Miten riitelette?

[Passepartout]

Minullakin on jokseenkin huono kriitikinsietokyky. Jos en osaa jotain tai teen jotain väärin, tottakai haluan että minua neuvotaan. Mutta aika usein kritiikki on sitä, että minun tapani tehdä joku asia on "väärä", koska se on erilainen kuin toisen ihmisen -vaikka lopputulos olisi sama. Tai sitten että minä nyt vaan olen ihan vääränlainen ihminen. Tämä johtuu varmaan pitkälti kokemuksista; äidilläni oli miellyttävä tapa aina kun olin vaikka auttanut kotitöissä sanoa: "Kiitos kun teit, MUTTA...." ja sitten selitettiin miten oli väärin tehty. Koen siis että olen kyllä saanut yhden elämän tarpeiksi ihan riittävästi kritiikkiä merkityksettömistä asioista kuten nyt vaikka siitä miten pitäisi imuroida.

Kritiikissä on myös aika usein se että en katso kritisoivan ihmisen olevan siinä asemassa että sillä on mitään asiaa ottaa kantaa tekemisiini. Kun ainakin minä törmään ihmeen usein siihen että vaikkapa siskoni tai hänen miehensä suvaitsevat olla jotain mieltä siitä miten meillä vaihdetaan autonrenkaat tai ruokitaan koiraa (autonrenkaita ei saisi viedä rengashotelliin eikä koiralla pitää paastopäiviä)... Siis ihmiset esittävät kritiikkiä asioista jotka ovat mielipideasioita, mutta kun minulla on aina niin väärät mielipiteet.

Se mitä yritän sanoa on siis se, että en siedä kritiikkiä koska a) yleensä sitä antaa ihminen jonka asia ei ole minua kritisoida ja b) yleensä sitä annetaan asiasta josta kukaan ei voi kritisoida ketään koska kyseessä ei ole mikään oikein/väärin -juttu.

Neuvominen on neuvomista, opettaminen opettamista mutta kritiikkihän etymologisesti tarkoittaa arvostelua. Sellaista on aika vaikea tehdä rakentavasti, ja jos kyse ei ole taideteoksesta etkä ole taidekriitikko on minusta aika hyvä miettiä onko aiheellista kritisoida ollenkaan.

[Dilemma]

äidilläni oli miellyttävä tapa aina kun olin vaikka auttanut kotitöissä sanoa: "Kiitos kun teit, MUTTA...." ja sitten selitettiin miten oli väärin tehty. Koen siis että olen kyllä saanut yhden elämän tarpeiksi ihan riittävästi kritiikkiä merkityksettömistä asioista kuten nyt vaikka siitä miten pitäisi imuroida.

Onkohan meillä sama äiti... Paitsi että äiti ei kylläkään kiittänyt, vaan tuli imuroinnin jälkeen kysymään, että "imuroitko vaan päällisin puolin?" ja toisella kertaa oli hänen mielestään kilahtaminen hyvinkin aiheellista, kun en tyyliin alle kouluikäisenä ymmärtänyt imuroida vielä lopuksi suuttimesta pölyjä ja hiuksia pois. Hänen mielestään oli ilmeisesti turha opettaa lasta mihinkään, kun kyllä nyt tietyn ikäisenä jo itse kuuluu tajuta tietyt asiat. Tai sitten opetustyyli oli luokkaa "Ei noin vaan NÄIN!!!"

Mutta ei siinä vielä kaikki, itsehän olen valitettavasti tullut äitiini, vaikka hän tietysti muuta väittää ja ihmettelee kun olen niin "ihmeellinen" ja "kummallinen" kun sietokyky häneen on mennyt jo ajat sitten. Olen lähes koko ajan vähän ärtynyt ja erityisesti jos kohtaan mielestäni tyhmän ihmisen, meinaa verisuoni katketa päästä. Samaten huokailen turhautuneena, jos mies tekee asiat eri tavalla kuin minä (eli siis päin persettä). Voivottelen jatkuvasti myös itselleni tuntemattomien ihmisten tyhmyydelle, vaikka en todellakaan väitä olevani itsekään mikään penaalin terävin kynä. Olen siis todella charmantti persoona. Ystäville nyt ei ole tarvetta tiuskia, vaikka ärsyynnyn toki heihinkin aika ajoin. Olen käynyt pari kertaa juttelemassa psykologille ärtyneisyydestäni, mutta paljonpa sille voi tehdä, kun ominaisuus on ollut olemassa niin kauan kuin muistan.

[Passepartout]

[

Mutta ei siinä vielä kaikki, itsehän olen valitettavasti tullut äitiini, vaikka hän tietysti muuta väittää ja ihmettelee kun olen niin "ihmeellinen" ja "kummallinen" kun sietokyky häneen on mennyt jo ajat sitten. Olen lähes koko ajan vähän ärtynyt ja erityisesti jos kohtaan mielestäni tyhmän ihmisen, meinaa verisuoni katketa päästä. Samaten huokailen turhautuneena, jos mies tekee asiat eri tavalla kuin minä (eli siis päin persettä). Voivottelen jatkuvasti myös itselleni tuntemattomien ihmisten tyhmyydelle, vaikka en todellakaan väitä olevani itsekään mikään penaalin terävin kynä. Olen siis todella charmantti persoona. Ystäville nyt ei ole tarvetta tiuskia, vaikka ärsyynnyn toki heihinkin aika ajoin. Olen käynyt pari kertaa juttelemassa psykologille ärtyneisyydestäni, mutta paljonpa sille voi tehdä, kun ominaisuus on ollut olemassa niin kauan kuin muistan.

Vähän sama vika. Miehelle en tiuski koska mies kerran nokkelasti totesi, että "kuule nyt meidän äidit riitelee" kun meillä oli suhteen alkuvaiheessa erimielisyyttä siitä miten pyykit ripustetaan. Päätettiin sitten että meidän kodissa ei ole tuollaisia sääntöjä. Mutta muut ihmiset, joita ei muutenkaan aina jaksaisi, ja sitten ne on vielä niin avuttomia ja kädettömiä.

Mieheen ärryn vain silloin jos täytyy vaikka jotain huonekalua kasata tms. Minulla on parempi avaruudellinen hahmotuskyky, joten vilkaisen ohjetta kerran ja minusta on ihan selvää mitä pitää tehdä. En jotenkin jaksa käsittää että sen toisen täytyy miettiä ja pähkäillä ja sitten vielä joudun vääntämään sille rautalangasta. Onneksi tuollaista ei ole usein.

Ylipäänsä ihmisten tarve pähkäillä selviä asioita on aika uuvuttava.

[Dilemma]

No sehän siinä pirullista juuri onkin, kun tapoihin kuuluu ottaa kierroksia sellaisista asioista, jotka eivät nyt varsinaisesti maata kaada. Esimerkiksi juuri tuo avaruudellinen hahmotuskyky: toiset vaan ovat siinä parempia kuin toiset. Minulta ei onnistu pienimmänkään huonekalun kokoaminen, enkä ymmärrä niitä kokoamisohjeita. Mutta jos ymmärtäisin ja toinen ei, olisin varmasti hermoromahduksen partaalla. Nyt kun opiskelen ja olen havainnut, että opettajat tykkäävät teettää jatkuvasti ryhmätöitä, niin olen sen mukaisesti sitten myös jatkuvasti pahalla päällä. Joidenkin tekeleet ovat täyttä copypastea tai sitten joku ryhmän jäsenistä ei ole katsonut / ymmärtänyt tehtävänantoa ja tuotos on sen mukainen. Ja sitten jos siitä menee sanomaan, niin vastaus on "korjaa sinä" tai "tämä ei ole tuttu aihe." Etenkin tuo aiheen tuntemattomuudesta väniseminen saa pinnan palamaan, koska eikö siellä nyt juuri sitä varten olla, että tutustutaan siihen aiheeseen. En toki rähise opiskelijakollegoilleni, enkä ole muutenkaan ilkeä, vaikka mieli kyllä tekisi. Kyse on kuitenkin aikuisista ihmisistä, vaikka se on moneen kertaan todettu, ettei se ole tae mistään jos ihminen on aikuinen.

[w!?]

En riitele. Vältän viimeiseen asti riitatilanteita lähinnä pysymällä itse rauhallisena ja argumentoimalla järkevästi / osoittamalla selkeät epäloogisuudet/virheet vastapuolen väitteissä.

Jos olen itse asiassa väärässä, niin sen myöntäminen ei ole ongelma kunhan saan perusteen miksi.

[Mawerick]

^komppaan. En myöskään riitele. Mikäli tilanteesta ei pääse muuten pois, saatan mennä ärsyke- ja ajatustulvasta jopa hieman lukkoon siten, että teen myönnytyksiä joita en tarkemman harkinnan jälkeen olisi ehkä halunnutkaan tehdä. Tätä piirrettäni on joskus jopa käytetty hyväksi, josta syystä osaan nykyään pitää tarkemmin asian suhteen puoleni.

[Q45]

Enpä riitele minäkään, olen pohjimmiltani todella rauhallinen ja konflikteja välttävä tyyppi. Pyrin aina käsittelemään asiat asioina liittämättä tunteita liikaa mukaan asiaan, vaikka joissakin tapauksissa se ei aina ihan onnistukaan. Tuota samaa huonoa kritiikinsietokykyä nimittäin löytyy täältäkin, tapa millä kritiikki annetaan vaikuttaa todella paljon mun reaktioon. Hyviä perusteluja otan aina mielelläni vastaan, koska ne ovat harkittuja ja vievät asiaa eteenpäin, mutta heti jos vastapuoli ottaa (aggressiiviset) tunteet mukaan väittelyyn, niin menen lukkoon enkä sen jälkeen oikein osaa enää käsitellä asiaa, koska itsellekin tulee negatiiviset tunteet heti pintaan, varsinkin jos kyseessä on ihminen jota en kunnolla tunne. En oikein tiedä mistä tämä johtuu, tuo on yksi ärsyttävimmistä ja hankalimmista asioista itsessäni tällä hetkellä. Olen koittanut käsitellä asiaa ja yrittänyt "karaistua", mutta homma on kyllä vielä kesken.

[Tihku]

Riitelen huonosti. Haluaisin keskustella asioista järkevästi ja rakentavasti, mutta riittävän loukkaantuneena tai suuttuneena tunteet purkautuvat yleensä itkuna. En haluaisi dramatisoida tilannetta lisää, mutta en vain voi sille mitään. Se on raivostuttavaa. En suutu helposti ja yleensä pyrin välttämään riitatilanteita. Tunnepurkauksiin asti menevät riidat liittyvät lähes yksinomaan parisuhteeseen.

Asioihin tai ihmisiin ärsyyntyminen on sen sijaan lähes päivittäistä. Yleensä ärsyyntymistä aiheuttavat ihmisten idioottimaisuus tai pöljä tapa toimia. Ärsyyntyminen riippuu myös siitä, miten paljon koen toiminnan vaikuttavan omaan elämääni. Jos se ei suuremmin vaikuta, huvittuneisuus ja kummeksunta yleensä voittavat ärsyyntymisen. Riittävän turhautuneena ja kohteesta riippuen saatan myös kritisoida. Pyrin kuitenkin olemaan rakentava ja mahdollisuuksien mukaan ottamaan myös toisen näkökulmaa huomioon.

Väittelyt ovat kivoja. Tosin kerran eräs kaveri tulkitsi mieheni ja minun väittelyn riidaksi, joten voi olla, ettei näiden eri käsitteiden merkitys ole minulle täysin selvä...

[Försti]

.

[Mir]

En riitele. Vältän viimeiseen asti riitatilanteita lähinnä pysymällä itse rauhallisena ja argumentoimalla järkevästi / osoittamalla selkeät epäloogisuudet/virheet vastapuolen väitteissä.

Jos olen itse asiassa väärässä, niin sen myöntäminen ei ole ongelma kunhan saan perusteen miksi.

Ehdottomasti tämä. Riitelyä en koskaan ole ymmärtänyt. Ärsyyntyä saatan asiasta riippuen herkästikin, mutta en näytä sitä ulospäin, ellei tilanne selkeästi ole sillä tasolla, että asiaan puuttuminen on välttämätöntä.