Introvertit.net Keskustelufoorumi

Onko joukossa muita vapaaehtoisesti lapsettomia? Onko tarve yksinoloon niin suuri, ettei halua lapsia jalkoihin pyörimään vai ovatko omat lapset eri asia? Mikä on päällimmäinen syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen?

Itse olen siis vapaaehtoisesti lapseton ja aloin miettiä, mikä nyt onkaan suurin syy siihen. Lapsen hankkimiseen tarvittaisiin kai ensinnäkin jonkinlainen vauvakuume, mutta sitä ei ole näkynyt. Tämän lisäksi maailma on muuttunut aika lailla turvattomammaksi ja ihmiset tuntuvat olevan todella ilkeitä toisilleen, joten lapsen tekeminen olisi aika arveluttavaa tähän soppaan. Lapseen menee rahaa, jota minulla ei suinkaan liikaa ole. Vähäisin syy ei toki ole myöskään oma mukavuudenhaluni, eli mieluusti nukun jatkossakin niin paljon kuin sielu sietää. Toisekseen tällä energiatasolla polttaisin itseni varmaan nopeasti loppuun jos työssäkäynnin ohella pitäisi kuskata jotakuta vielä päiväkotiin ja alkaa töistä tullessa tehdä ruokaa, siivota leluja lattioilta ja sen päälle vielä yrittää kasvattaa siitä kunnon kansalaista.

Toki näille kaikille varmasti löytyy vasta-argumentti ja onhan niistä epäilemättä iloakin, mutta eiköhän se ole parempi ainakin omalta osaltani jättää lapset tekemättä. Muut voivat tehdä sitten useampia minunkin edestäni.

En ehkä ole 22-vuotiaana miehenalkuna oikea ihminen ottamaan kantaa aiheeseen, mutta olen tätä itsekin tavallaan miettinyt. Lähinnä kun on jo mietityttänyt että mitenkä edes parisuhde onnistuu jonkun kanssa ellei ole samanlainen yhtä intro kuin minä, saati sitten että vielä lapsia jaloissa pyörisi. Minun aivoni ja psyyke lepää parhaiten omissa oloissani ja mielellään hiljaisuudessa, joten olen miettinyt miten tällainen perhe-elämä rasittaisi mielenterveyttäni. Se kun ei ole parhaassa mahdollisessa kantimessa nytkään...

Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että oma perhe, kumppani ja lapset ovat minulle sen verran tärkeitä asioita elämässä, että niitä kuitenkin haluan aikanaan ihan kaikesta huolimatta. Toivon mukaan on saanut oman jaksamisensa siihen mennessä siihen kondikseen, että tämä onnistuu ilman pahempia ongelmia.

Minä olen vapaaehtoisesti lapseton. En ole koskaan halunnut lapsia. Minusta on itse asiassa lievästi vastenmielistä kuvitella, että olisin äiti. Jos minulta kysytään miksen ole tehnyt lapsia se on melkein yhtä absurdi kysymys kuin miksi en ole ottanut kamelia lemmikiksi. Miksi ihmeessä olisin tehnyt niin?

Näin jälkeenpäin ajatellen päätös on ollut hyvin viisas, olen kuitenkin jollain tasolla tuntenut itseni. En ikinä kestäisi mukuloita pyörimässä jaloissa, jatkuvaa huomion vaatimista, jatkuvaa pakkoa kommunikoida. En myöskään pidä opettamisesta yhtään ja mukuloiden kanssa täytyy jatkuvasti opettaa eivätkä ne yleensä edes opi kerrasta.

En myöskään jaksa uskoa että oma lapsi olisi eri asia tai se kaikenvoittava äidinrakkaus (mikä ei edes ole kirkossa kuulutettua, eivät kaikki äidit suinkaan rakasta lapsiaan) palkitsisi kaiken. Minusta olisi itse asiassa jokseenkin epämiellyttävää rakastaa jotakin täysin ehdoitta ja järjettömästi. En ole koskaan ymmärtänyt sitäkään miten jotkut naiset aina vaan "rakastavat" renttua miestään. Miten muka voi rakastaa jos ei voi kunnioittaa? En haluaisi rakastaa ketään vain siksi että biologia pakottaa minut siihen.

Olen joskus lueskellut jungilaisista arkkityypeistä ja olen selkeä Artemis -nainen. Olen tullut siihen tulokseen, että vela on nykypäivän Artemis-nainen puhtaimmillaan. Nimenomaan puhtaimmillaan. Minä haluan tuntea olevani puhdas ja vapaa ja ennen kaikkea MINÄ, ja lapset kokolailla estäisivät sen. Valtaosa naisista lapsia saatuaan taantuu ainakin joksikin aikaa pelkäksi äidiksi, yksilöllisyys vähenee selvästi. Luonto on sen asian tietysti fiksusti ajatellut, mutta minä en sitä halua.


----------
Niksuu: ei ikäsi tähän asiaan vaikuta mitenkään. Vapaaehtoinen lapsettomuus on vähän kuin homoseksuaalisuus: useimmat velat tietävät kyllä hyvin nuoresta olevansa veloja. Kestää vain aikansa hyväksyä asia -ja ympäristön hyväksymiseen menee vielä enemmän aikaa.

Minä olen lapseton. Vapaaehtoisuudesta en osaa sanoa, sillä en ole koskaan tehnyt asian suhteen minkäänlaista päätöstä. Lapsettomuus on ollut minulle yhtä luontainen asia kuin se, että olen oikeakätinen. Minun ei siis ole tarvinnut asiaa sen kummemmin miettiä.

Yksi vela lisää. Suurin syy on varmaan introverttiudessa ja rajallisessa sietokyvyssä muita ihmisiä kohtaan. Lapset taas taitaavat olla luonnostaan ekstroverttejä ja impulsiivisia, eli kaikkea sitä, mikä ärsyttää muissa ihmisissä eniten. Suurimmalle osalle kai onneksi kehittyy jonkinlaiset sosiaaliset rajoittimet, jotka estää tuppautumasta kaikkien ihmisten seuraan ja tekemästä asioita miettimättä ensin. Lisäksi se tiellä pyöriminen, mikä kyllä ärsyttää tasapuolisesti kaiken ikäisissä.

Minkäänlaista lisääntymisviettiä mulla ei ole koskaan ollut. Taisin olla 17, kun tajusin, ettei koskaan käynyt mielessäkään minkäänlainen perheen perustaminen. Nyt on ikää 35, joten jos tämän oli tarkotus korjaantua iän myötä, niin taitaa vuodet loppua kesken. Ainoa syy, miksi olen koskaan harkinnut lisääntymistä on se, että elämä helpottuisi kummasti, kun suostusi vaan elämään normaalisti. En vaan ole halukas ottamaan sitä riskiä, että seuraavat 18+ vuotta elämästä on yhtä helvettiä. (Tai kahta, koska elämähän on keskimäärin yhtä helvettiä yleensä muutenkin.) Mun sietokyky riittää lasten osalta siihen muutamaan tuntiin sillon, kun on pakko. Entäs sitten, kun niitten kanssa joutuu asumaan saman katon alla? Joko hermot pettää jossain välissä ja tulee rumaa jälkeä ja uutisotsikoita, tai sitten penskat kasvaa muuten vaan kieroon, kun kotona on jonkinasteinen kylmä sota.

Juu ei. Muut lisääntyköön mun puolesta niin paljon kun mieli tekee ja härpättimet kestää. Jotenkinhan yhteiskunnan täytyy uusia jäseniä hankkia, mutta varmaan on yhteiskunnankin etu, että mä jätän tämän välistä.

sillivika kirjoitti: Ainoa syy, miksi olen koskaan harkinnut lisääntymistä on se, että elämä helpottuisi kummasti, kun suostusi vaan elämään normaalisti.

Tätä olen myös itse miettinyt useasti. Että antaisi ikään kuin vaan periksi ja olisi suosiolla kuten muutkin, istuisi päivätolkulla muitten mammojen kanssa hiekkalaatikon reunalla kehumassa kilpaa kakaroitaan ja kuljettaisi lasta muskariin. Olisi vaan yksinkertaisesti normaali. Mutta ei se käy, ei vaan riitä paukut sellaiseen.

Täällä yksi. Joo, ikää on vasta tuoreet 20 vuotta, mutta olen lapsesta saakka tiennyt, etten halua elämääni muita lapsia kuin itseni tykkään lapsista ja tähtään alalle, jolla ollaan paljon lasten kanssa, mutta ajatus omien hankkimisesta ei ole ikinä napannut vaan päinvastoin herättänyt vahvaa antipatiaa. Liikaa vastuuta ja rahanmenoa minun makuuni, eikä niitä voi edes palauttaa minnekään, jos ne alkavat käydä hermoille.

Täällä myös yksi. Tai ainakin tällä hetkellä ajattelen, etten koskaan halua lapsia. Sama juttu kuin Niksuun kohdalla, eli lapsien hankkiminen ei näin 23-vuotiaana sinkkuna ole millään lailla ajankohtainen asia itselleni. Mutta kuten Passepartout sanoit, niin on lapsettomuus kuitenkin sellainen asia minkä jossakin vaiheessa elämäänsä tajuaa, enkä usko muuttavani mieltäni sen suhteen. Samoja syitä olen itsekin miettinyt mitä muut olette jo maininneetkin, mutta yksi lisättävä asia tulee mieleen, ja se on maapallon ylikansoittuminen. Mielestäni maailmassa on jo ihan liikaa ihmisiä, ja vaikkei yhden tai kahden lapsen hankkiminen täällä Suomessa välttämättä asiaan paljon vaikuttaisi, niin haluan silti pitää tästä periaatteesta kiinni ihan omiin periaatteisiin ja arvoihin uskomisen vuoksi.

Juu ei lapsia kiitos, jos voin asiaan mitenkään vaikuttaa en mitenkään vihaa lapsia, työskentelen lastenhoitajana, koska se on ainoa asia missä olen oikeasti hyvä. Se on juuri suurin syy, jos työskentelee koko päivän lasten kanssa, niin ei sitä oikeasti jaksa enää kun pääsee töistä kotiin. Tulisin täysin hulluksi, sen voin rehellisesti sanoa minulle riittää kun voin käydä siskon lapsia katsomassa aina välillä.

Toinen syy on sitten se, että mielestäni tämä maailma on jo niin sanonko missä kunnossa, että tuntuisi ihan pahalta tuoda uusi lapsi tähän maailmaan. Jos joku päivä haluaisin kuitenkin lapsen elämäntilanteeni muuttuessa, niin ehdottomasti adoptoisin tai ryhtyisin sijaisvanhemmaksi mutta se on vain minun mielipiteeni asiasta

Moi!

Samoin ajatuksin oon liikkeellä. Lapsia ei ole tullut, eli se ei oo tietoinen valinta.
Tää maailman meno kyllä pahenee koko ajan.
Tietysti välillä kaipaa yksinäisyyttä, olis aika rankkaa hoitaa ensin päivätyö (olen opettaja) ja
Sen jälkeen viettää aikaa perheen kans, kun tietää, että työt odottaa. Nykyään vanhemmat vaikuttaa kovin kiireiseltä,
Kun lapsia täytyy kuljettaa harrastuksiin lähes joka ilta,. Jne.

Naisille tämä on varmaan pahempaa, kun suvun odotukset siinä on heti takana, kun mennään naimisiin. Tai sinkuille vihjaillaan biologisesta kellosta.

Adoptio olisi kyllä yksi vaihtoehto, kun voisi antaa jollekin lapselle kodin. En usko että siinä olisi mitään ongelmaa, vaikka lapsi ei olisi oma. Tämähän on kummien alkuperäinen tarkoitus joskus ollut, huolehtia lapsesta, jos omat vanhemmat esim kuolevat, ei mitenkään harvinaista 100 vuotta sitten.