Miten riitelette?

[aura]

Huomasin itse taannoin, että ahdistun helposti, jos olen riidoissa jonkun kanssa, ja haluan pyytää anteeksi jopa silloin, kun en ole muuta tehnyt kuin puolustanut itseäni. Välillä olen kyllä hyökkääjäkin roolissa. Yleensä riitelyn sijaan asiat tulee hoidettua sopuisalla keskustelulla, mutta esim. vanhempien kanssa taannun esiteinin tasolle ja homma menee tasolle itkupotkuraivarit.

Millaisia riitelijöitä te olette? Suututteko helposti vai vaikeasti, mikä yleensä suututtaa helpoiten? Entä kuinka pitkävihaisia olette, annatteko helposti vai vaikeasti anteeksi? Huudatteko, mökötättekö, hoidatteko tilanteen nopeasti alta pois vai venytättekö riitoja?
Ja millainen suhde teillä on riitelyyn, koetteko sen olevan tärkeää ja puhdistavan ilmaa, vai onko se turhan aggressiivista ajanhaaskausta? Vai jotain tuolta väliltä?

[Geith]

Itse suutun suhteellisen harvoin. Tai todella harvoin. Riitatilanteissa mä olen useimmiten se, joka tuppisuuna vastaanottaa hymyillen kaiken ja kun toinen on lopettanut huutamasta niin poistun tilasta. Menen omaan rauhaan pureskelemaan ja miettimään, mitä toinen on sanonut. Ensimmäisenä mä etsin aina itsestäni ne viat (ei aina niin hyvä juttu) vasta sitten toisesta ja lopulta pyrin ymmärtämään kokonaistilannetta ja keksimään ratkaisun. Tähän voi mennä parikin tuntia, joskus jopa päiviä.. Vasta,kun olen jonkin näköisen ratkaisun keksinyt niin menen juttelemaan asiasta toisen osapuolen kanssa. Eli olen enemmän pulmanratkaisija tyyppiä.

Niin. Suutun harvoin. Ja hermostuessakin olen vain hiljaa ja kuuntelen paskaryöpyn toisilta ensin ja murehdin vasta sitten. Mutta.. Kun suutun, niin suutun todella. Sekään ei ole hyvä juttu, ylensä kyllä tunnistan tosisuuttumisen itsessäni ja ehdin juosta tilannetta karkuun.. Ja pakko lähteekin, kun mun suuttuminen menee fyysiseksi, valitettavasti. Enkä välttämättä osaa/pysty hillitä itseäni enää siinä vaiheessa, kun punat on jo silmillä. Tuohon, jos jollakulla olisi vinkkiä, niin tattista!

[Jem]

En oikeastaan tiedä, millainen riitelijä olen, koska en ole riidellyt kenenkään kanssa pitkiin aikoihin. Se, miten käyttäydyn, riippuu aika paljon siitä, kenen kanssa tappelen. Vanhempien kanssa saattaa mennä itkupotkuraivaritasolle, mutta kavereiden kanssa kunnollisia riidaksi laskettavia tilanteita ei ole ollut oikeastaan lapsuuden jälkeen. Yleensä en suutu helposti, mutta jos suutun, en näytä sitä ulospäin kovin herkästi. Minulla on tapana vältellä riitoja, mutta saatan purkaa kiukkuani pidemmällä aikavälillä naljailemalla rivien välistä. Olen siis sikäli aika rasittava tapaus, että minusta ei heti huomaa jos olen oikeasti suuttunut vaan heitän satunnaisesti ikävänsävyisiä kommentteja tai jätän toisen ihmisen näennäisesti huomiotta. Tällainen käytös ei kuitenkaan jatku yleensä kauhean pitkään, jos pidän henkilöstä muuten. Enkä edes tiedä, huomaako muut sitä, koska saatan ilman suutahtamistakin käyttäytyä ajoittain tiedostamattani samoin

Varsinaisia riitoja on minun kanssani melko haastava saada aikaiseksi ja harvoin kukaan yrittääkään, tai sitten en vain tunnista tilanteita. Toisaalta minulla on niin pieni lähipiiri, että mahdolliset riitakumppanitkin ovat aika vähissä. Olen aina vihannut ristiriitatilanteita ja riitelyä, johtuen ehkä siitä, että lapsena niitä sai aika paljon sivusta seurata. Samasta syystä en oikein ymmärrä riitelyn puhdistavaa vaikutusta, koska omien kokemuksieni mukaan se ei sillä tavalla vaikuta. Ehkä suhtautumiseen vaikuttaa se, että riitatilanteet, joita olen nähnyt tai joissa olen itse ollut osallisena, eivät ole oikeastaan juuri koskaan sisältäneet anteeksipyyntöä tai vastaavaa vaan ensin riidellään, ja sitten monta päivää odotellaan suuttumuksen hiipumista ja oletetaan, että asiat palautuvat normaalitilaan itsestään. Olen myös itse todella huono nielemään ylpeyteni ja pyytämään anteeksi. Lisäksi olen siten pitkävihainen, että jos joku on jotain inhottavaa minulle suutuspäissään sanonut, muistan sen kyllä maailman tappiin asti ja se vaikuttaa pitkään siihen, mitä ajattelen ihmisestä. Vähäiseen riitelyinnokkuuteen vaikuttaa tietty sekin, että riitatilanteessa minulla tulee tunteet niin vahvasti pintaan etten usein saa mitään sanotuksi vaan on pakko vetäytyä omaan rauhaan itkeskelemään ja kihisemään. Joillekin ihmisille ja joissakin ihmissuhteissa ajoittainen riitely on varmasti ihan pätevä tapa purkaa tunteita, minulle ei kuitenkaan sovi millään muotoa.

[niksuu93]

Minä itse harvoin olet (tietääkseni) aloittamassa riitaa, mutta joskus tuntuu että toiset ihmiset suuttuvat mitä pienimmistä ja ihmeellisimmistä asioista. Olen tosi tarkka puheissani ja introverttina luonnollisesti mietin hartaasti mitä suustani päästän, mutta jotkut ihmiset loukkaantuvat ihan asioista, joista heidän ei edes olettaisi voivan loukkaantua. Joskus se siis voi olla hyvätahtoinen toteamus, vain huomautus jostain asiasta tai muuta pientä, mutta toinen vetää siitä hirveet kilarit.

Minä en todellakaan ole agressiivinen ihminen missään mielessä. Suutun siis todella harvoin ja enemmänkin minulla on tapana pahoittaa ennemmin oma mieleni kuin päästää sammakoita suustani. Moni psykologi on toisaalta sanonut että tämä on väärä tapa käsitellä asioita, ja viha pitäisi voida myös purkaa - tietysti hallitusti. En tiedä. Ehkä jos joku asia ottaa tarpeeksi päähän, saatan lähteä lenkille tai suorittamaan muuta rankkaa suoritustani jotta patti otsassani laskeutuu fyysisen väsymyksen ansiosta.

Mutta siis suutun tai vihastun äärimmäisen harvoin, mutta ääri-ekstroverttien kanssa toimiessa alituinen ärtyminen on tuttua. Silloin saatan kyllä tiuskia ja ärsyyntyä johonkuhun hetkellisesti, mutta tilanne laantuu yleensä hyvin äkkiä. Tavallaan minusta on oikein huvittavaa seurata toisten ihmisen ratkaisumalleja, joka tuntuu olevan monilla silmitön huutaminen, tavaroiden viskely ja muu touhu. Minä henkilökohtaisesti käperryn vain entisestään kuoreeni, jos joku osoittaa vihaansa minuun.

Mulle siis tilanne jossa minä aloitan tappelun on tuiki tuntematon. Aina se on mennyt niin että toisella palaa pinna johonkin ja hän alkaa purkamaan kiukkuaan minuun. Tai sitten jotakuta häiritsee niin paljon hiljaisempi, sisäänpäinkääntynyt luonteeni että hän suorastaan pillastuu pelkästään sen johdosta.

[Passepartout]

Minä ärryn helposti mutta en yleensä näytä sitä ulospäin -katson, että minun ärtymykseni ei ole muiden ongelma. Varsinkin kun ihminen on tosi usein ärtynyt ihan muuten vaan.

Vihaan riitelyä yli kaiken ja vältän sitä viimeiseen asti vaikka olisin kuinka ärtynyt tai vihainen. Jos riitaa tulee, olen yleensä ensimmäisenä pyytämässä anteeksi, oli syy kenen hyvänsä. Onneksi miehenikin inhoaa riitelyä joten tämä ei ole mikään ongelma.

Meillä kotona oli juuri sellainen tapa että huudettiin ja heiteltiin esineitä. Sitten sitä yleensä sai madella ja pyytää anteeksi äidiltä tietämättä edes mitä on tehnyt väärin. Sitten äiti hyvin nuivasti "antoi anteeksi", mutta saattoi silti olla kylmä monta päivää. Olemme yleisellä tasolla puhuneet asiasta myöhemmin eikä hän vieläkään näe, millaista hirveää henkistä väkivaltaa mykkäkoulu on! Hän on ihan vakavissaan sitä mieltä, että on parempi murjottaa kuin purkaa kiukkunsa muihin. No, ehkä niin, mutta minusta aikuisella ihmisellä pitää olla sen verran tolkkua ja itsehillintää että ei tule niin vihaiseksi. Aika harva lapsi tekee mitään niin oikeasti pahaa että vanhempien minkäännäköinen suuttumus olisi oikeutettua.

Tästä myös varmaan huomaatte, että jos jouduin riitoihin, en unohda koskaan. Valtaosa tuntemistani ihmisistä ei luultavasti tiedä sitä, mutta jokainen kerta kun minulle on korotettu ääntä tai minua on kiusattu niin että olen lopulta suuttunut jää mieleeni ikuiseksi merkinnäksi: "tähän ihmiseen ei juuri ole luottamista."

Olen sellainen että sitten kun suutun, suuttumus purkautuu yleensä ensin äärimmäisenä purevuutena ja vittuiluna. Joskus voin alkaa itkeä tai poistua tilanteesta. Silloin yleensä sokka on siihen malliin irti että ainoa syy miksi en pistä kylmäksi toista osapuolta on se, että siitä joutuu linnaan. Todennäköisyys että välit korjautuisi ennalleen tuollaisen jälkeen on häviävän pieni.

Summa summarum: suutun harvoin ja vältän riitaa viimeiseen asti mutta jos siihen asti mennään, tuho on aika lopullista -joskaan sitä eivät tunnu tiedostavan muut kuin minä. On tosi outoa miten ihmiset ei tajua sitä miten huono homma se on jos minä suutun. Ne oikeasti kuvittelevat että minun suuttumiseni on samanlaista kuin niiden rutiinisuuttumus ja että sen jälkeen kaikki on ennallaan.

En siis ole pitkävihainen, en vain luota siihen ihmiseen enää. Minusta se on pelkästään hyvä asia; miksi minun pitäisi luottaa ihmiseen joka käyttäytyy kaistapäisesti, siinä määrin että minäkin joudun suuttumaan? Sellaisia on parempi vältellä.

[anuski]

Mä suutun todella harvoin. Täysin raivostunut en ole sitten teinivuosien. Kerran oon poikaystävälleni suuttunu sen verran että löin luurin korvaan. Harmistun kylläkin usein ja pieniä kinoja poikkiksen kanssa tulee viikoittain. Tosin väitän kyllä että iso osa niistä on poikaystäväni aloitteesta. Mutta mulla on riidoista välillä vaikea päästä yli. Se ikävä tunne jää päälle ja siitä on vaikea päästä eroon. Huomaan että poikaystävä hermostuu joskus tähän, se on melkonen tuuliviiri ja nopee liikkeissään.

[Dak]

Mä olen kanssa sellainen että välttelen riitelyä viimeiseen asti, ja sitten jos riitelyksi menee niin annan helposti periksi (ja jää kiukku sisälle kytemään). Toisaalta jos on pinna tarpeeksi kireällä niin vastakohtaisesti poistun paikalta/lyön luurin korvaan.

Toisaalta kyllä nautin kunnon väittelystä. Tosin olen niin jääräpäinen ettei yleensä kukaan halua väitellä.

Ja kritiikkiä en siedä yhtään. Nuorempana yleensä sitä piti tunteet sisällään, nyt vanhemmiten saatan reagoida pahasti, varsinkin jos on pinna kireällä. Yleensä kyllä jos kritiikki oli järkevää ja perusteltua koitan sen huomioida, tosin päivän parin viiveellä kun on tarpeeksi sitä pohtinut ja poistanut kaikki mahdollisuudet että olisi itse ollut oikeassa. On myös tapana ylitehdä asiat ettei vaan sitä kritiikkiä tulisi.

Olen myös hyvin pitkävihainen, ei ole ongelmia kantaa kaunaa kymmeniä vuosia esim. koulukiusaajia kohtaan.

[niksuu93]

Ja kritiikkiä en siedä yhtään. Nuorempana yleensä sitä piti tunteet sisällään, nyt vanhemmiten saatan reagoida pahasti, varsinkin jos on pinna kireällä. Yleensä kyllä jos kritiikki oli järkevää ja perusteltua koitan sen huomioida, tosin päivän parin viiveellä kun on tarpeeksi sitä pohtinut ja poistanut kaikki mahdollisuudet että olisi itse ollut oikeassa. On myös tapana ylitehdä asiat ettei vaan sitä kritiikkiä tulisi.

Mulla ihan sama. Ymmärrän kuitenkin sen merkityksen jossakin asiassa kehittymisessä, sillä ei voi parantaa ellei tiedä mikä on vialla. Kuitenkin tässä on se puoli, että hyvin harva ihminen osaa ilmaista kritiikkiä asiallisella tavalla. Yleensä siinä kirosanat lentää ja haukutaan toinen ihan pataluhaksi. Ei siis osata tuoda kantaansa esille ilman että haukkuu toisen ihan lyttyyn.

Toisaalta, otan lähes yhtä pahasti nokkiini, ilmaisi asian sitten miten hyvin tahansa. Johtuu puhtaasti itsetunnon ongelmista, saatan ahdistua pahastikin jos joukossa on vaikkapa vain 1% negatiivista palautetta 99% positiivisen joukossa. Ajattelen helposti niin että tämä 1% on oikeassa ja sivuutan kaikki kauniit puheet välittömästi. Minulle on kohteluni myötä vankistunut sellainen asenne itseeni "etten voi koskaan onnistua missään", joka välillä nostaa aika voimakkaastikin päätään.

Ja myös tuo ylihyvin tekeminen on hyvin tuttua. Olen melkoinen perfektionisti ja tämä näkyy parhaimmillaan siinä, että vaikka rakentaisin vain virtuaalikaupunkia jossain pelissä, mulle tuottaa ahdistusta se jos en saa niitä rakennuksia järjesteltyä mieleiselläni tavalla. Hullua, eikö?

Olen myös hyvin pitkävihainen, ei ole ongelmia kantaa kaunaa kymmeniä vuosia esim. koulukiusaajia kohtaan.

Sama täällä. Muistan hyvin kaiken, jos mua on kohdeltu huonosti. Olen monesti miettinytkin, että jos oma kiltti ja herkkä persoona ja toisaalta laki antaisivat periksi, minulle ei tuottaisi mitään ongelmaa kostaa entisille kiusaajilleni heitä hitaasti, mutta tuskallisesti kiduttaen. En todellakaan ole mikään sadisti, mutta he suoraan sanottuna ansaitsisivat sen - niin hirveitä olivat vuosikaupalla minua kohtaan. Mutta omatuntoni ei koskaan tällaista käytöstä sallisi.

[aura]

Mäkään en ennen tykännyt kritiikistä, nykyään tykkään, jos joku näyttää musta jonkun vian, koska toisin kuin muiden ihmisten vikoja, omani voin sentään korjata. Tietysti riippuu mistä viasta sanotaan - jos vika on se, että olen liian haaveileva tai hiukseni ovat tyhmät, en koe niiden olevan muuttamisen arvoisia, mutta jos vika on jokin mistä on oikeasti haittaa muille ja itselleni, esim. itsekkyys, haluan todellakin tehdä sille jotain. Yleensä ajattelen sekä omia että muiden vikoja niin, ettei kukaan niitä tahallaan tee, ne ovat vain pahoja tapoja, joita ei itse yleensä huomaa tai joiden vaikutusta muihin ei tule ajatelleeksi, ennen kuin siitä huomautetaan. Sen takia on vaikea yhdistää kritiikkiä itseensä, vaan siihen suhtautuu pikemminkin hyvänä ehdotuksena tehdä jokin asia toisin kuin miten sen on aiemmin tehnyt. Vähän kuin joku sanois, et hei, sulla on kuraa naamassa, kantsisko pyyhkii se pois. En todellakaan halua, että ihmiset on kilttejä ja hiljenee, koska silloin on mahdollista, että kuljen ne kurat pärställä ties minne ja vaikka kuinka pitkään. Kritiikki on tavallaan avain kehitykseen, koska sitä on omille virheilleen kovin sokea. Mulla on tavoitteena elämässä kehittyä parhaaksi versioksi itsestäni, enkä tule ikinä saavuttamaan sitä, jos mulle ei osoiteta, mitä puolta pitää hioa.

Se on tietty eri juttu, jos kritiikin vie ilkeilyn tasolle tai koulukiusaamisen perustelee sillä, että toinen on jollain tavalla vääränlainen yms, et "sen pitää vaan sopeutuu". Ei vittu. Kritiikissä on kans se paha puoli, että esim. aspergereita on vähän paha mennä kritisoimaan jostain aspergerjutuista, joille ne ei oikeesti voi mitään saati tee edes tahallaan.
Monet ihmiset tuntuu luulevan kaikkien ajattelevan samalla tavalla kuin ne itse ajattelee, ja sitten käsittää jonkun teon tai jopa tekemättä jättämisen väärin ja suuttuu siitä.
Kritiikin antaminen pelkän kritisoinnin takia on kans ärsyttävintä ikinä, jotkut tyypit oikein nauttii siitä, että ne pääsee naputtamaan muille. Valitettavan usein näkee tätä pariskunnilla sekä vanhemmilla aikuisten lastensa kanssa, vahvempi osapuoli valittaa milloin mistäkin mitä toinen erehtyy tekemään tai olemaan, varsinkin muiden seurassa. Ikään kuin nostetaan itseä sillä, että työnnetään sitä toista alas.

[Geith]

Munkin on jotenkin todella haastavaa, vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta ottaa kritiikkiä vastaan. Jäänne heikosta itsetunnosta ja omasta arvosta? Ennen aloin aina ensimmäisenä puolustautumaan ja "väittämään vastaan", sittemmin opettelin siitä tavasta pois. Nykyisin, jos joku kritisoi mua tai tekemisiäni jostakin, niin kuuntelen hiljaa ja lopuksi kysyn perusteita. Todennäköisesti ensin otan niistä itseeni ja hornasen hernemaissipaprikat keuhkoihin asti, kuitenkaan näyttämättä sitä ulospäin. Vetäydyn vain mieleeni miettimään palautetta ja jos se on asiasta, niin puran loukkaantumiseni veks ja haen ratkaisuperiä. Jos taas kritiikki on "väärä", niin jätän sen vain omaan arvoonsa enkä kelaile turhia ja unohdan tulleeni "loukatuksi" (harvassa tapauksessa toinen haluaa kritiikillään loukata - jos edes huomaa kritisoivansa).

Mulle kaikkein eniten tuntuu kuitenkin olevan väliä sillä miten sitä kritiikkiä toinen antaa. Sitten vasta tulee kysymykseen kuka.