Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

[Mawerick]

Kyllä. Puhelimessa puhuminen on äärimmäisen rasittavaa, etenkin jos ei ole mitään oikeaa asiaa tai henkilö toisessa päässä jaarittelee niitä näitä oikeastaan sanomatta mitään suoraan. Toisaalta sekin ärsyttää jos asiaa tulee liikaa kerralla, etkä ehdi millään sisäistää kaikkea. Siksi suosinkin kirjoittamista, sähköpostia yms. jossa ehtii miettimään ja hiomaan sanomansa valmiiksi.

[introbator]

Puhelimessa puhuminen on äärimmäisen rasittavaa, etenkin jos ei ole mitään oikeaa asiaa tai henkilö toisessa päässä jaarittelee niitä näitä oikeastaan sanomatta mitään suoraan. Toisaalta sekin ärsyttää jos asiaa tulee liikaa kerralla, etkä ehdi millään sisäistää kaikkea. Siksi suosinkin kirjoittamista, sähköpostia yms. jossa ehtii miettimään ja hiomaan sanomansa valmiiksi.

Helppoa olla samaa mieltä. Puhelin on muutenkin välineenä sellainen, että valta-asema on automaattisesti sillä osapuolella, joka soittaa. Hän ottaa yhteyttä, koska hän haluaa puhua juuri minun kanssani juuri nyt. Tekstiviesti on paljon fiksumpi väline, sillä rajallinen merkkimäärä pakottaa kirjoittajan miettimään, mitä sanoa.

Koska pääsääntöisesti koen puhelimen soimisen äkillisenä häiriönä, pidän kännykkää kotioloissa äänettömänä, jos en odota tärkeää puhelua. Eli mieluummin soitan itse takaisin kuin vastaan kylmiltäni. Suosin itse soittamista viestintätapana silloin, kun en jostain syystä usko asiani menevän perille sähköpostitse. Vähemmän kiireellissä asioissa s-posti palvelee hyvin. Kirjoitan paremmin kuin puhun, ainakin siinä mitä tulee ajatusteni ilmaisemiseen halutunlaisina ja myös uusille ihmisille.


--i

[Passepartout]

Kamalinta on se, kun ihmiset soittaa vaan rupatellakseen ajankulukseen. Tai haluavat rupatella vielä senkin jälkeen kun asia on hoidettu. Sitten ne loukkaantuvat kun et jaksa niiden lätinöitä. Sekuntiakaan eivät uhraa sille ajatukselle, että sulla on voinut olla vaikka joku asia kesken silloin kun soittivat. Tietysti ihmiset saattavat kysyä: "Oletko pahassa paikassa?" Mutta oletuslähtökohta on se, että oli mitä hyvänsä kesken, jatkat sitä hommaa kännykkä korvan ja olkapään väliin puristettuna.

Äitini on tästä aivan erinomaisen ärsyttävä esimerkki. Kun se soittaa, se haluaa Rupatella. Voi olla, että sillä ei ole mitään sanottavaa, mutta jos alkaa lopetella puhelua ennen kuin säädetty aika on kulunut, se loukkaantuu. On se kumma että toinen voi olla niin jumalattoman itsekäs että ei viihdytä häntä puhelimitse!

Erityisesti minua ärsyttää se, että ihmiset soittavat kun ovat ajamassa/kävelemässä johonkin ja haluavat vaan kuluttaa sen matkantekoajan puhelimessa. Se on ensinnäkin aika vaarallista jos autolla mennään ja toisekseen on aivan naurettavaa että aikuinen ihminen ei voi olla hetkeäkään ilman viihdykettä. Puhumattakaan siitä että en todellakaan halua olla kenenkään muun ajanviete, kiitos vain paljon.

Nykyään onneksi valtaosa ihmisistä ymmärtää olla soittamatta minulle.

[peetteri]

Ekaa kertaa tänne eksyin ja täytyy sanoa, että kyllä helpottaa! Vasta äsken ymmärsin ominaisuuksieni johtuvan introverttisyydestä.

Minä ajattelen useita kertoja viikossa, että pitäisi ottaa itseäni niskasta. Useimmin harmittamaan jäävät työpaikan kahvitauot, joilla istun saman suuren pöydän ääressä kuin muutkin, mutta en sano yhtään sanaa, vaikka meneillään on koko ajan keskustelu, kaksi tai kolmekin, joihin voisi osallistua. Ja minä vain istun. Hymyilen, nyökyttelen ja ehkä nauran, mutta en puhu mitään, ja se harmittaa hyvin monesti jälkeenpäin. Kaipaisin jonkinlaista yhteyttä työkavereihini, jotka ovat mukavia ja kiinnostavia ihmisiä, mutta taukokahvilla istuessa minulla vain ei ole yhtään mitään sanottavaa kenellekään. Olen samaa mieltä asioista ja nyökyttelen, mutta päässäni ei kertakaikkiaan ole yhtään ajatusta, jonka voisi tuoda julki. (Minulla voi olla jotakin sanottavaa, jos satun tauolle samaan aikaan vain yhden tai ehkä kahden ihmisen kanssa.)

Sama ajatuksettomuus vaivaa monesti, kun törmään (puoli)tuttuun kaupassa, kadulla tai muualla, tai vaikkapa naapuriin rappukäytävässä, ja pitäisi vaihtaa muutama sana. Ei minulla ole mitään sanottavaa kellekään - ainakaan itse tilanteessa. Eikä ongelma tunnu paranevan siitä, että päätän aina jälkeenpäin ryhdistäytyä ja seuraavalla kerralla ihan varmasti sanoa edes jotain. Seuraavalla kerralla pää on ihan yhtä tyhjä. Tällaisen "luontevan kohtaamisen" vaikeuden vuoksi saatan tuttavan huomatessani kaupassa kääntyä yllättäviin hyllyväleihin tai kadulla vaihtaa suuntaa, jos minua ei vielä ole huomattu. Mitä tahansa, etten joudu kohtaamaan ihmistä ja manailemaan itseäni, kun en taas osannut puhua niin kuin normaalit.

Itse välttelen töissä kahvitauolla niitä ihmisiä, joiden kanssa ei ole mitään puhuttavaa. Joidenkin kanssa kykenen kevyeen jutusteluun ja saan siitä jopa virtaakin. Töissä välttelen tilanteita, joissa voin joutua yllättäen jonkun puolitutun kanssa kasvotusten jutustelemaan.

Samastun täysin tuohon yllättäävän kohtaamisen kaupassa tms. Olen useasti kauppareissulla nähnyt jonkun tuttavan tulevan vastaan ja itse kääntynyt äkkiä kannoillani toiseen suuntaan. Kyseessä on joskus ollut entinen työkaveri, jonka kanssa voisi olla teoriassa mukavakin vaihtaa kuulumiset, mutta vika on juuri siinä, että pää on tyhjänä ajatuksista sillä hetkellä. Lisäksi keskustelun tarjoama virike ei yleensä ole sen vaivan väärti, joka väkinäisestä jutustelusta aiheutuu.

Tämä sama ongelma ilmenee töissäkin. Hoidan asiat mieluiten sähköpostitse, jotta voin rakentaa asian itsellenikin samalla loogiseen järjestykseen. Vihaan puhelimen käyttöä, koska siihen liittyy kaikenmaailman turhat höpinät ja jupinat, joilla ei ole asian hoitamisen kanssa mitään tekemistä. Lisäksi tuntuu turhalta soittaa ja sanoa ääneen se yksi lause, joka koskee hoidettavaa asiaa. Jos ei alistu normatiiviisen keskustelukulttuurin vaatimuksiin ja oikeaan protokollaan, pidetään merkillisenä yksilönä, joka ei kykene "normaaliin" kanssakäymiseen. Lisäksi asioiden hoitaminen puhelimitse rasittaa jollain tasolla sen verran, etten kykene keskittymään toisen osapuolen puheeseen, jolloin iso osa informaatiosta menee ohi. Silläkin tavoin sähköposti on itselle parempi väline kommunikointiin, koska kaikki informaatio on luettavissa uudelleen ilman pelkoa siitä, että jotain meni ohi.

Itse ihmettelen myös ihmisten tarvetta käyttää aikaansa puhelimessa puhumiseen huvin vuoksi. Itse viihdyn omissa oloissani niin hyvin, että pitää olla aika paha tilanne, että huvikseni jaksaisin soitella kellekään. Muutoinkin puhelimen käyttöni koostuu lähinnä viestittelystä. Silloin saa rauhassa ajatella sanottavansa, eikä vastausta odoteta täydellisen välittömästi. Lisäksi voin tehdä omia juttujani samalla ja vastata sillä hetkellä, joka itselle sopii parhaiten. Toisinaan tulee myös jätettyä vastaamatta puheluihin, ja soitettua takaisin jos siltä tuntuu.

On se hienoa huomata, ettei ole yksinään "ongelmineen". Eikä aikomustakaan ottaa itseä niskasta kiinni!

[niksuu93]

Paljon on täälläkin tuota kuultu, että "pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni" ja käyttäytyä kuin valtaosa, alkaa sosialisoimaan ja puhumaan enemmän, liikkua enemmän ihmisten ilmoilla ja muuta vakiosälää. Tämä on todella ärsyttävää sillä tässähän syyllistetään ihmistä hänen omasta luonteenpiirteestään, jota harvoin pystyy itse muuttamaan - eikä pidäkään. Nykymaailma ihannoi ekstrovertismia, jossa ollaan kokoajan tekemissä ihmisten kanssa, pyöritään piireissä ja jauhetaan kaikkea turhaa - näytetään kiireisiltä ja tärkeiltä. On ollut hienoa huomata etten ole ainoa, jota ottaa päähän mm. nämä "tiesitkös muuten että nyt vaikkapa se Laura on eronnut miehestään ja ehtii jo uutta" juorukellot tai nämä "no mitä muuta? no mitäs tässä, hyvällä meiningillä hengailtu. Rankka viikonloppu takana, käytiin anoppilassa, oli firman pikkujoulut, osallistuin kaupunkimaratoniin ja hyvin tule lauantaina otettua" jne. Introverttina minusta tämä kaikki kuulostaa suorastaan naurettavalta oman egon pönkitykseltä, kerskailulta ja jopa säälittävältä esittämiseltä. Kaiken lisäksi, jos itse joutuisin nuo kaikki asiat kokemaan saman viikonlopun aikana - olisin niin loppu että nukkuisin varmaan seuraavat pari viikkoa putkeen.

Toinen juttu mikä ärsyttää on se olettamus, että aina pitäisi olla valmis sosiaalisuuteen. Etenkin silloin jos sattuu möläyttämään että on yksin, niin automaattisesti oletetaan että tämä on huono asia ja tilanne pitää korjata välittömästi. Joskus on suorastaan vaikeaa keksiä "tekosyitä" miten välttää sosiaalinen kanssakäyminen jos ei vain jaksa, kun toiselle ei kelpaa selityksesi "en nyt jaksa, ei huvita". Vastaus on tietysti yhtä koominen kuin "Miksi? Miten ihmeessä joku voi valita yksinolon jos seuraakin on tarjolla? Niimpä.

Ymmärrän tosin hyvin ekstroverttejäkin ja heidän luonnettaan ja tarpeitaan. Introverteille kuten minulle on tärkeää oma tila ja rauha, jota tarvitsen alituiseen. Samoin tuntemani ekstrovertit (he tosin eivät ole näitä termejä kuulleetkaan) suorastaan ahdistuvat jos joutuvat olemaan edes puoli päivää yksin. Ainakin itsestäni olisi tosin hyvin surullista, jos oma jaksaminen on yksinomaan muiden ihmisten varassa. Rauhallisena, hiljaisena ihmisenä minulla ei juuri ole kunnon ystäviä tai muitakaan suhteita, joten on tavallaan hyvä että sosiaaliset tarpeeni ovat myös melko vähäiset. Oma "yksinäinen" elämäntilanteeni olisi varmasti monelle ekstrovertilla kamalaa kokea.

Tuo on kanssa minusta ihan kamalaa kun ihmiset soittelee jatkuvasti vain jaaritellaakseen turhanpäiväisiä. Yksinkertaisetkin puhelut viruvat monen kymmenen minuutin mittaisiksi keskusteluiksi, kun toisesta päästä tuleva puhetulva ei vaan ota loppuakseen. Edes minun vaivautuneista m-mm möläytyksistä tai täydellisestä hiljaisuudestani soittajaosapuoli ei ymmärrä vinkkiä lopettaa vaan usein siinä käy niin että henkilön juttu on keskeytettävä (vaikka olisi kuinka epäkohteliasta) ja sanottava suoraan että "lopeteltaisiinko?". Useinhan siinä käy niin että toinen osapuoli loukkaantuu, mutta minkäs teet. Niin loukkaannun minäkin kun harvoin saa olla kunnolla rauhassa kun puhelimitsekin tullaan ihmisen energiat imemään! Tätä ei tietysti mitenkään voida käsittää.

Itselläni on tapana soitella vain kun on oikeaa asiaa ja kun sitä melko harvakseltaan on, niin tästähän saa taas kuulla oikein kunnolla. "Mikset ikinä soittele, aina pitää täältä päin soitella sinulle?" No, johtuisiko vaikka siitä että me puhuttiin hyvänen aika vasta eilen viimeksi! Äläkä vaan ikinä missään nimessä tee sitä virhettä että vastaat kysymykseen "oletko missä?" sanomalla "kotona". Tämä on kuin suora lupaus 30min puhelinkeskusteluun kaikesta turhasta! Onneksi eroon pääsee helposti töksäyttämällä että "työt on kesken" - vaikkei olisikaan. Itse asioin paljon mielummin viestillä, sähköpostilla tai sitten käymällä paikan päällä. Ärsyttävää kun automaattisesti oletetaan että ihmisen pitäisi olla aina tavoitettavissa. Kirjoitettu tieto on itsestäni aina parempi sillä vastaanottaja saa reagoida siihen omaan tahtiinsa.

Ihmisten tietoisuus erilaisista luonteenpiireistä saisi kyllä levitä, sillä olen omalla kohdallanikin huomannut että erilaista ihmistä pidetään helposti jotenkin "viallisena, "outona" tai jopa "sairaana". Eikä tämä koske pelkästään nuoria vaan on vääränlainen suhtautuminen introvertteihin näkyy kaikkialla. Esimerkiksi itselleni huomauteltiin "liian hiljaisesta, syrjäytyvästä" olemuksestani jo peruskoulussa ja ohjattiin jopa psykologille koska "eihän tuo ole normaalia". Sama juttu työelämässä: niitä hölöttäviä, äänekkäitä, työpaikan sanaseppoja arvostetaan paljon enemmän kuin hiljaisempia persoonoita vaikka he saisivatkin enemmän aikaiseksi. Jokainen työpaikkailmoituskin alkaa lauseella "haemme reipasta ja sanavalmista positiivista henkilöä osaksi tiivistä tiimiämme". Ei paljon itselle pisteitä ropise.

Moni ei ole koskaan introvertti-ekstrovertti erottelusta edes kuullut ja pakko myöntää etten itsekään kuin ensimmäisen kerran muutama kuukausi sitten. Yhtäkkiä kaikki palaset loksahti kohdalleen ja viimein ymmärsin mistä kaikki muiden kuvailemat "ongelmani" johtuvat. Olen lähes ääri-introvertti ja oppinut olemaan ylpeä siitä. En vaihtaisi koskaan vaikka olisi mahdollista.

[INTPinson]

Mun tilanne on se, että pakko se on ottaa vähitellen itseään niskasta kiinni. Tämänhetkisessä elämäntilanteessani ns. pakollisia menoja on harvakseltaan ja perheenjäsenet muistuttavat koko ajan enemmän kämppiksiä. Ja kaverithan ovat jäänet unholaan ajat sitten. Olen siis "rehellisellä introverttiydellä" ajanut itseäni kohti syrjäytymistä. Ja se on aika masentavaa.

[niksuu93]

Mun tilanne on se, että pakko se on ottaa vähitellen itseään niskasta kiinni. Tämänhetkisessä elämäntilanteessani ns. pakollisia menoja on harvakseltaan ja perheenjäsenet muistuttavat koko ajan enemmän kämppiksiä. Ja kaverithan ovat jäänet unholaan ajat sitten. Olen siis "rehellisellä introverttiydellä" ajanut itseäni kohti syrjäytymistä. Ja se on aika masentavaa.

Niin. Se on tämä nyky-yhteiskunta jonka käytännöt "pakottaa ottamaan niskasta kiinni". Täällä ei saa eikä pysty olemaan oma introvertti itsensä. Koko elämä on yhtä suorittamista ja jokapaikkaan juoksemista: aamulla aikasiin ylös, hirveellä kiireellä töihin, siellä "hengaillaan" 8 tuntia putkeen, sitten vauhdilla iltapäiväruuhkaan, ruokakauppaan ja sitten kotia syömään. Loppuilta pitäs vielä olla harrastamassa kaikkee. Ja sama kaava toistuu ainakin 300 päivää vuodessa.

Minusta syrjäytymisellä ja introverttiudella ei ole mitään tekemistä keskenään - vaikka helposti siis kyllä ollaan omissa oloissaan viihtyvää (nuorta) ihmistä heti syrjäytyneeksi leimaamassa. Kaikki jatkuva toisten ihmisten kanssa oleminen, ylimääräinen sosiaalisuus ja jatkuva suorittaminen on vain minusta todella rasittavaa. Minä voin rehellisesti myöntää masentuvani ja ahdistuvani, jos joudun olemaan liikaa ihmisten kanssa tekemisissä. Että omalla kohdallani todellakin se yhteiskunta on se joka masentaa ja laittaa välillä mielenterveyden koville. Olisin paljon onnellisempi aikana, jolloin ihmiset kalastivat kaikessa rauhassa itse ravintonsa, rakensivat itse kotinsa ja elivät juuri sellaista elämää kuin itse halusivat. Joskus tuntuu että nykyään täällä eletään enemmän yhteiskunnalle kuin itselle.

Se ei ole lusmuilua, josta pitäisi ottaa itseään "niskasta kiinni". Se kertoo vaan kovasta nykymaailmasta, joka toimii täysin ekstroverttien ehdoilla. En koe itseäni millään tavalla syrjäytyneeksi, vaikka vietänkin paljon aikaa yksikseni, eikä minulla ole paljon sosiaalisia kontakteja. Sen sijaan minulla on kyllä haaveita ja tavoitteita, paljon erilaisia harrastuksia joiden parissa viihdyn hyvin ja olen muutenkin kiinnostunut ympäröivästä maailmasta. Vain täysin eri tavalla kuin kulttuurissamme sallitaan.

Ja se jos perhe ja kaverit eivät ymmärrä, kertoo enemmän heidän typeryydestään kuin itsensä heikkoudesta.

[INTPinson]

Niin. Se on tämä nyky-yhteiskunta jonka käytännöt "pakottaa ottamaan niskasta kiinni". Täällä ei saa eikä pysty olemaan oma introvertti itsensä. Koko elämä on yhtä suorittamista ja jokapaikkaan juoksemista: aamulla aikasiin ylös, hirveellä kiireellä töihin, siellä "hengaillaan" 8 tuntia putkeen, sitten vauhdilla iltapäiväruuhkaan, ruokakauppaan ja sitten kotia syömään. Loppuilta pitäs vielä olla harrastamassa kaikkee. Ja sama kaava toistuu ainakin 300 päivää vuodessa.

Minusta syrjäytymisellä ja introverttiudella ei ole mitään tekemistä keskenään - vaikka helposti siis kyllä ollaan omissa oloissaan viihtyvää (nuorta) ihmistä heti syrjäytyneeksi leimaamassa. Kaikki jatkuva toisten ihmisten kanssa oleminen, ylimääräinen sosiaalisuus ja jatkuva suorittaminen on vain minusta todella rasittavaa. Minä voin rehellisesti myöntää masentuvani ja ahdistuvani, jos joudun olemaan liikaa ihmisten kanssa tekemisissä. Että omalla kohdallani todellakin se yhteiskunta on se joka masentaa ja laittaa välillä mielenterveyden koville. Olisin paljon onnellisempi aikana, jolloin ihmiset kalastivat kaikessa rauhassa itse ravintonsa, rakensivat itse kotinsa ja elivät juuri sellaista elämää kuin itse halusivat. Joskus tuntuu että nykyään täällä eletään enemmän yhteiskunnalle kuin itselle.

Se ei ole lusmuilua, josta pitäisi ottaa itseään "niskasta kiinni". Se kertoo vaan kovasta nykymaailmasta, joka toimii täysin ekstroverttien ehdoilla. En koe itseäni millään tavalla syrjäytyneeksi, vaikka vietänkin paljon aikaa yksikseni, eikä minulla ole paljon sosiaalisia kontakteja. Sen sijaan minulla on kyllä haaveita ja tavoitteita, paljon erilaisia harrastuksia joiden parissa viihdyn hyvin ja olen muutenkin kiinnostunut ympäröivästä maailmasta. Vain täysin eri tavalla kuin kulttuurissamme sallitaan.

Ja se jos perhe ja kaverit eivät ymmärrä, kertoo enemmän heidän typeryydestään kuin itsensä heikkoudesta.

Itseäni ei kyllä nykyään kukaan "vaadi" käyttäytymään ekstrovertimmin. Sitä on kyllä ihmetelty, miksi en ikinä mene mihinkään opiskelijarientoihin, tai mennyt silloin, kun yliopisto-opiskelujani aloitin. Tämä syrjäytyminenkin on itse keksimäni nimitys nykytilanteelleni. Tällä hetkellä haluaisin tutustua uusiin ihmisiin, mutta se on aika hankalaa kun opinnot ovat siinä vaiheessa, että niitä tehdään enimmäkseen kotona itsenäisesti. Mikä taas on periaattessa hyvä juttu, mutta niidenkin kanssa on motivaatio välillä vähän niin ja näin.

Lisätään vielä tuo, että nimenomaan opiskelijana pitäisi olla alusta asti menossa joka paikkaan, että pystyisi niin sanotusti verkostoitumaan. Ja jos opiskelijabileet eivät kiinnosta, verkostoituminen ei onnistu, mikä taas voi vaikuttaa tuleviin työnsaanti ym. mahdollisuuksiin. Siksi korkeakouluista löytyy näitä opiskelijaporukoista poisjättäytyneitä "yksinäisiä susia", joilla on mielenterveys- ym. ongelmia.

[niksuu93]

Itseäni ei kyllä nykyään kukaan "vaadi" käyttäytymään ekstrovertimmin. Sitä on kyllä ihmetelty, miksi en ikinä mene mihinkään opiskelijarientoihin, tai mennyt silloin, kun yliopisto-opiskelujani aloitin. Tämä syrjäytyminenkin on itse keksimäni nimitys nykytilanteelleni. Tällä hetkellä haluaisin tutustua uusiin ihmisiin, mutta se on aika hankalaa kun opinnot ovat siinä vaiheessa, että niitä tehdään enimmäkseen kotona itsenäisesti. Mikä taas on periaattessa hyvä juttu, mutta niidenkin kanssa on motivaatio välillä vähän niin ja näin.

Lisätään vielä tuo, että nimenomaan opiskelijana pitäisi olla alusta asti menossa joka paikkaan, että pystyisi niin sanotusti verkostoitumaan. Ja jos opiskelijabileet eivät kiinnosta, verkostoituminen ei onnistu, mikä taas voi vaikuttaa tuleviin työnsaanti ym. mahdollisuuksiin. Siksi korkeakouluista löytyy näitä opiskelijaporukoista poisjättäytyneitä "yksinäisiä susia", joilla on mielenterveys- ym. ongelmia.

Voi tuo on niin tuttua minullekin. Aina on saanut olla keksimässä syitä, miksi et tule meidän bileisiin tai miksi et lähde viettämään iltaa kanssamme baariin. Sellainen elämä ei vain ole minua varten. Valitettavasti Suomessa vain tästä bile-/baarikulttuurista pois jättäytyvät jäävät lähes poikkeusetta aina yksin. Se oli minunkin kohtaloni. Mutta miksi ihmeessä olisin näihin rientoihin lähtenyt mukaan, kun en olisi saanut kuitenkaan niistä mitään itselleni? Toki olisi varmasti muutama "hyvän päivän tuttu", jopa "kaverikin" niitlä ajoilta jäänyt. Mutta nämä itsessään eivät merkitse minulle mitään, ellen löydä yhtään syvällisempää säveltä kenenkään kanssa. Ja harmikseni on todettava, ettei koko 22 ikävuoteni aikana elämässäni ole kävellyt vastaan yhtä ainoaa ihmistä, jonka kanssa voisin sanoa että aidosti natsaa - jota olisi oikeasti voinut sanoa ystäväksi. Kaikkien kanssa keskustelut ja olemiset ovat jääneet vain small-talkin saralle enkä saa vain tällaisesta kanssakäymisestä mitään irti - se päinvastoin kuluttaa minua!

Jos kaikilta "normaaleilta ihmisiltä" kysyttäisiin, niin kyllähän minäkin heidän mielestään varmasti pahasti syrjäytynyt olisin. Vai mitä sanot: työttömänä/sairauslomalla viimeiset 1,5v, ammattikoulun vaikeuksien kautta kuitenkin suorittaneena. Ihmiskontaktini rajoittuvat pääasiassa perheenjäseniin ja sukulaisiin. Aitoja ystäviä en ole koskaan elämäni aikana omistanut - seurustelusuhteista puhumattakaan. Takana lähemmäs 7 vuotta jonkinasteisia ja vaihtelevia ongelmia mm. itsetunnon, masennuksen ja ahdistuneisuuden kanssa. Lähes koko peruskouluaika kiusattiin, ja tehtiin selväksi että kaikki vihaavat minua. Suurimman osan ajastani vietän kotosalla, mm. tietokoneen, leffojen ja muiden yksilöharrastusten kanssa. Olen varmasti monesta juuri sellainen täydellinen esimerkki syrjäytyneestä nuoresta miehestä, jota pidetään yhteiskuntamme pohjasakkana.

En kuitenkaan tunne itse näin. Mielestäni ihminen on syrjäytynyt silloin, kun hän ei tunnu saavan pitkään aikaan mitään otetta elämästä, esimerkiksi työn, opiskelun ja ihmissuhteiden saralla. Tai tavallaan henkilö, joka vielä etsii itseään ja tarkoitustaan tässä maailmassa. Introverttius ei ole sama asia kuin syrjäytynyt (vaikka kyllä oivalsin että käytit tätä vain vertauskuvallisesti), sillä tällöin yksin olo, rauha ja oma aika ovat itsevalittuja tiloja. Syrjäytymisestä voidaan puhua minusta vasta silloin kun haluaisi edetä jotenkin elämässään, mutta se ei tavasta tai toisesta riippuen vain onnistu.

Kyllä minäkin haluaisin tutustua samanlaisiin ihmisiin kuin minä - heitä ei vain tunnu löytävän mistään. Olen tässä vuosien saatossa saanut todeta, että en saa näiden ekstroverttien seurasta mitään irti, niin kuin hekään eivät minusta. Joten miksi kuluttaisin aikaani seurassa, joka ei merkitse minulle mitään? Senkin ajan käytän mielummin yksin omien harrastusteni parissa, joista saan lisää virtaa arkeen. Olen heti paljon onnellisempi kun elän itselleni enkä toisten odotusten mukaisesti. Jos oman itseni oleminen tarkoittaa samaa kuin jäädä yksin, niin silloin pitää jäädä yksin. Piste.

Annan esimerkin. Päivä pari sitten "kaverini" otti pitkästä aikaa yhteyttä ja halusi nähdä. En ollut ollu häneen yhteydessä pariin kolmeen viikkoon, joten ajattelin että samapa tuo nähdä. No, jouduin välittömästi (vaistomaisesti) ottamaan jonkinlaisen näyttelijän roolin esille ja aloittaa tapaamisen itselleni erittäin epämiellyttävillä "No sitä on lähetty aikasiin liikkeelle, mitä mies?" puheilla jotta en olisi tylsistyttänyt kaveriani jo muutamassa minuutissa. Koko matkan sai olla pälättämässä kaikkea turhaa ettei toinen osapuoli ahdistu hiljaisuudesta. Sama juttu jatkui hänen luonaan, kaikesta turhasta kuten TV:stä ja peleistä piti jauhaa. Minä olisin joko halunnut olla hiljaa tai keskustella syvällisemmin elämästä. Ei tule kuuloonkaan 22-vuotiaana...

"Kaverin" käytöksestä huomasi kuinka häntä tylsistytti seurani ja hän räpläsikin puhelintaan alituiseen, joka ekstroverteilla piippailee tietysti vähän väliä. Pari kolme tuntia hän seuraani jaksoi ja sama aika hänen kanssaan imi minun energiat niin kuiviin että miltein itkin väsymystäni kotiin päästyäni. Illan tullen aivan harmitti että edes näin häntä, sillä "akkuni" olivat vähintäänkin 80 % lähtiessäni - tapaamisen jälkeen ne hipoivat jo nollaa.

Joten miksi viettäisin aikaa "kavereideni" kanssa? En saa heiltä mitään eivätkä he minulta. Ollaan vuosien saatossa ajauduttu niin eri suuntiin kuin vain voi olla. Aiemmin itsekin introvertimpana tuntemani kaveri muuttui välittömästi täydeksi ekstrovertiksi tilanteen sen vain mahdollistettua. Siinä minä unohduin täysin. Nykyään hädin tuskin enää yhteyttä pidämmekään, vaikka joskus jopa parhaita kavereita lähes saatoimme olla.

Tottahan toki minäkin introverttina muutaman hyvän ystävän haluaisin. Se vain tuntuu olevan mahdoton ajatus tässä ekstro-yhteiskunnassa. Hyvin yksin omien juttujen parissa nykyään viihdyn, mutta joskus olisi kiva jakaa ajatuksiaan muiden samankaltaisten kanssa. Yhtään en vain ole kohdannut koko elämäni aikana.

[Jem]

Lisätään vielä tuo, että nimenomaan opiskelijana pitäisi olla alusta asti menossa joka paikkaan, että pystyisi niin sanotusti verkostoitumaan. Ja jos opiskelijabileet eivät kiinnosta, verkostoituminen ei onnistu, mikä taas voi vaikuttaa tuleviin työnsaanti ym. mahdollisuuksiin. Siksi korkeakouluista löytyy näitä opiskelijaporukoista poisjättäytyneitä "yksinäisiä susia", joilla on mielenterveys- ym. ongelmia.

Tutun kuuloista. Minäkin jättäydyin opiskelujeni alussa kaikista opiskelijariennoista pois, koska en kokenut niitä mielekkääksi tavaksi viettää aikaa, tutustua ihmisiin ja verkostoitua (kamala sana), mutta lopulta huomasin, että muita tapoja ei tässä ympäristössä oikein olekaan. Tietysti voisi mennä mukaan erilaisiin yhteisöihin ja järjestöihin, mutta jos ei oikein viihdy isommissa porukoissa, tuollaiseen toimintaan osallistuminen on aika luonteenvastaista. Omalla aktiivisuudella on tietty merkitystä ja pelkästään opiskelujenkin parista voi löytyä mukavia tyyppejä, mutta se on paljon tuurista ja opintojen laadusta kiinni. Toisaalta kotonakaan ei haluaisi maata koko loppu elämää, mutta kaikki se mitä omalla aktivoitumisella voisi saavuttaa vaikuttaa välillä niin epämiellyttävältä, että ”itseään niskasta kiinni ottaminen” on vain ajautumista huonosta tilanteesta vielä huonompaan. Olen tätä kyllä jossain määrin yrittänyt ja vaikka koen oman tilanteeni nyt paremmaksi kuin vaikka pari vuotta sitten, monesti iskee kauhea epätoivo ja ahdistus siitä, kuinka joudun jatkuvasti tekemään asioita, jotka eivät tunnu luontevilta. Aika usein mietin, onko mitään järkeä edes opiskella, kun työllistymisen ja työelämän (ja elämän ylipäänsä) sanotaan vaativan niin paljon ominaisuuksia, joita minulla ei ole.