Parisuhteet, perhe-elämä

Tarinoita siitä, millaista on olla introvertti ekstroverttien maailmassa.
rose
Viestit: 3
Liittynyt: 29.01.2015 14:07
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja rose » 11.03.2015 20:33

Se on kyllä ihan totta, ettei introvertit mitään harvinaisuuksia ole, joten ilmaisin asiani ehkä vähän väärin onnesta puhuessani :D En silti sanojani kyllä suostu syömään ainakaan kokonaan, sillä mulla kyllä sosiaalisia kontakteja on, kiitos töiden ja opiskelun ja koen, että introvertit on harvassa. Näin ei ehkä todellisuudessa ole, mutta suurin osa introverteistä esittää ekstroverttejä (ja mun kokemuksen mukaan tekee sen yleensä tiedostamatta). Ja heidän kanssaan se hiljaisuuskin sitten voi olla varsin kiusallista, jos toisella on se käsitys, että pakko pitää keskustelua yllä.
Joten korjaan sanojani, minulla on käynyt tuuri löytäessäni kolme ihanaa introverttiystävää, jotka ei introverttiyttään millään lailla piilottele tai häpeä.

Itse myöskin vierastan tuollaista ajattelua siitä, että jos jollain ei ole sosiaalisia kontakteja tai paljoa kavereita, hän olisi jotenkin huonompi. Oon pikemminkin huomannut ihan päinvastaisen ilmiön, ne, joilla on ollut vähän tai ei ollenkaan kavereita on osoittautuneet mun elämässä juurikin niiksi parhaiksi ihmisiksi (varmasti juuri introverttiyden takia).

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 13.03.2015 22:03

rose kirjoitti:Itse myöskin vierastan tuollaista ajattelua siitä, että jos jollain ei ole sosiaalisia kontakteja tai paljoa kavereita, hän olisi jotenkin huonompi. Oon pikemminkin huomannut ihan päinvastaisen ilmiön, ne, joilla on ollut vähän tai ei ollenkaan kavereita on osoittautuneet mun elämässä juurikin niiksi parhaiksi ihmisiksi (varmasti juuri introverttiyden takia).
Korjaan sen verran tuota lausahdusta, etten itse varsinaisesti ajattele noin. Joskus tuollaiset ajatukset vain nousevat mieleen lähinnä huonon itsetunnon takia. Kun on tarpeeksi monta kertaa poljettu maahan ja tehty selväksi useiden eri henkilöiden toimesta, että on säälittävä ihminen ja siksi kukaan ei halua olla sinun kaveri, siihen alkaa osin uskoa itsekin. Tai ne sanat jäävät ainakin niin voimakkaasti alitajuntaan, että ne muistaa vielä vuosienkin päästä.

Olen myös todennut saman kuin sinä. Ne joilla on vähän tai ei lainkaan sosiaalista elämää ovat todellakin osoittautuneet mitä hienoimmiksi ihmisiksi. Introverttiys siis on yhdistänyt heidän kanssaan, tai ainakin luulen myös heidän olleen introja. :)

aura
Viestit: 102
Liittynyt: 04.03.2015 17:46
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja aura » 02.04.2015 16:03

rose kirjoitti: Itse myöskin vierastan tuollaista ajattelua siitä, että jos jollain ei ole sosiaalisia kontakteja tai paljoa kavereita, hän olisi jotenkin huonompi. Oon pikemminkin huomannut ihan päinvastaisen ilmiön, ne, joilla on ollut vähän tai ei ollenkaan kavereita on osoittautuneet mun elämässä juurikin niiksi parhaiksi ihmisiksi (varmasti juuri introverttiyden takia).
Samaa juttu! Luulen, että se on just sitä, kun on ne ihmiset on olleet paljon itsekseen ja tavallaan löytäneet ne omat intressit ja arvot ihan itse, ilman ryhmäpainetta, niissä on tavallaan sellaista syvyyttä, mikä monelta puuttuu.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 02.04.2015 16:42

aura kirjoitti:
rose kirjoitti: Itse myöskin vierastan tuollaista ajattelua siitä, että jos jollain ei ole sosiaalisia kontakteja tai paljoa kavereita, hän olisi jotenkin huonompi. Oon pikemminkin huomannut ihan päinvastaisen ilmiön, ne, joilla on ollut vähän tai ei ollenkaan kavereita on osoittautuneet mun elämässä juurikin niiksi parhaiksi ihmisiksi (varmasti juuri introverttiyden takia).
Samaa juttu! Luulen, että se on just sitä, kun on ne ihmiset on olleet paljon itsekseen ja tavallaan löytäneet ne omat intressit ja arvot ihan itse, ilman ryhmäpainetta, niissä on tavallaan sellaista syvyyttä, mikä monelta puuttuu.
Kyllä, tämähän se. Kun ihminen on paljon yksin, hän oppii paljon itsestään, ajatuksistaan, luonteesta ja intresseistään sekä elämästä yleensä. Tällöin myöskään ryhmäpaineet eivät muokkaa ihmistä mihinkään muottiin vaan ihminen oppii ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti. Kyllä siis introverteissa on paljon sellaista syvyyttä, jota monelta ekstrolta puuttuu. Siksi heissä onkin paljon taiteellisia, luovia ihmisiä sekä myös toisinajattelijoita. Yleensä introverteilla on myös vahvoja mielipiteitä eivätkä he pelkää niitä esittää muiden ihmisten ajatusten pelossa.

Mutta kyllä tuo että ihmiset oudoksuu/karttaa jos kertoo ettei ole kavereita jne., on ihan tosiasia. Vähintäänkin alkaa se yhteinen ihmettely ja takanapuhuminen ryhmässä, että mikähän tossa on kun sillä ei ole kavereita tai mitään. Tuskin olen ainoa joka on kohdannut tätä - ja ihan koko elämäni ajan. Ammattikoulussakin joku luokkatoveri kerran töksäytti kun kerroin meneväni sen yhden ainoan kaverini kanssa kerrankin jonnekin, että mitä, onko sulla muka kavereita!? :shock:

En sano että kaikki ajattelisivat näin, mutta väitän että enemmistö. Sosiaalisilla verkostoilla on yhteiskunnassamme niin suuri arvo, että jos sellaista ei ole jostain syystä onnistunut elämässään ympärilleen hankkimaan, ajatellaan että on pakko olla jotenkin viallinen. Outo, sairas, hullu - psykopaatti??

Enkä tosiaan ole ainoa joka ajattelee/kokee näin. Oli mielenkiintoista, mitenkä Linus Jonkman Akuutissa uskalsi kerrankin sanoa julkisesti sen, mitä minä ja (kaikki) introvertit ajattelevat kohtelustaan.

Janhon
Viestit: 9
Liittynyt: 20.01.2015 08:09
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja Janhon » 16.04.2015 05:43

On jotenkin... helpottavaa lukea, että en ole ainoa 30 ikävuotta lähestyvä, jolla ei ole ollut suurempia säpinöitä rakkaudessa. Kerran jotain säätöä oli, mutta tilanne kuivui kokoon. Oltiin liian erilaisia. Ja tunsin jotenkin raskaaksi, että piti olla joka ilta näkemässä toista. Vaikka olen samalla vihreä kateudesta tutuille ja sukulaisille, jotka postaavat naamakirjaan kuvia kumppaneistaan ja välillä tuntuu, että kaikilla muilla on se joku. Ilmeisesti tulee kaikesta huolimatta kaivattua sitä läheisyyttä. Outoa. Sillä olisin kyllä valmis katsomaan telkkaria jonkun kanssa, mutta esimerkiksi lenkillä tahdon ehdottomasti käydä yksin. Pidän sitä omana laatuaikana.

Oikeastaan olen jo ammatinvalinnalla ajatellut intovertti minääni. Olen siis kesäisin reissuhommissa. Tehdään töissä pitkää päivää, joten illalla ei ehdi kuin käydä lenkillä 'nollaamassa pääkopan' ja viikonloppuna voi keskittyä olemaan kotona ja pesemään pyykkiä. Oikeastaan kesäisin en näe ketään kavereita enkä sukulaisia. Näin talvi-/kevät aikaan taas tuntuu, että on liikaakin aikaa nähdä ihmisiä. Sukulaiset laittelevat viestiä, että koska olen lomalla niin miksi en ole käynyt kylässä jne. Vaikka olen ottanut nykyään tavaksi, että ensimmäiseksi lomaviikoksi laitan joko puhelimen äänettömälle tai johonkin laatikkoon ja keskityn viettämään laatuaikaa itseni kanssa.

Tuon utelun vähäisistä ystävistäni olen ratkaissut niin, että en oikeastaan puhu työkavereilleni ihmissuhteistani. He pitävät jo tarpeeksi outona, että saatan heittää repun selkään ja lähteä yksin taapertamaan ulkomaille. Yksi työkaveri kysyi suoraan, että olenko lesbo tai aseksuaali. Mistä lie saanut moisen päähänsä. Itse en kuitenkaan koe olevani kumpikaan.

Niin ja lapsista... Juu, ei. Olen vapaaehtoinen lapseton. Tuli samoja mietteitä mieleen kuin muutamalla muullakin -tarvitsen kuitenkin sitä omaa aikaa. En varmasti jaksaisi huomioida lasta niin paljon, kuin heillä on oikeus saada huomiota. Uskon, että jossain vaiheessa palaisin loppuun. Lapset ovat ihan kivoja, kun eivät ole omia -ne voi aina palauttaa vanhemmilleen. No, kohta ei tarvitse sitäkään miettiä, kun alkaa lapsenteko ikä olla kohta ohi.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 16.04.2015 13:42

Janhon kirjoitti:On jotenkin... helpottavaa lukea, että en ole ainoa 30 ikävuotta lähestyvä, jolla ei ole ollut suurempia säpinöitä rakkaudessa. Kerran jotain säätöä oli, mutta tilanne kuivui kokoon. Oltiin liian erilaisia. Ja tunsin jotenkin raskaaksi, että piti olla joka ilta näkemässä toista. Vaikka olen samalla vihreä kateudesta tutuille ja sukulaisille, jotka postaavat naamakirjaan kuvia kumppaneistaan ja välillä tuntuu, että kaikilla muilla on se joku. Ilmeisesti tulee kaikesta huolimatta kaivattua sitä läheisyyttä. Outoa. Sillä olisin kyllä valmis katsomaan telkkaria jonkun kanssa, mutta esimerkiksi lenkillä tahdon ehdottomasti käydä yksin. Pidän sitä omana laatuaikana.
Tuo liika erilaisuus on mullakin juuri se pahin haaste oikeastaan kaikissa ihmissuhteissani. En vain ole samanlainen kuin nämä massat, jotka juuri sen takia tuntuvatkin löytävän kumppaneitaan herkeämättä niin helposti - heitä samanlaisia on vain niiiiin paljon. Ja hyvin tuttua on myös tuo että olen tavallaan jopa katkera kavereilleni ja tutuilleni koska heillä kaikilla tuntuu olevan jokatapauksessa joku. Toisaalta, en ole pahemmin sitten kateellinen, koska samojen ihmisten seura ei sitten itseäni kiinnostaisi pätkääkään. Mutta kuitenkin.

Läheisyyttä minäkin kaipaan, vaikka joskus tuntuukin ettei pidemmälti osaa ihmisten kanssa edes olla. Ehkä se vain on kun on ollut niin kauan melko yksin, että seura jo tavallaan kammottaakin. Myös minä koen ihmisten kanssa olemisen hyvin helposti raskaaksi, koska jotenkin he ovat minun makuun aivan liian hyökkääviä. Itse kun haluaisi edetä hyvin hitaasti, oli kyse sitten ystävästä tai kumppanista. Tästä yleensä sitten loukkaannutaan kun ei ymmärretä, että minä tarvitsen aikaa - ja paljon. Ahdistun nimittäin hyvin helposti tilanteissa, joissa joutuu olemaan esimerkiksi miellyttämisen/velvollisuuden pakosta aivan liikaa tekemisissä jonkun kanssa.

Esimerkiksi naisten/tyttöjen kanssa tuo hitaasti eteneminen voi muodostua ongelmaksi, koska minä haluan tutustua ihmiseen aluksi ennenkaikkea ystävänä ja katsoa sitten ajan kanssa voisiko tilanteesta syntyä mitään. Aika usein vain tällaisessa tilanteessa ollaan friendzonattu niin pahasti, että vaikea nousta sieltä enää myöhemmin pois.

Toisaalta, mulla on myös kokemusteni pohjalta sen verran estoja itsessäni, että mun on hyvin vaikea päästää ketään hyvin lähelleni ennen kuin luotan toiseen täysin. Ja sekin voi ottaa oman aikansa.

the-Rane
Viestit: 6
Liittynyt: 12.04.2015 20:23
Paikkakunta: Vantaa
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja the-Rane » 16.04.2015 14:10

Olipas aika mielenkiintoista ja omaa maailmaani avartavaa löytää tämä sivusto ja foorumi. Olen 1967 syntynyt miespuoleinen introvertti. Parisuhteita on kyllä takana. Osaltaan ovat toimineet sen takia, että puolisot ovat olleet itse menossa ja minä kotona. Yksi aikuinen lapsi on myös. Onneksi ei asu luonani, vaan äitinsä kanssa vielä tässä vaiheessa. Edellinen seurustelusuhde kaatui siihen, ettei kumppanini tajunnut, kun pyysin saada olla rauhassa ja tehdä omia juttujani. Kiva ihminen, mutta en olisi ikinä voinut kuvitellakaan asuvani hänen kanssaan saman katon alla.

Omana toiveenani olisi kyllä löytää vielä kumppani, vaikka yksin oleminen on helppoa ja stressitöntä elämistä. Koirani pitää seuraa, tosin ylivilkkaana sekin välillä alkaa ärsyttämään. Ikää tosin jo sen verran, ettei montaa vuotta pyöri jaloissa ja ulkoilu sen kanssa on rentouttavaa. Tuosta tuli mieleen, että ihmiset tapaavat aina koiralenkeillä toisia koirankusettajia. Minua ne yleensä ärsyttävät, ja haluan sivuuttaa yliuteliaat pulisijat mahdollisimman nopeasti. Toki välillä tulee jäätyä juttusille, kun omat fiilikset sen sallivat.

Ehkä omalla kohdallani toimivin parisuhde olisi sellainen, että molemmilla olisi oma koti suhteellisen lähellä toista. Voisi olla siellä tai täällä fiiliksen mukaan tai täysin yksin. Yhtälö on aika vaikea toteutettavaksi. Toki samankin katon alla voisi ajatella asua muutaman vuoden seurustelun jälkeen, jos sattuu sopivan ymmärtävä kumppani kohdalle.

Aikaisemmin mietin ihmeissäni näitä omia ihmissuhdekuvioitani, mutta löytäessäni termin introvertti, olen alkanut ymmärtää itseäni paremmin. Tämän keskusteluketjun lukeminen on myös avannut silmiäni näkemään mikä olen.

Olen tosi huono ja ujo lähestymään naisia, mutta nettideittien kautta olen siinäkin onnistunut. Koska omaan kirjoittamisen taidon, niin sitä kautta pääsee toisen kanssa juttusille, mikäli vain ulkoiset seikat miellyttävät kumpaakin osapuolta.

Kun noista yhteydenpidoista oli keskustelua ketjussa aikaisemmin, niin pitää myöntää, etten paljon pidä yhteyttä keneenkään. Vanhemmilleni soitan silloin tällöin. Lähinnä äidilleni, sillä hän hoitaa puhepuolen. Oman poikani kanssa lähinnä viestittelen, sopii paremmin minulle. Esimerkiksi vanhoihin työkavereihin en juurikaan pidä yhteyttä, kuin pariin - kolmeen. Jotenkin ei vaan kiinnosta historian perässä hinaaminen.

inda
Viestit: 20
Liittynyt: 13.01.2015 15:25
Paikkakunta: Tku
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja inda » 17.04.2015 19:18

the-Rane kirjoitti:Ehkä omalla kohdallani toimivin parisuhde olisi sellainen, että molemmilla olisi oma koti suhteellisen lähellä toista. Voisi olla siellä tai täällä fiiliksen mukaan tai täysin yksin. Yhtälö on aika vaikea toteutettavaksi. Toki samankin katon alla voisi ajatella asua muutaman vuoden seurustelun jälkeen, jos sattuu sopivan ymmärtävä kumppani kohdalle.
Itse elin tällaisessa parisuhteessa 12 vuotta. Tosin olosuhteiden pakosta, koska allergia. Näin jälkeenpäin ajatellen ratkaisu oli erittäin hyvä ja toimiva. Minä olin se liikkuva osapuoli. Välimatkaa meillä oli vain kymmenisen kilometriä ja jonkin verran homma vaati etukäteen suunnittelemista.

Oon myös funtsannut, että jos mulla tulevaisuudessa on parisuhde, niin todennäköisesti se on taas tällainen kahden kodin suhde (taloudellisen tilanteen niin salliessa). Toki tällaisessa ratkaisussa on omat sudenkuoppansa, mutta onhan ne samat sudenkuopat kaikissa parisuhteissa.

K4tj488
Viestit: 4
Liittynyt: 14.11.2015 00:13
Paikkakunta: Pohjois-Savo
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja K4tj488 » 16.11.2015 16:36

Kauan, minulla on samanlaiset ajatukset kuin sinulla.

Itse en ole koskaan edes oikein pitänyt lapsista ja se, että olen introvertti, on vaikuttanut päätökseeni, että en tahdo edes hankkia lapsia ja olla kiinni toisessa ihmisessä 24/7.

Luulen, että parisuhde toisen introvertin kanssa on helpompi, koska toinen ymmärtää sen oman tilan ja ajan tarpeen.

Esimerkiksi omat sisarukseni ovat ekstroverttejä ja he ovat minusta jotenkin huolissaan ja säälivät sitä, että olen paljon yksin, vaikka tilanne on minulle ihanteellinen. En suoraan sanoen jaksa viettää heidän kanssa aikaa kovin usein ja yleensä muutama tunti on minulle maksimi, koska he ovat niin puheliaita ja temperamenttisia.
Lennetään myrskyn halki kotiin.
Pitäisi olla kovempi.

Mello
Viestit: 22
Liittynyt: 05.11.2015 11:57
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja Mello » 17.11.2015 12:45

Itse olen mieluummin yksin kuin vähänkään epäsopivan kumppanin kanssa.

Joskus ollut muutamia säätöjä ja pisin suhde ollut muutaman kuukauden mittainen. Tavallaan nuorempana etsi parisuhdetta, koska muutkin(mikä tietysti on helvetin huono perustelu). Itse en varsinaisesti sulje pois parisuhdetta, mutta en missään nimessä hakemalla hae.

30-vuotiaaksi mennessä olen saanut kohtuullisen hyvän sisäisen rauhan eikä minun tarvitse tyhjyyden/puutteen tunnetta paikata parisuhteella. Nuorempana sosiaalinen paine ajoi lähinnä etsimään parisuhdetta, mutta iän myötä kulttuurillinen ehdollistuma on karissut vuosi vuodelta pois.

Vanhempia nyt tulee viikottain nähtyä ja siskoa kerran kuussa.

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 10 vierailijaa