Re: Introvertti parisuhteessa
Lähetetty: 17.04.2015 20:29
Pakko nyt lyhkäisesti vastata tähän ketjuun. Lueskelin tuossa ohimennen niksuu93:n ja muiden välistä ajatustenvaihtoa, ja täytyy sanoa, että näitä niksuu93:n kokemia väärinymmärryksiä on tullut myös itseni kohdalle.
Se ei todellakaan tarkoita, että ihminen vaatisi kohtuuttomia halutessaan viettää toisen kanssa aikaa kahden kotona. Se ei tarkoita, ettei ns. kykenisi olemaan yksin tai että yrittäisi rajoittaa toisen menoja. On eri asia olla läheisriippuvainen, eli koko ajan kiinni toisessa, ahdistunut erosta ja mustasukkainen toisen kaikista menoista ja kavereista, kuin haluta aika ajoin rauhoittua toisen kanssa ja vain olla lähekkäin. Eikö rakkauteen juuri kuulu se, että voi olla toisen kanssa kahden ja että se paikallaan oleminen on sitä sielullista lepäämistä samassa pisteessä? Eikö se ole juuri sen kumppanuuden ja ystävyyden ydin, jolle parisuhde perustuu? Minusta sellainen ihminen, joka ei kykene olemaan toisen lähellä ja valittaa jokaikisen yhdessä vietetyn hetken yhteydessä, että se ahdistaa ja sitoo hänen olemistaan, ei ole sinut itsensä ja näin ollen myöskään toisen kanssa. Jos parisuhteessa olo tosiaan ahdistaa niin paljon, niin sitten ei pitäisi olla parisuhteessa.
Syvästi tuntevana, intuitiivisena ja tunneherkkänä ihmisenä olen törmännyt siihen, että ihmiset monesti odottavat, että suhteen "pehmeämmän puolen" eli allekirjoittaneen pitäisi olla aina joustamassa ja olla vaatimatta kumppanilta mitään. Itse he ovat vaatimassa aina ties mitä ja luulevat, että voivat tehdä mitä lystää ilman että typerimmistäkään vedoista saisi olla sanomassa senkään vertaa, että "tulipa paha mieli". Mutta ylläri pylläri, suhteeseen kuuluu myös se, että kumpikin voi vaatia asioita, jotka tuntuvat itselle parisuhteen toisena täysivaltaisena osapuolena tärkeälle. Ja kunnollinen ja välittävä kumppani myös ottaa vaatimukset huomioon avoimesti ja kompromisseja tehdään molemmin puolin. Mutta esim. miesten kohdalla olen törmännyt siihen, että kompromisseja ei olla valmiita tekemään.
Itse olen ollut pitkässä parisuhteessa niin ekstrovertin kuin introvertin kanssa, ja voin sanoa, että ainoa mikä kummassakin suhteessa mätti oli, että kumpikin heistä oli mies. No ei vaan... Kumpikin oli väärä mies minulle, sanotaanko näin. Ekstrovertin kanssa oli hauskaa ja meillä oli yhteisiä mielenkiinnonaiheita, mutta mies päätti ihan itse kusta kaiken alkamalla juosta vieraiden naisten kanssa baareissa ja ilmoittikin kohta, ettei enää kiinnosta. Piste. Myöhemmin kännissä soitteli, että tulipa tehtyä virhe. Oli lapsi ja kaikkea, mutta edes se ei estänyt hölmäilemästä, kun mieli kävi ylikierroksilla. Minun jälkeeni on vaihtanut naista kuin sukkaa, eli ei vain kykene olemaan aloillaan.
Introvertin kanssa oli pahempaa! Hän oli ihan päästään vialla, suoraan sanottuna. Tieto maailmasta tuntui perustuvan elokuviin (koska oli viettänyt suurimman osan elämästään koneen ääressä yksin) ja näkemykset ihmisistä olivat kuin huonoja karikatyyrejä. Ihan sama mitä puhuit hänelle ja kerroit tuntemuksistasi, niin ei mennyt jakeluun. Hän pitäytyi vain omissa oletuksissaan, jotka perustuivat jollekin negatiiviselle (ja aina negatiiviselle, oli kyse minusta tai ihan vaikka hänen omista "ystävistään"!) ennakkokäsitykselle, johon hän oli päättänyt jääräpäisesti jumittua. Tuohon kun yhdisti alkoholin liikakäytön, niin eipä siitä oikein tullut mitään.
Olen ollut jo pidemmän aikaa yksin ja hyvä niin, koska suhteista on jäänyt paha maku suuhun. Niistä olen vain oppinut, nimittäin sen, että jos koskaan enää alkaisin seurustella, mistään vakavasta puhumattakaan, niin ihmisen pitäisi olla pitkälti samanlainen ihminen kuin minä itse. Koska vain samalla aaltopituudella olevan, samoista asioista diggaavan ja samanlaisella arvomaailmalla ja elämänrytmillä varustetun ihmisen kanssa yhteistyön ja kompromissien tekeminen voisi olla palkitsevaa ja antaa paljon HYVÄÄ. Mutta missä ovat tunneherkät ja avosydämiset introverttimiehet? En tiedä. Kotona kirjoittamassa runoja? Tai samanhenkisen söpöliinin kanssa sohvalla leffailtaa viettämässä? En tiedä. Mutta jos sellaisia miehiä on edes olemassa, niin todella toivon, etteivät he ole jumissa ja hermojaan repimässä egosentristen bilehilenaisten tai umpimielisten ja kylmän analyyttisten luolanaisten kanssa. Koska tiedän miltä sellaisessa suhteessa oleminen tuntuu. Se on painajaista!
Se ei todellakaan tarkoita, että ihminen vaatisi kohtuuttomia halutessaan viettää toisen kanssa aikaa kahden kotona. Se ei tarkoita, ettei ns. kykenisi olemaan yksin tai että yrittäisi rajoittaa toisen menoja. On eri asia olla läheisriippuvainen, eli koko ajan kiinni toisessa, ahdistunut erosta ja mustasukkainen toisen kaikista menoista ja kavereista, kuin haluta aika ajoin rauhoittua toisen kanssa ja vain olla lähekkäin. Eikö rakkauteen juuri kuulu se, että voi olla toisen kanssa kahden ja että se paikallaan oleminen on sitä sielullista lepäämistä samassa pisteessä? Eikö se ole juuri sen kumppanuuden ja ystävyyden ydin, jolle parisuhde perustuu? Minusta sellainen ihminen, joka ei kykene olemaan toisen lähellä ja valittaa jokaikisen yhdessä vietetyn hetken yhteydessä, että se ahdistaa ja sitoo hänen olemistaan, ei ole sinut itsensä ja näin ollen myöskään toisen kanssa. Jos parisuhteessa olo tosiaan ahdistaa niin paljon, niin sitten ei pitäisi olla parisuhteessa.
Syvästi tuntevana, intuitiivisena ja tunneherkkänä ihmisenä olen törmännyt siihen, että ihmiset monesti odottavat, että suhteen "pehmeämmän puolen" eli allekirjoittaneen pitäisi olla aina joustamassa ja olla vaatimatta kumppanilta mitään. Itse he ovat vaatimassa aina ties mitä ja luulevat, että voivat tehdä mitä lystää ilman että typerimmistäkään vedoista saisi olla sanomassa senkään vertaa, että "tulipa paha mieli". Mutta ylläri pylläri, suhteeseen kuuluu myös se, että kumpikin voi vaatia asioita, jotka tuntuvat itselle parisuhteen toisena täysivaltaisena osapuolena tärkeälle. Ja kunnollinen ja välittävä kumppani myös ottaa vaatimukset huomioon avoimesti ja kompromisseja tehdään molemmin puolin. Mutta esim. miesten kohdalla olen törmännyt siihen, että kompromisseja ei olla valmiita tekemään.
Itse olen ollut pitkässä parisuhteessa niin ekstrovertin kuin introvertin kanssa, ja voin sanoa, että ainoa mikä kummassakin suhteessa mätti oli, että kumpikin heistä oli mies. No ei vaan... Kumpikin oli väärä mies minulle, sanotaanko näin. Ekstrovertin kanssa oli hauskaa ja meillä oli yhteisiä mielenkiinnonaiheita, mutta mies päätti ihan itse kusta kaiken alkamalla juosta vieraiden naisten kanssa baareissa ja ilmoittikin kohta, ettei enää kiinnosta. Piste. Myöhemmin kännissä soitteli, että tulipa tehtyä virhe. Oli lapsi ja kaikkea, mutta edes se ei estänyt hölmäilemästä, kun mieli kävi ylikierroksilla. Minun jälkeeni on vaihtanut naista kuin sukkaa, eli ei vain kykene olemaan aloillaan.
Introvertin kanssa oli pahempaa! Hän oli ihan päästään vialla, suoraan sanottuna. Tieto maailmasta tuntui perustuvan elokuviin (koska oli viettänyt suurimman osan elämästään koneen ääressä yksin) ja näkemykset ihmisistä olivat kuin huonoja karikatyyrejä. Ihan sama mitä puhuit hänelle ja kerroit tuntemuksistasi, niin ei mennyt jakeluun. Hän pitäytyi vain omissa oletuksissaan, jotka perustuivat jollekin negatiiviselle (ja aina negatiiviselle, oli kyse minusta tai ihan vaikka hänen omista "ystävistään"!) ennakkokäsitykselle, johon hän oli päättänyt jääräpäisesti jumittua. Tuohon kun yhdisti alkoholin liikakäytön, niin eipä siitä oikein tullut mitään.
Olen ollut jo pidemmän aikaa yksin ja hyvä niin, koska suhteista on jäänyt paha maku suuhun. Niistä olen vain oppinut, nimittäin sen, että jos koskaan enää alkaisin seurustella, mistään vakavasta puhumattakaan, niin ihmisen pitäisi olla pitkälti samanlainen ihminen kuin minä itse. Koska vain samalla aaltopituudella olevan, samoista asioista diggaavan ja samanlaisella arvomaailmalla ja elämänrytmillä varustetun ihmisen kanssa yhteistyön ja kompromissien tekeminen voisi olla palkitsevaa ja antaa paljon HYVÄÄ. Mutta missä ovat tunneherkät ja avosydämiset introverttimiehet? En tiedä. Kotona kirjoittamassa runoja? Tai samanhenkisen söpöliinin kanssa sohvalla leffailtaa viettämässä? En tiedä. Mutta jos sellaisia miehiä on edes olemassa, niin todella toivon, etteivät he ole jumissa ja hermojaan repimässä egosentristen bilehilenaisten tai umpimielisten ja kylmän analyyttisten luolanaisten kanssa. Koska tiedän miltä sellaisessa suhteessa oleminen tuntuu. Se on painajaista!