Parisuhteet, perhe-elämä

[Jonnu67]

Mulla tuli tulokseksi 18/20... Olen miettinyt monesti, miksi olen ajautunut henkisesti väkivaltaisiin suhteisiin ja olen aina törmännyt omaan luonteeseeni. Olen aina ollut hyvä kuuntelija ja ymmärtäjä. Olen ollut tosi herkkä aistimaan ja tuntemaan. Jostain syystä nämä henkisesti väkivaltaiset ihmiset ovat olleet hyvin sosiaalisia, puheliaita, keskipisteen ihmisiä. Nämä verbaaliakropatiaa harjoittavat jotenkin ovat vedonneet minuun, joka taas en hallitse sitä. Olen aina ollut oman tien kulkija ja yksinäinen susi, mutta silti olen vahvasti tunneihminen ja kaipaan kumppanuutta. Olen jakaja, vaikka viihdyn yksin. Mulle riittää siihen vain yksi ihminen. Minua on helppo hyväksi käyttää, onko tämä introvertin ominaisuus?? Kovien pettämisten ja hyväksikäyttöjen jälkeen olen nyt yksin ja varmaan kuljen loppuelämän yksin. Se on kivulias päätös, mutta tavallaan alan tajuamaan, että se on minulle se ainoa tie, jossa en kärsi ja jossa saan olla oma itseni juuri sellaisena kuin olen. Luova maailmani on rikas, joka antaa minulle paljon. Suojamuurit ovat nyt vahvat ympärilläni. Minulla on lapsia ja ne ovat mulle nyt ne ainoat maailmassa.

[Argos]

Täällä INFJ, joka on parisuhteessa ENTJ:n kanssa.

Alku oli todella vaikeaa: ENTJ, kohtalaisen ekstrovertti ja aikaansaava "johtaja", halusi ankkuroida suhteen hetimiten seurusteluksi. INFJ, introvertti ja arvoihinsa tukeutuva "visionääri", tarvitsi miettimisaikaa... muutaman vuoden.

Onneksi hyvää kannatti odottaa, puolin ja toisin.

Asiakeskeinen ENTJ ymmärtää nyt, ettei ihmiskeskeistä, ylen intuitiivista ja harkitsevaa INFJ:tä voi pomottaa. INFJ on puolestaan oivaltanut, että ENTJ:lläkin on tunteet ja mitä tarkin näppituntuma siitä, missä milloinkin mennään.

Kun kaksi "vahvaa" yhdistää erilaiset voimansa, saa suhteessa olla myös heikko. Mitä itsellä ei ole, sitä löytyy toiselta tarvittaessa.

Matka jatkuu. Kiinnostavaa nähdä, minne yhdessä vielä mennään!

[Argos]

Minua on helppo hyväksi käyttää, onko tämä introvertin ominaisuus??

En usko, että introvertti taipumus sinänsä tekee ihmisestä helposti hyväksikäytettävän. Hyvät kuuntelijanlahjat ja vähä itsensä esille tuominen antavat ekstrovertille joskus virheellisen viestin siitä, että introvertti olisi varauksetta samaa mieltä puhujan kanssa.

Ylenmääräinen keskipisteeksi hakeutuminen voi juontua myös narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Normaalin, jokaisessa ihmisessä ilmenevän narsismin ja sairaaksi luokiteltavan käyttäytymisen eroa on maallikon usein vaikea nähdä.

Jos suhde on kärsimystä, siitä täytyy lähteä. Lapset pitävät kiinni elämässä. Eikä pahinkaan exä voi viedä introvertin rikasta, sisäistä elämää. Tsemppiä!

[Jonnu67]

Kiitos! Olenkin joutunut pakenemaan suhteesta ja kyseessä on tosiaan ollut narsistinen persoonallisuushäiriöinen. Olen kovasti miettinyt omaa luonnettani ja sitä, että olenko etsinyt vahvasti vastakohtaista luonnetta, kuin mitä itse olen ja sitten herkyydessäni ja muissa ominaisuuksissani olen ollut helppo saalis tällaisille keskipiste-tapauksille, joilla on se vääntynyt persoonallisuus. Siksi olenkin nyt luonut vahvat suojaukset ja muutenkin omissa oloissaan viihtyvälle se aiheuttaa sen, että olen entistäkin enemmän sisäänpäin kääntynyt ja sulkeudun ulkoiselta elämältä. Tavallaan kärsin siitä, mutta samalla se luo turvallisuutta.

[Esmeralda]

Moi kaikki, täällä yksi vasta sivuston löytänyt introvertti kyselee, onko täällä vapaaehtoisesti lapsettomia introverttejä? Mikä on syy lapsettomuutenne?

Painin asian kanssa. Olen onnellisesti naimisissa ja pidän hirveästi lapsista, mutta jostain syystä minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. En ole kokonaan poissulkenut mitään vaihtoehtoa (saada biologinen lapsi, adoptoida tai olla sijaisvanhempi), mutta minulle on täysi mysteeri, miksi en aktiivisesti halua lasta, vaikka olen jo 35-vuotias (nainen). Voiko se johtua introvertistä luonteestani? Kaipaan paljon tilaa ja yksinoloa. Tämä asia vaivaa minua todella paljon, tahtoisin selvittää syyn, miksi en lapsirakkaudestani huolimatta kaipaa omaa lasta. Koko ajan on sellainen syyllinen olo - naisenhan kuuluisi haluta lasta. Jos löytäisin asialle syyn, poistuisi turha syyllisyyskin. Onko siis kukaan teistä jättänyt oman luonteensa takia hankkimatta lapsia? Entä te, joilla on lapsia, miten koette oman luonteenne ja lapsiperheen arjen? Uskon tietenkin, että jokainen rakastaa lapsiaan ja tahtoo olla heidän kanssaan, mutta tahtoisin silti kuulla myös mahdollisista ristiriidoista, eli tuntuuko oman ajan puute kauhean kuormittavalta välillä?

Olipa mahtavaa löytää tämä sivusto, tuntuu kuin olisi kotona.

Nim. 17/20 testitulos

[Esmeralda]

Ja tiedän toki, että syyllisyyden poteminen on turhaa eikä sille ole perusteita muuta kuin kulttuurinen "manipulaatio" (siis oletus, että jokainen nainen haluaa lapsen, muuten hän ei ole täysi nainen). Mutta tosiaan, niin kauan kuin en kykene ymmärtämään itseäni tässä asiassa, en myöskään kykene vapautumaan syyllisyydestäni. Kiusalliset tunteet eivät poistu sillä, että kerrotaan niiden olevan perusteettomia.

[Temperance]

Olen koko ikäni (35) kuvitellut olevani jollain lailla "valmistusviallinen." Olen miettinyt mikä on mennyt vikaan parisuhteissa. Olen syyttänyt itseäni.

Vahingossa käteen osui kirjastossa Susan Cainin kirja "Hiljaiset." Kirja oli laitettu esille erilleen muista, muuten olisi jäänyt huomaamatta. Ihmeellistä nähdä asiat uudessa valossa. Ja saa lakata syyttämästä itseään.

Itse olen mietiskellyt myös tuota lapsiasiaa, ja omalta kohdaltani en taida äidiksi pystyä. Vaikka itse haluaisinkin lapsen, en voi olla ajattelematta, mitä jos olisin yksin vastuussa lapsesta ja oma jaksaminen loppuisi, ei lasta voi jättää huolehtimatta vain koska "äiti ei nyt jaksa, äidin pitää saada olla yksin."
Eri asia niillä kellä tunti-pari yksinoloa päivässä riittää selviämään arjessa, mulla se ei ole koskaan riittänyt. Tai voihan olla että asiat muuttuu helpommaksi nyt kun asioille saa nimet.

Kenenkään ei sitäpaitsi tarvitse haluta lasta, tai tehdä yhtään mitään muutakaan elämässä vain sen takia että "se on tapana."

[Esmeralda]

Kiitos vastauksesta Tamperance. Pitää hankkia tuo kirja, jos se vähän avaisi tätäkin asiaa. Hyvä pointti tuo, että mitäs sitten, jos joutuisikin huolehtimaan lapsista yksin. Kaikki on elämässä mahdollista. Minunkin yksinolon tarpeeni on suorastaan järkyttävän suuri. Sinkkuna vietin sosiaalisempaa elämää, mutta parisuhteessa tuntuu, että mies riittää. Ja miehenikin taitaa olla jonkin sortin introvertti, ainakin viihtyy omissa oloissaan myös ja antaa minulle luonnostaan niin paljon tilaa kuin vain tarvitsen. Olin pitkässä suhteessa aiemmin ekstrovertin kanssa, ja koin sen melko vaativaksi.

Samaa mieltä tuosta, ettei pidä vastata kulttuurisiin odotuksiin ja hankkia lapsia vain siksi, että niin "kuuluu tehdä". Jos ajattelisin näin, olisin hankkinut lapsia ajat sitten. Hoidan jonkin verran sisarusten lapsia, ja vaikka he ovat minulle todella tärkeitä, tunnustan väsyväni nopeasti meluun ja villiiin menoon. Syyllisyyttä koen siitä, että tunnen olevani jotenkin itsekäs kun haluan olla niin paljon yksin, mutta olen hiljan alkanut ymmärtämään, että olen vain erilainen kuin monet muut, esim. sisarukseni. Hekin toteuttavat omaa luonnettaan hankkimalla vipinää ympärilleen, eli tekevät elämästään sellaista, missä itse viihtyvät. Heidän valintansa nyt vain sattuvat olemaan sosiaalisesti hyväksyttävimpiä kuin minun. Olen aina tiennyt olevani introvertti, mutta nyt alan vasta käsittää sitä syvemmin ja oivaltamaan, että minulla on oikeus tiettyyn erakkouteen (mikä ei ole sama asia kuin itsekkyys). En silti ole ihan varma, johtuuko ei-äityteni luonteestani vai jostakin muusta. Olen tyyppi, jonka täytyy selvittää asiat itselleen jotta saisin siitä rauhan. Jotenkin toivon, että syy olisi luonne, se olisi jotenkin helppo hyväksyä.

Kuulisin mieluusti vielä lisää muiden kokemuksia?

[näin vain]

Jotenkin todella raskasta ja helpottavaa lukea muiden tarinoita, liippaa niin läheltä. On niin kummaa, kun on aina ollut siinä luulossa, että olen ainoa, joka "käyttäytyy tällä tavalla". Olen aina kouluissa ja työpaikoilla ollut se outolintu, jota katsotaan oudosti, myöhemmin jostain kuultuna luultu ehkä jopa ylpeäksi...mikä on hyvin kaukana todellisuudesta.

Mutta perhe-elämästä: Minulla on lapsi, olen yrittänyt nyt äitinä enemmän, kuin koskaan, olla "reipas", edes esittää, että viihdyn ihmisten keskellä. Ei, en ole pystynut muskareihin, vauvajumppaan, tms, mutta kaikenlaista sitä nykyään joutuu tekemään. Jälkeenpäin todellakin on väsynyt ja raskas olo, mutta toisaalta usein on myös itsensä voittanut olo. Toisinaan hengästyttää, ettei yksinoloa liiemmin ole, mutta aina iltaisin lapsen nukkuessa on aikaa rauhoittumiseen ja yksinoloon (Ja tietenkin päivisin lapsen leikkiessä omia leikkejään). Jotenkin kaikki muovautuu niinkuin on tarkoitus.

En aiemmin suuremmin unelmoinnut vanhemmuudesta, mutta äitiys on parasta mitä elämässäni on. Olen mielestäni hyvä äiti ja lapseni on onnellinen. Ehkä eniten toivon, ettei lapsestani tule introverttiä. Ei siksi, että siinä olisi mitään väärää, olen vaan itse kokenut kovin raskaaksi elämän näin, on vaikea keksiä mihin paikkaan tässä maailmassa sopii.

[Vieras]

Mielenkiintoinen aihe tämä perheen perustaminen. Vaikka olen tahattomasti lapseton, tai oikeastaan juuri siksi olen ehtinyt pohtia asiaa monelta kantilta. Olen hyvin introvertti ihminen ja pidän myös rauhallisesta ympäristöstä. Kun olen ollut mukana muiden lapsiperhe-elämässä, välillä on hirvittänyt melu ja melske. Tällaisen pidemmän vierailun jälkeen olen ollut väsynyt ja todella nauttinut rauhallisuudesta. Toisaalta mieleen on jäänyt monta hauskaa ja liikuttavaa kommellusta - lapset ovat olleet aina sydäntäni lähellä ja olen ihmetellyt heidän aitouttaan, kykyään oppia ja tuntea vahvasti.

Koska asia on minulle tärkeä, se on myös mieluinen puheenaihe ja auttaa minua, muutoin hiljaista ihmistä ottamaan kontaktia vieraisiinkin ihmisiin jo nyt. Vaikka lasten kanssa olisi varmasti raskastakin, luulen että vanhemmuus vahvistaisi vanhoja ystävyyssuhteita tai jopa toisi uusia, ja niistä saisin vertaistukea. Ehkä arjessakin auttaisi jaksamaan se, että omat hälinärajat on tiedossa ja sen takia osaisin pyytää kumppanin tukea ennen väsähtämistä. Hieman optimistisesti ajattelen myös niin, että ne vahvuudet jotka minulla on introverttina läheisissä ihmissuhteissa, olisivat minulla myös äitinä. Mutta tämä kaikki toistaiseksi vain pohdintaa..