Introvertit.net Keskustelufoorumi

Introvertti joutuu erilaisen luonteensa ja persoonansa vuoksi todennäköisesti helpommin silmätikuksi ja tätä kautta kiusaamisen kohteeksi. Millaisia kokemuksia teillä on kiusaamisesta? Onko teitä kiusattu erilaisuutenne takia? Millaista kiusaaminen on ollut? Syrjimistä, selän takana puhumista, haukkumista - kenties fyysistä väkivaltaa? Mitä sille on tehty ja onko se saatu loppumaan ja miten? Kiusataanko sinua kenties tälläkin hetkellä?

Meinasin laittaa otsikoksi ensin koulukiusaamisen, mutta koska kiusaamista esiintyy tänäpäivänä yhtä lailla myös työpaikoilla ja elämässä muutenkin, niin ajattelin että tämän ketjun voisimme omistaa yksinomaan kaikenlaisesta kiusaamisesta keskustelemiseen. Tätä(kin) aihetta on varmasti sivuttu yhdessä jos toisessakin ketjussa, mutta ajattelin että tässä voisimme puhua asiasta ihan laajemminkin.

----------------------------

Mulla on aika rankka tausta koulukiusattuna. Esikoulun ja ensimmäiset lukuvuodet sain olla ihan rauhassa. Itseasiassa meillä oli aika hyväkin ryhmä, sillä kaikki tulivat hyvin juttuun kaikkien kanssa. Välitunnitkin olimme yhdessä isolla porukalla. Tilanne muuttui kun jouduimme muuttamaan ja minä vaihtamaan koulua 3-luokalla. Hiljainen, rauhallinen ja arkakin poika joutui välittömästi silmätikuksi, kun osa luokkalaisista huomasi jo muutaman ensimmäisen koulupäivän jälkeen että tästä ei ole meidän "kovaan porukkaan". Ystävystyin toisen hiljaisemman oloisen tyypin kanssa ja tunnen hänet yhä. Myöhemmin minulle selvisi että hän oli ollut se silmätikku ja kiusattu ennen minun saapumistani. Olin kiusaajieni mielestä ilmeisesti vieläkin säälittävämpi tapaus kuin tämä, joten tavallaan siis pelastin kaverini huomion kohteena olemiselta.

Kiusaaminen näkyi tässä vaiheessa "vain" ulkopuolelle jättämisenä, selän takana supatteluna, haukkumisena ja nimittelynä. Tätä jatkui eri asteisena 3-5 - luokka-asteella. Muutimme jälleen ollessani 6-luokalla ja uudessa koulussani kiusaamiseni suoraan sanottuna räjähti käsiin. Hyvin pian tässä uudessa porukassa kiusaamiseni sai muotoja, joiden varjossa kouluun meneminen alkoi pelottaa. Olin jo niin tottunut nimittelyyni, haukkumiseeni ja syrjimiseeni, että se ei suoraan sanottuna enää tuntunut missään. Nyt homma meni kuitenkin sitten fyysiseksi ja koulualueella ja kouluajalla sai pelätä joutuvansa pahoinpidellyksi. Näillä kiusaajillani oli niin paljon "valtaa" että he myös usuttivat tyyppejä toisilta luokilta kimppuuni, suoraan käskemällä "mene hakkaamaan tuo". Tässä vaiheessa kiusaaminen muutti myös siinä määrin muotoaan, että enää se rajoittunut pelkästään kouluajalle. Nyt seurattiin ja kiusattiin myös vapaa-ajalla!

Pientä seurailua oli tosin jo siinä 3-5 -luokalla, mutta se oli hyvin lievää ja tapahtui pelkästään koulumatkoilla lähinnä takana nälvimisenä. 6-luokalla ja 6- ja 7- luokan välisenä kesänä seurattiinkin sitten jo ihan kaikkialle. Valitettavasti yksi kiusaajistani nimittäin asui vastakkaisessa talossa ja pystyi helposti seuraamaan milloin poistun kotoa ja lähtemään sitten porukalla seuraamaan minua. Tämä näkyi mm. niin, että aina kun menin vaikka kauppaan - se sama porukka tuli perässä. Aina kun näin niitä muutamia kavereitani, se sama porukka oli aina siellä kulman takana stalkkaamassa. Kun lähdin lenkille, se sama porukka kulki koko matkan perässä jossain siellä 50-100 metrin päässä. Joskus "taka-ajoon" otettiin mukaan myös koiria - vielä vahvoja sellaisia!

Kaikista pahin vaihe ajoittui juuri tuohon yläasteelle siirtymisen kesään. Silloin kotoa ei nimittäin päässyt poistumaan yhtikäs minnekään ilman että sai jengin peräänsä. Kiusaamisestani ilmeisesti muodostui tämän porukan lempiharrastus ja ajanviete. Joitakin äärimmäisiäkin muotoja esiintyi, mm. pihassa ollessani minua ammuttiin kuula-aseella jalkaan ja parveke pommitettiin törkeään kuntoon marjoilla ja muilla. Kaikista pahinta tässä kaikessa oli kuitenkin tuo ihan kaikkialle seurailu, josta ei päässyt mitenkään eroon. Aina jos asiasta yritti huomauttaa ja puolustautua, kuului sama vastaus. "Me ei olla tehty mitään, tämä on vapaa maa - me saadaan olla tässä ja mennä minne halutaan".

Tilanne rauhoittui hieman yläasteella. Lähinnä siksi kun pääsin eri luokalle (luojan kiitos!) kuin kiusaajani, meitä oli siis A- ja B-luokka. Luokalle osui huomattavasti parempaa sakkia, heitä joita oikeasti myös kiinnosti opiskelu. Pääsin osin siis kiusaamisestani hetkellisesti eroon, kun kouluajalla kiusaamista ei juuri enää tapahtunut. Vapaa-ajalla sama homma jatkui vielä ainakin lähes vuoden. 8-luokalla kuviot taas muuttuivat. Nyt ei kiusattu enää vapaa-ajalla vaan se siirtyi taas kouluun. Mukana oli entisiä kiusaajiani ja myös uusia. Liikuntatunnit olivat pahimpia, kun ne olivat yhdistettyjä. Muistan monet kerrat miten minua lyötiin sen lajin varjolla, esimerkiksi sählyssä. Vessoihin ei voinut mennä, sinnä jos huomasivat että menin sinne - lukitsivat ovet jotenkin ulkoa ja sammuttivat valot. Klimpittiin päälle ja yritettiin monesti kampata jalat alta.

9-luokalle siirtyessäni olin henkisesti jo niin loppu, että lopetin koulunkäynnin kokonaan jo heti syksyllä. En jaksanut yksinkertaisesti enää lähteä kouluun, koska tiesin mikä siellä odottaa. Paljon olin ollut poissa jo 6-8-luokalla, mutta koulua kuitenkin vielä kävin. Muistan edelleen hyvin sen pitkän ajan käytävillä tunnin alkua odotellessa, kun joutuu olemaan yleisen pilkan kohteena ypöyksin. Itkin paljon ja käperryin entisestään kuoreeni. Ketään ei kiinnostanut, kukaan ei nähnyt tuskaani.

Aikuisille puhuin, vanhemmille ja opettajille. Myös kavereideni vanhempia oli mukana puuttumassa touhuun, kaverinikin kun joutuivat silmätikuiksi ja vähintäänkin ivan kohteeksi ollessaan kanssani. Tästä samasta syystä moni myös laittoi välit poikki, koska pelkäsi että joutuisi itse sen saman nöyryytyksen kohteeksi. Yhdenkään puuttuminen ei kuitenkaan asiaan auttanut. Tämä porukka oli niin motivoitunutta ja päättäväistä, että yhdessä jenginä he olisivat voineet uskaltaessaan kukistaa myös nämä vähäiset aikuiset. Ei siis mitään kunnioitusta aikuisia kohtaan. Tässä samassa vaiheessa myös perheessä oli niin paljon omia ongelmia, että en halunnut kaataa murheitani heidän niskaan. Äitikin oli lähes loppu sukulaisen alkoholismin takia, joka oli ajaa hänet hautaan.

Kaikkein eniten mua kuitenkin suoraan sanottuna v*tuttaa koulun toiminta ja panostus tähän ongelmaan. Tuntui, ettei heitä edes kiinnostanut. Sinänsä kuvio olikin hieman epätavallinen että pääkiusaajani olivat itseasiassa yllättävän hyviä oppilaita ja opettajan silmissä oikeita enkeleitä. Puheitani ei otettu todesta, vaan minun puhuessani kiusaamisestani - puhe kääntyi hyvin nopeasti suuriin poissaolomääriini. Kukaan ei ilmeisesti älynnyt, että johtuisivatkohan ne mahdollisesti siitä että kouluun ei uskalla tulla?! Myöhemmin myös osa opettajistani osallistui tähän kiusaamiseeni. Mm. yksityisiä asioitani leviteltiin tahallisesti ja erään opettajan sain myös suoraan kiinni itse teossa naureskelemassa minulle yhdessä luokan kanssa.

Voin sanoa, että mikään muu ei tähän tilanteeseen auttanut kun jättäytyminen kokonaan koulusta pois. Minun piti jäädä luokalleni ja kerrata 9-luokka VAIN jotta pääsisin eroon näistä hirviöistä. Sitten kun he olivat poistuneet koulustani ja jatkaneet muina miehinä elämäänsä, minun elämä pystyi jatkumaan. Kaikesta huolimatta olin henkisesti jo niin loppuunpalanut, masentunut ja ahdistunut että ei koulun käynti enää kiinnostanut. Itseasiassa jouduin jo uudenkin luokkani kanssa hyvin nopeasti eräänlaiseksi silmätikuksi, vaikka kiusaamiseksi se ei koskaan enää yltynyt. Poissaoloja tuli edelleen paljon, syynä lähinnä juuri masennus/ahdistus. Keväällä tavallaan jo olin luovuttanut arvosanojeni suhteen. Muistan edelleen hyvin sen päivän kun kävin lähes itkukurkussa juttelemassa oponi kanssa, että "pääsenhän mä pois täältä?" - tarkoittaessani peruskoulua. Varmaan hänkin näki tuskani ja vastasi vain että "älä huolehdi, kyllä sä pääset. Arvosanat eivät tule olemaan entisensä, mutta kyllä sä pääset".

Koulunkäynti jäi tavallaan taas kesken, en esimerkiksi koskaan hakenut päästötodistustani vaan se postitettiin minulle, sillä kaikkien niiden iloisten naamojen näkeminen olisi vain ollut liikaa. Eikä pahemmin edes ollut mitä odottaa, tiesinhän että tällä panostuksella ja poissaolomäärillä sieltä ei kovin kummosta tule. Vielä kasiluokan keväällä keskiarvoani oli 8,4 - päättötodistuksessa se oli 6,5. Näinkin korkea varmaan ihan säälistä.

Hain kuitenkin kaikesta huolimatta jo keväällä ammatilliseen koulutukseen. Olin tässä vaiheessa suoraan sanottuna aika hukassa tulevaisuuteeni suhteen, lähinnä vain hain jonnekin. En tiennyt miten pärjäisin uudessa koulussani tai enää elämässä ylinpäänsäkään. Merkittävin muutos hyvinvoinnissani kuitenkin tapahtui peruskoulun päättämisen kesällä. Sain tavallaan huokaista helpotuksesta, sillä se kaikki piina oli lopullisesti ohi ja juuri silloin ei ollut mitään paineita mistään. Sai vaan olla ja levätä. Kerätä voimiaan, tehdä vihdoin mitä haluaa ja taas kerran levätä.

Jännitin ammattikoulua luonnollisesti kaiken kokemani jälkeen, mutta mielestäni yllättävän vähän tilanteen huomioon ottaen. Yleensä olen ihan hermoraunio tällaisissa tilanteissa, että pitäisi mennä johonkin kokonaan uuteen paikkaan ja ei tiedä yhtään mitä tapahtuu. Itseasiassa aluksi jopa eksyin paikasta jossa olisi pitänyt olla, mutta tämäkään ei kovin suurta ahdistusreaktiota saanut aikaan. Mietin tietysti paljon millainen ryhmäni tulee olemaan, mutta se osoittautuikin parhaimmaksi koskaan. En ole koskaan tuntenut itseäni niin tervetulleeksi kun silloin. Voidaanhan olettaa että ihmisetkin ovat paljon kasvaneet toisen asteen koulutukseen tullessaan, mutta paljon oli varmasti merkitystä alavalinnallakin joka omalta osaltaan vaikutti siiheen, että suurin piirtein samanhenkistä porukkaa on kyseessä.

Minua ei ole kiusattu sitten peruskoulun, jonka ajan koenkin nyt jälkikäteen ajalteltuna olleen suorastaan h*lvetillistä. En silloin edes tajunnut, miten pahassa suossa olinkaan. Edelleen erilainen persoonaani ja luonteeni herättää joissakin ihmisissä ihmetystä, mutta siihen se sitten on jäänytkin.

-----------------------------

Todella pitkä tarina, pahoittelen. Tavallaan myös eräänlainen selviytymistarina heille, jotka kärsivät samoista ongelmista. Mutta kokemusta tosiaan on tästä aiheesta niin paljon, että lyhyemmin on hankala kirjoittaa.

Mites teillä? Onko teitä kiusattu ja miten se on ilmennyt?

Me muutettiin toiseen kaupunkiin kun olin 11. Menin siis vissiin neljännelle uuteen kouluun. No, menin puolustamaan yhtä syrjittyä tyttöä ja sen jälkeen olin sitten itsekin syrjitty. Minua ei koskaan varsinaisesti kiusattu, suljettiin vaan ulkopuolelle. Kai joku joskus yritti haukkua, mutta koska olen niin verbaalinen, annoin aina takaisin sata kertaa pahemmin. Jouduin itse asiassa joskus puhutteluun koska minua pidettiin kiusaajana. En oikaissut käsitystä, koska tajusin vasta aikuisena että tuo ulkopuolelle sulkeminen on kiusaamista, sekin.

Pari poikaakin yritti jossain kohtaa vähän härnätä mutta se loppui kuin vähän rökitin yhtä niistä. Tyttöjen kohdalla tuo ei toimi; jos rökität kiusaavaa tyttöä, siitä tulee kova haloo kun olet niin huono ihminen.

Muistan miten odotin yläasteen alkua ja sitä, että luokkamme hajoaa. Ajattelin että sitten minäkin saan ystäviä. No, koulutirehtöörit suuressa viisaudessaan pitikin meidän luokat tytöt samassa luokassa, kun valtaosa oli ollut ekaluokalta asti samalla luokalla. Vain pojat vaihdettiin ja minä olin edelleen ilman ystäviä. Riparille menin sitten yhden toisen luuserin kanssa rinnakkaisluokalta.

Tilanne ei sitten enää lukiossakaan juuri korjaantunut. Jonkin verran minulla oli koulunkäytäväkavereita mutta ei ketään oikeita ystäviä -tosin en kyllä olisi varmaan jaksanutkaan sosialisoida enää koulupäivän jälkeen. AMK:ssa sitten sain jokusen ystävän.

Mutta ei se tähän päättynyt. Ensimmäisessä oikeassa työpaikassani meni alkuun hyvin, mutta kun firmaan tuli töihin keski-ikäinen nainen tekemään kutakuinkin samoja hommia kuin minä, minut savustettiin ulos alta aikayksikön (hän oli pomon kanssa samassa toimipisteessä, minä syrjemmällä.) Sitten viimeistä edellisessä työpaikassa sain taas osakseni melkoista ulkopuolelle sulkemista jopa omien esimiesten taholta. Viimeisessä työpaikassa pomo oli varsinainen psykopaatti, joka teki mm. sellaisen tempauksen että yhtenä aamuna kun tulin töihin, oli koko työpöytäni ympäröity korkeilla sermeillä. Olimme siis avokonttorissa, jossa muilla oli matalat sermit joiden yli näki istualtaankin. Minä näin omien sermieni yli hädintuskin seisaaltaan.

Niin että mainitsiko joku jotain ulkopuolelle sulkemisesta?

Ei helvetti pistää vihaksi lukea, millaisia ihmiset osaa olla. Ja vielä toi, ettei kiusaaminen rajoitu edes kouluun, vaan pitää ihan yksityisajallekin tunkea, siis voi juma vitun lauta. En yhtään ihmettele, jos on pää vähän hajoillut niksulla. Nykyään tuollaisesta toiminnasta tehtäisiin varmaan jokin rikosilmoitus, ainakin täällä Etelässä, jotain kotirauhan rikkomistahan tuo on. Tiedätkö yhtään, mitä kiusaajistasi on tullut "isona"? Yleensä meinaan käy niin, että yläasteen kingeistä tulee yhteiskunnan pohjasakkaa.
Pistää vaan miettimään, että mikä ajaa ihmisen tollaiseen, onko se paska kotikasvatus vai joku savolainen sisäsiittoisuus?

Mua ei olla kiusattu, mutta vanha aspergerilla varustettu luokkakaveri koki kovia ala-asteen lopusta yläasteen loppuun. Se sai osakseen lähinnä sellaista verbaalista vittuilua, mutta meno oli silti tosi kipeetä. Ala-asteella meidän luokanopettaja otti sen heti silmätikukseen, eikä koko koulun aikana muutkaan opettajat hirveesti siihen sen tilanteeseen puuttuneet, kun oppilaat alkoi käymään sitä vastaan. Oli aika raadollista katsottavaa, miten sellaisesta ihanasta vapautuneesta, hilpeästä luonnonlapsesta tuli sulkeutunut ja stressaantunut ja jotenkin pelokas, ysiluokalla se tyttö oli enää varjo itsestään. Nykyään se voi onneksi kai ihan hyvin ja sillä on asiat taas kondiksessa. Harmitti myöhemmin, kun en ikinä kunnolla puolustanut sitä, toisaalta omat mt-ongelmat aktivoitui just siinä ysiluokalla ja olin niin sotkeutunut niihin, etten ehtinyt hirveesti kelata muiden probleemia. Tosin en olisi varmaan täysin terveenäkään juuri puolustanut, teini-iässä sitä pelkää liikaa oman nahkansa puolesta, kun on vielä niin riippuvainen lauman hyväksynnästä ja mielipiteistä.

Syrjintää olen kokenut, mutta se on monimutkainen juttu, enkä halua muistella sitä, koska asiasta kirjoittaminen palauttaa sen aikaiset fiilikset tosi elävinä pintaan.

Itseäni ei ole kiusattu (ainakaan miyenkään pahemmin), mutta silti olen melkein päätynyt siihen tilanteeseen pariin otteeseen. Peruskoulun 3 luokalla vaihtui luokkani, johon en oikein ikinä kotiutunut. Ei ollut oikeastaa yhtään kaveria, ja välitunnitkin vietin suurimmalti osalta yksin. Toki tämä ei sinällään haitannut yksinäisyyttä kun muutenkin kaipaan. Koulun ulkopuolella oli kavereita kyllä. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin mennä pahemmaksi, ulkopuolelle jättäminen selän takana nauraminen yms. No ei tämä nyt pahemmin sinällään häirinnyt minua. Jossain vaiheessa muutin toiselle paikkakunnalle, missä sain onneksi todella mukavan luokan. Kaikki olivat hyvin motivoituneita yms. Kavereita ei kuitenkaan luokaltani tullut, mutta sama se. Vähän meinasi rinnakkaisluokkalaiset kiusata, mutta se loppui nopeasti. Varmaan verbaalisuuteni ja rento suhtautuminen hämmensi. Aina tuli tilanne että tyyppi joka kyseli tyhmiä, sai lähinnä tyhmän maineen. Vertaispaineen vuoksi jättivätkin minut nopeasti rauhaan.
Yläasteella olin taas joutua kiusatuksi, mutta parin viikon jälkeen eräs henkilö luovuttikin. Sain myös pari kaveria, joten sulauduin joukkoon. Olin vain tylsä hikke jolla oli samanlaisia kavereita. Amiksessa en enään tullut mitenkään kiusatuksi vaikka luokka on lähes tuntematon.

Joka tapauksessa huomaan ainakin itse päätyväni helposti silmätikuksi. Onneksi pahempaa ei kuitenkaan tullut, mutta en yhtään ihmettele, jos kaltaiseni päätyvät kiusatuksi. Hiljainen omissa oloissaan oleva erottuu joukosta helposti. Melkein pitäisi olla oma luokkansa isoissa kouluissa näille hiljaisimmille. Olisi ihan kiva kun luokka olisi hiljanen, ihmisillä olisi motivaatiota. Kaksi luokistani missä olen ollut, ovat olleet sellaisia sellaisia. Tosin ensimmäinen oli kyllä varmaan pahin, mutta toinen oli varmaan paras luokkani. On kyllä kiusaaminen järkyttävää. Miten ihmeessa ihan mukavistakin tyypeistä kuoriutuu verenhimoisia sadisteja, vain siksi, että saisi muiden hyväksynnän. Pistää vihaksi. Olisi kiva käydä tyyliin ala-astetta nykyisellä järjellä varustettuna (mutta lapsen ruumiilla siis) ja pistää kiusaajat ojennukseen.

aura kirjoitti:Tiedätkö yhtään, mitä kiusaajistasi on tullut "isona"? Yleensä meinaan käy niin, että yläasteen kingeistä tulee yhteiskunnan pohjasakkaa.
Pistää vaan miettimään, että mikä ajaa ihmisen tollaiseen, onko se paska kotikasvatus vai joku savolainen sisäsiittoisuus?

En ole heitä juuri nähnyt, mutta kuullut olen joistakin. Yhdestä tuli päihderiippuvainen, elämässä ei mitään muuta kuin huumeet. Yksi taas ei mm. edes saapunut kutsuntoihin aikoinaan, mikähän hänenkin tarinansa. Suurin osa lähti kyllä jatko-opiskelemaan, mutta keskeytti lähes välittömästi. Suurimman osan tekemisistä en kyllä tiedä hölkäsen pöläystä ja hyvä niin. Sinänsä jännä kun ei tämä Kuopiokaa niin mahdottoman suuri kaupunki ole, ettei heihin ole tullut ikinä kohdattua. Ilmeisesti se johtuu vain puhtaasti siitä, että liikumme hyvin eri "piireissä".

Kyllä ne perheolosuhteet suurimmalla osalla siinä taustalla oli. Useimpien heidän vanhemmat olivat juuri sellaisia tyypillisiä uraohjuksia, jotka kävivät vaan kotona nukkumassa. Ei aikaa lapsilleen, saati että olisi tukea ollut. Osa taas oli hyvin rikkinäisestä ja ns. "alamaailman" perheestä, jossa vanhemmilla oli suunnilleen yhtä huonosti asiat kuin kiusaajalla itselllään. Ei rahaa, ei aikaa, ei suuntaa elämällä.

Luulen, että osa oli tavallaan jopa kateellisia minulle siitä, kun minulla oli välittävä perhe ympärillä. Vaikka vanhemmat olivatkin eronneet, minulla oli molempiin erittäin hyvät välit. Yksinhuoltajaäiti, joka oli lähes aina kotona auttamassa. Taloudellisesti tiukkaa, mutta pärjättiin. Oli myös tavallaan hienoa, että äiti oli käytännössä aina kotona olemassa minulle se tuki ja turva. Oli kuuntelija, auttaja ja seuranpitäjä. Tunsin itseni rakastetuksi ja tärkeäksi.

Mitä ilmeisemmin nämä kiusaajat eivät tunteneet. Mutta eihän tämä tietenkään heidän tekojaan oikeuta.

Mua itseäni ei koskaan oikeastaan kiusattu. Olin itse aina kiltti ja rehellinen, mutta kaveripiirini koostui isoksi osaksi näistä "kovanaamoista" (lapsuuden kavereita, kasvoin heidän kanssaan ja vaikka kuinka oudolta kuulostaa, niin meille kehittyi sellainen molemminpuolinen kunniotus toisiamme kohtaan vaikka olinkin käytökseltäni täysi vastakohta).

Kiusaamistilanteissa olin yleensä se joka meni väliin ja puolusti sitä heikompaa.
Ylä-asteella kun siirryimme isompaan kouluun kiusaaminen yleisesti lisääntyi, mutta en siltikään joutunut oikeastaan koskaan kiusatuksi/härnätyksi. Olin kyllä lyhyt, mutta harrastanut urheilua ja pihatöitä koko ikäni joten voimaa löytyi sen verran ettei kukaan halunnut lähteä koittamaan painiottelua kanssani.

Lukiossa ei kiusaamista oikeastaan ollut havaittavissa. Muuta kun tätä piireistä pois sulkemista. Itse olen aina ollut sillä linjalla, että kaveeraan kaikkien kanssa jotka ovat sen arvoisia. Tällä tarkoitan sitä, että käytös muita kohtaan on kunniottavaa eikä tarvitse vetää mitään roolia muiden edessä.

Ihan sairasta porukkaa ollu niksun ympärillä. Järkyttävää todella.

Mää oon ihan viime aikoina heränny siihen, että kiusattuja pitäisi suorastaan kieltää menemästä kouluun niin kauan kuin siellä on minkään asteista kiusaamista. Koska ei koulua ole siksi keksitty, että siellä kärsittäisiin. Jos koulu ei ollenkaan toteuta tarkoitustaan, niin parempi sitten opiskella kotona. Meillä on Suomessa ehkä vähän liian "pyhä" käsitys koulunkäynnistä, että koululaitos on ovi onneen ja autuuteen. Jotenkin niin kuin ilman sitä ei voisi olla ollenkaan, vaikka ei sitä niin kauaa ole aina kaikki edes käyneet. Minä huonomuistisena ihmisenä en edes muista sieltä koulunpenkiltä enää juurikaan mitään, ja yleensä aikuisen ihmisen yleissivistys perustuu ehkä enemmänkin median seuraamiseen kuin peruskouluun vuosien takaa.

Todella niin pimeetä ja sairasta, että koulut ovat jotain kiusaamisen areenoilta. Toi kuulosti lähes saatananpalvonnalta, mistä niksuu kirjoitti!

Suomi24:ssa osastolla kiusaaminen kirjoittaa paljon koululaisia, joita nyt kiusataan, ja olen siellä ollut paljon kirjoittelemassa ja yrittämässä auttaa ja viime aikoina oon paljon korostanu tätä että ei ole järkeä mennä sinne niiden ääliöiden keskelle. Ei tuollaista aikuisiltakaan työpaikoilla vaadita, kai nyt työntekijöillä on oikeuksiakin?

Mua on jonku verran kiusattu, mutta ei ihan hirveästi. Yleensä on joku kaverikin porukasta löytynyt. Koska olen mielenkiinnon kohteiltani niin erilainen kuin useimmat muut, niin tavallaan on ymmärrettävääkin, etten ole siihen menevimpien bilehileiden porukkaan aina niin päässyt.

Nykyisessä työpaikassa olen kokenut jonkinlaista syrjimistä ja pahan olon purkupaikkana olemista toisinaan. Se on välillä ollut kauheaa, välillä on ollut hirveän paljon parempia päiviä. Pääasiassa oon halunnu ottaa tämän kaiken haasteena. Haluan oppia tulemaan toimeen (tosin omin voimin se ei multa koskaan onnistuisi, mutta katson mitä Jumala keksii).

Nyt just kyllä luulen, että yritän keksiä itselleni jonkun hieman yksinäisemmän työpaikan...

Aivan järkyttäviä nuo kokemuksesi niksuu93.

Nostan todella hattua sinulle ja kaikille, jotka ovat vielä hengissä tuollaisen ankaran myllyn läpikäytyään. Pistää vihaksi, ettei koulu ole pystynyt puuttumaan tai halunnut puuttua järeästi tuollaiseen kiusaamiseen.

Itselläni ei ole kokemusta kiusaamisesta, mitä nyt hyvin vähäistä nälvimistä joskus, kun olin niitä kilttejä ja ahkeria koulupoikia.

Koulu on siitä erikoinen (= ainoa lajissaan) paikka, että siellä kohtaavat pakosta kaikkien persoonallisuustyyppien, arvojen ja yhteiskuntaluokkien edustajat. Missä muualla ollaan 9 vuotta tekemisissä sosiaalisesti niin äärettömän kirjavan joukon kanssa? Onneksi vapaus valita sosiaalinen ympäristönsä kasvaa roimasti, kun koulusta pääsee pois. On silti surullista, jos jopa koko kouluaikaa leimaa tuollainen ankara kiusaaminen. Toivon että jokainen kiusattu saisi myöhemmin elämässään aivan toisenlaisia, myönteisiä kokemuksia toisista ihmisistä. Tulevaisuus ja jo tämä hetki voi olla aivan erilainen kuin menneisyys.

Anamaria kirjoitti:Mää oon ihan viime aikoina heränny siihen, että kiusattuja pitäisi suorastaan kieltää menemästä kouluun niin kauan kuin siellä on minkään asteista kiusaamista. Koska ei koulua ole siksi keksitty, että siellä kärsittäisiin. Jos koulu ei ollenkaan toteuta tarkoitustaan, niin parempi sitten opiskella kotona. Meillä on Suomessa ehkä vähän liian "pyhä" käsitys koulunkäynnistä, että koululaitos on ovi onneen ja autuuteen.

Suomi24:ssa osastolla kiusaaminen kirjoittaa paljon koululaisia, joita nyt kiusataan, ja olen siellä ollut paljon kirjoittelemassa ja yrittämässä auttaa ja viime aikoina oon paljon korostanu tätä että ei ole järkeä mennä sinne niiden ääliöiden keskelle. Ei tuollaista aikuisiltakaan työpaikoilla vaadita, kai nyt työntekijöillä on oikeuksiakin?

Minäkin olen tätä samaista palstaa joskus lukenut. Siellähän tosiaan on paljon noita koululaisia ja varhaisteinejä kertomassa kiusaamisestaan. Niin surullista luettavaa, kun tietää miten kamalaa se voi olla kun on kokenut sen kaiken melkeimpä pahimman kautta. Ja vielä mahtavat 8 vuotta, lähestulkoon koko peruskoulun ajan siitä lähtien, kun ne piirit alkoivat muodostumaan siinä 3. luokalla.

Mun kanta on kyllä se, että koulu ei ota tosissaan näitä tapauksia. Mun kohdalla asialle ei juuri koskaan tehty yhtikäs mitään. Vähäiset puhuttelut eivät auttaneet tippaakaan, kun katse kohdistui aina siihen että "minä olen liian erilainen" ja minun on muututtava, jotta voin olla kiusaajieni kaveri. Vaikea löytää tahoa jolle valittaa, kun opettajat ja rehtorikin vihasivat persoonaani.

Kaikenmaailman KiVa koulu -hankkeet ovat vain silmänlumetta, jolla luodaan illuusio ystävällisestä ja suvaitsevasta ilmapiiristä. Oppilaat tietävät parhaiten miten ne asiat todellisuudessa siellä ovat. Jos tätäkin palstaa sattuu vaikka jonkun hiljaisemman nuoren vanhempi lukemaan, suosittelen oikeasti havahtumaan todellisuuteen ja tutustumaan tarkemmin, millainen se kouluympäristö voi todellisuudessa olla. Etenkin pienemmissä ja paikallisissa kouluissa tilanne voi olla parempi, mutta suurten kaupunkien etenkin yläasteet voivat olla oikea pahuuden pesäke.

Monissa tapauksissa valitettavasti opettajatkin voivat olla voimattomia. Siksi sanonkin suoraan että jos sinua kiusataan pahasti eivätkä muut keinot auta, jätä kouluun menemättä ja tee selväksi että et palaa sinne ennen kuin asia on korjattu. Ei ole mitään järkeä mennä kärsimään sinne ja pahimmassa tapauksessa tehdä peruuttamatonta vahinkoa omalle mielenterveydelleen ja itsetunnolleen. Opiskeluturvallisuus ja oppilaiden hyvinvointi on ennenkaikkea henkilökunnan vastuulla. Siksi minua ärsyttää suunnattomasti tämä tyyli, että esimerkiksi kiusattu joutuu vaihtamaan koulua - eivätkä ne kiusaajat. Ja vain koska koululle on yksinkertaisempaa järjestää koulupaikka yhdelle henkilölle kuin kymmenille muille.

Todella reilua!

Theo kirjoitti:Koulu on siitä erikoinen (= ainoa lajissaan) paikka, että siellä kohtaavat pakosta kaikkien persoonallisuustyyppien, arvojen ja yhteiskuntaluokkien edustajat. Missä muualla ollaan 9 vuotta tekemisissä sosiaalisesti niin äärettömän kirjavan joukon kanssa? Onneksi vapaus valita sosiaalinen ympäristönsä kasvaa roimasti, kun koulusta pääsee pois.

Loistavasti todettu. Mä ainakin voin ihan rehellisesti myöntää, että minun elämänlaatuni parani merkittävästi peruskoulusta päästyäni. Ammattikoulussa oli jo ihan erilainen, aikuisempi tunnelma, kuin vielä kaikenmaailman räkänokista ja keskenkasvusista jonneista koostuvalla yläasteella. On muuten mielenkiintoista ja samalla surullista huomata, että pienelle mutta merkittävälle osalle nuorista juuri tämä yläkouluaika on yhtä h*lvettiä.

On hyvä kun tämän pakollisen ajanjakson jälkeen tulevaisuutensa voi lähes vapaasti valita. Yleensä kun kiusatulla ja kiusaajilla on varsin erilaiset mielenkiinnonkohteet, niin on hyvin epätodennäköistä että he kohtaavat enää jatko-opiskelussa.