Introvertit.net Keskustelufoorumi

Hei!
Onko täällä vielä aktiivista keskustelua aiheesta vapaaehtoisesti lapseton?
Yritin googletella keskustelupalstaa vapaaehtoisesti lapsettomille, mutten sellaista löytänyt. Tämä sen sijaan osui silmiini.

Tarvitisin tukea ja apua pohdintoihini. Olen parisuhteessa ihmisen kanssa jolla on lapsi, lapsi ei vaikuta minun elämääni eikä ole läsnä minun arjessani, mutta parisuhteen toinen osapuoli on tietenkin tekemisissä ja lapsi vaikuttaa kaikkiin isompiin päätöksiin ja juhliin, esim. joka toinen joulu toisella vanhemmalla, kaikissa lomissa yms muissa pitää ottaa lapsi ja sen vaikutus huomioon. Poihdintani on, että kestääkö muut velat parisuhteen toisen osapuolen lasta ja sen vaikutuksia parisuhteeseen? Mietin myös että pitäisikö minun lopettaa suhde vai sietää loppuikäni lasta ja sen vaikutusta parisuhteeseeni ja erilaisiin päätöksiin. Kesälomista puolet menisi siihen että parisuhteeni toinen osapuoli on lapsensa kanssa, joka toinen joulu, juhannus, uusivuosi, pääsiäinen ja puolet vuodesta on lapsensa kanssa. Jossain kohtaa muuttuu niin, että on joka toinen pidennetty viikonloppu joka tarkoittaa sitä että minä olen yksin nämä ajat ja silti minun pitäisi olla parisuhteeni toisen osapuolen saatavilla koko ajan ja yhteydessä häneen ja kuunnella näitä lapsijuttuja joita kyllä kuulen muutenkin.

Jos ihmettelette miksi olen alunperin lähtenyt suhteeseen jossa toisella on lapsi, ajattelin että siedätyn ajatukseen ja totun. Päinvastoin, en ole tottunut ja tämä asia ahdistaa minua aikalailla. Kaipisin kohtalontovereita, tukea ja neuvoja.

Näin se helposti voi mennä kun isä haluaa lapsensa elämässä olla.

Minua ei pennut kiinnosta pätkääkään, en ole koskaan ymmärtänyt miksi sellaisia pitäisi vielä ite tehdä ja kasvattaa. Olen myös huomannut lähipiiristä että parien rakkaus on usein vaihtunut keskinäisestä rakkaudesta rakkaudeksi niihin pentuihin ja se keskinäinen rakkaus on sitten vähentynyt tai kadonnut. En missään nimessä haluaisi sellaista.

Olen 54-vuotias lapseton leski. Perheen perustaminen ja lasten hankkiminen ovat aina tuntuneet etäisiltä asioilta, joita en halua ja jotka eivät kuulu minun elämääni. Ajatus toisesta ihmisestä reviirilläni on ollut aina vähintäänkin vastenmielinen.
Naimisiin menin "sattumalta" kun tapasin varsin itsenäisen ja vahvalla itsetunnolla varustetun miehen, jonka kanssa rakastuimme. Ehtona oli, ettei hankita lapsia ja ettei hän puutu työhöni enkä minä hänen (tein matkatyötä, hän oli pk-yrittäjä).
Nuorempana oli todella kiusallisia tilanteita kun sosiaalisissa tilanteissa oletettiin itsestäänselvyytenä nelikymppisen naimisissa olevan naisen olevan myös äiti. Kiusallisia ovat yhä tilanteet, joissa oletetaan, että jokainen nainen haluaa pitää vauvaa sylissään (minua vauvat ovat aina jotenkin inhottaneet ja ehkä pelottaneetkin) tai suostuu mielihyvin lapsenvahdiksi.

Lapset ja perhe-elämä ovat olleet minulle aina todella kaukainen ajatus. Kammosin ajatusta jo ihan lapsena. Tykkään kyllä työskennellä lasten parissa, eli pidän kyllä lapsista, mutta omia en halua. Vauvojen söpöyttä en ymmärrä... Toistaiseksi pahin kommentti aiheeseen on ollut, että syönkö jotain lääkkeitä kun en halua lapsia.

40 ikää, ei ole lapsia eikä tule. Ajatus omista lapsista on aina ollut jotenkin tosi vieras minulle. Olin poikatyttö jo pienestä asti muutenkin, ja olen sitä vieläkin. Jo pelkkä parisuhteessa oleminen ja sen vaatimukset tuntuvat ajoittain jo melkein liian raskaalta ja mietinkin olenko hullu, että tämän vaivan viitsin nähdä, ja onko mieheni ihan hullu, kun haluaa näin hankalan ihmisen kanssa elää. En voi kuvitella edes, että minulla olisi vielä puolisoni lisäksi myös jälkikasvua itseäni sosiaalisesti ja käytännöllisesti sitomassa ja velvoittamassa toimimaan "niin kuin kunnon ihmisen kuuluu". Kyllähän sitä sanotaan, että sitten kaikki muuttuu kun sinulla on niitä lapsia, mutta en ole koskaan halunnut lähteä kokeilemaan muuttuuko muka oikeasti sillä lailla, että se olisi ainakaan kenenkään etu.