Olen lapsesta lähtien tykännyt olla itsekseni. Nuorena minun oli todella vaikea lähteä ystävien kanssa illalla esim. baariin. Kaikki se meteli ja ahtaus oli todella ahdistavaa. Suostuin mukaan, koska se oli jotenkin "normaalia". Vihasin jokaista sekunttia noissa paikoissa.
En ole ujo, enkä arka. En vaan yksinkertaisesti jaksa kuunnella höpinää ja löpinää. Itselläni ei ole mitään tarvetta jakaa muiden kanssa mitään kokomuksiani, vaikka niitä kyllä riittää. en tunne itseäni koskaan yksinäiseksi. Olen paras kaverini.
Olen asunut useita vuosia ulkomailla ja sielläkin solmin vain hyvin vähän läheisiä suhteita muihin ihmisiin.
Pystyn olemaan pitkiä aikoja puhumatta kenenkään kanssa. Jos joku kiinnostava ihminen asettuu reitilleni, ole todella hyvä kuuntelija. Minulla riittää myös mielipiteitä ja jaksan keskustella.
On outoa, että olen päätynyt naimisiin. Olen vieläpä päätynyt naimisiin miehen kanssa, joka on todella ulospäinsuuntaunut, puhelias, bla bla bla
Olen nuoruudesta lähtien tietoisesti hakeutunut ammatteihin, joissa "ollaan sosiaalisia, aktiivisia, dynaamisia, ihmisten kanssa tekemisissä, jne". Tämä on ollut suoranaista siedätyshoitoa, joka ei tehonnut. Kuvittelin, että minussa on vika, joka korjaantuu, kun käärin hihat ylös ja alan toimimimaan. Ei se mennyt niin.
Pystyn kyllä vähän aikaa esittämään seurallista ihmistä. Totuus on jotain aivan muuta. Minusta ei ole tullut sosiaalista, eikä seurallista.
Olen onnellinen, kun saan olla yksin ja lukea. Olen onnellinen, kun toiset jättävät minut rauhaan. Itse jäteän mieluusti toiset rauhaan. En kuitenkaan haluaisi asua maalla yksinäisyydessä. On kiva katsella kaupungin vilinässä ihmisiä ja miettiä asioita.