Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilaisia?

Tarinoita siitä, millaista on olla introvertti ekstroverttien maailmassa.
niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilais

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 09.04.2015 14:22

Viiivi kirjoitti:Löydettyäni tämän foorumin ja saatuani "diagnoosin" introvertti, olin muutaman päivän todella helpottunut, koska kaikkiin outouksiini oli olemassa selitys, enkä ollut yksin! Tämän jälkeen iski pienoinen masennus. No niin, tämä oli nyt tässä. Olen siis introvertti enkä tästä muuksi muutu. Tähän vaivaan ei ole parantavaa pilleriä...
Helpottunut olin minäkin, tosin sillä poikkeuksella että mitään masennusta tämä ei minussa aiheuttanut, pikemminkin päinvastoin. Sain viimeinkin selityksen kaikille "ongelmilleni" ja samalla ikään kuin virallisen luvan olla aito minä, eikä enää teeskennellä kenellekään mitään. Se nimittäin oli pidemmän päälle todella raskasta ja uuvuttavaa, enkä myöskään saanut koskaan kokea sitä tunnetta että joku pitäisi minusta aidosti omana itsenäni. En halua olla kenellekään mikään "viihdyttäjä", jollaiseksi roolini usein muiden ihmisten seurassa koen. Aivan kuin kahdenkeskeisissäkin tilanteissa olisi jotenkin minun vastuulla esimerkiksi smalltalkia ylläpitämällä se, ettei toinen tylsisty kokonaan.

Minulle siis introverttiuden löytäminen on pelkästään positiivinen asia. Introverttiys on luonteenpiirre siinä missä ekstroverttiuskin, eikä siitä tarvitse parantua. Se on tietysti valitettavaa kuinka vahvasti nykykulttuuri ihailee ulospäinsuuntautuneisuutta, mutta se on pelkästään ihmisten omaa tavallaan rasismia. Tärkeintä on oppia pitämään itse itsestään juuri sellaisena kuin on, eikä yrittää miellyttää ketään. Introvertilla nimittäin on paljon vahvuuksia, kunhan niitä vain oppii hyödyntämään.

Ja kuten sanoit, on ollut ihanaa huomata etten ole ainoa tällainen "outo". Nimittäin pitkään luulin, että yhtään samanlaista ihmistä ei maailma kanna kuin minä.
Viiivi kirjoitti:Lopullinen niitti tuli vähän myöhemmin, perehdyttyäni MBTI-tyyppeihin. Sain tulokseksi INFP, joka on yksi harvinaisimmista tyypeistä. Selvähän se. Ei riitä, että olen pelkästään kummallinen introverttiluonne, vaan tottakai olen harvinaisen outo jopa introvertiksi! Äh...
Minä olen puolestaan INTJ, mikä lienee ehkä se jopa yleisin introvertti-tyyppi. Noh, en ole kyllä huomannut sen yhtään tilanteessani auttavan, sillä henkisesti yksin olen ollut jokatapauksessa koko elämäni. Sanotaan myös että INTJ:n persoonallisuus ja ajattelurakenne on sen verran ihmeellinen, että saattaa olla jopa vaikea saman MBTI-tyypinkään kanssa yhteiselo. En sitten tiedä. Jos nyt jostain livenä joskus jonkun toisen introvertin tapais, niin sittenhän sen näkisi miten homma toimii.
Viiivi kirjoitti:Loppupäätelmäksi sain, että mulla tulee olemaan todella vaikea löytää ketään joka osaisi hyväksyä mut tälläisenä, omana itsenäni...
Tämä on tavallaan se omakin suurin pelkoni. Että vaikka pitäisinkin itsestäni tällaisena ja löytäisin kiinnostavia asioita elämääni, olisin jokatapauksessa perhettäni lukuunottamatta koko elämäni yksin. Vaikka siis hyvin yksin viihdynkin ja omaa tilaa paljon vaadinkin, olisi mukavaa löytää samanhenkistä seuraa jonka kanssa aikaa viettää. Se joskus sattuu pahastikin kun miettii, että kukaan ei pidä minua tarpeeksi kivana ihmisenä että haluaisi olla minun kanssa - edes kaverimielessä. Uskon että en moniin perheenjäsenieni kanssakaan heidän puoleltaan pärjäisi, jos eivät olisi valmiiksi sukua. Olemme vain niin erilaisia.

Mutta toivoa on aina. Vaikkapa vielä vuosi sitten kun en ollut introverttiudesta kuullutkaan, pidin itseäni oikeasti epäonnistuneena ihmisenä kun en ollut pystynyt solmimaan suhteita oikein kenenkään kanssa. Väkisinhän sitä itseään huonompana pitää kun toisilla on kymmeniä ystäviä ja kumppanit ja itsellä ei ole kummastakaan ollut koskaan tietoakaan. Toisaalta, nyt kun tiedän olevani introvertti, tämä selittää tätä tapahtumaketjua suuresti. En enää koe niin paljon mielipahaa siitä, että olen jäänyt yksin koska sille on nyt olemassa tavallaan looginen selitys. Mutta tietenkään se ei sitä tosiasiaa poista, että minäkin haluaisin ihmisiä elämääni. Ehkä nyt kuitenkin tiedän paremmin, millaisia heitä oikein sitten haen.

Aiemmin minun oli vaikea kuvitella yhteiseloa oikeastaan kenenkään kanssa, koska kaikki olivat minun makuun aivan liian avoimia, äänekkäitä ja meneviä. Nyt tiedän että minun kannattaa hakea seuraa juuri toisista introverteista, jotka ovat kanssani todennäköisemmin samalla aaltopituudella.

Älä luovuta ystävä hyvä. Mitä olen kanssasi täällä vain hetken aikaa keskustellut, minusta vaikutat kaikinpuolin tosi kivalta ihmiseltä. :)
Tähtitonttu kirjoitti:Erityisesti teini-ikäisenä tunsin itseni todella erilaiseksi. Ja paitsi että itse tuntui että olisi aina pitänyt viettää viikonloput kavereiden kanssa huitelemassa (mikä oli viimeinen asia mitä oikeasti halusin) niin myös ympäriltä kuuli koko ajan juttua siitä miten "normaalit" teinit aina riehuu ja bilettää viikonloput ja tunsin kyllä itseni niin olemattoman pieneksi ja tylsäksi. Ja kukaan muu ei tuntunut ikinä väsyvän kun oltiin lomamatkoilla tai tuttujen mökeillä ja itse olin palatessa aivan poikki ja ärtynyt. Missään en kuulunut joukkoon.
Teininä minullakin oli vaikeinta kuulua joukkoon. Kaikilla oli omat piirinsä, joiden kaikkien ulkopuolelle erilaisuuteni takia helposti jäin. Nuoruusvuodet ovat monille myös juuri tuota juhlimis- ja menevää aikaa ja kun itse ei sellaisesta ollut kiinnostunut, jäi varmasti kaiken ulkopuolelle. Päihteistä kieltäytyminen oli kanssa yksi seikka. Viihdyin tosi hyvin nuorenakin kotona ja äidillekin oli varmasti muista poiketen suhteellisen outo tilanne, että teinipoikaa saa päinvastoin olla ajamassa kotoa pois - yleensähän niitä ei saa mitenkään kotiin. Minusta myös erityisesti yläasteaika oli hyvin uuvuttavaa (pitkät päivät ja paljon läksyjä), joten juurikaan vapaa-ajalla edes olisi jaksanut mitään ylimääräisiä kuvioita. Viikonloputkin tuntuivat enemmän menevän itse viikosta palautuessa, vain rennosti ottaen ja lepäillen. Mulla oli myös aina kauhea kiire takaisin kotiin, vaikka "vasta oltaisiin jonnekin tultu", kuten kylään.
Tähtitonttu kirjoitti:Vaikka olin jo aikaisemmin kuullut introvertti-termin ohimennen, olin aina vain ajatellut, ettei tuo mitenkään minuun liity. Kerran sitten päädyin jonkun linkin kautta introvertti-aiheiseen juttuun ja leuat loksahti kyllä auki. Jokainen kohta oli suoraan omasta elämästä.
Minäkin joskus olin tästä termistä jo aiemmin kuullut yksittäisissä foorumiviesteissä, mutta en koskaan ajatellut että se sopisi kuitenkaan minuun. No, silmät loksahtivatkin sitten auki kun pystyin introvertti-testissä toteamaan vastaavani jokaiseen kohtaan "kyllä, kyllä, kyllä, kyllä - ja vielä kerran kyllä". Siis olenhan minä aina tiennyt olevani keskimääräistä sisäänpäinkääntyneempi, mutta en siis näin vahvasti että kaikki testit näyttää "Introvert 100%", 20/20" jne.
Tähtitonttu kirjoitti:Erilaisuuden tunne oli suuri, mutta päinvastoin kuin kouluaikoina, jolloin se oli ollut vain ja ainoastaan huono asia, nyt olin oikeastaan iloinen. Ja ylpeä siitä että olin erilainen ja omanlaiseni. Nyt en enää kokenut erilaisuutta huonona asiana vaan pikemmin olin vain helppottunut että minullakin oli oma tyyppi, jotain mihin kuuluin oikeasti. Nyt vaan yritän pitää tuosta tunteesta kiinni.
Täysin samat tunteet, sis. Ennen introverttiuden oivaltamista kaikki erilaiset ominaisuuteni koin juuri vain huonona asiana. Nyt olen puolestaan pelkästään ylpeä siitä, että olen erilainen ja tavallaan ainutlaatuinen. En enää edes haluaisi kuulua tähän massaan, jota kaikki jostain syystä aina ihailevat. Tulen taatusti pitämään tästä tunteesta kiinni. :)

Avatar
Viiivi
Viestit: 20
Liittynyt: 20.03.2015 07:55
Paikkakunta: Pirkanmaa
Viesti:

Re: Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilais

Viesti Kirjoittaja Viiivi » 09.04.2015 19:25

Tänks niksuu! :)

Ehkä mulla oli vaan huono päivä ja hetkellinen romahdus ;) Ei tässä luovutettu ole...vaikka välillä ahistaa. Sitä vaan kun tässä iässä tietää jo mitä EI halua niin mahdollisuudet löytää se oikeanlainen yksilö kapenee entisestään. Ei enää halua tinkiä mistään. Kaikki tai ei mitään. Hankala tapaus.
Ugh... Do I really have to go? I would much rather stay home look like shit and do nothing.

SamsungMuki
Viestit: 16
Liittynyt: 22.08.2015 20:41
Viesti:

Re: Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilais

Viesti Kirjoittaja SamsungMuki » 19.01.2016 14:50

Velipuoli esitti joskus hyvän kysymyksen; voiko todella olla niin että maailmassa ei ole ihmisiä jotka olisivat samanlaisia kuin sinä? :)

emf

Re: Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilais

Viesti Kirjoittaja emf » 22.03.2016 18:27

Enimmäkseen. Joskus nuorempana oli jotenkin tarve todistaakin itselleen sitä erilaisuutta, että voisi perustella oman ulkopuolisuuden tunteensa jollain muulla kuin sosiaalisella kyvyttömyydellä ja yrittämisen puutteella. Minulla on kestänyt ymmärtää ulkopuolisuuden syyt paremmin, vaikka koko ajanhan ne ovat olleet siinä silmien edessä.

Kiistämätön tosiasia on esimerkiksi monialainen lahjakkuuteni. Minulla olisi mahdollisuus kehittyä huomattavan taitavaksi hyvin monella alalla, kun joillain tuollaisia lahjakkuuksia on vain yksi tai kaksi. ÄO:ni on mitattu virallisesti ja tulos oli top 3 %:ssa (~1/33). Tilastollisesti katsottuna olisin siis peruskoulussa ollut luokkani älykkäin henkilö.

Toinen on vilkas mielikuvitus ja ajatuksiin takertuminen. Sellainen tässä ja nyt oleminen, lähiympäristön havainnointi ja lähitulevaisuuden ajatteleminen, joka on toisille luonnollinen olotila, on itselleni poikkeava olotila. Pääsen kiinni läsnäolevaan todellisuuteen vain jos teen jotain "vaarallista" ja keskittymistä vaativaa, kuten uusi sosiaalinen ympäristö tai pyörällä ajaminen maastossa, tai jos tietoisesti hiljennän ajatusten tulvan. Tämä saattaa olla myös syy, miksi minun on helpompi tutustua uusiin ihmisiin kuin syventää ihmissuhteitani. Tavallaan siinä tutustumisvaiheessa olen enemmän läsnä, joskus jopa yliläsnä, koska koen sen verran sosiaalista jännitystä. Kun sitten koen tulleeni hyväksytyksi, menen normaaliin olotilaan jossa olenkin aivan erilainen ja voin vaikuttaa poissaolevalta.

Edellisestä johtuen minulta menee joskus tärkeitä asioita ohi. Toisaalta on sanottu, että teen sellaisia havaintoja joita muut eivät tekisi.

Ihmiset jotka elävät eniten päänsä sisällä eli kaikki INxx-persoonallisuudet ehkä yleensäkin vaikuttavat oudoilta, koska sieltä se yksilöllisyys tulee. Minulla on nimenomaan tuo N kaikkein vahvin, enemmänkin kuin I vaikka olen sitä myös.

Melko yleinen reaktio erilaisuutensa esiin tuomiseen tuntuu olevan sellainen että pidätkö itseäsi jotenkin muita parempana, vaaditko erityiskohtelua jne. No, varmasti erilaisuudessa on sekä hyviä että huonoja puolia. En jaksa alkaa luetella, kertomastani voi jo jotain päätellä. Erikoiskohtelusta olisi varmasti iloa ja ihanne olisikin että kaikkia kohdeltaisiin oman erikoisuutensa vaatimalla tavalla, mutta ymmärrän ettei sellaiseen aina ole mahdollisuutta.

enska86

Re: Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilais

Viesti Kirjoittaja enska86 » 07.12.2016 02:03

Pakko kai se on minunkin hieman itsestäni kertoa, kun vihdoin taisin löytää syyn sille tunteelle, ettei koe kuuluvansa oikein mihinkään joukkoon. Niin hölmöltä kuin kuulostaakin, niin Facebookissa sattui silmiini Iltalehden artikkeli "9 asiaa, jotka vain introvertti ymmärtää" ja lopulta muutaman höpöhöpö-julkasun jälkeen päädyin tälle sivustolle ja testissä sain pisteet 17/20.Tekaisin myös Myers-Briggs persoonallisuustestin saaden siitä INTJ. Aika selvä peli siis.

Olen 30v nainen. En ehkä ole kaikista tavanomaisin introvertti, sillä etenkin lapsena olin hyvin vilkas ja ainakin omasta mielestäni sosiaalinen, sekä kova puhumaan. Toisaalta taas oikeiden kavereiden saaminen oli hieman haastavaa ja tiedän, että minua pidettiin ainakin koulussa outona. Ehkä syynä oli se, että halusin kyllä keskustella, mutta puhuin vain itseäni kiinnostavista asioista (eli 90% ajasta eläimistä) ja tykkäsin liikkua aina ja koko ajan, ja mieluiten juoksemalla.

Harrastin myös yleisurheilua ja myöhemmin jalkapalloa, mutta etenkään jalkopallojoukkueissa en koskaan kokenut kuuluvani joukkoon vaan tuntui, että olin ulkopuolinen. En ymmärtänyt tuolloin miksi, koska omasta mielestäni olin ihan samanlainen kuin muutkin ja yritin olla menossa mukana, mutta tosiasiassa olin se vierestäseuraaja, joka ryhmässä kuunteli ja nauroi mukana, mutta joka myös jäi sinne näkymättömiin.. Kahdenkesken kyllä juttelin ja paljon, mutta ne minun kiinnostuksenaiheet, ehkä ne eivät vain kiinnostaneet muita.

Koulussa lukuaineet sujuivat, jos opettaja osasi kertoa asiat mielenkiintoisesti, sillä teorian lukeminen ei ole minun juttu lainkaan. Muistan, että ala-asteellakaan en ole koskaan jaksanut lukea koko koealuetta läpi saati sitten kirjoja ylioppilastutkintoon tai edes ammattikorkeakoulututkinnon aikana. Uskoisinkin, että minulla on jonkinlainen keskittymishäiriö, ja aivot tarvitsevat mielekästä virikettä säännöllisin ajoin, jotta pystyn keskittymään täysillä tekstiin. Eli jollei teksti ole koko ajan mielenkiintoista, luku loppuu lyhyeen. Toisaalta taas lapsena Aku Ankat tai koirakirjat saattoivat nieleasta niin hyvin mukaansa, että ympäröivä maailma katosi. Saman tekivät ja tekevät jotkut televisio-ohjelmat edelleen, en kuule enkä näe jos keskityn täysin. Ja vaikka keskittyminen ei koulukirjoihin riittänyt, niin siltikin minulla on ihan keskiverto päästötodistuspaperit kaikista kouluista, ja koen että nykyisessä työssäni hoitoalalla minulla on hyvä teoriaosaaminen käytännönosaamisen lisäksi. Mutta toisaalta sen minkä kerran luen ajatuksella, pysyy kyllä muistissa pitkään. Nippelitiedon määrä on siis loputon.

Jostain syystä tulin jo lapsena - ja tulen edelleen - paljon paremmin toimeen vastakkaisen sukupuolen kanssa. Miehet ovat suoria ja helppolukuisia, naiset ailahtelevia. Itse en ole ailahteleva, hallitsen käyttäytymiseni täydellisesti lähestulkoon kaikissa tilanteissa. Samoin sanomiseni. Inhoan konflikteja, yritän välttää riitoja niin hyvin kuin pystyn. En myöskään tahdo pahoittaa kenenkään mieltä ja koen huonoa omaatuntoa jos joudun sanomaan jollekulle tylysti. Ja tylysti en ihan helpolla päin naamaa sano, mutta joskus harrasteryhmissä kirjottaessa näin joutuu tekemään.

Foorumit ja Facebookin harrasteryhmät ovatkin aina olleet minulla aktiivisessa käytössä, koska minun on kirjoittamalla helppo ilmaista itseäni, klassisen introvertin tavoin. Tosin ei puhuminenkaan haastavaa ole kahdenkesken, pystyn keskustelemaan melkein mistä tahansa asiapitoisesti, mutta tunteista puhuminen on haastavaa. Sanat eivät vain tule ulos vaikka kuinka haluaisi. Kuulemma oppimiskysymys mutta nyt tiedän että ei ole. Kuten ei taida olla puhelimella soittamisen välttelykään. Pizzan tilaaminenkaan ei onnistu ennen kunnollista suunnitelmaa (ja silti vähän jännittää tilata), saati että pitäisi omia yksityisasioita puhelimitse hoitaa. Olen niin onnellinen, että Kotipizzalla on nykyään nettipalvelu!

Ryhmätilanteissa vastaan jos kysytään, muuten seuraan tilanteen kehittymistä hiljaa. En löpise turhia tai kerro tarpeettomia mielipiteitä jos seura ei ole tuttu PAITSI jos aihe on sellainen, josta tiedän tietäväni paljon. Tällöin saatan jopa kiistellä asioista vieraan ihmisen kanssa, mutta vain, jos tiedän 100% varmasti, että olen oikeassa. En siis pidä omista virheistä ja yritän välttää niitä mahdollisimman tarkasti. Tähän liittyy myös kirjoitusasun tarkistaminen moneen otteeseen. Tätäkin tekstiä olen kirjoittanut jo kolme tuntia.. Todennäköisesti tulen huomenna aamulla vielä korjaamaan ajatus- ja kirjoitusvirheitä, joita en nyt väsyneenä huomannut.

Kerrotakoon vielä näin loppuun, että kaikesta huolimatta hoitoalalla olen täysin omassa elementissäni, rakastan työtäni ensihoidossa. Ensinnäkin teemme työtä pareittain ja vuorot ovat pitkiä; työkaverit tulevat väkisin tutuksi, jolloin ei tarvitse enää niin paljoa sanomisiaan miettiä. Hiljaakin saa olla ja vetäytyä omaan rauhaan kun siltä tuntuu. Potilaskontaktit ovat lyhyitä ja yleensä puhutaan vain asiaa. Joskus kuljetuksen yhteydessä joutuu smalltalkiakin harrastamaan, mutta pieninä erinä se onnistuu moitteetta. Lisäksi minua on auttanut paljon se, että vaikka olen aika selkeä introvertti yksityiselämässä niin työelämään olen tehnyt toisen persoonan, "työminän", joka kykenee ongelmitta hoitamaan asiat puhelimessa ja viranomaisverkossa. Olen omasta mielestäni hyvä lukemaan kehonkieltä ja rauhallisuudesta on monesti myös kiitelty, ja kuuntelutaidot ja päätöksenteko, noh, ne tulevat luonnostaan. Olenkin monesti sanonut, että sosialisoin niin paljon töissä ettei kotona vapaa-ajalla enää tarvitse (= ei jaksa), ja nyt tiedän syyn tähänkin.

On siis ihan ok olla tylsä ja lähteä baarista klo 22 kotiin, koska väsyttää. Ja on ihan ok karttaa yleisöryntäyksiä ja olla taustaruusuna tapahtumissa. Ja on ok myös inhota huomion keskipisteenä olemista. Järjestelmällisyys, varasuunnitelmat kaikkeen ja pilkun****ta, nekin kaikki kuuluvat minun arkeen, mutta mitä sitten! Onneksi meitä on muitakin. :D

enska86

Re: Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilais

Viesti Kirjoittaja enska86 » 07.12.2016 02:53

^ Ja unohtuihan tuolta jotain (ja löyty kirjoitusvirheitä, joita ei pysty enää korjaamaan :cry: ), joten lisätäänpäs vielä lyhyesti mitä te muutkin olitte itsestänne huomioineet:
- minuakaan ei kiinnosta juhliminen eikä alkoholin juominen (eli olen sekä tylsä että outo)
- minultakin on tiedusteltu U-S-E-A-S-T-I miksi olen hiljaa enkä puhu mitään (vastaan aina, että puhun jos on asiaa)
- kaikesta edellisessä tekstissä mainitusta huolimatta koen epämiellyttäviksi vieraiden ihmisten seurassa olemisen ELLEN ole töissä (syke nousee, vaihdan asentoa koko ajan, keskittyminen karkaa ympäristöön yms)
- ÄO minullakin eri testien (esim TieKun testi, en ole Mensan testissä käynyt) mukaan ~130
- minulla on yksi naispuolinen ystävä ylitse muiden, joka ymmärtää minua täydellisesti. Hänen lisäksi on pari kolme suht läheistä ystävää, ja muuta en oikeastaan tarvitse töissä sosialisoimisen lisäksi.

Aiemmin olen aina korvannut läheisten ystävien puuttumiset parisuhteilla, eli sosiaalisen lokeron on täydentänyt aina kumppani, mies. Kuten kirjoitin, miehet ovat helpompia, mutta platoninen kaveruus ei aina onnistu, koska yleensä kaverimlesten naiset heittäytyy hankalaksi.. Tällä hetkellä paras ystäväni jakaa tuon sosiaalisen lokeron miehini sekä meidän yhteisen alle vuotiaan lapseni kanssa. Siihen kun lisätään satunnaiset vierailijat (eli työkaverit ja ne pari muuta ystävää) niin se on täysin riittävä.

AMPA
Viestit: 1
Liittynyt: 02.12.2016 20:00
Viesti:

Re: Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilais

Viesti Kirjoittaja AMPA » 20.12.2016 03:50

Olenko tuntenut olevani erilainen, olen. Introverttiys itsessään ja sen myötä vaikuttavat luonteen piirteet ja persoonallisuus ovat ainakin osa asioista jotka vaikuttavat erilaisuuden tunteeseen. Mitä ne sitten tarkalleen ovat niin sitähän tässä on mietitty ainakin viimeinen vuosi ja mietintä jatkuu. Tässä on tullut pohdittua asioita kuten kuka olen , mitä sitä oikeasti haluaisi tehdä työkseen jne.. itseni etsiminen siis jatkuu, jotain tarttuu toki mukaan sieltä jotain täältä. Esimerkiksi sen tajuaminen että tarvitsen reilusti aikaa asioiden ja vaihtoehtojen miettimiseen ja läpikäymiseen että osaa antaa sen ajan itselleen tai sen että hakeudun että tutussakin porukassa vaistomaisesti omiin oloihini ja palaan sitten kun tuntuu siltä että en väkisin yritä olla paikalla jos on mahdollista valita. on auttanut kummasti kuten myös tämän palstan löytyminen ja sitä kautta aloittamani persoonallisuuteni/luonteeni tutkiminen (nettitestituloksen perusteella INTP , tosin myöhemmin uudelleen tehtynä ISTP.) Ja täällä olevia kirjoituksia lukiessa (kiitos niistä) on tullut huomattua että ei sitä niin erilainen olekkaan pitää vain osua oikeaan paikkaan huomatakseen se ja sieltä täältä on tarttunut ajatuksia jotka ovat sitten ajamassa auenneet ja auttaneet eteen päin kiitos..

Zakarias
Viestit: 9
Liittynyt: 04.12.2016 09:54
Paikkakunta: Hämeenlinna
Viesti:

Re: Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilais

Viesti Kirjoittaja Zakarias » 22.12.2016 21:36

Erilaisuuden tuska, milloinkohan sekin lakkaa.

Ehkei nyt tuo erilaisuus itsessään ole se pahin, vaan sen mukana tuomat sivuoireet ja muut pahanolon tunteet, kuten ahdistus ja kelpaamattomuuden tunne, joskus sitä tuntuu olevan niin kykenemätön toimimaan ja etenemään maailmassa. Maailma vaan on paha paikka.

Siskolta tuli eilen(kö) joulukortti, jossa luki "olethan ensi vuonna se sama omintakeinen ja erilainen veli". Mihin lie viittaavan? :D

Jos introvertit nyt erilaisia selkeästi on, eivät sitä kaiketi täysin tietoisesti tee, vaan "tekevät".
O tempora, o mores.

Petra
Viestit: 91
Liittynyt: 18.08.2016 07:46
Viesti:

Re: Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilais

Viesti Kirjoittaja Petra » 23.12.2016 10:48

Alan itse jo hyväksyä että kuuluu tuntea erilaisuutta. Nyt ongelma on siinä että etsimällä etsin kanssaihmisistä introverttejä. Ja turhaudun jos sellaisen löydän eikä se tee tunnustusta siinä ja anna itsensä kokea sitä löytämisen iloa mitä itse olen kokenut 'palasten loksahtamisesta' omalla kohdallani.

Pitäisi siis asettua vain omiin päänsisäisiin 'haasteisiin' .

Sen lisäksi että etsin kirjoitusvirheitä julkaisuista, puheista kielioppivirheitä korvakuulolta ja suren suomenkielen muuttumista suomenkiäleksi näytän kompastuvan nykyisin palvelutilanteissa jo alkumetreillä Moikkaan, Moiccaan ja Heippaan. Eikö nekin sanottu päättymisvaiheessa ennen?

Ja siksi joudun jo väärälle raiteelle heti aluksi kassoilla, myymälöissä ja - elämässä.

Vieras

Re: Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilais

Viesti Kirjoittaja Vieras » 23.12.2016 19:58

Petra, tosi ihana tuo sun teksti, kuulostaa mun ajatuksilta, joita en kyllä ikinä saisi muotoiltua ulos päästäni :) Kirjoitusvirheiden etsintä ja kaikki..! Joskus olisi kiva päästä virheiden etsimisestä eroon, se kun ei ainakaan helpota perhe-elämää, mutta aivot ei vain voi lopettaa..

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija