Re: Parisuhteet, perhe-elämä
Lähetetty: 06.06.2014 18:52
Löysin tämän foorumin jo pari kuukautta sitten, mutta vasta tänään rohkaistuin liittymään. 18/20 introvertti täällä hei.
Olen ollut suhteessa kohta seitsemän vuotta ja kyseessä onkin sitten ainoa suhde koskaan. Erittäin introvertti-ystävällisesti tapasin avomieheni netissä ja olimme etäsuhteessa suunnilleen kuusi vuotta, tavaten vain noin 3-6 kk välein viikon pari kerrallaan - mieheni asui Englannissa. Tämä oli siitä ongelmallista, koska halusin samaan aikaan ottaa kaiken irti tapaamisesta ja kuitenkin olisin kaivannut omaa aikaa. Tästä seurasi todella ikäviä ristiriitaisia tunteita ja omituisia, hämmentäviä tilanteita miehelleni. Olen kuitenkin aina ollut erittäin jääräpäinen eli pysyin suhteessa kaikesta huolimatta, vaikka kärsin välimatkasta ollessamme erossa ja liiasta yhdessäolosta ollessamme yhdessä.
Nyt olemme asuneet yhdessä reilun vuoden, josta osan asuimme mieheni vanhempien luona rahatilanteen takia ja viimeiset puoli vuotta suunnilleen olemme olleet omassa asunnossa. Perisuomalaisena ja introverttinä oli alunalkaenkin vaikea saada miehen englantilaiset vanhemmat ymmärtämään ettei minulla ole mikään hätänä vaikka istuisinkin päivän yksin puuhaillen omiani. Otin kuitenkin jossain vaiheessa tavaksi käydä silloin tällöin juttelemassa muiden kanssa, koska en halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta tai siltä etten pitäisi heistä. Itseasiassa pidän mieheni vanhemmista erittäin paljonkin.
Mieheni on itse extrovertti, mutta ei kuitenkaan äärimmäinen ja joskus taipuvainen jopa ujouteen. Viime aikoina olen alkanut huolestua pikkuhiljaa hänen seurantarpeestaan, sillä itse en ole erityisen seurallinen, vaikka asummekin pienessä kaksiossa missä toista ei juuri pääse karkuun. Itse pääsen kohtuullisen yksityiseen tilaan kuuntelemalla musiikkia kuulokkeilla ja keskittymällä harrastuksiin, vaikka viime aikoina onkin alkanut tehdä mieli olla oikeasti ihan täysin yksin. Veikkaan, että kykyni poistaa häiriötekijät mielestä juontuvat kotoa, jossa oli aina telkkari ja radio päällä, sisaruksia, koiria ja äiti joka puhui jopa yksinään jos ei ollut ketään lähettyvillä. Joskus saatoin lukea kirjaa ulkona rauhassa sulkien kokonaan mielestäni äidin, joka koko ajan hölisi vieressä jotain. Asiasta mainitsemisesta ei ollut mitään hyötyä, eikä hän suuttunut, vaikka en edes kuunnellut.
Naurattaa muuten aina kun ihmiset valittavat, ettei puoliso anna lähteä mihinkään ainakaan ilman sitä toista puoliskoa. Itse olisin onnellisempi jos toinen kävisi enemmän ulkona, että saisin itse olla rauhassa ja toisekseen, ettei tarvitsisi huolehtia siitä, että toinen saa tarpeeksi ihmiskontaktia.
Olen ollut suhteessa kohta seitsemän vuotta ja kyseessä onkin sitten ainoa suhde koskaan. Erittäin introvertti-ystävällisesti tapasin avomieheni netissä ja olimme etäsuhteessa suunnilleen kuusi vuotta, tavaten vain noin 3-6 kk välein viikon pari kerrallaan - mieheni asui Englannissa. Tämä oli siitä ongelmallista, koska halusin samaan aikaan ottaa kaiken irti tapaamisesta ja kuitenkin olisin kaivannut omaa aikaa. Tästä seurasi todella ikäviä ristiriitaisia tunteita ja omituisia, hämmentäviä tilanteita miehelleni. Olen kuitenkin aina ollut erittäin jääräpäinen eli pysyin suhteessa kaikesta huolimatta, vaikka kärsin välimatkasta ollessamme erossa ja liiasta yhdessäolosta ollessamme yhdessä.
Nyt olemme asuneet yhdessä reilun vuoden, josta osan asuimme mieheni vanhempien luona rahatilanteen takia ja viimeiset puoli vuotta suunnilleen olemme olleet omassa asunnossa. Perisuomalaisena ja introverttinä oli alunalkaenkin vaikea saada miehen englantilaiset vanhemmat ymmärtämään ettei minulla ole mikään hätänä vaikka istuisinkin päivän yksin puuhaillen omiani. Otin kuitenkin jossain vaiheessa tavaksi käydä silloin tällöin juttelemassa muiden kanssa, koska en halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta tai siltä etten pitäisi heistä. Itseasiassa pidän mieheni vanhemmista erittäin paljonkin.
Mieheni on itse extrovertti, mutta ei kuitenkaan äärimmäinen ja joskus taipuvainen jopa ujouteen. Viime aikoina olen alkanut huolestua pikkuhiljaa hänen seurantarpeestaan, sillä itse en ole erityisen seurallinen, vaikka asummekin pienessä kaksiossa missä toista ei juuri pääse karkuun. Itse pääsen kohtuullisen yksityiseen tilaan kuuntelemalla musiikkia kuulokkeilla ja keskittymällä harrastuksiin, vaikka viime aikoina onkin alkanut tehdä mieli olla oikeasti ihan täysin yksin. Veikkaan, että kykyni poistaa häiriötekijät mielestä juontuvat kotoa, jossa oli aina telkkari ja radio päällä, sisaruksia, koiria ja äiti joka puhui jopa yksinään jos ei ollut ketään lähettyvillä. Joskus saatoin lukea kirjaa ulkona rauhassa sulkien kokonaan mielestäni äidin, joka koko ajan hölisi vieressä jotain. Asiasta mainitsemisesta ei ollut mitään hyötyä, eikä hän suuttunut, vaikka en edes kuunnellut.
Naurattaa muuten aina kun ihmiset valittavat, ettei puoliso anna lähteä mihinkään ainakaan ilman sitä toista puoliskoa. Itse olisin onnellisempi jos toinen kävisi enemmän ulkona, että saisin itse olla rauhassa ja toisekseen, ettei tarvitsisi huolehtia siitä, että toinen saa tarpeeksi ihmiskontaktia.