Uupuminen ollessa pitkään Ihmisjoukon seurassa

[Dilemma]

No juu, olen kyllä sen huomannut, että ihmisillä on pokkaa kyllä sanoa ja tehdä ihan mitä vaan, piittaamatta muitten tunteista. Viimeistään asiakaspalvelutyössä on mennyt suunnilleen viimeinenkin usko ihmisiin, vaikka asiakkaiden ilkeilyt eivät minun persoonaani olekaan kohdistuneet. Sen vuoksi en jaksakaan sitä enää tehdä. En ylläty mistään ihmisten sanomisista tai tekemisistä enää yhtään, peruskäytöstavatkin ovat monelle aivan tuntematon käsite.

Olet kyllä niksuu93 saanut kohdata vaikka minkälaista kohtelua kanssaihmisiltä elämäsi aikana ja epäilemättä tuollaisesta on tullut traumoja.

Itsekin meinasin aikanaan mennä siihen lankaan, että pitäisi olla reippaampi ja suulaampi, mutta onneksi tulin järkiini. Muut louskuttavat mitä haluavat.

[niksuu93]

^ Mulle oli tosi tärkeää löytää tämä introvertti-termi, sillä ennen tätä olin koko elämäni ihmetellyt että mikä minua vaivaa, kun en vain jaksa muiden tahdissa mukana. Koin pitkään olevani muita huonompi, koska en ollut kuten he. Ja ihmisethän tietysti tästä auliisti aina huomauttelivat, että miksi olet tommonen, miksi käyttäydyt noin, miksi tämä ei kiinnosta jne.. No, nyt jos tulevat joten ämpyilemään sanon suoraan vain että olen introvertti. Päätelkööt loput itse.

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan. Ja se on kieltämättä hieno tunne.

[härkä]

Eihän tuo härän kohtaama kohtelu ole vielä mitään. Minä olen saanut kuulla lyhyen 22-vuotisen elämäni aikana niiiin paljon pahaa omasta milloin sulkeutuneesta, erakoituneesta, sairaasta, epänormaalista, vääränlaisesta, hiljaisesta, varautuneesta, pidättyväisestä ja muutenkin epäonnistuneeni ihmisenä niin aikuisilta kuin ikäisiltänikin.

Kieltämättä nuo kertomasi asiat kuulostavat aika törkeiltä jutuilta! Nuo kokemukset joista itse kerroin, eivät olleet varsinaista kiusaamista, lähinnä vaan turhanpäiväistä arvostelua ja "neuvomista".

[niksuu93]

Kieltämättä nuo kertomasi asiat kuulostavat aika törkeiltä jutuilta! Nuo kokemukset joista itse kerroin, eivät olleet varsinaista kiusaamista, lähinnä vaan turhanpäiväistä arvostelua ja "neuvomista".

Varsinkin kun nyt jälkeepäin miettii, niin kyllä. Musta muutenkin tuntuu etten silloin pahimpina aikoina oikeastaan edes ymmärtänyt miten huonossa jamassa olin, miten pahoin voin ja miten väärin mua kohdeltiinkaan. Mun oman arvon tunto ja itseluottamus on kieltämättä niin monen eri tahon toimesta poljettu niin maahan, että liekkö koskaan saan sitä kokonaan takaisin. Erilaisuuteni vuoksi olin jo suhteellisen valmistautunut siihen että kiusattaisiin, mutta sitä en suodata että aikuisetkin ovat osallistuneet tähän ihmisen lyttäämiseen. Kaikki mitä ihminen tekee on aina väärin, mikään ei riitä vaikka yrittää parhaansa, jos joskus jossakin mahdollisesti onnistuu se kuitataan olan kohautuksella "ihme että tuollainen surkimus osaa tehdä edes jotain oikein" - myös perheen toimesta. Arvatkaa onko ollut kiva kuulla lähes suoraan päin naamaa jopa omilta vanhemmilta sanottuna, että "kylläpä sinussa on melkoinen ero muihin ikäisiisi verrattuna, olet suorastaan säälittävä". Moni ei varmaan uskoisi, mutta juuri näin on sanottu. Silloin olisi ollut hirmu hyvä jos oisin nuoruutenikin juossut yötä myöten muiden kanssa ulkona hengaillen ja tietysti päihteitä käyttäen, kun "eihän tuollainen kotona notkuminen nyt mitenkään voi olla normaalia." Joku on myös suoraan uhannut että "puuttuu tähän minun syrjäytymiseeni" ja "vie vaikka väkisin pakkohoitoon". Mahtavia ihmisiä, ei ihme että luotto on mennyt...

Koulussa jatkui sama, nimittäin opettajien toimesta. Jotkut liittyivät näihin hihitteleviin teineihin ja puhuivat paskaa joka suoraan tai selän takana. Yksi jäi jopa kiinni siitä, että vuoti yksityisiä asioitani mm. terveydestä oppilaille. Oli katsokaas mukavaa naureskella niille yhdessä. Kukaan ei koskaan puuttunut itse kiusaamiseen, mutta siitä aiheutuvista poissaoloistani valitettiin siitäkin edestä. Tämä tuli vahvasti mieleen varsinkin juuri tänään, sillä törmäsin sattumalta osaan näistä vanhoista opettajista kaupungilla. Tunsivat edelleen, niin pitkään möllöttivät. Ja tutut ahdistuksen tunteet vyöryivät taas mieleeni. Tavallaan, olen monen mielessä yleinen vitsi paikkakunnallani.

Sitten kaiken lisäksi kun tätä on kuullut koko elämänsä ajan ja tehty mahdollisimman selväksi se, että minussa ei ole mitään hyvää ja että monet perheenjäsenenikin joutuvat häpeämään "sopimatonta käytöstäni" ja että "ihmisen kuuluu olla puhelias, avoin, sosiaalinen ja menevä" ollakseen hyväksytty, siihen alkaa uskoa itsekin. Minä oikeasti vielä tämän vuoden alkuun asti luulin, että ihmiset ovat oikeassa, minussa on vikaa ja minun on muututtava. Ei siis ihme että nyt kun minulle on selvinnyt että olen muiden toimesta esittänyt 22 vuotta, se pistää vihaksi. Musta on tosi hienoa jos joku pystyy suhtautumaan ihmisiin, jopa kiusaajiinsa neutraalimmin, mutta mielestäni he eivät ansaitse anteeksiantoani sillä he tuskin edes ymmärtävät tehneenä mitään väärää. Nimittäin, sehän oli vaan leikkiä!

Tarkoitus ei ollut missään nimessä vähätellä härkä sinun kokemuksiasi tai tehdä tästä mitään kilpailua. Halusin vain sanoa että tiedän täsmälleen nuo tunteet ja miten häijyjä ihmiset osaavat joskus olla. En tiedä tekevätkö sitä sitten tahallaan vai onko vain sitten niin, että niin moni ei sitten ajattele tippaakaan mitä suustaan päästää ja miten pahasti ne sanat voivat toista loukata.

Otsikon teeman mukaisesti: kyllä tällaisessa seurassa uupuu normaalimpikin.

[Andras]

Kuulemma pitäisi olla myös vapautuneempi ja enemmän esillä. Varmaan pitää paikkansa, mutta silti tällainen palaute saa minut hämmennyksiin, koska en minä aktiivisesti pyri olemaan piilossa tai hiljainen, vaan pyrkimys on päinvastainen. Sanat "sinun pitäisi olla vapautuneempi" on tehokas keino saada minut aivan hämmennyksiin ja lukkoon koko loppuillaksi.

Joo, olen saanut joskus vähän samantyylistä kommenttia. Jotain että pitäisi rentoutua. Sinänsä huvittavaa, että todennäköisesti olen niin rentona ja tylsistyneenä, että jos siitä enemmän vielä rentoutuisin, joko valuisin tuolilta lattialle tai nukahtaisin.

Mitä tulee itse aiheeseen, en tiedä uuvunko lainkaan tollaisissa tilanteissa. Paha sanoa, pitäisi heti sen tilanteen jälkeen arvioida tollaista. Se mitä päällimmäisenä tollaisista tilanteista ajattelen että ne ovat enimmäkseen tylsiä, eikä niistä saavuta/hyödy koskaan mitenkään, joten ne tuntuvat aina pettymyksiltä ja täydelliseltä ajanhukalta.

Jos puhutaan varsinaisesti ihmisjoukoista ne sitten taas paremminkin ärsyttävät, koska ihmiset tunkeutuvat reviirilleni.

[Prisca]

Töissä on kaikista hirveintä, kun on pakko olla "työkavereiden" kanssa tekemisissä. Asiakkaat nyt vielä jotenkin kestää, koska heillä on joku oikea asia minkä hoitamisen jälkeen ne lähtee pois, mutta se että kahvitauoilla pitää esittää olevansa kiinnostunut "työkavereiden" asioista ahdistaa ihan älyttömästi. Yleensä en kyllä esitäkään, vaan kuuntelen hiljaa muiden höpöttämistä sen aikaa mitä sen kahvin juominen kestää. Suurin osa antaa olla minun rauhassa mitä olen, mutta kokoajan ahdistaa, että tuleeko joukkoon joku yltiöekstrovertti joka ottaa hiljaisuuden ja rauhan haluamisen henkilökohtaisena vittuiluna ja alkaa käyttäytymään inhottavasti minua kohtaan. Niinkuin ei olisi muutenkin ahdistavaa olla ihmisporukassa, niin sitten vielä joutuu jotain aggressiivista tyyppiä välttelemään. Tuollaisen stressin takia ei edes auta se, että saa illat ja viikonloput olla kotona rauhassa, kun paristot on niin tyhjinä ettei kotona jaksa tehdä mitään järkevää esim. siivota, vaan kaikki aika menee palautumiseen ja jonkun mukavan asian tekemiseen ettei elämä tuntuisi ihan paskalta.

[Petra]

Edellisessä työpaikassa join kahvia että edes tulisin vähän hyväksytymmäksi mutta nykyisessä en juo kahvia sillä en jaksa sitä rumbaa mikä sen kahvin saamisessa välillä on. Meillä ei ole selkeää kahvitaukoa vaan kahvia haetaan ja tullaan sitten juomaan toimistoon. Työt tehdään ihan asiakkaiden luona nekään ei siis tule häiritsemään kuin puhelimitse kenties.

Onneksi minullakin asiakaskäynnit pääsääntöisesti on ihan ok mutta pahinta lienee juuri nuo pakolliset toimistoajat. Ja samaa vihaan minäkin kun pitää yksityisasioita selvitellä työaikana. Kaikkien kuullen. Ei siis riitä että puhuisivat jonkun kanssa vaan kaikkien pitää kuunnella. Kai se on parempi ettei kuiskutella mutta silti.

Ja nämä joilla on lapsia... ohjaavat puhelimella lapsiaan kouluun ja olohuoneeseen syömään aamupalaa... ihan oikeasti... että joutuu sellaista skeidaa kuuntelemaan. Itse en koskaan lapsiani kerinnyt vahtimaan lähtevätkö kouluun jne. Senköhän takia niistäkin introverttejä tulikin? Kääk.

Otsikkoon viitaten, joskus isommassa mittakaavassa ihmisten kanssa on helpompi jos ei äänimaailma sitten halkaise kalloani. Voin siis hyvinkin tuntea olevani rauhassa ostoskeskuksessa kunhan ei tarvitse olla läsnä ympärillä oleville ihmisille.

Edellisen työpaikan aikana jopa metsässä halusin olla yksin... nyt siedän paremmin sielläkin samaan aikaan ulkoilevia.

Yksi asiakkaistani on entinen liikkeenharjoittaja joka nyt eläkkeelle ja leskeksi jäätyään potee yksinäisyyttä. Sanoo minun tajuavan kunhan itse jään eläkkeelle. Epäilen vahvasti. Tällä kokemuksella. Kenties jos minuunkin hänen laillaan tulee muistisairaus ja unohdan olla introvertti.....

[Deluminator]

Tähän heti alkuun: ihan samoja kokemuksia kuin monilla ketjuun kirjoittaneilla. Töissä mulla riittää tunnin kokous ja stressitaso on jo pirun koholla. Ystävien kanssa 1-2 päivää. Sukulaisten kanssa 2-3 päivää. Sitten alkaa kiukuttelu ja ärtyneisyys, mikä paranee riittävällä yksinololla.

Kerran vietin joulun perheeni kanssa ja kutsuin ystäväni myös sillä hänellä ei ollut perhettä suomessa. Eka päivä meni hyvin, toisena päivänä ystävän jatkuva puhuminen ja seuran tarve alkoi rasittaa, en halunnut puhua enää ja odotin vain sitä hetkeä kun hän lähtee kotiin. Hän oli erittäin hämmentynyt ja ystävyytemme valitettavasti loppui siihen..väärinymmärrykseen.

Otsikkoon viitaten, joskus isommassa mittakaavassa ihmisten kanssa on helpompi jos ei äänimaailma sitten halkaise kalloani. Voin siis hyvinkin tuntea olevani rauhassa ostoskeskuksessa kunhan ei tarvitse olla läsnä ympärillä oleville ihmisille.

Edellisen työpaikan aikana jopa metsässä halusin olla yksin... nyt siedän paremmin sielläkin samaan aikaan ulkoilevia.

Mä niin samaistuin. Melkein sait mut hyvälle tuulelle! mä oon hakenut tuota selitystä kauan! Sitä, että ’tarvitsee olla läsnä’. Oon miettinyt, että miksi mua häiritsee esim vieressä istuva työkaveri, mutta ostoskeskuksessa ei haittaa juuri kukaan ympärillä olevista. Eli se liittyy läsnäoloon vahvasti? Joskus jopa häiritsee oman kumppanin läsnäolo jos olo ei ole hyvä.

Myös toi metsässä kävely.. joskus voi rasittaa tosi paljon jos haluan mennä yksin metsään ja lenkkipolulla tulee joku vastaan. Joskus kävelen vain kadulla ja silloin pari vastaantulijaa ei haittaa. Metsä on vaan sellainen paikka missä haluaa rauhoittua ja olla omissa oloissaan. Suomessa riittäisi lääniä jakaa, jokaiselle kansalaiselle oma rauhoittumismetsä. Pari hehtaaria riittäisi!