Masennus /ahdistuneisuus

[space]

Voisin aloittaa foorumille kirjoitteluni vaikka tästä topikista. Masennusta ja ahdistusta kärsitty täälläkin. Onneksi olen kuitenkin osannut puhua ammattiauttajille, kun en kavereilleni ole osannut puhua. Näin jälkeenpäin mietittynä olen oppinut kyllä ymmärtämään itseäni paremmin. Olen ollut aina todella huono puhumaan omista asioistani. Olen saanut nuoruudessani ehkä vähän liikaakin huomiota, mutta juuri sellaiset syvät ihmissuhteet / parhaat kaverit jäivät sitten aikuisuuden kynnyksellä pois.

Jotenkin tuntuu, että tuo ystävystyminen on ollut "muille" jotenkin niin paljon helpompaa. Itse koen olleeni aina kuitenkin lojaali ystäviäni kohtaan ja olen osannut pitää salaisuudet salassa. Minua pidettiinkin aina sellaisena jolle on ollut helppo puhua. Ehkä sitten jossain vaiheessa joutunut jonkin sortin sylkykupiksi jopa, jolle on kaikki kaatanut omat huolensa niskaan. Sen olen kyllä oppinut, että puhuminen auttaa. Sitä on vaan sen verran hankala ihminen, että vastapuolen täytyy olla jotenkin niin samoilla aaltopituuksilla jotta koen hänet luottamuksen arvoiseksi.

Olen juuri aloittanut HUSn nettiterapian masennustani varten. Saa nähdä onko tuosta mitään hyötyä, toivottavasti. Kuitenkin sellaiset ihan oikeat ihmissuhteet, henkevät keskustelut ja avautumiset on älyttömän tärkeitä, jopa meille introverteillekkin.

[Geith]

Erittäin hyvin kuvailtu, mäkin allekirjoitan tämän.

Kyllähän se ihan totta on, että introvertit ovat sisäänpäinsuuntautuneen luonteensa, ajattelevaisuutensa ja yleensä (erityis)herkkyytensä vuoksi alttiimpia mt-ongelmille. Moni introvertti myös kokee kaikki vastoinkäymiset paljon voimakkaammin kuin ekstrovertit. Vastaavasti pienetkin hyvät asiat saattavat tuntua introverteista paljon isommilta kuin ihmisistä keskimäärin, tosin niitä voi olla kuitenkin hankala huomata esimerkiksi surun tai masennuksen keskellä.

Minäkin olen ahdistuneisuudesta ja masennuksesta jonkin verran kärsinyt. Kärsin tavallaan edelleen, vaikka ne vaikeimmat ajat ovatkin jo takana päin. Kyse voi tietysti olla myös siitä, että näihin tunteisiin on jo niin tottunut että ne eivät tunnu enää niin pahalta. Lähinnä taustalla on kiusaamisongelmia (rajujakin sellaisia), perheen alkoholiongelmia, monta kuolintapausta, terveyshuolia ja muita. Olen tavallaan myös melko neuroottinen persoona, joten kehittelen usein pienistäkin huolista mielessäni helposti katastrofin.

Varsinaisesta masennusta ei ole koskaan diagnosoitu, mutta yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä on epäilty. En tosin nykyään enää käy missään vastaanotoilla asian kanssa. Lääkkeitäkin on aika ajoin mennyt (Cipralex), mutta lääkinnällistä apua tärkeämpää on ollut huomata että ahdistus on vain tunne siinä missä ilo ja surukin. Se ei voi ketään vahingoittaa, eikä sitä pidä paeta. Minä tein näin kauan ja siksi se varmaan kehittyikin ajoittain niin pahaksi. Aivot ovat siitä ihmeellinen elin, että ne tottuvat ja turtuvat yllättävänkin nopeasti johonkin ärsykkeeseen, kun ne altistetaan sille tarpeeksi kauan ja tarpeeksi usein. Käyttäytymisterapia on siis itsehoitonakin äärimmäisen tehokas hoitomuoto ja mahdollisen akuutin lääkehoidon jälkeen paras keino saada pysyviä tuloksia.

Tietysti kaikkein parhaiten auttaa aina itse aika.

[Passepartout]

Tuosta ahdistuksen siedättämisestä: se ei toimi kaikilla. Siedätys siis. Minä ainakin olen selvästi ihminen joka ei siedäty. Jos vaan yritän ja yritän siedättää itseäni, pää tulee vetävän käteen ennemmin tai myöhemmin.

Toki siedätyksen on oltava sitä rajumpaa ja pitkäkestoisempaa, mitä vaikeammasta ongelmasta on kysymys. Mä kyllä itse puhtaasti väitän että se toimii, ainakin jollakin tasolla kaikilla. Esimerkiksi vastasyntyneellä ei ole mitään pelkoja vaan se tutkii täysin vapaasti ympäröimään maailmaa - oppien erehdyksen ja sattumuksen kautta. Pelot ja ahdistuksen kohteet syntyvät juuri traumaattisista kokemuksista, ne ovat siis opittuja ominaisuuksia. Tällöin niistä voi myös oppia pois.

Juuri tuota ajattelumallia minä vastustan. Oman kokemuksen ja koirankoulutusjuttujen perusteella mitä suurempi pelko, sitä tiukemmin pitää pysyä mukavuusalueella ja hyvin, hyvin varovasti lähestyä sitä pelottavaa asiaa. Pehmeiden koirien/ihmisten siis. Kovat koirat ja ihmiset voi tietysti vaikka opettaa uimaan sillä että heittää syvään päähän ja olettaa niiden pääsevän altaan reunalle.

Kyse ei siis ole siitä, etteikö peloista voisi oppia pois vaan miten opitaan. Kohtaamalla pelko niin kauan että siihen turtuu -eli siedätys- vai opettelemalla hyvin varovasti että mitään pelkäämistä ei ole -eli totutus.

Ja kuten sanoit, tuo on niin työlästä että kannattaa tarkkaan miettiä maksaako se vaivan. Jos vaikka pelkää korkeita paikkoja on usein helpompi vaan pysyä poissa niistä.

Minulla on taas tuosta siedättämisestä ihan toisenlainen mielikuva. Liian analyyttinen ja rationaalinen ei saa olla, eli ongelmaa ei saa liikaa vatvoa ja yrittää löytää sille loogista selitystä. Sillä kaikille ei välttämättä edes sellaista ole, esimerkiksi pakko-oireinen häiriö on usein tällainen. Minusta siedätyshoidossa on enemmänkin kyse itse ongelman kohtaamisesta luonnollisella tavalla, kun taas kaikki tällaiset itserauhoittelut ja liiallisen järkeilyn ja loogisuuden laittaisin liiallisen itsetutkiskelun piikkiin, joka taas ei pidemmällä tähtäimellä välttämättä johda mihinkään. Enemmänkin vain tavallaan kiertää itse ongelmaa.

Siedättäminen, kuten myös totuttaminen on nimenomaan ongelman rationaalista ja analyyttistä ratkaisua. Toteat, että sinulla on ongelma ja mietit keinoja miten siitä päästään ja päädytään siedättämiseen/totuttamiseen. Toiminta ylipäänsä on sitä analyyttistä ratkaisukeinoa mistä tuossa mindfulness-lainauksessa puhuttiin. Mindfulnessin mukainen lähestymistapa taas olisi vaan hengittää, katsella sitä tunnetta, hyväksyä se, että nyt tuntuu tältä ja se on okei. Että asialle ei tarvitse tehdä mitään. Ei tarvitse analysoida, ei yrittää kehitellä järjestelmää millä siitä pääsisi eroon. Antaa vain olla.

Oikeasti, minulla on yli 30 vuoden kokemus itsensä pakottamisesta milloin mihinkin eikä siitä ole seurannut mitään hyvää. Pelkään edelleen pimeää vaikka olen väkisin siellä aikaa viettänyt. Olen kiivennyt joka helvetin lintutorniin ja majakkaan joka on kohdalle osunut, maalannut ladon seinää tikkailta ja edelleen minua huimaa keittiöjakkaralla seistessä. Nyttemmin olen hyväksynyt sen, että pelkään pimeässä koska minulla on huono hämäränäkö ja vilkas mielikuvitus ja se on ihan sallittua. Ja että neurologisista syistä minua alkaa helposti huimata ja sekin on okei. (puhumattakaan siitä että korkeilla paikoilla minulle tulee kiusallinen tunne että saatan yhtäkkiä saada mielijohteen hypätä vaikka en yhtään haluaisi.)

Pystyn kyllä pakottamaan itseni melkein mihin vaan jos se on tarpeen. Mutta olen päättänyt että minun ei tarvitse. Asia olisi ehkä eri jos pelkoni tai ahdistukseni rajoittaisivat elämääni, estäisivät minua tekemästä jotain mitä haluan tehdä. Mutta yleensä minun tapauksessani ahdistus kertoo pikemminkin siitä että olen tekemässä jotain mitä en edes halua.

Yksi syy on sitten vielä lähes täysin puuttuva perusturvallisuuden tunne. Eikä sellaisenkaan auta siedättäminen. Ei vaan, olisi löydettävä se perusturvallisuus jostain. En ole tähän vielä muuta keinoa keksinyt kuin meditaation.

[aura]

^

Mä sanoisin, et noi molemmat voi tehota. Ja just se, että vaikka yks juttu ei toimi yhdelle, se voi toimia jollekin toiselle. Ihmiset ei ole koiria. Pakko myöntää, että itse helposti suosittelen (=tyrkytän) tyypeille metodeja, jotka tuntuu itsestä hyviltä, ajatellen, että ne tehoaa kaikkiin. Kuitenkin, vaikka kokisin itse jonkun enkeliterapian puhdistavaksi toimenpiteeksi, se ei ehkä pärähdä mun isään samalla tavalla. Sama juttu toisin päin, joskus kokeilin karppausta eikä se sopinut mulle ollenkaan vaan oli ihan kamalaa, mutten kuitenkaan ajattele, ettei siitä voisi jollekin toiselle olla hyötyä.

Täysmielisyys on tosi jees, mut se ei tarkoita, ettei altistaminenkin voi olla. Tavallaan, päänsärkyynkin myydään useaa eri merkkiä, on Buranaa ja Panadolia, ja ne kaikki tehoo, vaikka ne onkin vähän erilaisia keskenään.

[ahdistuneisuudesta]

Tässä tai näissä keinoissa käsitellä ahdistusta on varmaan merkittävää se kuinka "isosta ongelmasta" on kyse eli omalla kohdallani ahdistus ei ole niin "isoa" etteikö sitä voisi käsitellä ns.tavanomaisin keinoin.
Lääkitysasiat on sitten jo vakavampaan masennus tai ahdistushäiröön soveltuvampia ja ns.järeämpiä keinoja. Omalla kohdallani ahdistus ehkä sitten on kutakuinkin normaalia elämään kuuluvaa vaihtelua-aina ei voi olla ihana ja tasainen ole-ihmisyyteen kuuluu mun mielestä ajottainen ahdistuskin-tähän tietysti vaikuttaa oma maailmankatsomus-millä lailla elämän näkee. esim. eksistentiaalisessa maailmankatsomuksessa meidät on tänne heitetty-ja tavalla tai toisella olemme ahdistuneita maailmassa.

En silti väitä, että näin on tai että ajattelen näin, mutta asian voi nähdä monella tapaa eli onko ahdistus aina pahasta? Tietysti voi ajatella, että silloin on, jos se estää ihmistä elämästä itselleen sopivalla tavalla. Introverttina en esim. yritäkkään samaistua ekstoverttien maailmaan vaan elän omaa hiljaiseloani niin hvyin kuin pystyn,jos lähden liikaa ekstroverttelemään niin varmasti ahdistun.

[niksuu93]

Juuri tuota ajattelumallia minä vastustan. Oman kokemuksen ja koirankoulutusjuttujen perusteella mitä suurempi pelko, sitä tiukemmin pitää pysyä mukavuusalueella ja hyvin, hyvin varovasti lähestyä sitä pelottavaa asiaa. Pehmeiden koirien/ihmisten siis. Kovat koirat ja ihmiset voi tietysti vaikka opettaa uimaan sillä että heittää syvään päähän ja olettaa niiden pääsevän altaan reunalle.

Kyse ei siis ole siitä, etteikö peloista voisi oppia pois vaan miten opitaan. Kohtaamalla pelko niin kauan että siihen turtuu -eli siedätys- vai opettelemalla hyvin varovasti että mitään pelkäämistä ei ole -eli totutus.

Ja kuten sanoit, tuo on niin työlästä että kannattaa tarkkaan miettiä maksaako se vaivan. Jos vaikka pelkää korkeita paikkoja on usein helpompi vaan pysyä poissa niistä.

Tottakai altistus/siedätys/totutus kannattaa aloittaa varovasti, mutta tässäkään ei saa olla liian varovainen tai muuten edistymistä ei tapahdu - tai se on ainakin hidasta. Tuo uimaan opettaminen heittämällä syvään päähän on mielestäni vähän huono esimerkki, koska uimataidoton (kuten minä!) voi hukkua tuossa tilanteessa eli tuollainen toiminta on hengenvaarallista. Altistus voi olla mielestäni tilanteesta ja pelosta riippuen rajuakin, kunhan siinä ei ole ihmisen henki tai omaisuus vaakalaudalla. Esimerkiksi pelottavia ajatuskuvioita on täysin turvallista kohdata, ne eivät uhkaa henkeä tuntuivat sitten miten pahalta tahansa.

Siedättäminen, kuten myös totuttaminen on nimenomaan ongelman rationaalista ja analyyttistä ratkaisua. Toteat, että sinulla on ongelma ja mietit keinoja miten siitä päästään ja päädytään siedättämiseen/totuttamiseen. Toiminta ylipäänsä on sitä analyyttistä ratkaisukeinoa mistä tuossa mindfulness-lainauksessa puhuttiin. Mindfulnessin mukainen lähestymistapa taas olisi vaan hengittää, katsella sitä tunnetta, hyväksyä se, että nyt tuntuu tältä ja se on okei. Että asialle ei tarvitse tehdä mitään. Ei tarvitse analysoida, ei yrittää kehitellä järjestelmää millä siitä pääsisi eroon. Antaa vain olla.

Voin tässä tilanteessa avautua pakko-oireisesta häiriöstäni, joka on itsediagnosoitu. Siinä taas tuollainen raju itse pelon kohtaaminen on oikeastaan ainoa tie vapauteen rituaalien kahleista. Kärsiessäni tästä vaivasta käytännössä 10-vuotiaasta lähtien, mukana on ollut myös pitkiäkin kausia jolloin olen ollut lähes toimintakyvytön, olen voinut todeta sen että kaikki asian vatvominen, analysointi, syrjään työntäminen, hiljainen hyväksyminen tai lempeys sairautta kohtaan on ollut pitkässä juoksussa lähes hyödytöntä. Antaa vain olla -asenne ei puolestaan vaikkei ehkä pahennakaan, niin ei ainakaan paranna. Oireet palaavat aina, yleensä entistä voimaakkaampana ellei itse ongelman alkujuuria kohtaa. Kaikista eniten minua on auttanut tämä kuuluisa kognitiinen käyttäytymisterapia (omahoitona), jossa itse ongelman ydin kohdataan, yleensä melko nopeassakin juoksussa ja heittäydytään siihen lamauttavaan ahdistukseen, poistumatta tilanteesta ennen kuin itse ahdistus on hälvennyt itsekseen ilman suojarituaaleja tai muutakaan turvakeinoa. Aluksi tämä tuntui minustakin ihan täysin kamalalta ajatukselta, mutta nyt kun olen itse oikein tahallisesti altistanut itseäni huolilleni ja ahdistukseni kohteille, ne ovat menettäneet merkittävästi voimiaan. Joka kerta tämä kaikki on helpompaa ja vaikka epäilen että liekkö koskaan paranen, nyt minulla on ainakin keino hoitaa sairauttani - muukin kuin lähteä mukaan niihin rituaaleihin.

On muutenkin ollut tavallaan mielenkiintoista huomata, kuinka ahdistus itseasiassa hälvenee asian kohtaamalla jopa nopeammin kuin sitä normaalisti pakenemalla - kunhan alkupelosta on vain päässyt yli. Totutuksella ja toistuvalla altistuksella on ainakin omalla kohdallani siis ollut aivan uskomaton voima.

Oikeasti, minulla on yli 30 vuoden kokemus itsensä pakottamisesta milloin mihinkin eikä siitä ole seurannut mitään hyvää. Pelkään edelleen pimeää vaikka olen väkisin siellä aikaa viettänyt. Olen kiivennyt joka helvetin lintutorniin ja majakkaan joka on kohdalle osunut, maalannut ladon seinää tikkailta ja edelleen minua huimaa keittiöjakkaralla seistessä. Nyttemmin olen hyväksynyt sen, että pelkään pimeässä koska minulla on huono hämäränäkö ja vilkas mielikuvitus ja se on ihan sallittua. Ja että neurologisista syistä minua alkaa helposti huimata ja sekin on okei. (puhumattakaan siitä että korkeilla paikoilla minulle tulee kiusallinen tunne että saatan yhtäkkiä saada mielijohteen hypätä vaikka en yhtään haluaisi.)

Tuossakin altistuksella ja pakotuksessa on hyvin tärkeää se, millä mielellä itse on tässä harjoittelussa liikenteessä. Jos ei itse ole valmis suhtautumaan asiaan tietyllä vakavuudella, keskittymisellä ja etenkin oikein antautua kaikkien pelottavien ajatustensa, mitä pelon uhmaamisesta seuraa, vietäväksi, on vaikea saavuttaa mitään hyötyä. Aivojen ja mielen on oltava vahvasti mukana tässä toiminnassa, jotta itse pelkoon ja ahdistukseen pääsee kunnolla käsiksi. Hyvänä mittarina voi juuri pitää ahdistuksena voimakkuutta: mitä pahempi se on, sitä lähempänä ollaan itse pelkoa. Ahdistuksesta ei siis voi parantua ilman että kokisi kaupan päälle vielä ylimääräistä ahdistusta. Hullua, kieltämättä.

Pystyn kyllä pakottamaan itseni melkein mihin vaan jos se on tarpeen. Mutta olen päättänyt että minun ei tarvitse. Asia olisi ehkä eri jos pelkoni tai ahdistukseni rajoittaisivat elämääni, estäisivät minua tekemästä jotain mitä haluan tehdä. Mutta yleensä minun tapauksessani ahdistus kertoo pikemminkin siitä että olen tekemässä jotain mitä en edes halua.

Minulla taas tilanne on eri. Minulla on joitakin asioita kohtaan niin voimakkaita pelkoja, jopa traumoja, että ne oikeasti rajoittavat joskus hyvinkin paljon minun elämääni, joten tunnen että niitä on oikeasti saatava jotenkin vähennettyä - tai en pidemmän päälle jaksa. Olen oikeastaan jo hyväksynyt sen että tällainen neuroottinen, ahdistunut "hermoheikkimäisyys" on niin vahva osa luonnettani, että en tule siitä koskaan täysin paranemaan. Mutta kuten joskus joku viisas on osuvasti ilmaissut, tärkeintä on mielipahan minimointi. Ei kannata välttämättä edes yrittää ongelman kokonaan poistamista, vaan minimoida siitä aiheutuva kärsimys. Monissa tapauksissa se vain nimittäin on helpompaa.

Mä sanoisin, et noi molemmat voi tehota. Ja just se, että vaikka yks juttu ei toimi yhdelle, se voi toimia jollekin toiselle. Ihmiset ei ole koiria. Pakko myöntää, että itse helposti suosittelen (=tyrkytän) tyypeille metodeja, jotka tuntuu itsestä hyviltä, ajatellen, että ne tehoaa kaikkiin. Kuitenkin, vaikka kokisin itse jonkun enkeliterapian puhdistavaksi toimenpiteeksi, se ei ehkä pärähdä mun isään samalla tavalla. Sama juttu toisin päin, joskus kokeilin karppausta eikä se sopinut mulle ollenkaan vaan oli ihan kamalaa, mutten kuitenkaan ajattele, ettei siitä voisi jollekin toiselle olla hyötyä.

Täysmielisyys on tosi jees, mut se ei tarkoita, ettei altistaminenkin voi olla. Tavallaan, päänsärkyynkin myydään useaa eri merkkiä, on Buranaa ja Panadolia, ja ne kaikki tehoo, vaikka ne onkin vähän erilaisia keskenään.

Tämä on hyvin tärkeä pointti näissä asioissa. Usein itellenikin käy niin, että menen jotakuta neuvomaan aivan kuin juuri minun mielipiteeni tai olettamukseni olisi jotenkin se ainoa oikea totuus. On hyvä että on olemassa useita eri keinoja hoitaa näitäkin asioita ja toivon mukaan jokaista auttaisi edes joku niistä.

Itsekin melko paljon kärsineenä voin todeta varmasti saman kuin moni muukin, että erilaiset psyykkiset häiriöt ovat miljoona kertaa pahempia kuin yksikään fyysinen vaiva. Mielummin siis esimerkiksi kärsin migreenistä kuin jatkuvasti päähän tunkevista pakkoajatuksista. Näin ainakin minä koen asian.

Tässä tai näissä keinoissa käsitellä ahdistusta on varmaan merkittävää se kuinka "isosta ongelmasta" on kyse eli omalla kohdallani ahdistus ei ole niin "isoa" etteikö sitä voisi käsitellä ns.tavanomaisin keinoin.
Lääkitysasiat on sitten jo vakavampaan masennus tai ahdistushäiröön soveltuvampia ja ns.järeämpiä keinoja. Omalla kohdallani ahdistus ehkä sitten on kutakuinkin normaalia elämään kuuluvaa vaihtelua-aina ei voi olla ihana ja tasainen ole-ihmisyyteen kuuluu mun mielestä ajottainen ahdistuskin-tähän tietysti vaikuttaa oma maailmankatsomus-millä lailla elämän näkee. esim. eksistentiaalisessa maailmankatsomuksessa meidät on tänne heitetty-ja tavalla tai toisella olemme ahdistuneita maailmassa.

En silti väitä, että näin on tai että ajattelen näin, mutta asian voi nähdä monella tapaa eli onko ahdistus aina pahasta? Tietysti voi ajatella, että silloin on, jos se estää ihmistä elämästä itselleen sopivalla tavalla. Introverttina en esim. yritäkkään samaistua ekstoverttien maailmaan vaan elän omaa hiljaiseloani niin hvyin kuin pystyn,jos lähden liikaa ekstroverttelemään niin varmasti ahdistun.

Minusta mikä vain ketäkin auttaa niin hyvä. Mä en henkilökohtaisesti ole kovin lääkevastainen, koska lääkkeistä on oikeasti apua etenkin akuutissa tilanteessa tai sairauden pahassa vaiheessa, kun yritetään miettiä pysyvämpää ratkaisua. Minä en esimerkiksi henkilökohtaisesti olisi koskaan pystynyt kohtaamaan pakko-oireitani, ellen olisi saanut tavallaan "luottamusta" lääkkeistä että pystyn tähän. Oireilu oli/on yksinkertaisesti niin vaikeaa, että ilman jotain tilannetta laukaisevaa oltaisiin oltu umpikujassa. Nyt kun tiedän että minulla on muitakin keinoja taistella vastaan kuin antautua oireilulle, lääkitys ei ole enää tarpeellinen. Useimmille se siis vain sopii ensiaskeleeksi kohti parempaa huomista, sillä pitkäaikaiskäytössä on omat murheensa.

Mulla taas ahdistus ei ole juuri koskaan ollut pelkkää normaalia huolehtimista. Kyllä voidaan ihan yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä kohdallani puhua, sillä keho on käytännössä kuin jatkuvasti eräänlaisessa hälytystilassa. Taustalla ihan suoraan kaikki huonot kokemukset ja niistä aiheutuneet pelot. Ja tuo liika "ekstrovertteily" on myös omiaan aiheuttamaan minulle ahdistusta ja jopa masennusta, siksi minulle on ollut tosi tärkeää tulla tietoiseksi introvertista itsestäni.

[Passepartout]

Mä haluaisin vaan korostaa sitä, että kenenkään ei TÄYDY pakottaa itseään siedätykseen tms. Vaan jokaisella on oikeus ja velvollisuus miettiä itse kohdallaan, onko se sen arvoista.

Takerrun tähän niin paljon sen takia, että joskus tätä ketjua saattaa lukea joku yhtä vaativa tyyppi kuin minä. Mä olisin hyötynyt aikanaan suuresti siitä jos mulle olisi sanottu, että itseään ei tarvitse pakottaa mihinkään.

Me ollaan kaikki niin erilaisia.

[Vieras]

Mulla sama kuin edellisellä kirjoittajalla eli, jos en "malta" pysyä introverttina vaan lähden miellyttämään -mihin mä kilttinä ihmisenä helposti sorrun, ja olemaan ekstrovertimpi kuin olenkaan ahdistun, väsyn ja olen hyvin alakuloinen.
Kuuntelemalla tarkoin itteäni pysyn suurimmista ahdistuksista erossa (nämä eivät päde syvästi traumatisoituneen kohdalla)-luulen, mutta noin yleensä arkielämän kiemuroissa yritän kuunnella tarkoin itteäni, jotta tietäsin mitä kulloinkin haluan-siis opettelen tätä..ja ahdistaa vähemmän.

[niksuu93]

Mä haluaisin vaan korostaa sitä, että kenenkään ei TÄYDY pakottaa itseään siedätykseen tms. Vaan jokaisella on oikeus ja velvollisuus miettiä itse kohdallaan, onko se sen arvoista.

Takerrun tähän niin paljon sen takia, että joskus tätä ketjua saattaa lukea joku yhtä vaativa tyyppi kuin minä. Mä olisin hyötynyt aikanaan suuresti siitä jos mulle olisi sanottu, että itseään ei tarvitse pakottaa mihinkään.

Kyllä minä ymmärrän täysin. On mullakin paljon pelkoja, joille en koskaan aio tai välttämättä edes voi tehdä mitään. Oikeastaan niitä merkittävimpiä on kolme: vesipelko (hukkumisen pelko), korkean paikan kammo ja näistä lievimpänä ahtaan paikan kammon. Näistä sekä veden pelolle ja korkean paikan kammolle on looginen selitys. Minulla ei ole käytännössä ole uimataitoa ja sain vedestä tavallaan jonkinasteisen trauman kun meinasin hukkua uimista opetellessa. En ole koskaan erityisemmin pitänyt uimisesta, en siis ole kesäisin mikään vesipeto niin kuin valtaosa meistä. Tykkään kyllä olla rannalla ja veden viilentävässä läheisyydessä, mutta järvimuodossa sitä kammoan. Syvään veteen mua ei saa, ja nykyään jopa tuntuu että edes soutuveneeseen en mielellään lähtisi. Pitää olla isompi paatti, vaikak tavallaan arastelen niitäkin. Vesi juomisena, nesteenä tai vaikka suihkussa ei pelota, mutta juuri suuressa määrin esim. järvissä kylläkin.

Tuosta korkean paikan kammosta. Minulla on melko huono tasapaino, koska mulla on ihan vikaa korvissa ja sitä kautta tasapainoelimissäkin. Mua siis huimaa herkästi, joten en esim. pidä edes taloustikkaille nousemisesta - puhumattakaan korkeammista paikoista. En tosin ole koskaan pudonnut mistään tms. vaan lähinnä tämä pelko siis johtuu puhtaasti itsesuojeluvaistosta, kun välillä tuppaa olemaan vaikeuksia pysyä pystyssä jopa tasaisella, saati sitten ilmassa.

Ahtaan paikan kammo on näistä se selvästi lievin, eikä pahemmin haittaa elämääni. Lähinnä ilmenee siis vain epämukavuutena liian pienessä tilassa tai jos samassa tilassa on kokoonsa nähden aivan liian paljon ihmisiä. Myös jotkut suljetut paikat voivat aiheuttaa pientä ahdistusta. Esimerkiksi jännitin kovasti aikoinaan magneettikuvausta, kun siinä pitää mennä makaamaan siihen valoisaan ja hyvin ilmastoituun, mutta kuitenkin varsin ahtaaseen putkeen. Selvisin kuitenkin hommasta ihan leikiten, vaikka mietinkin tutkimusta jo monta viikkoa ennen.

Ei ehkä niin liity masennukseen tai ahdistukseenkaan, tai no kyllähän tavallaan pelotkin ahdistusta ja huolta aiheuttavat. Lähinnä kun kuitenkin puhuttiin peloista ja siedättämisestä, on minullakin näitä kohteita joille en edes aio tehdä mitään. Koska ne eivät häiritse siinä määrin elämääni.

----------------------------------

Paljon on siis mullakin ongelmia ja huolia - masentuneisuutta, yleistynyttä ahdistusta, OCD-käyttäytymistä ja traumojenkin aiheuttama pelkoja. Mutta kukaan ei varmasti uskoisi näistä yhtäkään minusta päälle päin. Olen siis ihan tavallisen näköinen kaveri, jota moni varmasti pitäisi lyhyessä tuttavuudessa yhtä ekstroverttina kuin muutkin.

Halusin sanoa tämän siksi, koska monilla on ennakkoluuloja ihmisistä kun he kertovat esimerkiksi mt-ongelmistaan. Kaikki eivät todellakaan näy päällepäin eikä esim. introverttiuskaan tarkoita sitä, etteikö voisi olla ulkoisesti edustavan näköinen.

[anonyywi]

Esimerkiksi vastasyntyneellä ei ole mitään pelkoja

Sori että tartun tähän yksityiskohtaan, mutta joissain tutkimuksissa on käynyt ilmi että jopa sikiövaiheessa jotkut lapset kokevat mm. ahdistuneisuutta ja pelkoa, äidin tunnereaktioiden kautta, ja sillä voi olla vaikutusta neurologiseen kehitykseen. Ja pienissäkin vauvoissa on jo yksilöllisiä temperamenttieroja sosiaalisuudessa ja avoimuudessa ulkomaailmaa kohtaan, se myös näkyy katsekontaktissa, läheisyydentarpeessa, itkuherkkyydessä ym.

En oo itse jaksanut perehtyä aiheeseen kovin tarkasti mutta tieteellisiä artikkeleita voi silmäillä googlaamalla 'impact of maternal stress' tms.

Mutta tuolla on siis merkitystä jos lähdetään vaikka miettimään sitä että mikä siedätys- tai totuttelumetodi sopii kenellekin, koska ihmiset on lähtökohtaisesti luonteiltaan niin erilaisia ja reagoivat eri tavoilla ja siksi mitään universaalia kaikille luonnetyypeille toimivaa keinoa harvemmin löytyy. Pelkoihin ja ahdistukseen liittyvät asiat ovat useimmiten tiedostamattomassa, ja ihmisillä on aika erilaiset tyylit kohdata ja käsitellä sitä aluetta. Se mikä toimii toiselle, saattaa olla hyödytöntä tai jopa vaarallista toiselle.
Hyvä kuitenkin että täälläkin keskusteluissa tulee esille monia erilaisia kokemuksia ja näkökulmia. Kunhan vain vältetään sitä mutu-tuntumaan perustuvaa väittelyä ja 'tyrkyttämistä' ( mitä tietysti on vähän vaikea välttää keskustelufoorumeilla )