Triviaalit keskustelut ja ongelmat

[Passepartout]

Onko teille muille hankalaa kyetä kuuntelemaan ihmisten juttuja omasta arjestaan ja märinöitä pikku ongelmista, joita ne ei aiokaan yrittää ratkaista?

Mulle on ikuinen arvoitus, miten ihmiset jaksavat tuhlata arvokasta hengitysilmaa siihen, että keskustelevat vaikka siitä, että "kun tulette käymään, mitä haluatte syödä?" Äitini esimerkiksi kysyy tuota aina, vaikka vastaan joka kerta samalla tavalla. Toisinaan täytyy soitella tai tekstailla kolmekin kertaa tämän asian tiimoilta, vaikkei siinä minun mielestäni ole mitään keskustelemista. En käsitä, miksei se, joka käy kaupassa, eli äiti, voi vaan päättää itse ko. asiaa. Koska tosiasiallisesti hän joka tapauksessa päättää, on vain olevinaan kohtelias ja kysyy.

Tai sitten vaikka märistään siitä, että sopivia bikineitä ei löydy. Mitä se ihminen tekee? Selaileeko nettikauppoja löytääkseen mitä haluaa? Oi ei. Tuhlataan aikaa aiheesta märisemiseen sen sijaan että tehtäisiin asialle jotain.

Välillä musta tuntuu että ekstrovertit oikein keksivät ongelmia että olisi jotain puhuttavaa. Että ei ainakaan tarvitsisi hiljaa olla.

Jos ei valiteta pikkuasioista, raportoidaan niitä omia päivän tapahtumia jotka ei kiinnosta ketään. Ihmiset jopa näkee sen vaivan, että kirjoittavat faceen koska ovat imuroineet tai pesseet ikkunoita. Tai jos vaikka kehuu jotain leipomusta, ihminen saattaa aloittaa hirvittävän pitkän tarinan siitä mistä löysi reseptin ja miten vaikeaa oli löytää sitä tai tätä ainesosaa jne. Ikään kuin se kiinnostaisi minua vähääkään.

Miten te jaksatte tuollaista? Minulle käy yleensä niin, että vaikka ITSE alkaisin kertoa jotain tuollaista juttua, kyllästyn yleensä puolivälissä enkä jaksaisi sitten enää kuunnella kommentteja. Saati sitten kuunnella muiden juttuja. En vaan jaksa käsittää miksi ihmiset haluavat jaksaa asioita joilla ei ole mitään informaatioarvoa -varsinkin kun ne eivät yleensä edes "ongelmiinsa" halua kuulla mielipidettäsi. Haluavat vain että joku kuuntelee niiden yksinpuheluita ad infinitum.

Joo, mun INTJ on niin pahana, niin pahana.

[Piiskis]

Mulle käy aika usein tuollaisia pitkiä yksinpuheluvalituksia kuunnellessa, että yhtäkkiä huomaan etten oikeasti edes kuuntele. Se on tavallaan vähän noloa, mutta vajoan helposti omiin ajatuksiini jos joku pälättää asioista, mitkä minua eivät yhtään kiinnosta. Ainakin sitten, jos käykin niin hassusti että tää toinen ihminen vähän niinkuin kysyy jotakin ja vastaan vaan jotain tyyliin "hmm", "joo" tms. samalla kun kenties huomioni on jossain muussa kuin siinä puhujassa...! Olen kylläkin joskus ihmetellyt sitä, että eivätkö ihmiset oikeasti huomaa yhtään seurata miten toinen reagoi siihen puheripuliin -tai siis on reagoimatta, mun tapauksessani.

[Overlord]

Itse olen huomannut, että lähes poikkeuksetta yritän siirtää tuollaisen keskustelun painopisteen yksityisestä yleiseen, melkeinpä automaattisesti. Esimerkkinä vaikkapa jos joku alkaa valittaa autonsa korjauskustannuksia, niin sidon tämän välittömästi isompaan kontekstiin, kuten autojen elektroniikan kasvuun tai huoltamoalan keskittymiseen jne. Ihmiset --> Asiat, Ideat

Keskustelustrategiana äärimmäisen huono, koska jokaisen mielestä heidän omat ongelmansa ja kokemuksensa ovat ne tärkein asia, ei se miten ne sopivat yleiskuvaan. Kuitenkin tämä on ainoa tapa jolla selviän tuollaisista keskusteluista tylsistymättä aivan täysin.

[Mawerick]

Mulla on vaimon kanssa välillä vastaavia ongelmia, hän kun on ekstrovertti. En vain jaksa kuunnella kun toinen ajattelee ääneen minkä käsilaukun ostaisi seuraavaksi tai suunnittelee viikonlopun menoja jne jne. Aika usein hän sitten hermostuu kun huomaa, että mä olen jälleen kerran vajonnut jonnekin oman pääni sisälle enkä kuuntele mitä hän puhuu. Vaan kun mitään oikeaa asiaa ei tunnu olevan, puhutaan vain lämpimikseen -> zone out. Siitä puheesta tulee kuin valkoista kohinaa, hypnoottista taustanauhaa. Vähän kuin radion merisäätä kuuntelisi päättymättömältä nauhalta.

[Passepartout]

Ihanaa etten ole tämän kanssa yksin.

Mä en valitettavasti useinkaan pysty lopettamaan kuuntelemista. Monilla ihmisillä on jotenkin niin viiltävä ääni, etten saa sitä suljettua ulkopuolelle. Miehelläni tosin on sellainen ääni, että sitä voi lakata kuuntelemasta, eikä miesparka edes huomaa mitään.

Olen kanssa ihmetellyt, että miten ihmiset ei HUOMAA, että toista ei kiinnosta tai se ei edes kuuntele? Jopa ihminen, joka kehuu "sosiaalista älykkyyttään", on yleensä täysin sokea sille että mua ei kiinnosta sen jutut vähääkään.

Yleensä mä joko yritän ratkaista ihmisten ongelmat, mistä ne loukkaantuu -olen hyvin ratkaisukeskeinen. Tai sitten tosiaan haen sitä kokonaisukuvaa kuten Overlord tai mieleeni juolahtaa joku aihetta sivuava kirja/tutkimus/juttu minkä olen lukenut. Yleensä ihmiset ei kuitenkaan halua kuulla sellaisesta.

[Piiskis]

Minullakin on muuten helpolla taipumus kääntää tuollaiset "keskustelut" jotenkin yleisemmälle tasolle, koska en kanssa jaksa puida loputtomiin vain sen yhden henkilön kokemuksien pohjalta asiaa. (Niin ja toisekseen, kun ihmisillä on usein niin turhanpäiväisiä ongelmia ylipäätään.)

[anuski]

Hmm, mun on tunnustettava että teen introverttina tuota itsekin välillä. "Valitan" asioista joille en aio, pysty tai jopa halua tehdä mitään. Saamattomaksi minua tästä syystä kutsutaan, ihan aiheestakin kai. Tosin tämän puheen suuntaan vain harvoille, joista tiedän että paukauttavat välittömästi takaisin jos menee yli. En oikein osaa selittää miksi tätä teen. Ei se minulle kuitenkaan puhetta puheen takia ole.

[Savage]

Itse en jaksa kuunnella yhtään jonkun puolitutun turhanpäiväsiä jorinoita ongelmistaan. Ei vaan pätkääkään kiinnosta/jaksa kuunnella vkl. ryyppyreissuista tai mitä nyt yleensäkkin on kotonansa puuhaillut jne. Vastavuoroisesti kyllä en itsekkään puhu omasta henk.koht. elämästä mitään. Taitaa minulle olla joku lempinimikin töissä näiden vuosien varrella muodostunut puhumattomuudesta:D.

Kyllä ymmärrän ihmisten tarpeen jutella ongelmistaan, mutta mä en ole vaan se oikea henkilö kuuntelemaan niitä ja tarkoitan nyt ihmisiä joita en päästä lähelleni; tuttuja, puolituttuja, tuntemattomia jne.

Olen muuten parikin kertaa laukaissut huononapäivänä(erittäin semmoisena)vähän liian suoria kommentteja, kun joku on tullut höpöttämään...ISO virhe!!

[Voipukka]

Ongelma taitaa olla se, että mikä kenellekin yleensä ottaen on triviaalia. Ihminen jonka intohimo on ruuanlaitto ei pidä siitä keskustelua triviaalina, vaan haluaa keskustella mielenkiinnonkohteestaan. Toisaalta myöskään täysin triviaalit kommentit ei itseäni häiritse, koska se on yleensä epätoivoinen yritys avata keskustelua, joka voi siitä sitten syventyä johonkin järkevään aiheeseen. Aika harva aloittaa keskustelua millään syvällisellä, vaikka kaksi introverttiä keskustelisikin. Asia erikseen on sitten se jos keskustelu ei koskaan pääse yli triviaalisuudestaan vaan jatkuu loputtomana yksinpuheluna. Valitettavasti olen itsekin joskus syyllistynyt yksinpuheluun, koska kaikkia ei nyt vaan kiinnosta analyysini omista mielenkiinnonkohteistani, vaikka vain lähimmät kaverit ja mies näille altistuukin. Hyvistä kavereista tietty tekee hyviä myös se, että he kuuntelevat kohteliaasti myös yksinpuhelut, koska jotkut asiat pitää vaan saada pois systeemistään. Kuuntelen itsekin kavereiden ja mieheni huolet ja mielipiteet, vaikka valitettavasti olen enenevissä määrin alkanut syyllistyä ajatuksiin vajoamiseen. Siitä sitten nolona herää juurikin johonkin kysymykseen, johon vaan nyökkäilee hämmentyneenä, tai joskus jopa suoraan pahoittelen etten kuunnellut. Saatan jopa pikaisesti selittää mikä painaa ajatuksia, jos on aihetta.

Ongelmiakin kuuntelen ihan mielelläni, jos on huolia ja silloin pyrin tuomaan ilmi mahdollisia ratkaisuja parhaan tietoni ja taitoni mukaan, mutta se mitä en nykyään siedä melkein ollenkaan on ongelmista valittaminen silloin kun ei ole aikomustakaan kertoa koko totuutta tai kuunnella mitään palautetta. Aiheeseen liittyvillä mielipiteillä ei ole mitään painoarvoa, jos tärkeät seikat on kokonaan jätetty kertomatta ja mitä järkeä on edes kertoa ongelmistaan jos niille ei halua ratkaisua. En pidä siitä mentaliteetista, että odotetaan kaverin vain taputtelevan päähän ja toteavan latteuksia. Mieluummin yritän oikeasti auttaa ja koen sen aika loukkaavana jos apuani ei oikeasti haluttukaan. Sitten taas kokonaan eri kategoriaan lajittelen masennuksen ja hormonaaliset mielialanmuutokset, koska silloin ihmisellä on yleensä paha olo ilman mitään syytä ja saattaa vain haluta seuraa, ettei tarvitsisi velloa pahassa olossa yksin. Tietty puheenaiheet menevät usein turhanpäiväiseksi valitukseksi, mutta ainakin on tukemassa kaveria.

Myönnän olevani aika idealistinen ja välillä ehkä vähän surullinenkin tapaus mitä tulee toisten kuuntelemiseen ja auttamiseen.

[introbator]

Kovin tutunkuuloisia kuvauksia vähän kaikilla edellisillä. Poimin huomioista yhden, josta tunnistin itseni välittömästi:

Minullakin on muuten helpolla taipumus kääntää tuollaiset "keskustelut" jotenkin yleisemmälle tasolle, koska en kanssa jaksa puida loputtomiin vain sen yhden henkilön kokemuksien pohjalta asiaa.

Usein ihmisten ympäröimänä voimasuhteet menevät siten, että minulle aletaan puhua vasta-aluksi, koska satun olemaan paikalla. Ilmeisesti annan myös vaikutelman hyvästä kuuntelijasta, vaikka usein tyydyn vain syöttämään puhujalle tämän omat ajatukset jotenkin toisin sanankääntein, referoiden kenties. Tuntuu toimivan, joten en silloin edes yritä enempiä – on helppoa olla samaa mieltä, jos toinen osapuoli ei varsinaisesti kysynyt mitään. Jos mielenrauhani on kunnossa eli ajatusmaailmassani osa-alueet tavallisesti balanssissa, ei minulla ole yleensä edes tarvetta aloittaa keskustelua kenenkään kanssa... mutta usein joku lähimmäinen ei kestä hiljaisuutta ja ottaa kontaktia. Ja taas on pakko lohkaista jotain ympäripyöreää, koska satun olemaan siinä hollilla. Availen itse juttuja lähinnä aihepiirin perusteella ja käännyn silloin niiden henkilöiden puoleen, joilla tiedän olevan tietoa tai yleisesti uskottavia ajatusmalleja. Kahvipöydässä heittelen väsymysasteestani riippuen joko nokkeluuksia, sarkastisia kommentteja tai avoimia kysymyksiä, jotka harvemmin vievät keskustelua mihinkään, koska ihmisille tuntuu olevan tärkeämpää saada esittää omia mielipiteitään kuin varsinaisesti ajatella tilanteessa.

Joskus tuntuu myös hankalalta arvata, miksi joku haluaa puhua nimenomaan minulle: haluaako hän nyt kysyä aidosti mielipidettäni vai lähinnä purkaa sydäntään? Yritän välttää neuvomasta aikuisia ihmisiä vasta-aluksi (pidän sitä aikuisen itsemääräämisoikeutta loukkaavana), joten mielestäni aika hyvä yleislinja on pelata hieman aikaa ja kysäistä ensin esim. "ahaa, no mitä itse ajattelet siitä?". Saan silloin ehkä lisätietoa tilanteesta, enkä tule tuputtaneeksi omia asenteitani kenellekään. Kuulostaa ehkä vähän autistiselta tällainen tulkintaohjeisto, mutta kun itse harvemmin otan yhteisöissä asioita puheeksi ilman hyvää syytä, voin vain arvailla miksi joillakin juttua irtoaa niin vähistä aineksista. Toki varsinkin naisilla ilmeet ja elekieli paljastavat usein tunnetilan, jolloin riittää kun kuuntelen ja komppaan, oli asia sinänsä mikä tahansa. Meillä miehillä on naama usein melko hyvää puuta, jolloin keskityn enemmän itse sanomaan.

*Kaikkiaan pitäisin vuodatusilmiötä yhdenlaisena suhteellisuudentajun puutteena: ihminen ei kykene suhteuttamaan omaa elämäänsä mihinkään isompaan kuvioon, vaan jää kyntämään omaan subjektiivisuuteensa. En pysty olemaan Facebookissakaan juuri siksi, että ymmärrän elämäni olevan tavallisuudessaan yksi hyttysen paska, jos suhteutan sen väestöön, ihmiskuntaan tai viimeistään maailmankaikkeuteen. En ole pohjimmiltani millään tapaa merkittävä olio (ainutlaatuinen toki olen, siinä missä jokainen ihminen, mutta siinäpä se), joten puhun mieluummin itsestäni suhteessa johonkin, ja kaikkein mieluiten häivytän egoni taustalle päästäkseni puhumaan pelkästä ilmiöistä (jotka siis koskevat suurinta osaa ihmisistä). Tuntuu mahdottomalta tuijottaa aiheessa vain itseeni, "yhteen pisteeseen", kun todellisuudessa mikään asia ei ole ikinä irti kontekstistaan. Jos yliarvioin asiantilan eli tarkastelen ilmiöitä vain oman napani verran, näköalattomuus vaivaa ja asiasta tulee helposti maailmanloppu... mitenkään kenenkään vaikeuksia vähättelemättä. Hankalaa vain lohduttaa ihmisiä, jotka tuntuvat olevan tavallaan sokeita omille tarkoitusperilleen, touhottavat läpi elämänsä ja syyttävät "kohtaloa" asioista, joille olisi kyllä löydettävissä syy-seuraussuhteita, jos ihmisillä vain olisi aikaa hoksata ne. Pysähtyisivät hetkeksi ja kysyisivät itseltään, mitä kuuluu.

--i