Parisuhteet, perhe-elämä

[Mawerick]

Välillä tuo rakas vaimoni ärsyttää suunnattomasti. Hän on ainakin jonkinasteinen ekstrovertti ja puhuu vaikka asiaa ei oikeastaan olisikaan. Sellaista tajunnanvirtaa vain, ääneen ajattelua. Sitten hermostuu jos mä en kuuntele. En tietenkään kuuntele kun kerran mitään asiaa ei tunnu olevan, mutta jos tämän menen ääneen toteamaan, hermostuminen nelinkertaistuu.

Huoh.

[anuski]

Heh me naiset osataan välillä olla ärsyttäviä ja hankalia Toisaalta täytyypä todeta että osaa ne miehetkin...

[vgran]

Millainen siviilisääty, jos saa kysyä, anuskilla on?

[vgran]

Hupsis,,,enpä ole tänne kirjoitellut vielä mitään.
Näin jälkeenpäin ei kyllä uskoisi, että 15v sitten löytäisin kumppanin tai saatikka menisin naimisiin. Mutta niin vaan kävi, että olen niinkuin muukin tavallinen perheenisä. Tai no, miten sitä tavallinen perheenisä määritellään. Yksi iskä käy töiden jälkeen kaveriporukan kanssa potkii futsalia tai pelaa sählyä, toinen käy vanha harrikan kimppuun ja sitä rataa. Minä enemmänkin olen kiinnostunut kaikenlaisten elektroniikan tutkimisesta

[anuski]

vgran, ihan tavallisen perheenisän arjelle tuo mun mielestä kuulostaa

Ja sinkkuhan minä. Tai jos virallisia termejä käytetään niin naimaton

[Passepartout]

Moi kaikki, täällä yksi vasta sivuston löytänyt introvertti kyselee, onko täällä vapaaehtoisesti lapsettomia introverttejä? Mikä on syy lapsettomuutenne?

Painin asian kanssa. Olen onnellisesti naimisissa ja pidän hirveästi lapsista, mutta jostain syystä minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. En ole kokonaan poissulkenut mitään vaihtoehtoa (saada biologinen lapsi, adoptoida tai olla sijaisvanhempi), mutta minulle on täysi mysteeri, miksi en aktiivisesti halua lasta, vaikka olen jo 35-vuotias (nainen). Voiko se johtua introvertistä luonteestani? Kaipaan paljon tilaa ja yksinoloa. Tämä asia vaivaa minua todella paljon, tahtoisin selvittää syyn, miksi en lapsirakkaudestani huolimatta kaipaa omaa lasta. Koko ajan on sellainen syyllinen olo - naisenhan kuuluisi haluta lasta. Jos löytäisin asialle syyn, poistuisi turha syyllisyyskin. Onko siis kukaan teistä jättänyt oman luonteensa takia hankkimatta lapsia?

Olen samanikäinen nainen kuin sinä ja vapaaehtoisesti lapseton. Minulle on aina ollut jokseenkin selvää, etten halua lapsia. Nyt kun olen alkanut todella tiedostaa introverttiuteni -olen siis aina tiennyt olevani sellainen, mutta nykyään se alkaa olla jopa salonkikelpoista eikä jotain mistä pitäisi oppia pois- ymmärrän myös paremmin miksen halua lapsia.

En halua lapsia, koska en kestä niitä. Siis vauvat on hirmuisen söpöjä, mutta heti kun lapsi alkaa puhua, se muuttuu kannaltani sietämättömäksi. Lapset kuormittaa minua melkein enemmän kuin mikään muu. Se jatkuva kirkuminen, huuto tai vähintäänkin hölötys. Jatkuva huomion ja viihdytyksen kerjääminen. Ja vaikka lapsi olisi rauhallinenkin, täytyy aikuisenkin koko ajan olla valppaana ettei se lapsi tee jotain vaarallista tai typerää. Olen siis joskus vahtinut lapsia joten tiedän kyllä etten vaan kestä lasten kanssa oloa.

Meillä on koira ja minusta tuntuu välillä että sekin vaatii ihan liikaa huomioita, vaikka onkin varsin itsenäinen ja rauhallinen otus. Mutta minulla on aivan suunnaton tarve olla rauhassa. Lapsiperhe-elämä on minun käsitykseni helvetistä.

Parisuhde sen sijaan on äärimmäisen tärkeä. Minulle oli kyllä todella vaikeaa löytää kumppani enkä varmasti pystyisi samaan uudestaan, joten täytyy toivoa että isäntä pysyy mukana matkassa kuten on tehnyt viimeiset kymmenen vuotta. Mies on täydellisen tasapainoinen ihminen; tulee juttuun melkein kaikkien kanssa ja pitää ihmisistä ja sitten toisaalta voi istua tuntikausia yksin kylmässä ja pimeässä kyttäyskopissa ilman mitään ongelmaa. Mies myös ymmärtää minua aivan ihmeesti. Meillä on sanaton sopimus, että mies tapaa ystäviään ja sukulaisiaan niin usein kuin haluaa ja minä lähden mukaan jos sattuu huvittamaan. Olen ollut tässä parisuhdemielessä kyllä tavattoman onnekas.

Välillä tuntuu että mies on ainoa ihminen joka oikeasti ymmärtää minua. Jos sanon: "en halua tulla niihin juhliin koska en saa sellaisista tilaisuuksista mitään" 99% ihmisistä paheksuu minua, koska selvästikin kuvittelen olevani parempi kuin muut jos en saa mitään paskanjauhamisesta kissanristiäisissä. Mieheni taas ymmärtää täysin. Varmaan siksi että on vaivautunut kuuntelemaan minua riittävästi ymmärtääkseen, millainen ihminen olen.

[patientx]

Päätin olla edes lähtemättä suhteeseen kunnolla, kun ei alkujaankaan tehnyt mieli nähdä kuin kerran viikossa tai kahdessa eikä se toiselle tainnut oikeen riittää, vaikka silloin usein ihan kivaa olikin, kun nähtiin. Vuoden jälkeen tuntui siltä, että on aika luovuttaa.

Olen harkinnut, että pitäisikö olla yrittämättä enää koskaan uudestaan, kun ei se taida pidemmän päälle vain onnistua, vaikka jonkin aikaa kivaa saattaa ollakin. Jälkikasvusta yms. en ole muutenkaan koskaan ollut kiinnostunut, niin ei tuolla ehkä niin väliä. Lähden kiertämään maailmaa tai jotain, jos tylsää tulee.

[Tera]

Moi!

Löysin tän sivuston pari kuukautta sitten (mutta rekisteröidyin vasta tänään) ja oon jo jonkin aikaa tiedostanut olevani introvertti ja päivä päivältä oppinut hyväksymään itseni paremmin... toki on vielä paljon opittavaa, mutta itseensä tutustuminenhan on koko elämän mittainen prosessi?

Hienoa, että on tämä sivusto jossa on muitakin kaltaisiani ja jännää lukea tämänkin viestiketjujen viestejä, jotka on osittain kuin suoraan omasta elämästäni...

Tällä hetkellä oon oikeastaan aika tyytyväinen yksin elämiseen, mutta toki sitä elättelee toivoa että joku päivä sitä kohtaisi ihmisen joka ymmärtäisi introverttiuteni. Mulla ei myöskään ole koskaan ollut ''äidin vaistoa'' tai vauvakuumetta. En näe itseäni äitinä, koska pelkään myös että en pärjäisi lapsen/lasten kanssa yksin. Mulla on kyllä kummilapsi ja tykkään toki lapsista, mutta sehän siinä onkin ihanaa kun ne ei ole omia.

Mulla on parisuhteista kokemusta hyvin vähän: yhden narsistisen ja masentuneen tapauksen kanssa vuoden päivät ja toinen sitten taas oli äärisosiaalinen ja positiivinen ekstroverrti, joka ei ikinä ollut huonolla tuulella... osittain tosi inspiroivaa, mutta myös hyvin väsyttävää.. oltiin liian erilaisia ja hän ei ymmärtänyt introverttiuttani, alamäki alkoi siitä kun muutimme yhteen. Suhdetta kesti noin 1,5v.

Oma persoonani on muokkautunut kasvatuksessa, jonka olen saanut narsistiselta äidiltäni ja isältäni, joka ei juuri koskaan ollut kotona (työt iltaisin/öisin ja viikonloppuisin.. oma firma). Vanhempani erosivat kun olin 6-vuotias ja minusta tuli iskän tyttö, sillä olemme jossain määrin hyvin samanlaisia ja näimme vain joka toinen viikonloppu ja iskän kanssa tehtiin aina kaikkea kivaa ja iskä oli aina se, joka kannusti ja kehui. Äiti ei koskaan sanonut rakastavansa, kehunut, kannustanut eikä osannut pyytää anteeksi. En myöskään koskaan ole nähnyt äitini itkevän. Isäni masentui ja ei pitänyt yhteyttä useaan vuoteen, silloin tunsin oloni erittäin hylätyksi. Koen, että ystävät ovat olleet mulle enemmän perhe, kuin ''oikea'' perheeni. Ei siis ehkä ihme, että minulla on kestänyt melkein 26 vuotta keksiä mikä olen, kun ottaa huomioon kasvattajat ja olen myös kerennyt ajatella, että minussa on jokin vialla ja käynyt juttelemassa psykiatrin kanssa.

Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta (osittain ehkä vieläkin, tai sitten se vaan kuuluu tähän introverttiuteen etten viihdy niin hyvin sosiaalisissa tilanteissa?) ja olen taipuvainen masentuneisuuteen, etenkin talvella. Mutta, mitä enemmän olen oppinut tuntemaan itseäni ja ymmärtämään miksi olen sellainen, kuin olen, osaan myös olla positiivinen ja ajatella myönteisesti ja katse on kokoajan tulevaisuuteen

[Passepartout]

Mun käsittääkseni introvertit saa herkästi virheellisiä diagnooseja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Koska järjestelmä, ja helposti ihminen itsekin uskoo, että tottahan sussa on jotain vikaa jos et viihdy ihmisten kanssa. Vaikka ei-viihtyminen tai jopa vastenmielisyys on aivan eri asia kuin pelko. Mun mielestäni pelosta voi puhua vain jos ihminen haluaisi mennä sosiaaliseen tilanteeseen, mutta pelottaa niin ettei pysty. Jos ei edes halua osallistua, ei oikein voida väittää että pelko estäisi toteuttamasta itseään.

Toinen vaihtoehto on sitten se että sua pidetään hirveänä ylimielisenä kusipäänä jos menet sanomaan ettet oikein saa mitään suurimmasta osasta ihmiskontakteja. Ihmiset kovin mielellään lyö "vääränlainen" -leiman sellaisille toisen ihmisen kokemuksille, joita eivät pysty ymmärtämään. Mulla on tästä kovasti kokemusta. Kun olen yrittänyt selittää äidilleni ja siskolleni, että en halua osallistua suvun kissanristiäisiin koska en saa niistä mitään, olen itsekäs ja huono ihminen. Se, joka yrittää painostaa mut ties mihin kemuihin ei tietenkään ole itsekäs, vaan haluaa mut sinne puhtaasti filantrooppisista syistä. jne ad infinitum.

Sama juttu muuten tuon velauden kanssa; olen itsekäs koska en halua tehdä lapsia enkä siis tee niitä. Lasten haluaminen ja niiden tekeminen ei sitten tietenkään ole itsekkäistä vaikuttumista lähtöisin, vaikka ainoa vaikutin siinäkin on se "mä haluun".

[anuski]

Mä en oo koskaan ollu parisuhteessa. Kunnollisessa. Viritelmiä on pari kappaletta ollu, mutta ei niistä tullu sen enempää. Haluan kyllä parisuhdetta kovastikin, mutta toisaalta hieman pelkään ettei musta oo sellaseen. Tykkään olla niin paljon yksin. Mä oon myös tosi yksityinen ihminen monessa mielessä. En jaa mun syvimpiä ajatuksia kauhean helposti, mun parhaimmat ystävätkään ei tiedä.

Parisuhde voisi ehkä onnistua jos toinen ei halua koko ajan olla kiinni kainalossa. Saman katon alla asuminen saattaa olla mahdotonta. Tää on kauheasti ristiriidassa sen kanssa mitä haluan. Perheen. Lapsia. Eikä tämä ole mitään ympäristön painetta, näitä minun tulis haluta. Mä oikeasti haluan.

Eikä tää kyllä ainoo syy oo etten parisuhteessa ole milloinkaan elellyt. Mutta ainoa syy joka ei välttämättä oo voitettavissa. Aika näyttää.