Parisuhteet, perhe-elämä

Tarinoita siitä, millaista on olla introvertti ekstroverttien maailmassa.
niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 09.03.2015 19:42

Introverttiys on ollut omiaan karkoittamaan (lähes) kaikki ihmiset ympäriltäni. Minua pidetään vain yleisesti niin tylsänä tyyppinä, kun olen tällainen hiljainen, rauhallinen, ajatteleva, kiltti ja herkemmän oloinen nörtähtävä poika (tai no ikäni puolesta siis jo ihan nuori mies), etten herätä kenessäkään kiinnostusta. Vastaavasti kylläkin myöskään muut ihmiset harvoin herättävät minussa mitään kiinnostusta. Semmoiset bilehiiret ja muut menevät naiset ovat minulle insta turnoff, en myöskään välttämättä ihannoi niitä tyypillisiä kauneusihanneita, joiden perään ikäiseni nuoret miehet yleensä kuolaavat. Olisi mielenkiintoista tutustua johonkin ikäiseeni hiljaisemman oloiseen tyttöön, joka olisi kiinnostunut samoista asioista kuin minä ja olisi muutenkin persoonaltaan enemmän jalat maassa -tyyppiä ja viihtyisi myös hyvin aloillaan. :)

Kaikesta tästä voi varmasti päätellä, etten ole koskaan elämässäni seurustellut. Joskus se otti koville, kun kaikilla muilla oli seurustelukumppanit paitsi minulla. Väkisinkin sitä ajattelee, että minussa on jotain vikana mutta onneksi olen nyt myöhemmin oivaltanut, että kyse on vain siitä etten ole kohdannut oikeaa ihmistä. Joitain pieniä, hyvin lyhyitä "ihastumisjaksoja" muutamilla naispuolisilla henkilöillä on minuun tavallaan ollut, mutta mielestäni nuo tunteet ovat enemmänkin johtuneet siitä että olen kuulemma monista hyvä turva ja kuuntelija. Vähäisetkin tunteiden rippeet ovat karisseet viimeistään siinä vaiheessa, kun he ovat tajunneet että olen tällainen tylsä, hyvin kotona viihtyvä tyyppi, jonka kalenteri ei ole täynnä erilaisista sosiaalisista tapahtumista, festareista, juhlista ja muista. Olenkin hyvin pian nähnyt toisista, miten vaikea heidän on lopulta ollut minun seurassani olla kun eivät vain pysty olemaan aloillaan. Hirvee kiire olisi kokoajan ollut olla menossa yökerhoissa ja baareissa - yksi jopa ehdotti että tulisin käymään hänen luonaan toisella puolella Suomea pelkän muutaman tunnin netissä chattailun jälkeen. :shock:

Tietysti oma perhe on. Lähinnä olen tekemisissä vain äidin ja hänen miesystävänsä, isän ja hänen perheensä sekä mummoni ja ukkini kanssa. Minulla on lisäksi kaksi pikkusiskopuolta ja yksi pikkuvelipuoli, joita tapaan isän luona käydessä (vanhin yläasteella). Näiden lisäksi on vain yksi "kaveri", jonka olen tuntenut ala-aste ajoista lähtien. Ystävyyteemme on kuitenkin vuosien saatossa hiipunut, hänen muuttuessa yhä enemmän ekstrovertiksi ja minun introverttiuden vain herätessä entisestään. Nykyään näemme enää todella harvoin, yleensä tyyliin kerran kaksi kuussa - ja silloinkin vain parin tunnin ajan. Muutama nettituttavuus on myös ollut, mutta heidänkin kanssaan on tullut oltua tekemisissä vain vaihtelevasti.

Siinäpä oikeastaan kaikki sosiaaliset kontaktini. Säälittävää, tiedän. Huvittavaa joskus katsella kuinka itsellä on puhelinmuistiossa alle 30 kontaktia, kuin muilla ne liikkuvat sadoissa - jopa tuhansissa. En juuri koskaan soittele minnekään, ellei kyse ole jostain asioiden hoitamisesta. Yleensä vain vanhempani ja muut sukulaiset soittelevat minulle päin, joskus sekin tuntuu melkoisen tyhjältä koska minulla harvoin on heille mitään kertomista. Töitä ilmeisesti aloittelen lähikuukausien aikana. En tiedä josko sieltä syntyisi joitain lisäkontakteja.

Ei ole tarkoitus kuulostaa epätoivoiselta, sillä tilanteeni ei tavallaan ole minulle ongelma. En jaksa ylläpitää suuria sosiaalisia piirejä vaan olisin täysin tyytyväinen jos nykyisten suhteiden lisäksi omistaisin tyttöystävän ja pari oikeaa ystävää. Tämä ainoa "kaverini" ei sellainen ole. Olen onneksi viime aikoina oppinut löytämään elämääni muuta sisältöä (harrastuksia, omia juttuja, kiinnostuksen kohteita), joiden parissa viihdyn hyvin. Onnellisuuteni ei siis ole muiden ihmisten varassa.

Näin ääri-introverttina ja vahvasti erityisherkkänä ihmisenä on vain hankalaa löytää sopivaa seuraa. Jos joskus seurustelen, kumppani on varmasti introvertti siinä missä minäkin. En nimittäin tule jaksamaan siinä menossa mukana, mikä naisilla yleensä on päällä. Kokoajan pitäisi olla jossain "viihteellä", reissussa tai ulkomailla - ei tule mitään. Minä olen täysin tyytyväinen kun saan vain olla pääasiassa kotona omien juttujeni parissa, joten olisi toivottavaa jos kumppanillani olisi sama toive. Olisi muutenkin hienoa, että vaikka asuisimme saman katon alla, ei kokoajan tarvitsisi vuorovaikuttaa toisen kanssa.

Mitä siis elämästäni tällä hetkellä puuttuu, on lähinnä rakkautta, huomiota ja hyväksyntää.

aura
Viestit: 102
Liittynyt: 04.03.2015 17:46
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja aura » 09.03.2015 23:48

[EDIT: otin epäolennaisuudet veks]

On käynyt ihan käsittämätön tuuri, kun olen sattunut yhteen toisen introvertin kanssa, säästyy monilta väärinkäsityksiltä ja konflikteilta, kun kumpikaan ei ota toisen tarvetta omaan tilaan henkilökohtaisesti. Mun kiinnostus parisuhteita kohtaan on ollut tasoa -0 niin pitkään kun muistan, mutta kun kohtasi tyypin, kenen kanssa klikkaa, seurustelu osoittautui ihan hauskaksi.

Ekstrovertin kanssa heilastelu on ajatuksena vähän epäilyttävä, mutta se voisi olla kiinnostava haaste ja jopa toimia, jos toinen olisi ymmärtäväistä sorttia, omaisi samat arvot ja olisi muuten samanhenkinen. Siinä voisi oppiakin jotain ja katsella maailmaa vähän uudesta kulmasta. Minnekään klubeille tai isoihin bileisiin mua ei kyllä sais pakottamallakaan :lol:

---
Siinäpä oikeastaan kaikki sosiaaliset kontaktini. Säälittävää, tiedän.
Ei todellakaan. Ihmissuhteet ja niiden määrä eivät kerro mitään ihmisestä, ne ovat sattumanvaraisia asioita, joihin vaikuttaa moni asia asuinpaikasta ikäluokkaan ja lapsuudensuhteisiin. Toki INTJ:lle voi olla keskivertoa hankalampaa löytää sitä yhteistä säveltä, mutta se on vain yksi lukuisista tekijöistä. Minäkään tunne läheisesti montaa ihmistä perheen ulkopuolelta, mutta ei juuri kiinnosta. Jos joku ihminen tekee toisesta arvion sosiaalisten kontaktien perusteella, niin se ihminen lukeutuu niihin, keiden mielipiteistä ei kannata välittää.

rose
Viestit: 3
Liittynyt: 29.01.2015 14:07
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja rose » 10.03.2015 14:33

Mulla on käynyt erittäin hyvä tuuri ystävieni kanssa ja omistankin kolme aivan ihanaa introverttiystävää. Juuri mun 19-vuotissynttäreillä naureskeltiin kun yksi viestitteli poikaystävän kanssa, toinen hilautui hetkeksi nukkumaan yhteen nurkkaan ja minä ja eräs toinen jäimme kokoamaan lattialle jäänyttä palapeliä loppuun. Ja se oli kaikista ihan ok, vaikka ollaan yhdessä niin ei tarvi olla sosiaalinen koko aikaa :D Toki myös jutellaan paljon, mutta musta on ihmeellistä, miten niin monet mun ekstroverttikavereista tuntuu suorastaan kauhistuvan sitä hiljaisuutta. Omanikäisten joukossa ollaan aika kummajaisia, mutta siihen on aikalailla totuttu.

Vanhempien on erittäin hankala ymmärtää mun introverttiyttä, yksin oleminen on suunnilleen merkki syrjäytymisestä ja vakavista ongelmista. Pitäisi lähteä baariin ja olla sosiaalinen, hengailla kavereiden kanssa jossain. Vanhemmilleni, varsinkin äidille, on aina ollut vaikea pala niellä, että en ole niin kuin suurin osa muista. Vasta ihan viime aikoina olen tajunnut, että ei tarvitse ryhdistäytyä tai rakastaa juhlia.

Seurustellut en varsinaisesti koskaan ole. Tapaillut erästä ekstroverttimiestä kylläkin, mutta suuri ristiriita oli juuri meidän erot, hän rakasti sosiaalisia tilanteita ja sellaista tyhjää höpöttelyä ja kaipasi ihmisiä ympärilleen.
Joku tässä ketjussa aiemmin taisikin sanoa, että vaikka asuisi jonkun kanssa niin ei tarvitsisi koko ajan olla vuorovaikutuksessa ja se olisi kieltämättä kyllä aika ideaalitilanne ja toivoisin jossain vaiheessa miehen itselleni löytäväni (ja vahvasti lähtisin veikkaamaan introverttimiehen puolesta). Tosin en (yllätys, yllätys :D ) näe yksinoloakaan vastenmielisenä vaihtoehtona.

Passepartout

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 10.03.2015 15:18

niksuu93 kirjoitti:
Mitä siis elämästäni tällä hetkellä puuttuu, on lähinnä rakkautta, huomiota ja hyväksyntää.
Niitähän me kaikki kaipaamme. Itse olen oppinut että edes parisuhde ei auta noihin ellei itse anna ensin itselleen rakkautta, huomiota ja hyväksyntää. Mutta on sitä kyllä tärkeä saada muiltakin.

Jos sinun sosiaaliset kontaktisi ovat säälittäviä vähäisyydessään niin mitähän minä mahdan olla. :) No, isäntää tietysti näen joka päivä. Sitten on koira. Lasken senkin sosiaaliseen kontaktiin. Koirapuistossa näen yleensä arkipäivisin jotain tyyppejä joita luonnehtisin ehkä kavereiksi, mutta pois se minusta että sopisimme tapaamisia tai vaihtaisimme numeroita. Joku raja sentään. Vaikka välillä onkin ihan hauska jutella vähäpäisiä "tyttöjen juttuja".

Sitten on isä, äiti, sisko perheineen. Vahempiani näen 1-2 kertaa kuussa, siskon perhettä harvemmin. Miehen sukulaisia nähdään parin kuukauden välein.

Tietysti tunnen jotain muitakin ihmisiä, enimmäkseen miehen kavereita, mutta niitä näen vielä harvemmin.

Olen oikeastaan aika tyytyväinen näin.

Oletteko te muut kokeilleet nettitreffejä? Nykyään kun se on ihan tavallista ja toisaalta introverttius alkaa olla tunnettua, voisi parisuhdetta etsivä intro ehken ihan mainita tästä ilmoituksessaan. Itse en koskaan tuolle tielle ehtinyt lähteä kun vaikka sinkkuna ollessa kaipasin parisuhdetta en vaan jotenkin saanut tehtyä asialle mitään. Onneksi minulla oli silloin vielä muutama ystävä joiden kautta tutustuin mieheeni.

INTPinson
Viestit: 57
Liittynyt: 12.07.2014 15:43
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja INTPinson » 10.03.2015 18:43

niksuu93 kirjoitti:En jaksa ylläpitää suuria sosiaalisia piirejä vaan olisin täysin tyytyväinen jos nykyisten suhteiden lisäksi omistaisin tyttöystävän ja pari oikeaa ystävää.
Joskus menneinä vuosisatoina miehet käytännössä omistivat vaimonsa. :lol: Mutta joo, onhan tuo sosiaalisten suhteiden määrä aika lailla kääntäen verrannollinen introverttiyden kanssa. Itsekin, vaikka sanon olevani yksinäinen, asun kuitenkin äitini ja veljeni kanssa. Kavereita tai "kavereita" yritän hankkia lähinnä netin kautta (Youtube-kanavan ja tämän foorumin). Näin yritän siis itse hakea noita mainitsemiasi huomiota ja hyväksyntää.
rose kirjoitti:Mulla on käynyt erittäin hyvä tuuri ystävieni kanssa ja omistankin kolme aivan ihanaa introverttiystävää
aura kirjoitti:On käynyt ihan käsittämätön tuuri, kun olen sattunut yhteen toisen introvertin kanssa
Periaatteessa ei tarvitsisi edes käydä tuuri löytääkseen introverttiä seuraa, koska eikös n. 30 % ihmisistä ole introverttejä (toki riippuu määritelmästä)?

aura
Viestit: 102
Liittynyt: 04.03.2015 17:46
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja aura » 10.03.2015 19:21

INTPinson kirjoitti: Periaatteessa ei tarvitsisi edes käydä tuuri löytääkseen introverttiä seuraa, koska eikös n. 30 % ihmisistä ole introverttejä (toki riippuu määritelmästä)?
Hyvä pointti, emme ole mitään dodoja :lol:
Viimeksi muokannut aura, 08.06.2015 20:15. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 10.03.2015 22:44

aura kirjoitti:Ei todellakaan. Ihmissuhteet ja niiden määrä eivät kerro mitään ihmisestä, ne ovat sattumanvaraisia asioita, joihin vaikuttaa moni asia asuinpaikasta ikäluokkaan ja lapsuudensuhteisiin. Toki INTJ:lle voi olla keskivertoa hankalampaa löytää sitä yhteistä säveltä, mutta se on vain yksi lukuisista tekijöistä. Minäkään tunne läheisesti montaa ihmistä perheen ulkopuolelta, mutta ei juuri kiinnosta. Jos joku ihminen tekee toisesta arvion sosiaalisten kontaktien perusteella, niin se ihminen lukeutuu niihin, keiden mielipiteistä ei kannata välittää.
Tavallaan tiedän, ettei ihmissuhteiden määrä tosiaan korrelisoi yhtään siihen millainen ihminen on kyseessä, mutta valitettavasti sillä on yhteiskunnassamme niin suuri arvo, että sitä väkisinkin ajattelee ainakin joskus tätä kautta. Kyllähän sitä vähintään oudoksutaan ja katsotaan kieroon, jos kertoo että on "sosiaalisesti näin vajaa". Voin itsekin myöntää tavallaan häpeäväni asiaa, sillä en ihan kelle tahansa asiasta kertoile. Toisaalta hyvin vähäiset sosiaaliset kontaktit myös rajoittavat uusien kontaktien luomista sillä jos toiselle kertoo vaikka ettei omista yhtään ystävää, hän todennäköisesti pitäisi minua jotenkin viallisena. Jos kukaan ei kerran halua olla tuon ystävä, kannattaako minunkaan. Tiedän että kuulostaa ikävästi sanotulta, mutta niin se vain monista on.

En ole ripustautuja-tyyppiä, sillä ihmisriippuvaiset ihmiset ovat minustakin hyvin rasittavia. Siitä huolimatta sille ainoalle ystävälle saattaisi muodostua hirveet paineet säännöllisestä yhteydenpidosta kanssani.
rose kirjoitti:Mulla on käynyt erittäin hyvä tuuri ystävieni kanssa ja omistankin kolme aivan ihanaa introverttiystävää. Juuri mun 19-vuotissynttäreillä naureskeltiin kun yksi viestitteli poikaystävän kanssa, toinen hilautui hetkeksi nukkumaan yhteen nurkkaan ja minä ja eräs toinen jäimme kokoamaan lattialle jäänyttä palapeliä loppuun. Ja se oli kaikista ihan ok, vaikka ollaan yhdessä niin ei tarvi olla sosiaalinen koko aikaa :D Toki myös jutellaan paljon, mutta musta on ihmeellistä, miten niin monet mun ekstroverttikavereista tuntuu suorastaan kauhistuvan sitä hiljaisuutta. Omanikäisten joukossa ollaan aika kummajaisia, mutta siihen on aikalailla totuttu.
Tää kuulosti aivan ihanalta, juuri tällaista minäkin ystävyydeltä hakisin. Olisi ihanaa vaan olla yhdessä, ilman että kumpikaan kokisi kokoajan tarvetta viihdyttää toista. Välillä voitaisiin tehdä samassa tilassa omia juttujamme ja välillä taas jotain yhdessä. Aivan mahtavaa! Ai kun jonkun kanssa tällainen olisi minunkin kohdallani mahdollista. :)
Passepartout kirjoitti:Tietysti tunnen jotain muitakin ihmisiä, enimmäkseen miehen kavereita, mutta niitä näen vielä harvemmin.
Niin, tottakai minäkin mutta lähinnä halusin kertoa vain säännöllisistä kontakteistani. Onhan esimerkiksi opiskeluaikoihinkin liittynyt muutamia hyviäkin tuttavuuksia, mutta ne ovat aina karisseet sen myötä kun on siirrytty elämässä eteenpäin. Kukaan ei siis kuitenkaan ollut niin hyvä toveri, että olisi halunnut muutenkin kun koulun merkeissä nähdä.

Joskus tuntuu kylläkin, että lähikaupan kassaa näkee useammin kuin omia tuttaviaan. :D
Passepartout kirjoitti:Oletteko te muut kokeilleet nettitreffejä?
En ole, oikeastaan en ole kokenut seurustelua mitenkään aiemmin ajankohtaiseksi elämässäni sillä viime vuodet ovat menneet enimmäkseen opiskelujen merkeissä ja valitettavasti sairastellessa. En siis tavallaan ole edes yrittänyt tehdä asialle mitään, vaikka olenkin siitä jo kauan haaveillut. Olen kai lähinnä odottanut että oikea ihminen osuisi kyllä kohdalle, jos on siis osuakseen.

Lähinnä myös koko touhu on epäilyttänyt siinä mielessä, että tuotakin kategoriaa dominoiva ekstrovertimmat ihmiset, eikä tällainen hiljainen "nynny" varmasti erottuisi siellä edukseen. Olen ajatellut myös, ettei tuokaan ehkä ole se paras mahdollinen keino hankkia omanlaistaan seuraa. En vain todellakaan tiedä mikä olisi.
INTPinson kirjoitti:Kavereita tai "kavereita" yritän hankkia lähinnä netin kautta (Youtube-kanavan ja tämän foorumin).
Juu, hieman sama tavoite. Olenkin oikeastaan koko elämäni varrella solminut ne kaikkein itselleni tärkeimmät ja syvimmät ystävyyssuhteeni juuri erilaisissa nettiyhteisöissä. Tunnettiin joskus nuoruudessa jopa vuosia yhtäjaksoisesti ja pidettiin päivittäin yhteyttä - vaikka välimatkaa oli useita satoja kilometrejä. Yhtä hyvää kaveriani jopa näin oikeassa elämässä, kun tulivat lomalla perheen kanssa käymään näillä nurkilla. Oikeastaan vieläkin ihmettelen miten olen koskaan uskaltanut "noinkin tuntemattoman" ihmisen "pienenä poikana" yksin tavata. Tavattiin siis aikoinaan kaupungilla, torin liepeillä.

Silloiset irl-kaverini hieman ihmettelivät, miten jollekin voi olla joku nettituttavuus niin tärkeä. Suoraan sanottuna, minulle he olivat tärkeämpiä kuin he ja joskus tuli jopa akuutistikin lähdettyä chattailemaan heidän kanssaan, jos toinen kaipasi kuuntelijaa jne. Luonnollisesti tämä toimi tarvittaessa myös toisinpäin. :)
INTPinson kirjoitti:eikös n. 30 % ihmisistä ole introverttejä
Näinhän sitä väitetään, vaikka tuntuu minusta melko uskomattomalle kun tähyilee ihmisten menoa ulkona. Mutta entä jos se onkin niin että vaikka 30 % ihmisistä todella olisikin introvertteja, mikä onkaan se prosentuaalinen osuus näistä, jotka ovat introverttiuden itsessään todenneet? Onko siis suurin osa näistä 30% ns. "piilo-introvertteja"?

Tiger24
Viestit: 8
Liittynyt: 04.12.2014 23:10
Paikkakunta: Oulu
Viesti:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja Tiger24 » 11.03.2015 01:20

Tavallaan tiedän, ettei ihmissuhteiden määrä tosiaan korrelisoi yhtään siihen millainen ihminen on kyseessä, mutta valitettavasti sillä on yhteiskunnassamme niin suuri arvo, että sitä väkisinkin ajattelee ainakin joskus tätä kautta. Kyllähän sitä vähintään oudoksutaan ja katsotaan kieroon, jos kertoo että on "sosiaalisesti näin vajaa". Voin itsekin myöntää tavallaan häpeäväni asiaa, sillä en ihan kelle tahansa asiasta kertoile. Toisaalta hyvin vähäiset sosiaaliset kontaktit myös rajoittavat uusien kontaktien luomista sillä jos toiselle kertoo vaikka ettei omista yhtään ystävää, hän todennäköisesti pitäisi minua jotenkin viallisena. Jos kukaan ei kerran halua olla tuon ystävä, kannattaako minunkaan. Tiedän että kuulostaa ikävästi sanotulta, mutta niin se vain monista on.
Hyvin muotoiltu. Mulla vähäisetkin ystävyyssuhteet tavallaan katkesivat aikuis-iällä, kun erosin eräästä uskonnollisesta yhteisöstä. Samoihin aikoihin koulunkäynti loppui, joten sitäkään kautta ei ystäviä saanut enää hankittua. Voin itsekkin sanoa, että häpeän sitä ettei ole oikeastaan yhtään oikeaa ystävää. Juurikin tuo, että jännittää kertoa esim. potentiaaliselle ystävälle että ei ole ennestään onnistunut "hankkimaan" ystäviä. Se on ehkä ollutkin vaikeinta ystävien saamisessa, että en ole uskaltanut tarpeeksi avautua ja suhteet jää etäisiksi kaverisuhteiksi. Muutenkin ahdistaa kaikki utelut, että missä olit ja mitä teit joinakin juhlapäivinä esim. juhannuksena, kun melkein kaikki muut ovat mökkeilemässä perheen tai ystävien kanssa. Perheenjäseniin on onneksi hyvät suhteet, mutta jotenkin toivois että sais ihan oikean ystävänkin, parisuhteesta puhumattakaan :)

Vieras

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja Vieras » 11.03.2015 12:33

Minulle on reilun vuoden aikana alkanut perinteinen perhe-elämä askarruttamaan. Olemme olleet yhdessä viitisentoista vuotta ja lapsikin on nykyään mukana, tämä on ainut suhde mitä minulla on ikinä ollut ja muutimme nuorina suoraan yhteen molemmat vieraalle paikkakunnalle.
Käytännössä avovaimo hoitaa perheen elämän ja minä toimin itsekseni. Minulle tämä on toimiva ratkaisu mutta tiedän emännän olevan erimieltä, koska hän taas kaipaa keskusteluja ja läheisyyttä sekä yhteistä tekemistä. Toisin sanoen asioita jotka eivät minua kiinnosta laisinkaan. Puhun jos minulla on asiaa ja asioista mitkä minua kiinnostaa, ei minua kiinnosta miten toisen päivä on töissä mennyt.

Yhteistä lomaa emme ole pitäneet pariin vuoteen vaikka se olisi minun kannalta helppo järjestää, pidän kuitenkin lomani mielummin yksin ja teen sitä mitä minua kiinnostaa, eli lähinnä harrastan koirien kanssa ja reissaan niiden kanssa ympäriinsä. Tapaan näillä reissuilla muutamaa ystävää, jotka ovatkin lähes ainoat ja ainakin ainoat joihin pidän edes jotain yhteyttä muutenkaan. Ei minua kiinnosta käydä sukulaisten luona joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä. Emännän lomien aikaan saan taas olla rauhassa kotona, kun hän on reissussa lapsen kanssa.

Tuntuu kuin minä käyttäisin hyväksi suhdetta ja muille olisin vain taakkana, välitän kyllä perheestäni mutta haluaisin kuitenkin olla yksin rauhassa ja tehdä omia juttuja silloin kun haluan.
Syy miksi tässä tilanteessa ollaan vielä on perinteinen että en uskalla ottaa asiaa puheeksi ja välttelen konflikteja, koska olen hyvin tunteellinen ihminen enkä halua suoraan loukata muita ihmisiä. Myös taloudellisesti tämä on järkevintä. Kai.

Olen saanut ymmärtää että olen vain itsekäs ja ehkä olenkin, tai sitten olen introvertti.
Tältä foorumilta olen löytänyt paljon samanlaisia ajatusmaailmoja mitä itselläni, mukavaa huomata etten ole ajatusteni kanssa yksin.

Passepartout

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 11.03.2015 15:18

niksuu93 kirjoitti:
INTPinson kirjoitti:eikös n. 30 % ihmisistä ole introverttejä
Näinhän sitä väitetään, vaikka tuntuu minusta melko uskomattomalle kun tähyilee ihmisten menoa ulkona. Mutta entä jos se onkin niin että vaikka 30 % ihmisistä todella olisikin introvertteja, mikä onkaan se prosentuaalinen osuus näistä, jotka ovat introverttiuden itsessään todenneet? Onko siis suurin osa näistä 30% ns. "piilo-introvertteja"?
Itse asiassa "introversion voima" -kirjassa väitetään että MBTI -käsikirjan mukaan introvertteja on hieman YLI 50 %. Tämä kirja siis kyseessä:
http://www.adlibris.com/fi/kirja/introv ... tAod8VoAMQ

Kirjailija ihmettelee miksi tuo 20-30 % on jäänyt elämään kun se on vain ollut Myers-Briggin ensimmäinen arvio introverttien osuudesta. Joskus 60-luvulla.

Sinänsähän tuo ei kerro mistään mitään. Kun introversio-ektstroversio -akseli on jatkumo, jokainen ihminen sijoittuu hiukan jomman kumman puolelle -epäilen että on äärimmäisen harvinaista olla täsmälleen puolivälissä. Valtaosa ihmisistä kuitenkin on siinä Gaussin käyrän keskivaiheilla, eli ekstroversio/introversio on niin "lievää", että ei vaikuta elämään suuntaan eikä toiseen. Yhteiskunta sitten vaan sattuu olemaan niin rakentunut, että voimakkaasta ekstroversiosta on vähemmän haittaa kuin voimakkaasta introversiosta. Kuvittelisin että voimakkaasti introvertteja olisi juuri se 20-30 %. Siis niin voimakkaasti introja että siitä alkaa olla kiusaa.

Ja tietenkään Niksuu et ole törmännyt heihin. Missä olisit törmännyt? Ja silloin kun liikutaan ihmisten ilmoilla, valtaosa meistä varmasti teeskentelee oikein oivallisesti ja vaikuttaa "normaalilta". Esim. salaa sen miten vähän ihmisiä tuntee... Niin ainakin minä teen.

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 16 vierailijaa