Introvertit.net Keskustelufoorumi

Joskus noin kuukausi sitten päädyin jotain kautta lukemaan introverteista kertovaa sivustoa, ja heti alusta lähtien tuntui, että tuohan on kuin itsestäni kirjoitettu. Olin jo pidemmän aikaa ollut turhautunut itsessäni siihen, että en saanut suutani auki oikein missään tilanteessa, vaikka olen sitä yrittänyt tietoisesti parantaa. Introvertin "diagnoosi" oli siis todellinen helpotus jo senkin suhteen, että nuoruudessa koulussa negatiivisen huomion kohteeksi joutuminen ei loppujen lopuksi ole ollutkaan syynä myöhemmässä elämässä tapahtuneiden sosiaalisten tilanteiden välttelyyn, vaan molemmat asiat ovat johtuneet vain sisäänpäinkääntyneisyydestäni.

Mulle on aina ollut helpompi purkaa ajatuksia tekstiksi kuin ilmaista ne puhumalla. Jopa siinä määrin, että olen usein lähettänyt aiemmin tapaamilleni ihmisille vielä pitkän viestin selityksineen, mitä todella tarkoitin. Ja olen todella tarkka kieliasusta, tätäkin viestiä on nyt korjailtu useampaan kertaan suuntaan ja toiseen, jotta varmasti viesti ymmärrettäisiin oikein. Muutenkin foorumeilla ja somessa pystyn helposti kommunikoimaan isonkin joukon kanssa, mutta ryhmäkeskustelu oikeassa elämässä ovat todellinen ponnistus.

Hyvin moni asia täällä osuu jollain tavalla itseeni. Työn puolesta joudun jonkin verran yöpymään koulutuksissa hotelleissa, johon kuuluu kimppamajoitus jonkun toisen, yleensä tuntemattoman, kurssilaisen kanssa. Usein päädyn ottamaan oman huoneen näissä tilanteissa, jos se ei ole mahdollista, päädyn useimmiten kävelylle ympäri kaupungin katuja ja kujia ilman sen kummempaa päämäärää. Kurssipäivien tarjonnassa on mulle tarpeeksi sosiaalista kanssakäymistä yhdelle päivälle, illat tahdon vain olla omien ajatusteni kanssa. Sama koskee työpäiviä, asiakaspalvelutehtävät sujuvat kyllä hyvin, mutta päivän jälkeen saattaa mennä tuntikin ennen kuin haluan ottaa mitään kontaktia keneenkään. Työhön kuuluu myös satunnaisia palavereja, nämä jaksaa kyllä yleensä sinnitellä läpi, ja voi sitä helpottuneisuuden tunnetta, kun homma on siltä kerralta loppusuoralla!

Puhelimeen vastaaminen on välillä haasteellista. Vaikka soittaja olisikin tuttu, välillä ei oikeasti vain huvita vastata, jos ei itsellään ole mitään järkevää keskusteltavaa mistään. Samoin saattaa mennä useampi viikkokin ilman yhteydenottoja lähisukulaisiin, kun en koe, että olisi mitään järkevää keskustelunaihetta. Tämä aiheuttaa välillä pientä kränää, mutta kyllä niistä onneksi on hyvin selvitty. En vain koe tarvetta jaaritella puhelimessa tai muutenkaan kenenkään kanssa, jos ei ole mitään tähdellistä sanottavaa sillä hetkellä.

Paljon muutakin olisi kyllä vielä mainittavana, mutta olkoot tämä nyt alkuintrona, ja palataan asiaan taas myöhemmin. Tätä sivua on kiittäminen kyllä siitä, että ei tarvitse enää kokea olevansa outolintu muiden.

Jäin kohdaltani miettimään tuota puhelindilemmaani. Minulla ei ole ollut syynä järkevän keskusteluaiheen löytäminen tai keksiminen. Olen vain sellaisessa tilassa etten kykene ottamaan mitään puhetta vastaan. Joskus tiedän että olen mielestäni tilassa jossa helposti sorrun puhumaan asioita joita en halua puhua.

Enkä tarkoita mitään kauheita salaisuuksia tai luurankoja kaapeista vaan pyörin ajatuksissa lähinnä asioissa, joita häpeän esim. tämänhetkistä työttömyyttäni jota ajoittain häpeän tai tunnen ainakin haluttomuutta ruotia työttömyyttäni ja mahdollisuuksia työllistyä. Vaikka niitä on...

Tai sitten esim. työssä käydessäni, olen kuormittunut vuorovaikutustilanteiden takia jo töissä ollessani niin, että kuppi on täynnä ja pitää suojautua.

Joskus vastaan soittoon ja olen jälkikäteen puhunut esim. kolme tuntia ollen suhteellisen tyytyväinenkin. Mutta siis usein olen uskaltanut olla vastaamatta.

Soittaminen on sitten taas vaikeampaa. Mietin että nyt vielä nukkuu... ja nyt jo nukkuu. On syömässä ja on kahvia juomassa ja saunassa ja katsoo telkkaria. Ja tuntuu kuin keksisin tekosyitä joiden takia en voi soittaa ellei ole OIKEASTI ASIAA.

Osin tiedän että vihaan kännyköitä niiden elämääni hallitsevuuden takia. Muita ei varmaan yhtään häiritse olla tavoitettavissa. Minua tuo ajatus ahdistaa ja kaikki muukin jossa ilmottaisin olevani paikalla. Esim. sovellukset kuten gmailin pikaviestit. Ja sama kokemus tulee jos näkisin että nyt tuo ja tuo on paikalla ja näkee että minäkin olen ja odottaako ne nyt että iloisena kohtaan heidät jne...

Luulen tämän ajattelun johtuvan täysin siitä etten halua kenenkään loukkantuvan ja tulkitsevan käytökseni välinpitämättömyytenä heitä kohtaan olematta yhteydessä tilaisuuden tullen. Vaikka kyse on omasta jaksamisesta.

Petra kirjoitti:Osin tiedän että vihaan kännyköitä niiden elämääni hallitsevuuden takia. Muita ei varmaan yhtään häiritse olla tavoitettavissa. Minua tuo ajatus ahdistaa ja kaikki muukin jossa ilmottaisin olevani paikalla.

Ahdistaa minuakin. Yksi kuvottavimpia mainoslauseita oli joskus 90-luvun Nokia-huumassa kuultu, TV-mainoksen innostuneella äänellä hihkaistu muka hienokin asia: "Sut saa kiinni!"

Juuri samaisen huuman aikana hankin kännykkäni. Siksi että halusin turvata seikkailuni koiran kanssa metsässä koska minulla oli tapana eksyillä ja siten seikkailla. Lisäksi olin kyläyhdistyksessä monessa mukana (kun en tiennyt ettei se ole mulle terveellistä, mutta silloin olin työtön) joten oli kai minun oltava ajoittain tavoitettavissa tai kiinni otettavissa ihmisten ilmoittaessa milloin mitäkin.

Mutta ensioireet tulikin siitä että soittoääni toisensa jälkeen alkoi aiheuttaa ahdistusta. Ja tajusin että tosiaan läsnäolosta kertovat asiat minua hermostuttivat kuten juuri tuo pikaviestimen vihreä mollukka. Ja sama vaikka itseni laitoin poissaolevaksi. En kestänyt sitä että ystävä oli vihreänä. En siis kestänyt sitä tietoa jolloin minun olisi taisteltava itseni kanssa otanko yhteyttä vai en.

Ehkä muuttaessani silloiselta paikkakunnalta vapautti minut muuttamaan niin monta asiaa. Valitettavasti uusiin asioihin kuului uudella paikkakunnalla narsistiksi osoittautunut henkilö joka kontroloi poissaollessaan minua pitkään vielä erottuammekin. Sain ikään kuin loppuajatuksen ettei tosiaankaan kannata pitää ennakkoluulottomasti uusia sovelluksia tms. hyvänä asiana. Tietämättä mikä erikoisherkkä otus olenkaan.

Erityisherkkien foorumilla joku kommentoi parisuhteisissa asioissa ihmetellen toista viestinkirjoittajaa siitä, miksi parisuhde ylipäätään muka veisi vapautta. Siis minä taas en usko että mikään parisuhde ainakaan minun omilla asetuksillani voisi muuta tehdä. Lähinnä uskon ongelma on jos vapautta ei saa riittävästi. Täyttä vapautta ei tahdo saada ilman parisuhdettakaan...

ja parisuhdetta tällaisella kommunikaatiovaikeuksilla kun puhelin on äänettömällä.... ja vastaa jos vastaa.... soittaa takaisin jos soittaa.

Meikäläisen kanssa kannattaa harrastaa kirjoittamista. Se on vapautta joskin rajallista. Eläköön Whats app!

Tuo puhelinjuttu oli kuin 100% omasta elämästäni.
Löysin vastikään tämän saitin ja yhtäkkiä 47 vuotta hajallaan olevat palaset loksahtivat kohdalleen.
Hui.

Mäkin pystyn kirjoittamaan vaikka miten pitkiä sähköposteja ja viestittelemään WhatAppeilla ja Messengereillä vaikka koko päivän ilman mitään ongelmia. Kirjallinen viestintä ei mulle oo koskaan ollut mitenkään vaikeaa. Jos pitää valita, lähestynkö jotain henkilöä sähköpostilla vai puhelimella, valinta ei ole mitenkään vaikea. Osittain tuosta johtuu varmaan lähes perfektionistinen suhde oikeinkirjoitussääntöihin; kirjallinen muoto kun on oma pääasiallinen kommunikointitapani, niin siihen tulee sitten panostettua. Eikä oikeinkirjoitus ole mulle koskaan ollut erityisen haasteellista muutenkaan.

Mainittakoon vielä, että olen työssä, johon osana kuuluu myös asiakaspalvelu kasvotusten. Tämäkään ei mulle tuota oikeastaan ongelmia, työn lomassa tai vuoron jälkeen tulee onneksi usein hetki, jossa saa vain olla omien ajatusten kanssa tovin.

Minä olen eläke-ikäinen ja vasta nyt ymmärrän mistä on ollut kyse, kun Small talk on kauhistuttanut ja ihmisjoukot ovat painajainen. testitulokseni 20/20

Ja sama täällä - ikää on jo 41, nyt vasta alkoi itselleni selvitä mikä minussa on ollut "vinossa" koko elämäni. No ei mikään ollut vinossa! Olen vain sellainen. Helpotti todellakin tietää että se onkin normaalia - olla tykkäämättä ihmisvilinästä ja smalltalkeista, omista synttäreistä ja puhelimeen vastaamisesta.
Huvittaa vain että niin paljon kuin lukemisesta ja asioiden tutkimisesta pidän - kesti niin kauan perehtyä juuri tähän, ihan omaa personaallisuuttani koskevaan asiaan. Olisi ollut paljon helpompaa olla ja monelta ikävältä vältytty jos olisin vaikka 20 vuotta sitten tämän asian itsestäni selvittänyt. Noh, hyvä näinkin. Ja kiva sivusto tämä!

Juu, ikää on 52 vuotta ja olen aina pitänyt itseäni erilaisena ja sen perusteella päätellyt, että kaikki toiset ovat väärässä.

Loman tai muuten tauon jälkeen nähtäessä moni työkaveri kysyy, että mitä kuuluu tai miten se loma meni. Jo se tuntuu vähän tympeältä utelulta. Varsinaisesti erilaisuutensa huomaa, kun ei heti hoksaa vastavuoroisen kohteliaasti tiedustella samoja asioita häneltä.

No kun ei vain kiinnosta! Ei millään pahalla...