Kaikesta tästä voi varmasti päätellä, etten ole koskaan elämässäni seurustellut. Joskus se otti koville, kun kaikilla muilla oli seurustelukumppanit paitsi minulla. Väkisinkin sitä ajattelee, että minussa on jotain vikana mutta onneksi olen nyt myöhemmin oivaltanut, että kyse on vain siitä etten ole kohdannut oikeaa ihmistä. Joitain pieniä, hyvin lyhyitä "ihastumisjaksoja" muutamilla naispuolisilla henkilöillä on minuun tavallaan ollut, mutta mielestäni nuo tunteet ovat enemmänkin johtuneet siitä että olen kuulemma monista hyvä turva ja kuuntelija. Vähäisetkin tunteiden rippeet ovat karisseet viimeistään siinä vaiheessa, kun he ovat tajunneet että olen tällainen tylsä, hyvin kotona viihtyvä tyyppi, jonka kalenteri ei ole täynnä erilaisista sosiaalisista tapahtumista, festareista, juhlista ja muista. Olenkin hyvin pian nähnyt toisista, miten vaikea heidän on lopulta ollut minun seurassani olla kun eivät vain pysty olemaan aloillaan. Hirvee kiire olisi kokoajan ollut olla menossa yökerhoissa ja baareissa - yksi jopa ehdotti että tulisin käymään hänen luonaan toisella puolella Suomea pelkän muutaman tunnin netissä chattailun jälkeen.
Tietysti oma perhe on. Lähinnä olen tekemisissä vain äidin ja hänen miesystävänsä, isän ja hänen perheensä sekä mummoni ja ukkini kanssa. Minulla on lisäksi kaksi pikkusiskopuolta ja yksi pikkuvelipuoli, joita tapaan isän luona käydessä (vanhin yläasteella). Näiden lisäksi on vain yksi "kaveri", jonka olen tuntenut ala-aste ajoista lähtien. Ystävyyteemme on kuitenkin vuosien saatossa hiipunut, hänen muuttuessa yhä enemmän ekstrovertiksi ja minun introverttiuden vain herätessä entisestään. Nykyään näemme enää todella harvoin, yleensä tyyliin kerran kaksi kuussa - ja silloinkin vain parin tunnin ajan. Muutama nettituttavuus on myös ollut, mutta heidänkin kanssaan on tullut oltua tekemisissä vain vaihtelevasti.
Siinäpä oikeastaan kaikki sosiaaliset kontaktini. Säälittävää, tiedän. Huvittavaa joskus katsella kuinka itsellä on puhelinmuistiossa alle 30 kontaktia, kuin muilla ne liikkuvat sadoissa - jopa tuhansissa. En juuri koskaan soittele minnekään, ellei kyse ole jostain asioiden hoitamisesta. Yleensä vain vanhempani ja muut sukulaiset soittelevat minulle päin, joskus sekin tuntuu melkoisen tyhjältä koska minulla harvoin on heille mitään kertomista. Töitä ilmeisesti aloittelen lähikuukausien aikana. En tiedä josko sieltä syntyisi joitain lisäkontakteja.
Ei ole tarkoitus kuulostaa epätoivoiselta, sillä tilanteeni ei tavallaan ole minulle ongelma. En jaksa ylläpitää suuria sosiaalisia piirejä vaan olisin täysin tyytyväinen jos nykyisten suhteiden lisäksi omistaisin tyttöystävän ja pari oikeaa ystävää. Tämä ainoa "kaverini" ei sellainen ole. Olen onneksi viime aikoina oppinut löytämään elämääni muuta sisältöä (harrastuksia, omia juttuja, kiinnostuksen kohteita), joiden parissa viihdyn hyvin. Onnellisuuteni ei siis ole muiden ihmisten varassa.
Näin ääri-introverttina ja vahvasti erityisherkkänä ihmisenä on vain hankalaa löytää sopivaa seuraa. Jos joskus seurustelen, kumppani on varmasti introvertti siinä missä minäkin. En nimittäin tule jaksamaan siinä menossa mukana, mikä naisilla yleensä on päällä. Kokoajan pitäisi olla jossain "viihteellä", reissussa tai ulkomailla - ei tule mitään. Minä olen täysin tyytyväinen kun saan vain olla pääasiassa kotona omien juttujeni parissa, joten olisi toivottavaa jos kumppanillani olisi sama toive. Olisi muutenkin hienoa, että vaikka asuisimme saman katon alla, ei kokoajan tarvitsisi vuorovaikuttaa toisen kanssa.
Mitä siis elämästäni tällä hetkellä puuttuu, on lähinnä rakkautta, huomiota ja hyväksyntää.
Toki myös jutellaan paljon, mutta musta on ihmeellistä, miten niin monet mun ekstroverttikavereista tuntuu suorastaan kauhistuvan sitä hiljaisuutta. Omanikäisten joukossa ollaan aika kummajaisia, mutta siihen on aikalailla totuttu.