Helpottunut olin minäkin, tosin sillä poikkeuksella että mitään masennusta tämä ei minussa aiheuttanut, pikemminkin päinvastoin. Sain viimeinkin selityksen kaikille "ongelmilleni" ja samalla ikään kuin virallisen luvan olla aito minä, eikä enää teeskennellä kenellekään mitään. Se nimittäin oli pidemmän päälle todella raskasta ja uuvuttavaa, enkä myöskään saanut koskaan kokea sitä tunnetta että joku pitäisi minusta aidosti omana itsenäni. En halua olla kenellekään mikään "viihdyttäjä", jollaiseksi roolini usein muiden ihmisten seurassa koen. Aivan kuin kahdenkeskeisissäkin tilanteissa olisi jotenkin minun vastuulla esimerkiksi smalltalkia ylläpitämällä se, ettei toinen tylsisty kokonaan.Viiivi kirjoitti:Löydettyäni tämän foorumin ja saatuani "diagnoosin" introvertti, olin muutaman päivän todella helpottunut, koska kaikkiin outouksiini oli olemassa selitys, enkä ollut yksin! Tämän jälkeen iski pienoinen masennus. No niin, tämä oli nyt tässä. Olen siis introvertti enkä tästä muuksi muutu. Tähän vaivaan ei ole parantavaa pilleriä...
Minulle siis introverttiuden löytäminen on pelkästään positiivinen asia. Introverttiys on luonteenpiirre siinä missä ekstroverttiuskin, eikä siitä tarvitse parantua. Se on tietysti valitettavaa kuinka vahvasti nykykulttuuri ihailee ulospäinsuuntautuneisuutta, mutta se on pelkästään ihmisten omaa tavallaan rasismia. Tärkeintä on oppia pitämään itse itsestään juuri sellaisena kuin on, eikä yrittää miellyttää ketään. Introvertilla nimittäin on paljon vahvuuksia, kunhan niitä vain oppii hyödyntämään.
Ja kuten sanoit, on ollut ihanaa huomata etten ole ainoa tällainen "outo". Nimittäin pitkään luulin, että yhtään samanlaista ihmistä ei maailma kanna kuin minä.
Minä olen puolestaan INTJ, mikä lienee ehkä se jopa yleisin introvertti-tyyppi. Noh, en ole kyllä huomannut sen yhtään tilanteessani auttavan, sillä henkisesti yksin olen ollut jokatapauksessa koko elämäni. Sanotaan myös että INTJ:n persoonallisuus ja ajattelurakenne on sen verran ihmeellinen, että saattaa olla jopa vaikea saman MBTI-tyypinkään kanssa yhteiselo. En sitten tiedä. Jos nyt jostain livenä joskus jonkun toisen introvertin tapais, niin sittenhän sen näkisi miten homma toimii.Viiivi kirjoitti:Lopullinen niitti tuli vähän myöhemmin, perehdyttyäni MBTI-tyyppeihin. Sain tulokseksi INFP, joka on yksi harvinaisimmista tyypeistä. Selvähän se. Ei riitä, että olen pelkästään kummallinen introverttiluonne, vaan tottakai olen harvinaisen outo jopa introvertiksi! Äh...
Tämä on tavallaan se omakin suurin pelkoni. Että vaikka pitäisinkin itsestäni tällaisena ja löytäisin kiinnostavia asioita elämääni, olisin jokatapauksessa perhettäni lukuunottamatta koko elämäni yksin. Vaikka siis hyvin yksin viihdynkin ja omaa tilaa paljon vaadinkin, olisi mukavaa löytää samanhenkistä seuraa jonka kanssa aikaa viettää. Se joskus sattuu pahastikin kun miettii, että kukaan ei pidä minua tarpeeksi kivana ihmisenä että haluaisi olla minun kanssa - edes kaverimielessä. Uskon että en moniin perheenjäsenieni kanssakaan heidän puoleltaan pärjäisi, jos eivät olisi valmiiksi sukua. Olemme vain niin erilaisia.Viiivi kirjoitti:Loppupäätelmäksi sain, että mulla tulee olemaan todella vaikea löytää ketään joka osaisi hyväksyä mut tälläisenä, omana itsenäni...
Mutta toivoa on aina. Vaikkapa vielä vuosi sitten kun en ollut introverttiudesta kuullutkaan, pidin itseäni oikeasti epäonnistuneena ihmisenä kun en ollut pystynyt solmimaan suhteita oikein kenenkään kanssa. Väkisinhän sitä itseään huonompana pitää kun toisilla on kymmeniä ystäviä ja kumppanit ja itsellä ei ole kummastakaan ollut koskaan tietoakaan. Toisaalta, nyt kun tiedän olevani introvertti, tämä selittää tätä tapahtumaketjua suuresti. En enää koe niin paljon mielipahaa siitä, että olen jäänyt yksin koska sille on nyt olemassa tavallaan looginen selitys. Mutta tietenkään se ei sitä tosiasiaa poista, että minäkin haluaisin ihmisiä elämääni. Ehkä nyt kuitenkin tiedän paremmin, millaisia heitä oikein sitten haen.
Aiemmin minun oli vaikea kuvitella yhteiseloa oikeastaan kenenkään kanssa, koska kaikki olivat minun makuun aivan liian avoimia, äänekkäitä ja meneviä. Nyt tiedän että minun kannattaa hakea seuraa juuri toisista introverteista, jotka ovat kanssani todennäköisemmin samalla aaltopituudella.
Älä luovuta ystävä hyvä. Mitä olen kanssasi täällä vain hetken aikaa keskustellut, minusta vaikutat kaikinpuolin tosi kivalta ihmiseltä.
Teininä minullakin oli vaikeinta kuulua joukkoon. Kaikilla oli omat piirinsä, joiden kaikkien ulkopuolelle erilaisuuteni takia helposti jäin. Nuoruusvuodet ovat monille myös juuri tuota juhlimis- ja menevää aikaa ja kun itse ei sellaisesta ollut kiinnostunut, jäi varmasti kaiken ulkopuolelle. Päihteistä kieltäytyminen oli kanssa yksi seikka. Viihdyin tosi hyvin nuorenakin kotona ja äidillekin oli varmasti muista poiketen suhteellisen outo tilanne, että teinipoikaa saa päinvastoin olla ajamassa kotoa pois - yleensähän niitä ei saa mitenkään kotiin. Minusta myös erityisesti yläasteaika oli hyvin uuvuttavaa (pitkät päivät ja paljon läksyjä), joten juurikaan vapaa-ajalla edes olisi jaksanut mitään ylimääräisiä kuvioita. Viikonloputkin tuntuivat enemmän menevän itse viikosta palautuessa, vain rennosti ottaen ja lepäillen. Mulla oli myös aina kauhea kiire takaisin kotiin, vaikka "vasta oltaisiin jonnekin tultu", kuten kylään.Tähtitonttu kirjoitti:Erityisesti teini-ikäisenä tunsin itseni todella erilaiseksi. Ja paitsi että itse tuntui että olisi aina pitänyt viettää viikonloput kavereiden kanssa huitelemassa (mikä oli viimeinen asia mitä oikeasti halusin) niin myös ympäriltä kuuli koko ajan juttua siitä miten "normaalit" teinit aina riehuu ja bilettää viikonloput ja tunsin kyllä itseni niin olemattoman pieneksi ja tylsäksi. Ja kukaan muu ei tuntunut ikinä väsyvän kun oltiin lomamatkoilla tai tuttujen mökeillä ja itse olin palatessa aivan poikki ja ärtynyt. Missään en kuulunut joukkoon.
Minäkin joskus olin tästä termistä jo aiemmin kuullut yksittäisissä foorumiviesteissä, mutta en koskaan ajatellut että se sopisi kuitenkaan minuun. No, silmät loksahtivatkin sitten auki kun pystyin introvertti-testissä toteamaan vastaavani jokaiseen kohtaan "kyllä, kyllä, kyllä, kyllä - ja vielä kerran kyllä". Siis olenhan minä aina tiennyt olevani keskimääräistä sisäänpäinkääntyneempi, mutta en siis näin vahvasti että kaikki testit näyttää "Introvert 100%", 20/20" jne.Tähtitonttu kirjoitti:Vaikka olin jo aikaisemmin kuullut introvertti-termin ohimennen, olin aina vain ajatellut, ettei tuo mitenkään minuun liity. Kerran sitten päädyin jonkun linkin kautta introvertti-aiheiseen juttuun ja leuat loksahti kyllä auki. Jokainen kohta oli suoraan omasta elämästä.
Täysin samat tunteet, sis. Ennen introverttiuden oivaltamista kaikki erilaiset ominaisuuteni koin juuri vain huonona asiana. Nyt olen puolestaan pelkästään ylpeä siitä, että olen erilainen ja tavallaan ainutlaatuinen. En enää edes haluaisi kuulua tähän massaan, jota kaikki jostain syystä aina ihailevat. Tulen taatusti pitämään tästä tunteesta kiinni.Tähtitonttu kirjoitti:Erilaisuuden tunne oli suuri, mutta päinvastoin kuin kouluaikoina, jolloin se oli ollut vain ja ainoastaan huono asia, nyt olin oikeastaan iloinen. Ja ylpeä siitä että olin erilainen ja omanlaiseni. Nyt en enää kokenut erilaisuutta huonona asiana vaan pikemmin olin vain helppottunut että minullakin oli oma tyyppi, jotain mihin kuuluin oikeasti. Nyt vaan yritän pitää tuosta tunteesta kiinni.