Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Tarinoita siitä, millaista on olla introvertti ekstroverttien maailmassa.
INTPinson
Viestit: 57
Liittynyt: 12.07.2014 15:43
Viesti:

Re: Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Viesti Kirjoittaja INTPinson » 16.02.2015 18:04

Mielenkiintoista keskustelua taas täällä. Mutta palatakseni taas keskustelun aiheeseen, mainitaan, et soitan myös bändissä, eli mulla on myös bändikavereita. Mutta kuten arvata saattaa, ei se bändissä soittaminen oo kuitenkaan se mun omin juttu musiikissa, vaikka bändikaverit arvostaakin mun soittotaitoja todella paljon. Itse asiassa kahden tunnin bänditreenien jälkeen olen lähes aina todella väsynyt ja odotan usein vain treenien loppumista, kun taas omien musiikkiprojektien parissa se pari tuntia vierähtää todella helposti. Jatkan kuitenkin bändissä soittamista lähinnä mahdollisten keikkapalkkioiden toivossa. Esiintyminen ei mua jännitä, mikä johtuu kylläkin osittain mun lääkityksestä.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 16.02.2015 20:07

RuusunAika kirjoitti:Sama täällä. Minulla ei ole koskaan ollut aitoja ystäviä. Jotenkin surullista kun ajattelee.. Lisäksi tuo ns. hyväksikäyttö kuulostaa erittäin tutulta. Esimerkkinä olevinaan entinen paras ystäväni, joka otti yhteyttä usein silloin, kun hänellä oli rahat vähissä. Silloin hän tuli käymään ja pyysi rahaa lainaan. Silloin hän tuli myös käymään, kun tarvitsi apuani koulutehtävissä. Ja tällaisia "kavereita" muistuu mieleeni enemmänkin.. Kukaan ei koskaan kysy kuulumisia niin, että se oikeasti heitä kiinnostaisi. Aina on jokin taka-ajatus. Vasta tuli eräs vanha tuttu juttelemaan facebookissa, ja kysyi mitä minulle kuuluu. En ehtinyt edes vastata siihen, kun hän jo kysyi, että haluaisinko tilata hänen kauttaan jotain partylite-tuotteita. Jätin vastaamatta hänelle kokonaan, koska olen jo niin täynnä ihmisiä, jotka haluavat jollain tavalla hyötyä minusta. Ei ketään oikeasti kiinnosta minun kuulumiseni. Olisi niin ihanaa, kun joku joskus oikeasti välittäisi.

No joo.. Tekstistäni paistaa läpi itsesääli. "Yhyy, kukaan ei rakasta minua.." :D Tarkoitukseni ei ollut kuulostaa itsesäälivältä, vaan todeta, että useat ihmiset jostain syystä esittävät kaveria vaikka loppupeleissä he haluavat vain hyötyä toisesta jollain tavalla. Se on surullista ja ärsyttävääkin.
Surullistahan se on kuin mikä. Joskus olin asian kanssa paljonkin allapäin, erityisesti nuorempana kun kaikki vain toitottivat miten tärkeitä kaverit on nuorelle. Sittemmin en enää asiaa ole miettinyt, kun olen oppinut löytämään elämääni muita asioita joista pidän. En siis enää pakolla tyrkytä seuraani jollekin tai vain muuten etsimällä etsi seuraa - pakolla se ei nimittäin löydy vaan osuu kyllä kohdalle aivan itsekseenkin, jos siis on osuakseen.

Minuun on kanssa otettu usein vain yhteyttä silloin kun esimerkiksi joku tarttee apua tietokoneongelmissa. Silloin olen haluttua kauraa. Se yhteydenpito vaan yleensä loppuu välittömästi kun homma on hoidettu. Samaten lainaa on multa otettu ja esimerkiksi kaverille olen joitakin tavaroita myynyt ja kun hänellä ei sillä hetkellä ole ollut koko summa antaa, on sovittu että maksaa ensi rahoista. No, toinen on ihan "haaleessa veessä" eikä ole tietääkseenkään veloistaan. Varsin pieniä summia kuitenkin (korkeintaan kymppi pari), joten jos heidän omatuntonsa yhtään edes vaivaa niin minä en kyllä myöskään ikuisuuksia asiasta muistuttele. Ei sen velkojan yleensä tarvii rahojaan perästä ajaa...

Niin, nykyaikana tosiaan suurin osa ihmisistä hakee "ystäviä" vain siinä mielessä, että he voivat jotenkin hyötyä heistä. Oikeesti, moni ei vaan myönnä mutta näin se on. Se että joku oikeasti välittäisi on todella harvassa vaan aina on vähintään jotain taka-ajatuksia. Kaikesta huvittavinta minusta on myös jotenkin se, että kun monet hakevat esimerkiksi toisista ihmisistä ns. statusarvoa. Siis osa ihan oikeasti saattaa melkein seurustella ensimmäisen vastaantulevan kanssa, vain koska on silloin itse sosiaalisesti hyväksyttävämpi. Pitäähän ne kulissit pitää pystyssä - salli mun nauraa! :D

Ei tuo minusta kuulosta yhtään itsesääliltä. Sanot vain mitä tunnet - ja se on hyvä. Kukaan ei vaan tänäpäivänä tunnu arvostavan aitoutta ihmisissä. Minua ärsyttää kanssa suunnattomasti kun jotenkin kaikkien kanssa olisi aina teeskenneltävä ettei toiselle tule "paha mieli".
RuusunAika kirjoitti:Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaisi minunkin korvaani unelmalta!:) Ja toisaalta uskon, että sellainen kaverisuhde onnistuisikin. Ekstrovertit eivät usein ymmärrä sitä, että toinen haluaa välillä olla omassa rauhassa. Sen takia olisikin mielenkiintoista löytää ystäviä juuri toisista introverteistä. He ymmärtävät, että aina ei vaan jaksa. Monesti tullut kauheaa draamaa, kun joku ns. kaveri ei ole ymmärtänyt, jos en ole halunnut/jaksanut lähteä johonkin. Kauheat syytökset ja kyselemiset, että "mikä vika minussa on, kun et halua nähdä.." Se on aika uuvuttavaa, jos saa aina olla selittelemässä.

Tosiaan tuo välimatka on usein ongelma. Lähiseudulta harvemmin löytyy muita samankaltaisia ihmisiä. Välillä tuntuu, että lottovoittokin olisi todennäköisempää :lol: Nettituttavuudet ovat minullekin tervetulleita, eli täällä on ainakin yksi ihminen joka kirjoittelee mielellään kaikenlaista ja pitää yhtä:) Olen iloinen, että löysin tämän foorumin.
Voi kuule, et usko kuinka monta kertaa minäkin olen saanut olla selittemässä omaa "outoa" käytöstäni muille. Sitä kun ei yksinkertaisesti vain jaksa. Että ihminen haluaa joskus (usein!) olla omassa rauhassa yksin, eikä kaipaa silloin ketään seurakseen. Heti jos sattuu sanallakin vain mainitsemaan että olen kotona yksin, niin saa aikamoisen selitystuokion pitää toiselle että miksi et voi tulla käymään tai miksi ei voida nähdä jos sulla ei kuitenkaan ole mitään. Usein siinä käy niin, että ekstrovertti loukkaantuu "kun hänen seura ei kiinnosta" tai kun "hänessä on taas jokin vikana", mutta olen nykyään oppinut kuuntelemaan ennenkaikkea omaa jaksamistani enkä elämään muiden halujen mukaan.

Kaikkein vaikeimpia ovat jotkut henkilöt, jotka eivät vain ymmärrä suoraa puhettakaan. Vaikka olen sanonut haluavani olla yksin, ollaan silti tulossa melkein ovelle asti käymään. Tai kun sanon puhelimessa vaikka että en juuri nyt jaksaisi jutella, niin taukoamaton puhe vain jatkuu toisesta päästä. "Oota vielä mä kerron sulle vielä yhen jutun, niin sitten se bla bla bla bla bla bla bla". Ja minulla aivot jo kiehuu. :D

Minulle ainakin saa tulla koska vaan juttelemaan. Olisi hienoa jos tältä palstalta löytyisi samanlaisia ihmisiä, joihin pitää yhteyttä vaikka ihan sähköpostitse tai jonkin pikaviestimenkin kautta. Sen takia tänne rekisteröidyinkin, vaikka pitkään nurkasta foorumin keskustelua olinkin jo seurannut. :)
RuusunAika kirjoitti:Ei varmastikaan olla:) Mutta täytynee vielä sanoa, että itsekin juon lähes aina vihreää teetä. Olen vihreän teen suurkuluttaja. :lol: Valkoista teetä tosin hieman harvemmin..
Vihreää 90 %:sti, loput 10% valkoista. Eli aikalailla samassa veneessä ollaan. Taidat aikamoinen sielunkumppani siis olla. :D

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 16.02.2015 20:15

INTPinson kirjoitti:Mielenkiintoista keskustelua taas täällä. Mutta palatakseni taas keskustelun aiheeseen, mainitaan, et soitan myös bändissä, eli mulla on myös bändikavereita. Mutta kuten arvata saattaa, ei se bändissä soittaminen oo kuitenkaan se mun omin juttu musiikissa, vaikka bändikaverit arvostaakin mun soittotaitoja todella paljon. Itse asiassa kahden tunnin bänditreenien jälkeen olen lähes aina todella väsynyt ja odotan usein vain treenien loppumista, kun taas omien musiikkiprojektien parissa se pari tuntia vierähtää todella helposti. Jatkan kuitenkin bändissä soittamista lähinnä mahdollisten keikkapalkkioiden toivossa. Esiintyminen ei mua jännitä, mikä johtuu kylläkin osittain mun lääkityksestä.
Vautsi! Hieno juttu tuo bändissä soittaminen, vaikkakin ikävää jos se ottaa sinulta enemmän kuin antaa. Voisiko olla että tuo bändin tuoma vastuu omasta suorituksestasi tai jonkinlainen aikataulutus aiheuttaisi tuon väsymyksen? Kun kuitenkin musiikki kuulostaa sulle muuten mieluisalta harrastukselta, niin ehkä jaksat paremmin omien projektien parissa siksi että saat tehdä niitä omaan tahtiisi eikä lopputuloksesta ole niin paineita?

Minä olen aina halunnut osata soittaa jotain instrumenttia. Koskettimia ja kitaraa olen harjoitellut, mutta pitäisi jaksaa panostaa asiaan enemmän että syntyisi tulosta. Esiintymään en koskaan millekään yleisölle pystyisi, sillä olen sellainen luontainen jännittäjä. :D

INTPinson
Viestit: 57
Liittynyt: 12.07.2014 15:43
Viesti:

Re: Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Viesti Kirjoittaja INTPinson » 16.02.2015 22:05

niksuu93 kirjoitti: Vautsi! Hieno juttu tuo bändissä soittaminen, vaikkakin ikävää jos se ottaa sinulta enemmän kuin antaa. Voisiko olla että tuo bändin tuoma vastuu omasta suorituksestasi tai jonkinlainen aikataulutus aiheuttaisi tuon väsymyksen? Kun kuitenkin musiikki kuulostaa sulle muuten mieluisalta harrastukselta, niin ehkä jaksat paremmin omien projektien parissa siksi että saat tehdä niitä omaan tahtiisi eikä lopputuloksesta ole niin paineita?

Minä olen aina halunnut osata soittaa jotain instrumenttia. Koskettimia ja kitaraa olen harjoitellut, mutta pitäisi jaksaa panostaa asiaan enemmän että syntyisi tulosta. Esiintymään en koskaan millekään yleisölle pystyisi, sillä olen sellainen luontainen jännittäjä. :D
No parhaimmillaan se bändissä soittaminen on kyllä tosi kivaa ja on sitä päässyt keikkailemaankin. Itselleni 2 tuntii putkeen on kuitenkin liikaa, jolloin ns. "tylsempien" kappaleiden kohdalla alkaa usein haukotuttaa. Kerran viikossa treenataan tavallisesti, mikä on ihan ok, enempää en nimittäin haluaisikaan.

Edit. Ja ne mun bändikaverit on muuten kaikki mua selvästi vanhempia.
Viimeksi muokannut INTPinson, 17.02.2015 16:00. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Passepartout

Re: Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 17.02.2015 15:05

Voihan ystävyssuhteet. Kuulostaa niin tutulta monien kirjoitukset. Sillä erotuksella, että minua opiskeluaikoina harvemmin erityisesti pyydettiin mihinkään rientoihin -tuntuu että ystävyyteni/seurani ei ole oikein koskaan ollut kauhean haluttua tavaraa. Menin sitten kuitenkin mukaan jos yhtään vihjattiin, koska a) tykkään tanssimisesta ja b) elättelin aina toivoa että ehkä saan lopultakin ystäviä tai jopa poikaystävän. Toisin sanoen yritin kai ottaa itseäni niskasta kiinni. Tajusin vasta vähän aikaa sitten että tuppasin juomaan itseni puolitajuttomaksi lähinnä siksi että en oikeasti viihtynyt, en kestänyt niitä ihmisiä. Siis baarissa oli ihan ok jos saattoi tanssia, mutta kaikki kotibileet tms. meni vaan ryyppäämiseksi.

Masennuksen myötä olen menettänyt oikeastaan kaikki ystäväni. Ekstrovertti kun saattaa loukkaantua ja panna välit poikki jos sille sanoo, että "ei, en nyt kerta kaikkiaan pysty lähtemään yökylään, voin niin huonosti." Ystäväni tuohon kommentoi, että "Ei se haittaa vaikka parkuisit koko ajan, tule nyt". Ei mennyt jakeluun että en kerta kaikkiaan pysty lähtemään, että siinä tilanteessa tapaaminen ottaisi enemmän kuin antaisi ja pani sitten välit poikki. No, sittemmin olen tajunnut että tuossa(kin) ystävyyssuhteessa minä olin yleensä se joka hymisi myöntelevästi kun toinen puheli omia asioitaan koska eihän minun asiani ketään kiinnosta.

Nyt olen tutustunut koirapuistossa muutamaan daamiin ja olen jopa harkinnut puhelinnumeroiden vaihtamista mutta ajatus tuntuu liian ahdistavalta. On ihan ok nähdä niitä silloin tällöin vaikka yleensä sekin väsyttää (voi olla mukavaa vaikka jälkeenpäin väsyisikin), mutta että joku soittaisi mulle? No way.

Oikeasti minulle varmaan riittäisi ihan hyvin sosiaaliseksi elämäksi tämä parisuhde. Mutta takaraivossa aina nakuttaa, että täytyyhän sitä ihmisellä muutakin sosiaalista elämää olla ja sitten aina mietin pitäisikö tosiaan ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää ystävystyä. Mutta en oikeastaan halua. Minusta tuntuu, että tavallaan "turvallisuussyistä" olisi hyvä että olisi ystävien turvaverkko mutta toisaalta, ei ystävistäni ole oikeasti koskaan mitään konkreettista tukea tai hyötyä ollut.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 17.02.2015 19:55

Passepartout kirjoitti:Voihan ystävyssuhteet. Kuulostaa niin tutulta monien kirjoitukset. Sillä erotuksella, että minua opiskeluaikoina harvemmin erityisesti pyydettiin mihinkään rientoihin -tuntuu että ystävyyteni/seurani ei ole oikein koskaan ollut kauhean haluttua tavaraa. Menin sitten kuitenkin mukaan jos yhtään vihjattiin, koska a) tykkään tanssimisesta ja b) elättelin aina toivoa että ehkä saan lopultakin ystäviä tai jopa poikaystävän. Toisin sanoen yritin kai ottaa itseäni niskasta kiinni. Tajusin vasta vähän aikaa sitten että tuppasin juomaan itseni puolitajuttomaksi lähinnä siksi että en oikeasti viihtynyt, en kestänyt niitä ihmisiä. Siis baarissa oli ihan ok jos saattoi tanssia, mutta kaikki kotibileet tms. meni vaan ryyppäämiseksi.

Masennuksen myötä olen menettänyt oikeastaan kaikki ystäväni. Ekstrovertti kun saattaa loukkaantua ja panna välit poikki jos sille sanoo, että "ei, en nyt kerta kaikkiaan pysty lähtemään yökylään, voin niin huonosti." Ystäväni tuohon kommentoi, että "Ei se haittaa vaikka parkuisit koko ajan, tule nyt". Ei mennyt jakeluun että en kerta kaikkiaan pysty lähtemään, että siinä tilanteessa tapaaminen ottaisi enemmän kuin antaisi ja pani sitten välit poikki. No, sittemmin olen tajunnut että tuossa(kin) ystävyyssuhteessa minä olin yleensä se joka hymisi myöntelevästi kun toinen puheli omia asioitaan koska eihän minun asiani ketään kiinnosta.

Nyt olen tutustunut koirapuistossa muutamaan daamiin ja olen jopa harkinnut puhelinnumeroiden vaihtamista mutta ajatus tuntuu liian ahdistavalta. On ihan ok nähdä niitä silloin tällöin vaikka yleensä sekin väsyttää (voi olla mukavaa vaikka jälkeenpäin väsyisikin), mutta että joku soittaisi mulle? No way.

Oikeasti minulle varmaan riittäisi ihan hyvin sosiaaliseksi elämäksi tämä parisuhde. Mutta takaraivossa aina nakuttaa, että täytyyhän sitä ihmisellä muutakin sosiaalista elämää olla ja sitten aina mietin pitäisikö tosiaan ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää ystävystyä. Mutta en oikeastaan halua. Minusta tuntuu, että tavallaan "turvallisuussyistä" olisi hyvä että olisi ystävien turvaverkko mutta toisaalta, ei ystävistäni ole oikeasti koskaan mitään konkreettista tukea tai hyötyä ollut.
Voi että voin yhtyä paljon myös noihin sinunkin ajatuksiin. Itse olen kanssa "lyhyen" elämäni aikana huomannut, että seurani ei pahemmin ketään kiinnosta joten turha jatkossa enää edes vaivautua. Lakkasin siis tavallaan "tyrkyttämästä" itseäni muille ja aloin elämään vain omaa elämääni. Niin tuttua myös minulle tuo että "toinen puhelee omia asioitaan ja minä myöntelen" ja ettei ketään kiinnosta minun asiani, yleensä ne on vain tylysti ohitettu tai jätetty tyystin huomiotta. Toki edelleen hyvistä ystävistä ja seurustelusuhteesta usein haaveilen, mutta ei ne pakolla vääntämällä tule joten miksi ottaa asiasta paineita?

Itsekin olen masennuksesta jonkin verran nuoruusvuosistani saakka kärsinyt ja on tullut hyvin huomattua, että seura kaikkoa välittömästi ympäriltä silloin kun menee huonosti. Tuntuu kuin "kaverit" olisivat vain sitä varten, että niiden kanssa pidetään vain hauskaa. Jos joku on tylsä, hän ei hauskuuta tai hänellä on juuri rankka elämänvaihe, hänet voidaan tietenkin dumpata välittömästi. Eihän hänestä tällöin ole mitään hyötyä. Sairasta touhua, kun miettii!

Se on tavallaan ironista kuinka nämä ekstrovertit pahoittavat niin helposta heti mielensä, jos heidän mukaansa ei mennä. Heti alkaa syyllistely, itsesääli tai muu jos heitä ei huomioi heidän vaatimallaan tavalla. "Mikä minussa on vikana, mikä sua vaivaa kun et halua nähdä, olenko mitä tehnyt sulle jotain, mikä on kun et jaksa tavata?". Hoh hoijaa... Ei vaan ymmäretä että ihminen voi kaivata omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Siinä joutuu sitten intro taas pitkän kaavan mukaan selittelemään käytöstään ja kaikesta huolimatta ekstro ottaa nokkiinsa. "No ole sitten yksin senkin erakko luuseri" on yleensä loppukommentti toisesta päästä. Homma menee vähän niin kuin väärin päin: ekstro ottaa nokilleen vaikka introlla olisi puolestaan se täysi oikeus loukaantua kun hänen tarpeitaan ei kunnioiteta yhtään. Mutta näinhän se maailma toimii.

Sanoisin ettei kannata pakottaa itseään yhtään sen ulospäinsuuntautuneemmaksi kuin oikeasti on. Tällainen roolin vetäminen käy nimittäin pidemmän päälle raskaaksi. Parasta olisi yrittää löytää ystäviä toisista samanluonteisista ihmisistä, mutta ymmärrettävästi se on helpommin sanottu kuin tehty.

Avatar
Overlord
Ylin auktoriteetti
Viestit: 122
Liittynyt: 25.02.2013 16:00
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Viesti Kirjoittaja Overlord » 17.02.2015 20:42

niksuu93 kirjoitti:Itsekin olen masennuksesta jonkin verran nuoruusvuosistani saakka kärsinyt ja on tullut hyvin huomattua, että seura kaikkoa välittömästi ympäriltä silloin kun menee huonosti. Tuntuu kuin "kaverit" olisivat vain sitä varten, että niiden kanssa pidetään vain hauskaa. Jos joku on tylsä, hän ei hauskuuta tai hänellä on juuri rankka elämänvaihe, hänet voidaan tietenkin dumpata välittömästi. Eihän hänestä tällöin ole mitään hyötyä. Sairasta touhua, kun miettii!
Ystävän laulu
Tuo laulu on jäänyt vahvasti mieleeni ala-asteen musiikkitunneilta melko yksinkertaisten lyriikoiden mutta silti hyvin syvällisen viestin ansiosta. Se kertoi nuorelle minälleni kaiken mitä ystävyyssuhteista tarvitsee tietää.
Question everything. Learn something. Answer nothing. -Euripides

Passepartout

Re: Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 18.02.2015 15:16

niksuu93 kirjoitti: Itse olen kanssa "lyhyen" elämäni aikana huomannut, että seurani ei pahemmin ketään kiinnosta joten turha jatkossa enää edes vaivautua.
Hassua kun ajattelee että luultavasti me molemmat olemme hyvinkin kiinnostavia ihmisiä. Minä ainakin olen ja kirjoitustesi perusteella niin sinäkin. Mutta ihmiset ei ole kiinnostuneita siitä pään sisäisestä kiinnostavuudesta. Jos alat kertoa niille jostain todella kiinnostavasta jutusta minkä olet lukenut/nähnyt/ajatellut ne haluaa vain vaihtaa puheenaihetta. Ihmisen pitäisi aina olla TEHNYT jotain ollakseen kiinnostava. Sellaisiahan ihmisten keskustelut ovat; A kertoo mitä on tehnyt jossain tilanteessa ja sitten kaikki muut kertoo mitä ovat tehneet vastaavissa tilanteissa tai mitä muuta jännittävää ovat tehneet. Mitä toinen ajattelee tuollaisista tilanteista ja selviytymisstrategioista niissä ei kiinnosta ketään. Minä yleensä sitten kerron mitä reipas, rohkea ja ekstrovertti sisareni on tehnyt. :) Olen tehnyt sitä ihan nuoresta asti, tavallaan ratsastanut siskon maineella kun yleensä en ole itse tehnyt mitään ja toisaalta ihmisiä ei kiinnosta vaikka teoreettinen tietämykseni asiasta olisi kuinka suurta hyvänsä.

Lähes varmoja keskustelun tappajia ja tyhjien katseiden aiheuttajia ovat repliikit jotka alkavat: "itse asiassa luin yhdestä tutkimuksesta/luin yhden kiinnostavan kirjan/sillä-ja-sillä sivustolla neuvottiin, että..". Tai jos yrittää keskustella mekanismista ilmiön taustalla enemmän kuin arkipäivän ilmiöstä sinänsä. Ihmiset HALUAA keskustella arkipäiväisellä minäminäminä -tasolla eikä tosiasioilla tai asian etenemisellä ole niin väliä. Tuntuu että keskustelun itsetarkoitus on vain se vuorovaikutus, ei se itse asia. Joten sitä joutuu vähän pitelemään itseään niskasta aina kun on vuorovaikutustilanteissa ettei vaikuta ylimieliseltä besserwisseriltä. (note to self: ihmiset ei halua tietää mitään siitä että korrelaatio ei tarkoita kausaliteettia eikä mistään muistakaan logiikkavirheistä.)

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 18.02.2015 17:57

Passepartout kirjoitti:Hassua kun ajattelee että luultavasti me molemmat olemme hyvinkin kiinnostavia ihmisiä. Minä ainakin olen ja kirjoitustesi perusteella niin sinäkin. Mutta ihmiset ei ole kiinnostuneita siitä pään sisäisestä kiinnostavuudesta. Jos alat kertoa niille jostain todella kiinnostavasta jutusta minkä olet lukenut/nähnyt/ajatellut ne haluaa vain vaihtaa puheenaihetta. Ihmisen pitäisi aina olla TEHNYT jotain ollakseen kiinnostava. Sellaisiahan ihmisten keskustelut ovat; A kertoo mitä on tehnyt jossain tilanteessa ja sitten kaikki muut kertoo mitä ovat tehneet vastaavissa tilanteissa tai mitä muuta jännittävää ovat tehneet. Mitä toinen ajattelee tuollaisista tilanteista ja selviytymisstrategioista niissä ei kiinnosta ketään.
Täysin samat tunteet, sisko. Tavallaan olen aina tiennyt että olen jostakusta varmasti mielenkiintoinen persoona, kaltaisiani on vain vaikea kohdata. Samaten sinä vaikutat minusta erittäin kiinnostavalta ihmiseltä. Tännekin foorumille rekisteröidyin vasta muutama viikko sitten ja siitä huolimatta voin kertoa, että täällä kohtamaani kanssakeskustelijat ovat minusta miljoona kertaa kiinnostavampia ihmisiä kuin ne joihin törmää arkielämässä. On niin surullista ettemme useinkaan kohtaa kasvotusten. :(

Nimenomaan, tässä on se ekstro- ja introverttien selkein eroavaisuus. Ekstrovertit vaikuttavat tekemisen kautta ja introvertit puolestaan ajatusten avulla. Mitenkä monta kertaa olenkaan ollut todistamassa sitä kun lauma aivopestyjä ekstroja kuuntelee suu auki kun joku selostaa viikonlopun tekemisiään. Jotenkin tuntuu että kokoajan pitäisi sattua ja tapahtua, että olisi kiinnostava. Sosiaalisen median "arkikuvat" ja muut massapostaukset ovat erinomaisia esimerkkejä ihmisten huomion- ja hyväksynnänhakuisuudesta. Minusta tuntuukin usein, että aivan kuin ekstrovertit "pakenisivat" jotain tuon jatkuvan paikasta toiseen juoksemisen ja menemisen kautta. En ymmärrä miten niin moni voi nauttia heidän seurastaan, kun eiväthän he selkeästi nauti siitä itsekään?

Minä kanssa haluaisin usein keskustella jostain mielenkiintoisesta jutusta, jonka olen lukenut tai nähnyt tai sitten vain jakaa ajatuksiani jostain asiasta. Mutta ei. Ketään ei kiinnosta se mitä mitä tunnen, ajattelen tai mitä mieltä minä olen mistäkään. Usein tärkeät juttuni hukutetaan vain viikon juorujen, iltalehden uusimpien otsikoiden ja muun melusaasteen alle. Tai vain muuten töksäyttäen että "Aha, no mutta minnekäs lähdetään viikonloppuna juhlimaan?". Huomaa todella ketkä ovat oikeasti kypsempiä ihmisiä. ;)

Tuosta "minä minä minä" huutamisesta haluan kyllä antaa ihan esimerkin, se on vain niin koomista:

"Aijai kun on kaunis aurinkoinen sää ulkona, pitäs ihan kaivaa sukset varastosta ja lähtee jäälle hiihtämään. Siellä ois ihmisiä joiden kanssa keskustella, ei oo tommosia erakoita joiden elämässä ei tapahdu mitään niin riittää puhuttavaa. Ai niin, näin muuten Lauraa tuossa eilen, nyt ne on vihdoin muuttanut yhteen sen miehensä kanssa. Tosi kiva kaksio ihan ydinkeskustassa. Pitäs lähteekin Lauran kanssa shoppailemaan uusia huonekaluja sinne uuteen kämppään, lähetkö makutuomariksi? Voiku minunkin elämässä joskus tapahtuisi jotain hienoa, pääsis edes ulkomaanmatkalle vähäks aikaan niin ei masentas niin paljon. On niin kiirettä pitäny ettei ole oikeastaan ehtinyt yhtään huilaamaan. Eikö sulla käy ikinä aika pitkäks siellä kotona möllöttäessä vaan, minä tulisi hulluksi. Tekisit sinäkin jotain järkevää elämälles etkä istus hiljaa vaan sisällä. En ymmärrä miten viihdyt viikonloputkin vaan kotosalla, kun minusta arki-illatkin on jo niin pitkiä mutta ei siinä työpäivän jälkeen tule minnekään enää lähdettyä. Onneksi viikonloppuna pääsee ees ulos tuulettuu ja vähän rentoutuu että jaksaa taas viikon. Mä muuten muistan kerran kun..."

Blaa blaa blaa... Ei mitään oikeaa asiaa, mutta se turpa ei vaan pysy kiinni. Tässä välissä en itse ole saanut edes suuvuoroa ja aivot jo ihan hehkuu punasena ärsytyksestä.

Todellakin useimmille keskustelun tarkoitus on vain pakonomainen vuorovaikutus. Olen myös törmännyt moniin ihmisiin, jotka oikein hakemalla hakevat sitä että pääsevät vain puhumaan jollekin. Esimerkiksi viimeksi tänään ruokakaupassa: siis oikeesti, eräs henkilö pudotti tarkoituksella kolikon maahan, että pääsi pyytämään minua nostamaan sen sieltä ylös. "Hyvänä" ihmisenä hän sitten lahjoitti sen minulle ja pääsi tätä kautta lyhyeen juttutuokioon kanssani. Uskomatonta! Vastaavanlainen tilanne tapahtui tätä ennen ystävänpäivän alla, kun edes kortteja ei saanut katselle rauhassa ettei ulkopuolinen tule kommentoimaan jotain niistä minulle! Jotkut eivät todellakaan vaan ymmärrä.

Itse puhun vain kun on oikeaa asiaa, mutta tätähän ihmiset eivät niele. Ja nimenomaan haluaisin keskustella syvällisemmistä ja tärkeämmistä asioista kuin päivän jauhelihatarjouksesta, kahvipöydän juoruista tai siitä miten hieno/huono ilma oli tänään. Eivätkä ymmärrä sitä miten hienoo on välillä olla ihan hiljaa ja miettiä kaikkea jännää. Mutta ei. Ilmeisesti ekstrovertit eivät edes pysty korkeampaan ajatteluun, introvertithan usein ovat keskimääräistä älykkäämpiä. :)

Passepartout

Re: Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 23.02.2015 14:50

niksuu93 kirjoitti: Tännekin foorumille rekisteröidyin vasta muutama viikko sitten ja siitä huolimatta voin kertoa, että täällä kohtamaani kanssakeskustelijat ovat minusta miljoona kertaa kiinnostavampia ihmisiä kuin ne joihin törmää arkielämässä. On niin surullista ettemme useinkaan kohtaa kasvotusten. :(
Nykyään kun on netti mä en oikeastaan edes kaipaa sitä kasvotusten tapahtuvaa keskustelua juurikaan. Netissä kun voi käyttää sen oman mielipiteensä esittämiseen, hiomiseen ja esilletuomiseen juuri niin pitkän ajan kuin haluaa ja toisaalta voi lukea vastaukset sitten kun itselle sopii -ja hyvässä lykyssä vastapuolikin on miettinyt mitä kirjoittaa, niin jää kaikki se "öö totanoin" -pois. Sitäpaitsi syystä tai toisesta mun on paljon helpompi keskittyä tekstiin kuin puheeseen. En ymmärrä miten kukaan voi katsella telkkarin keskusteluohjelmia. Mun tekee vaan mieleni alkaa kirkua, se kun on niin hirvittävän hidas ja tehoton tapa siirtää informaatiota. Mulla on muutenkin sellainen taipumus että ihmisten puhe muuttuu helposti vaan taustakohinaksi vaikka teoriassa olisin aiheesta kiinnostunutkin. Poikkeuksena vaikka joku luento, joka oikeasti kiinnostaa -silloin sitten keskityn niin korkeapaineella että olen aivan voipunut jälkeenpäin.
Minusta tuntuukin usein, että aivan kuin ekstrovertit "pakenisivat" jotain tuon jatkuvan paikasta toiseen juoksemisen ja menemisen kautta. En ymmärrä miten niin moni voi nauttia heidän seurastaan, kun eiväthän he selkeästi nauti siitä itsekään?
Ilmeisesti niille mikä tahansa seura on parempaa kuin yksinolo. Multakin moni ihmetellen kyselee, miten saan aikani kulumaan kotona, että eikö mun tule tylsää. Ymmärrän kyllä kysymyksen mutta en ongelmaa; jos olen itsekseni omassa kodissani missä on kirjoja ja netti, miten ihmeessä aikani voisi tulla pitkäksi?
Esimerkiksi viimeksi tänään ruokakaupassa: siis oikeesti, eräs henkilö pudotti tarkoituksella kolikon maahan, että pääsi pyytämään minua nostamaan sen sieltä ylös. "Hyvänä" ihmisenä hän sitten lahjoitti sen minulle ja pääsi tätä kautta lyhyeen juttutuokioon kanssani. Uskomatonta!
Olen huomannut että tosi monet ihmiset on tässä mielessä valtavan itsekkäitä. Yleensä seniorikansalaiset. On aivan samantekevää millainen jono kaupassa tai apteekissa on, kun minäminäminä olen "yksinäinen" ja haluan jaaritella myyjälle! Tai kun koiran kanssa lenkkeilee. Meidän rakki on hirveän ihmisystävällinen ja helposti menee tervehtimään ihmisiä jos en ehdi kieltää. Nykyään kyllä kiellän, koska en kestä jos vielä joku haluaa kertoa mulle millainen koira niillä oli kun hän oli lapsi joskus kansalaissodan jälkeen. Pahinta on, että ihmiset ei edes muista kertoneensa mulle samaa juttua moneen kertaa... (eikä kyse siis ole välttämättä mistään dementeistä.) Yksi vanhempi mies piinasi meitä niin että aloin kiertää sen kaukaa. Sitten se huusi, siis ihan oikeasti huusi: "No päivää!Onkos rouvalla kiire?" Ahdistuin ihan hirveästi tuosta. Nykyään me kierretään se todella, todella kaukaa. Ja olen huomannut että se mies pysäyttelee muutenkin ihan random tyyppejä jaaritellakseen. Yhtään ei ajattele muita, koska onhan se selvää että minäminäminun juttelun tarve on suurempi kuin jonkun muun yksityisyyden tarve.

Rouva äitini on valistanut minua, että fiksu ihminen kyllä pysähtyy juttelemaan jos sillä tuo hyvän mielen jollekulle. Koska minun hyvällä mielellänihän ei ole mitään merkitystä. Pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni vissiin siinäkin.

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija