella ollut seurassa on juuri tullut tuollainen tunne, että kokoajan pitäisi jotenkin olla viihdyttämässä - heittämässä läppää. Se on niiiiin kuluttavaa, kun saa miettiä ihan päänsä puhki että mitähän hauskaa sitä sanos ettei toinen ole jo tylsistymisen partaalla. Ihana olisi vaan olla jonkun kanssa, ilman että tarvitsisi kokoajan olla viihdyttämässä säilyttääkseen ystävyyden.

Yksi ihminen siis ehdottomasti kerrallaan, sillä haluan antaa jakamattoman huomion vain yhdelle samaan aikaan.
Cupcake kirjoitti:Huomaan itselläni olevan paljon samankaltaisia kokemuksia kuin muillakin kirjoittajilla. Ihmiset usein ihmettelevät hiljaisuuttani ja vielä hyvin kovaan ääneen. Ollessani työssäoppimisjaksolla huomasin töideni lomassa kuinka kolme naista tuijottivat suoraan minua päin ja seuraavaksi kuulin lauseen: " Kannattaa varoa, ei noista hiljasista ikinä tiedä". Totuus kuitenkin on että olen varsin puhelias silloin kun olen oikeassa seurassa, oikean puheenaiheen äärellä. En myöskään ymmärrä miksi töiden lomassa pitäisi koko ajan aukoa suutaan.

Läheiseni eivät myöskään ymmärrä tilannettani hirveän hyvin ja olen monet kerrat painostuksen alaisena ottanut osaa sosiaalisiin tapahtumiin, joka on melkein aina ollut hirveä kokemus. Hyvänä esimerkkinä tästä on muutaman vuoden takainen riparileiri. Lähdin mukaan kuvitellen että leirillä saisi myös omaa rauhaa. Näin ei tietenkään ollut, jokainen minuutti oli täynnä jotain "mukavaa tekemistä" ja lopputulos oli että kotiin palatessa olin hermoromahduksen partaalla ja neljä kiloa kevyempi sillä en stressiltäni ollut saanut syötyä kunnolla koko viikon aikana. Nyt ystäväni ovat löytäneet bilettämisen riemut ja painostus on siirtynyt siihen aiheeseen. En ymmärrä mikseivät ihmiset voi ymmärtää että tilanne olisi minulle täysi helvetti. Minua ei haittaa se että he juhlivat ilman minua, mutta hermoille käy säälivät ilmeet ja vihjailut terapeutin hankkimisesta. Toivoisin että ihmiset ymmärtäisivät paremmin erillaisuutta ja ettei ihmisarvo kärsisi siitä ettei halua viettää perjantai iltaa humalaisten teinien ympäröimänä.
Tässä juuri tämä ekstroverttiuden ja introverttiuden epätasa-arvo taas tulee. Kaikki aina kyselevät "miksi olet niin hiljainen, mikset viihdy ihmisten seurassa?". Kukaan ei eläissään ole tullut kysymään "miksi puhut niin paljon, mikset osaa olla yksin?". Hiljaisuutta, yksin viihtymistä ja rauhallista luonnetta yleensäkin pidetään aina vähintään tylsänä ja outona, valitettavan usein (kuten omalla kohdallanikin) jopa sairaana. Ekstroverteille kun ujo ja hiljainen on sama kuin "masentunut" ja "ahdistunut", joten heidän mielestään terapeutti auttaa tulemaan pirteäksi sosiaaliseksi ihmiseksi.

Ei todellakaan ole ymmärtänyt minunkaan introverttiuttani ei niin läheiset kuin ammattilaisetkaan. Yksikään psykologikaan ei ole sanallakaan eläissäni maininnut termistä introvertti, vaikka se selitti käyttäytymistäni 99%:sti. Lääkkeitä olisi kyllä "arkuuteen" ja "sosiaaliseen fobiaan" ollut kyllä heti tarjolla. Perhe toitottaa samaa: "tuo ei ole normaalia, ettei jaksa ihmisiä - menisit hoitoon". Arvatkaa kuulostaako kivalta kuunnella.

Ymmärrän Cupcake täysin nuo tuntemuksesi hermoromahduksesta, sillä itse joudun samaan tilanteeseen jos joudun pitkään ja liian usein putkeen olemaan sosiaalisissa kontakteissa ilman mahdollisuutta ladata akkujani olemalla yksin ja mietiskellen. Sen takia kaikki tällaiset kohtaamispaikat kuten baarit, diskot ja muut ovat yksi helvetti minulle. Haluaisin vain heti lähteä pois sieltä, joten miksi edes menisin? Sellainen elämä ei ole minua varten eikä sinunkaan kuulu tuntea mitään syyllisyyttä siitä että koet näin. Ihmisset ovat vain varsin avarakatseettomia eivätkä ymmärrä mitään "normaalista" poikkeavaa. Jos minulta kysytään, tämä ns. "normaalius" on sairautta pahimmillaan.

Passepartout

Re: Toisten totuuksia

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 23.02.2015 14:32

niksuu93 kirjoitti: Ei todellakaan ole ymmärtänyt minunkaan introverttiuttani ei niin läheiset kuin ammattilaisetkaan. Yksikään psykologikaan ei ole sanallakaan eläissäni maininnut termistä introvertti, vaikka se selitti käyttäytymistäni 99%:sti. Lääkkeitä olisi kyllä "arkuuteen" ja "sosiaaliseen fobiaan" ollut kyllä heti tarjolla. Perhe toitottaa samaa: "tuo ei ole normaalia, ettei jaksa ihmisiä - menisit hoitoon". Arvatkaa kuulostaako kivalta kuunnella.
Been there, done that. Minä ravasin pari vuotta mielenterveyspolin psykiatrilla ja sairaanhoitajilla ja terapiassa ennen kuin sitten itse tajusin että hei, olen introvertti ja erityisherkkä ja se takia masentunut, kun olen yrittänyt olla sellainen kuin ihmisten "kuuluu olla". Miettikää, vuosia jauhoin niille kaikille siitä että "en käsitä miksi ihan tavallinen elämä tuntuu kuormittavan minua niin suhteettomasti". Varsinkin psykiatrit hoitsut oli järjestään sitä mieltä että pitäisi vaan mennä ja tehdä ja siedättää itseään (30 vuotta epäonnistunutta siedätystä ei ilmeisesti ole tarpeeksi pitkä aika). Kukaan ei voinut vahingossakaan kertoa minulle näitä kahta asiaa jotka olisi auttaneet suuresti. Itse asiassa mulla on aina sellainen olo kun otan introverttiuden tai erityisherkkyyden puheeksi, että tyypit vaan ajattelee: "kaikenlaisia selityksiä nuo hullut ja lusmut itselleen keksii". Luultavasti tämä tunne on kyllä ihan vain omassa päässäni ja merkki siitä että en vieläkään anna itselleni täysin lupaa olla mitä olen. Tai ehkä ei sittenkään; terveydenhuollon ammattilaisilla on usein myös taipumus suhtautua todella vähätellen esim. siihen että olen todella yliherkkä lääkkeille. Kun minähän vaan kuvittelen, ilman muuta, koska kaikki ihmiset on samasta muotista ja jos jokin sivuvaikutus on harvinainen, sitä ei oikeasti ole olemassakaan.

Yritän siis sanoa että on todella paha juttu että melkein kaikkien nuppinikkareidenkin mielestä kaikkien pitäisi olla samanlaisia. Johtuu varmaan siitä, että hulluistakin valtaosa lienee ekstrovertteja joilla sattuu olemaan joku mielisairaus. Se että vaikkapa masennus johtuisi siitä että introvertti on jatkuvassa epäsynkronissa maailman kanssa ei ole juolahtanut kenenkään mieleen.

Minä olen vielä muutenkin niin omituinen että asiat ei sanottavasti edes helpota siinä vaiheessa kun olen tutustunut ihmisiin ja päättänyt että voin puhua niille. Yleensä aina kun puhun jotain henkilökohtaista, tai yksinkertaisesti enemmän kuin mitä olisi ollut tarpeen, kadun sitä jälkeenpäin. Tyyliin vaikka puhuisin vain politiikkaa vanhempieni kanssa. Tulee vissiin krapula siitä että olen suotta kuluttanut suusaranoitani.

Toisekseen mitä enemmän ihmiset minusta tietää, sitä omituisempana ne yleensä minua pitää. Varsinkin naiset. Naiset eivät tunnu voivan kestää sitä, että joku nainen ei ole sanottavammin kiinnostunut naamansa maalaamisesta, ei ole koskaan värjännyt tukkaansa jne. En ole edes kiinnostunut laihdutuskeskusteluista. Revi siitä sitten.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Toisten totuuksia

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 23.02.2015 18:30

Passepartout kirjoitti:
niksuu93 kirjoitti: Ei todellakaan ole ymmärtänyt minunkaan introverttiuttani ei niin läheiset kuin ammattilaisetkaan. Yksikään psykologikaan ei ole sanallakaan eläissäni maininnut termistä introvertti, vaikka se selitti käyttäytymistäni 99%:sti. Lääkkeitä olisi kyllä "arkuuteen" ja "sosiaaliseen fobiaan" ollut kyllä heti tarjolla. Perhe toitottaa samaa: "tuo ei ole normaalia, ettei jaksa ihmisiä - menisit hoitoon". Arvatkaa kuulostaako kivalta kuunnella.
Been there, done that. Minä ravasin pari vuotta mielenterveyspolin psykiatrilla ja sairaanhoitajilla ja terapiassa ennen kuin sitten itse tajusin että hei, olen introvertti ja erityisherkkä ja se takia masentunut, kun olen yrittänyt olla sellainen kuin ihmisten "kuuluu olla". Miettikää, vuosia jauhoin niille kaikille siitä että "en käsitä miksi ihan tavallinen elämä tuntuu kuormittavan minua niin suhteettomasti". Varsinkin psykiatrit hoitsut oli järjestään sitä mieltä että pitäisi vaan mennä ja tehdä ja siedättää itseään (30 vuotta epäonnistunutta siedätystä ei ilmeisesti ole tarpeeksi pitkä aika). Kukaan ei voinut vahingossakaan kertoa minulle näitä kahta asiaa jotka olisi auttaneet suuresti. Itse asiassa mulla on aina sellainen olo kun otan introverttiuden tai erityisherkkyyden puheeksi, että tyypit vaan ajattelee: "kaikenlaisia selityksiä nuo hullut ja lusmut itselleen keksii". Luultavasti tämä tunne on kyllä ihan vain omassa päässäni ja merkki siitä että en vieläkään anna itselleni täysin lupaa olla mitä olen. Tai ehkä ei sittenkään; terveydenhuollon ammattilaisilla on usein myös taipumus suhtautua todella vähätellen esim. siihen että olen todella yliherkkä lääkkeille. Kun minähän vaan kuvittelen, ilman muuta, koska kaikki ihmiset on samasta muotista ja jos jokin sivuvaikutus on harvinainen, sitä ei oikeasti ole olemassakaan.

Yritän siis sanoa että on todella paha juttu että melkein kaikkien nuppinikkareidenkin mielestä kaikkien pitäisi olla samanlaisia. Johtuu varmaan siitä, että hulluistakin valtaosa lienee ekstrovertteja joilla sattuu olemaan joku mielisairaus. Se että vaikkapa masennus johtuisi siitä että introvertti on jatkuvassa epäsynkronissa maailman kanssa ei ole juolahtanut kenenkään mieleen.

Minä olen vielä muutenkin niin omituinen että asiat ei sanottavasti edes helpota siinä vaiheessa kun olen tutustunut ihmisiin ja päättänyt että voin puhua niille. Yleensä aina kun puhun jotain henkilökohtaista, tai yksinkertaisesti enemmän kuin mitä olisi ollut tarpeen, kadun sitä jälkeenpäin. Tyyliin vaikka puhuisin vain politiikkaa vanhempieni kanssa. Tulee vissiin krapula siitä että olen suotta kuluttanut suusaranoitani.

Toisekseen mitä enemmän ihmiset minusta tietää, sitä omituisempana ne yleensä minua pitää. Varsinkin naiset. Naiset eivät tunnu voivan kestää sitä, että joku nainen ei ole sanottavammin kiinnostunut naamansa maalaamisesta, ei ole koskaan värjännyt tukkaansa jne. En ole edes kiinnostunut laihdutuskeskusteluista. Revi siitä sitten.
Olen huomannut että vointini on lähes välittömästi parantunut kun löysin tämän introvertti-termin. Löysin vihdoin selityksen kaikille "ongelmilleni" ja erilaisuudelleni ja samalla sain tavallaan hyväksynnänkin olla aitoa oma itseni. Siis eikös nämä introvertti ja ekstrovertti ole ihan psykoterapeutin luomia virallisia termejä kuvaamaan ihmisiä persoonallisuuden piireitä? Miten siis voi olla mahdollista ettei kukaan "ammattilainenkaan" ole näistä sitten tietoinen? Vai eivätkö he vain halua olla? Erilainenhan on tunnetusti aina "sairas", sillä pitäähän ihmisessä jotain vikaa olla jos ei täytä valtaväestön tunnusmerkkejä.

Voin kuule ihan suoraan kertoa, että jos minä yritän mennä tätä introverttiuttani jollekin selittämään niin vastaus on tämä: "Onko tämä nyt taas joku uusi trendi, jolla syrjäytynyt pohjasakka yrittää saada hyväksyntää lusmuilulleen? Menisitte hoitoon niin saataisiin kunnon kansalaisia teistäkin ettei tarvitse veronmaksajien elättää enää teitä." :cry:

Siis voiko ihmiset ollakaan sairaampia!? Minä en sanoisi noin edes pahimmalle vihamiehellenikään enkä niin kenellekään sairaallekaan, oli diagnoosi mikä tahansa. Minun ajatusmaailmaani kuuluu se, että minulle kaikki ihmiset ovat samanarvoisia statukseen, elämäntilanteeseen, koulutukseen, työkokemukseen, rotuun, ihonväriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon, kulttuuriin tai ylipäänsä mihinkään seikkaan katsomatta. Omalla käytöksellään ja kohtelullaan tuota omaa arvoaan voi sitten minun silmissäni joko nostaa tai laskea. Miten siis niin monelle ihmiselle erilaisuuden hyväksyminen voi olla niin helvetin vaikeeta? Kysyn vaan! :x

Harvemmin ainakin minusta introverteilla mitään mielisairautta tai hulluutta on kuin ekstroilla. Tai se ainakin ilmenee eri tavalla. Ekstroilla tässäkin tilassa se käyttäytyminen heijastuu siihen ulkoiseen maailmaan, introvertilla taas omaan sisäänsä. Introverteilla on toki heidän ajattelevaisuutensa, empaattisuutensa, luovuuteensa ja muiden vahvuuksien myötä suurempi riski sairastua psyykkisesti. Koska eihän näillä tavan duunareilla tunnu koskaan edes mitään ajatuksia olevan, ja jos on niin asiahan on nopeasti korjattu huurteisella baarissa. Miksi ekstrovertit tarvitsevat muutenkin alituisesti "nollata päänsä"? Minulla ei ole vastaavaa tarvetta ollut kertaakaan koko 22-vuotisen elämäni aikana. :shock:

Minulla tavallaan suurin ongelma ihmisten kanssa keskustellessa on se, että en yksinkertaisesti vain pidä suurinta osaa ihmisistä niin mielenkiintoisina että haluaisin tutustua heihin lähemmin. Tai sitten arvomaailma, elämäntilanne ja kiinnostuksen kohteet eroavat vain liian paljon. Yksi merkittävä ongelma on myös se, että harvoihin ihmisiin oikeasti voi luottaa. Minä kun haluaisin keskustella syvällisiä ihmisten kanssa, mutta eihän heille uskalla kertoa mitään kun kaikki vuotaa kuitenkin kahvipöydässä ulos. Ja kun en pahemmin pidä small-talkista enkä muusta pinnallisesta keskustelusta, ei jää useinkaan paljon sanottavaa.

Kyllähän minuakin todella omituisena ikäisekseni pidetään. Vietän ns. yksinkertaista elämää enkä ole menevä tapaus niin kuin nuorien aikuisten ilmeiseti kuuluisi. Osaan nauttia arkisista asioista, enkä kaipaa mitää alituisia ulkomaan matkoja, "tuulettumisia" tai muitakaan ylimääräisiä viihdykkeitä ollakseni tyytyväinen. Olen siis 99% ihmisistä liian tylsä tapaus. Sinänsä kuitenkin olen suhteellisen samoista asioista kiinnostunut kuin ikäiseni yleensä, eli siis musiikki, elokuvat, pelit (nörtti!), tekniikka - autot eivät ole ikinä sytyttäneet ja myös tästä saan jatkuvasti kuulla kun mieluummin kävelen kuin että hankkisin ajokortin ja menisin autolla. Ei ole ollut varaa eikä liiemmin kiinnostustakaan. Harva muutenkaan ymmärtää että jos olen jonnekin menossa, että minulle tavallaan "se matka" on se kokemus eikä "päämäärä". Siksi he eivät ymmärrä miksi en lähde vaikka kyytiin että heitettäisiin perille vaan esimerkiksi kävelen mieluummin.

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa