Koetko esiintymisjännitystä?

[niksuu93]

Myös itse kärsin pahasta esiintymisjännityksestä, jonka kyllä voi luokitella jo peloksi/kauhuksi. Mietin tulevia esiintymistilanteita jopa viikkoja etukäteen ja panikoin kuinka selviän siitä ylipäänsä hengissä. Tapana myös mahtavasti kelailla kaikki mahdolliset skenaariot mikä voisi mennä pieleen ja mitä siitä seuraa (itsetunto-ongelmia?). Jännittäminen/pelko ei jää pelkkään odottamiseen vaan näkyy varmasti myös itse esityksessä. Ääni kähisee, kädet tärisevät, sanat menevät sekaisin ja ajatus ei kulje. Läpi on kuitenkin kaikista tilanteista menty, vaikka yhtään helpommaksi se ei ole koskaan käynyt. Jännittämiseni kuitenkin varmasti näkyy, esim. ammattikoulussa esitelmää pitäessäni suurin osa vähintään hymyili itsekseen ja luokkakaveritkin kettuilivat asiasta jälkikäteen. Lähinnä kyse oli kuitenkin tästä kuuluisasta "kaverillisesta" huomauttelusta, joka ei itseäni sinälään haitannut. Koimme molemmat siis asian täysin hyväksyttävänä. Huonoja arvosanoja suullisista esiintymisistäni myös sain, koska ulosanti ei ole ollut koskaan kovin hyvä. Itse esitelmän sisältöä kuitenkin aina kiiteltiin (introverttius näkyy siis tässäkin).

Sanoisin kuitenkin ainakin omalta kohdaltani niin, että introverttius ja esiintymisjännitys eivät ole sidoksissa toisiinsa. Jännittäisin varmasti yhtä paljon myös ulospäinsuuntautuneempana eikä introverttiuteni karisisi sen kummemmin vaikka olisinkin sosiaalisesti rohkeampi.

[tohveli]

aikuisiässä olen pitänyt joitakin puheita ja esitelmiä yleisölle ja ne jännittävät aivan valtavasti.
sydän hakkaa, kädet ja jalat tärisee, tämä alkaa jo monta päivää ennen ite tapahtumaa.
Aikuiskoulutuksen näyttökokeet saivat saman vaikutuksen, viikkoa ennen alkoi unettomuus, en pystynny syömään, tärinä, vapina, ahisti niin että sydän meinas mennä solmuun.
Mutta aina on hommat menny aika nappiin, tullu vain kiitettävää palautetta ja 10+.
Betasalpaajien kanssakin ne on silti kuoleman paikkoja, enkä vapaaehtoiseti mene enää koskaan moiseen.

[Vieras]

Kirjaimellisesti inhoan esiintymistä!! Tuntuu, että kaikki vaan tuijottaa ja arvostelee. Odottaa, että mokaan.

Valitettavasti tulevissa töissäni joudun olemaan ohjaajana ja huomion keskipisteessä..

[Q45]

Vastasin 3, välillä ei jännitä yhtään ja välillä liikaakin. Riippuu täysin tilanteesta. Esimerkiksi bändin kanssa soittaessa tai koulussa ryhmätyötä esitellessä en jännitä juuri ollenkaan, koska tuttu ympäristö, tilanteeseen valmistautuminen ja muiden esiintyjien tuki. Sitten on eri asia, jos esiinnyn yksin suurelle yleisölle, ja vielä huonosti valmistautuneena. En ole koskaan tykännyt olla huomion keskipisteenä, kai se johtuu itsensä nolaamisen pelosta. Herääkin tietty kysymys, että kannattaako siitä itsensä nolaamisesta välittää liikaa... Ehkäpä se kovin jännitys tuleekin juuri niissä tilanteissa, missä itsensä nolaamalla voi jotenkin huonontaa omaa tilannettaan antamalla huonomman kuvan itsestään.

[inda]

Vastasin 2. En tunne kokevani esiintymisjännitystä. Erityisen suurta helpotusta mun elämääni on tuonut se, kun olen päästänyt irti ajatuksesta, että muiden ihmisten mielipiteillä olisi jotain merkitystä.

[Dilemma]

Vastasin 4, mutta se riippuu täysin tilanteesta. Esiintyminen kyllä jännittää pääsääntöisesti niin, että panikoin, eikä todellinen osaamiseni pääse näkyviin.

[Försti]

.

[w!?]

En pidä julkisista esiintymisistä tai tilanteista joissa minulta tivataan jotain asiaa suuren porukan katsellessa.

Esitykset tähän asti menneet ihan ok, mutta paljon parannettavaa löytyisi. Lähinnä katsekontaktin ottaminen puoliksi vieraisiin ihmisiin tuottaa ongelmaa.

[morttivertti]

Koen, ja paljon. Muistan joskus vuosia sitten, kun odottelin kotona, että pitäisi lähteä työhaastatteluun. Olin niin jännittynyt, että oksensin. Yleensä menee vähintään vatsa sekaisin, jos on tiedossa jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jossa pitää puhua vieraiden ihmisten kanssa vieraassa tilanteessa.

En pidä yllättävistä kysymyksistä, minun on aina etukäteen mietittävä vastaukseni, muuten menee "pasmat sekaisin" ja aivot tyhjenevät yhtäkkiä kaikesta Kouluaikoina kiertävät puheenvuorot olivat kamalinta, mitä tiesin. Toisaalta pidin koulunäytelmistä, vaikka niitä jännittikin kovasti etukäteen. Lavalle päästyäni jännitys kyllä haihtui, ehkä kyse oli siitä, että sai näytellä jotain muuta kuin omaa itseään. Esitelmät ym. olivat aina kamalaa tuskaa, polvet tutisten änkytin ääni väristen luokan edessä.

Nyt kun ikää on tullut lisää niin alkaa pahin jännitys helpottaa. Saatan jutella ihan tuntemattomillekin ihmisille suht rennosti, vaikka usein punastunkin tahattomasti. Nyt olen hakemassa hyvinkin ihmisläheiselle alalle opiskelemaan, toivottavasti pääsen Siltikin edelleen, esim. lenkkipolulla, on tosi vaikea kohdata vastaantulijoita, tulen jotenkin supertietoiseksi omasta itsestäni ja huokaisenkin aina helpotuksesta niinä kertoina, kun ei ole ketään näköpiirissä. En tiedä, liittyykö välttämättä esiintymisjännitykseen, mutta vieraita ihmisiä on todella vaikea katsoa suoraan silmiin, vaikka sitä kovasti yritänkin. Kamalaa tuskaa

[j_v_]

Vastasin 4. Ensimmäisen esitelmän, minkä ylipäätään pystyin pitämään loppuun asti, tapahtui yläkoulussa (tunnettiin aiemmin yläasteena) äidinkielen tunnilla. Eivätkä ne pari kertaa kovin vahvasti menneet, se tärinä ja äänen hienoinen väpätys olivat vahvasti läsnä. Silloin luin myös viimeksi kirjan alusta loppuun ja siitä on jo aikaa, taitaa olla jo puolet nykyisestä iästä. Kiinnostaisi kyllä lukea, mutta se passiivisuus mikä on muutakin elämää haitannut, on osaltaan liittynyt tähänkin.

Esitelmiä ei ole tuon kerran jälkeen tarvinnut pitää, ei edes ns. päättötyön osalta. Se taisi venyä hieman aikataulusta, enkä enää muista tarkkaan miten lopulta asia meni kuin, että sitä ei tarvinnut esitellä kellekään, huh