Introvertit.net Keskustelufoorumi

Pakko nyt lyhkäisesti vastata tähän ketjuun. Lueskelin tuossa ohimennen niksuu93:n ja muiden välistä ajatustenvaihtoa, ja täytyy sanoa, että näitä niksuu93:n kokemia väärinymmärryksiä on tullut myös itseni kohdalle.

Se ei todellakaan tarkoita, että ihminen vaatisi kohtuuttomia halutessaan viettää toisen kanssa aikaa kahden kotona. Se ei tarkoita, ettei ns. kykenisi olemaan yksin tai että yrittäisi rajoittaa toisen menoja. On eri asia olla läheisriippuvainen, eli koko ajan kiinni toisessa, ahdistunut erosta ja mustasukkainen toisen kaikista menoista ja kavereista, kuin haluta aika ajoin rauhoittua toisen kanssa ja vain olla lähekkäin. Eikö rakkauteen juuri kuulu se, että voi olla toisen kanssa kahden ja että se paikallaan oleminen on sitä sielullista lepäämistä samassa pisteessä? Eikö se ole juuri sen kumppanuuden ja ystävyyden ydin, jolle parisuhde perustuu? Minusta sellainen ihminen, joka ei kykene olemaan toisen lähellä ja valittaa jokaikisen yhdessä vietetyn hetken yhteydessä, että se ahdistaa ja sitoo hänen olemistaan, ei ole sinut itsensä ja näin ollen myöskään toisen kanssa. Jos parisuhteessa olo tosiaan ahdistaa niin paljon, niin sitten ei pitäisi olla parisuhteessa.

Syvästi tuntevana, intuitiivisena ja tunneherkkänä ihmisenä olen törmännyt siihen, että ihmiset monesti odottavat, että suhteen "pehmeämmän puolen" eli allekirjoittaneen pitäisi olla aina joustamassa ja olla vaatimatta kumppanilta mitään. Itse he ovat vaatimassa aina ties mitä ja luulevat, että voivat tehdä mitä lystää ilman että typerimmistäkään vedoista saisi olla sanomassa senkään vertaa, että "tulipa paha mieli". Mutta ylläri pylläri, suhteeseen kuuluu myös se, että kumpikin voi vaatia asioita, jotka tuntuvat itselle parisuhteen toisena täysivaltaisena osapuolena tärkeälle. Ja kunnollinen ja välittävä kumppani myös ottaa vaatimukset huomioon avoimesti ja kompromisseja tehdään molemmin puolin. Mutta esim. miesten kohdalla olen törmännyt siihen, että kompromisseja ei olla valmiita tekemään.

Itse olen ollut pitkässä parisuhteessa niin ekstrovertin kuin introvertin kanssa, ja voin sanoa, että ainoa mikä kummassakin suhteessa mätti oli, että kumpikin heistä oli mies. No ei vaan... Kumpikin oli väärä mies minulle, sanotaanko näin. Ekstrovertin kanssa oli hauskaa ja meillä oli yhteisiä mielenkiinnonaiheita, mutta mies päätti ihan itse kusta kaiken alkamalla juosta vieraiden naisten kanssa baareissa ja ilmoittikin kohta, ettei enää kiinnosta. Piste. Myöhemmin kännissä soitteli, että tulipa tehtyä virhe. Oli lapsi ja kaikkea, mutta edes se ei estänyt hölmäilemästä, kun mieli kävi ylikierroksilla. Minun jälkeeni on vaihtanut naista kuin sukkaa, eli ei vain kykene olemaan aloillaan.

Introvertin kanssa oli pahempaa! Hän oli ihan päästään vialla, suoraan sanottuna. Tieto maailmasta tuntui perustuvan elokuviin (koska oli viettänyt suurimman osan elämästään koneen ääressä yksin) ja näkemykset ihmisistä olivat kuin huonoja karikatyyrejä. Ihan sama mitä puhuit hänelle ja kerroit tuntemuksistasi, niin ei mennyt jakeluun. Hän pitäytyi vain omissa oletuksissaan, jotka perustuivat jollekin negatiiviselle (ja aina negatiiviselle, oli kyse minusta tai ihan vaikka hänen omista "ystävistään"!) ennakkokäsitykselle, johon hän oli päättänyt jääräpäisesti jumittua. Tuohon kun yhdisti alkoholin liikakäytön, niin eipä siitä oikein tullut mitään.

Olen ollut jo pidemmän aikaa yksin ja hyvä niin, koska suhteista on jäänyt paha maku suuhun. Niistä olen vain oppinut, nimittäin sen, että jos koskaan enää alkaisin seurustella, mistään vakavasta puhumattakaan, niin ihmisen pitäisi olla pitkälti samanlainen ihminen kuin minä itse. Koska vain samalla aaltopituudella olevan, samoista asioista diggaavan ja samanlaisella arvomaailmalla ja elämänrytmillä varustetun ihmisen kanssa yhteistyön ja kompromissien tekeminen voisi olla palkitsevaa ja antaa paljon HYVÄÄ. Mutta missä ovat tunneherkät ja avosydämiset introverttimiehet? En tiedä. Kotona kirjoittamassa runoja? Tai samanhenkisen söpöliinin kanssa sohvalla leffailtaa viettämässä? En tiedä. Mutta jos sellaisia miehiä on edes olemassa, niin todella toivon, etteivät he ole jumissa ja hermojaan repimässä egosentristen bilehilenaisten tai umpimielisten ja kylmän analyyttisten luolanaisten kanssa. Koska tiedän miltä sellaisessa suhteessa oleminen tuntuu. Se on painajaista!

.

^ Ja se herkkyyden löytäminen toisesta voi viedä runsaasti aikaa. Mä en esimerkiksi itse ole ensimmäisenä näyttämässä tunteita kasvoillani saati sitten muita herkkiä puolia itsestäni, vaikka ne kuinka mun parhaimpia puolia olisikin. Ihmisiin on vain niin vaikea luottaa, vaikka mitään "menetettävää" ei olisikaan.

Mulla kesti pari kolme kuukautta ennen kuin pystyin avautumaan yhtään syvemmin mun poikaystävälle. Mä näytän tunteet muille hyvin valikoivasti. Pelkään että ne käyttää sitä hyväkseen ja satuttaa mua niilä tiedoilla.

^ Kiitos SilverSoul ja muut ihanista viesteistänne. Hetken luulin jo, että olen ainoa joka tuntee näin ja itseasiassa aloinkin jo tuttuun tapaan tuntemaan syyllisyyttä tunteistani. Hyvä tietää etten ole ainoa tällainen "itsekäs", joka ajattelee näin.

Suhteessa on tosiaan tärkeää että molemmat jakavat suht samat käsitykset siitä, missä mennään ja miten esimerkiksi yhteistä aikaa mieluiten viettää. Voi olla vaikeaa tehdä kompromissejakaan, jos molemmat ovat vain liian erilaisia. Lähinnä minkä itse ekstrovertin kanssa kokisin ongelmalliseksi on juuri se, että se yleensä se toinen haluaisi olla aina menossa ja jos hänen kanssaan haluaa aikaa sitten viettää, minun olisi introverttina uhrauduttava ja mentävä mukaan. Vastaavasti jos tehtäisiin niin kuin introvertti haluaa eli vaikka vietettäisiin mukava koti-ilta sohvalla leffan parissa, se on sitten itsekästä. Minua ärsyttää muutenkin tämä eräänlainen epätasa-arvo näiden kahden luonteen (ekstrovertin ja introvertin) välillä. Useimmille kun se ekstrovertin tapa toimia on se oikea ja introvertin taas väärä. Jos ihmiset ovat tällä asteikolla liian ääripäissä, luvassa on taatusti ongelmia.

Ja mä en siis todellakaan näillä kirjoituksillani tarkoita sitä, että introvertti on nyt jotenkin automaattisesti aina se yli-ihminen joka olisi jotenkin muita parempi. Tai että hänen toimintatapansa olisi jotenkin järkevämpi. En todellakaan. Mä puhun pelkästään omasta puolestani ja siitä mitä minä parisuhteelta jos sellaisen joskus tulen saamaan, haluaisin. Vahvasti introverttina sitä oikeasti vain tulee vietettyä aikas paljon aikaa kotosalla, niin kyllähän se toinen varmasti helposti ahdistuisi, jos ei olisi samanlainen. Yksin viihdyn hyvin ja osaan olla ja omaa aikaa varmasti tulen tarvitsemaan seurustellessanikin. Mutta sitten kun oikeasti haluaisi sen kumppaninsa kanssa olla, olisi hyvä jos oikeasti voitaisiin tehdä asioita joista molemmat tykkää. Ettei tarvitisi valita, kumpaako nyt miellytetään ja miten. Mulla ei ole tapana roikkua kenessäkään kiinni, enkä halua toisen menoja alkaa rajoittamaan. Sitä vain oikeasti aika ajoin haluaisi olla sen toisen kanssa vain lähekkäin, ja jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan aidosti, yleensä se toinen haluaa sitä samaa?

Musta joskus ihan oikeasti tuntuu, että joitakin ihmisiä saattaa ihan jopa ahdistaa jos joutuvat olemaan liian kauan samassa paikassa tai vaikka saman henkilön kanssa. Mä tiedän monia tapauksia, jotka tarvitsevat lähteä parisuhdettaan aina viikonloppuna "karkuun" jotta jaksavat taas viikon. Jotkut myös kyllästyvät ihmisiin oudon nopeasti. Ja kun useimmat ihmiset ovat mun elämäni aika pitäneet minua tylsänä, voin jotenkin hyvin helposti kuvitella tilanteen jossa seukkaisin ekstrovertin kanssa ja kun hän on aikansa ollut kanssani ja nähnyt että tämä on tällänen tylsä tapaus, miten hän olisi ihan myytyä kun joku sanoistaan nokkela ekstroverttimies tulee baarissa "lohduttamaan". Silloin minut heitetään veks ja vaihdetaan siihen mielenkiintoisempaa tapaukseen. Ei kiitos, en ala tällaiseen pyöritykseen. Olen nimittäin nähnyt tämän kuvion sivusta liian monta kertaa.

Eihän kaikkea voi tietenkään pelkän ekstroverttiuden piikkiin laittaa. Tottakai ihmisen koko persoona ratkaisee ja yhtä hyvin introverteissa voi olla ihan suoranaisia p*skiaisia. Mutta kuten SilverSoul totesi:

jos koskaan enää alkaisin seurustella, mistään vakavasta puhumattakaan, niin ihmisen pitäisi olla pitkälti samanlainen ihminen kuin minä itse. Koska vain samalla aaltopituudella olevan, samoista asioista diggaavan ja samanlaisella arvomaailmalla ja elämänrytmillä varustetun ihmisen kanssa yhteistyön ja kompromissien tekeminen voisi olla palkitsevaa ja antaa paljon HYVÄÄ.

Tätä juuri minäkin suhteelta haen. Sen ihmisen oikeasti pitää olla hyvin samanlainen kuin minä. Sillä vain jos kohtaamme henkisesti, älyllisesti ja olemme samalla aaltopituudella sekä meillä on samat elämänarvot, aatteet ja mielenkiinnon kohteet, homma voi toimia. Minä olen hyvin omanlaiseni persoona, joten monien kanssa yksinkertaisten kompromissien tekeminen ei ole erilaisuudestamme johtuen mahdollista tai ainakaan yhteiselo niin hedelmällistä, että se pidemmällä tähtäimellä kannattaisi. Olen huomannut jo tarpeeksi monissa ihmissuhteissani sen, että yleensä se joudun olemaan minä joka joustan, jotta kuvio pysyy kasassa. Ei enää.

Ja kun moni sanoo sitä että jos tarjolla olevia kumppaneja ei ole monia, ei kannata olla liian vaativa. Se että minä olen erilainen ei tarkoita sitä että minun pitäisi tyytyä ensimmäiseen vastaantulijaan, koska onhan se nyt ihan hirveetä jos ei seurustele. Minulle seurustelu ei ole mikään status-symboli, että pitäisi olla parisuhteessa vain koska se on normaalia. En myöskään ole valmis pahemmin luistamaan arvoistani kuten absolutismista kenenkään takia. Kun ei itse juo, eipä kyllä jaksa pahemmin toisenkaan juomista katsella. Piste.

Odotan ihan mielelläni sitä sielunkumppaniani, missä ikinä hän lieneekin. Voimme sitten yhdessä viettää sen söpöliinin kanssa sohvalla leffailtaa, kuten ihanasti SilverSoul osasi sanoa. Ei pelkoa, en nimittäin ainakaan itse edes vilkaise niihin egosentrisiin bilehiiriin.

niksuu93 kirjoitti:^ Kiitos SilverSoul ja muut ihanista viesteistänne. Hetken luulin jo, että olen ainoa joka tuntee näin ja itseasiassa aloinkin jo tuttuun tapaan tuntemaan syyllisyyttä tunteistani. Hyvä tietää etten ole ainoa tällainen "itsekäs", joka ajattelee näin.

-- Ja mä en siis todellakaan näillä kirjoituksillani tarkoita sitä, että introvertti on nyt jotenkin automaattisesti aina se yli-ihminen joka olisi jotenkin muita parempi. Tai että hänen toimintatapansa olisi jotenkin järkevämpi. En todellakaan. Mä puhun pelkästään omasta puolestani ja siitä mitä minä parisuhteelta jos sellaisen joskus tulen saamaan, haluaisin.

-- Musta joskus ihan oikeasti tuntuu, että joitakin ihmisiä saattaa ihan jopa ahdistaa jos joutuvat olemaan liian kauan samassa paikassa tai vaikka saman henkilön kanssa. Mä tiedän monia tapauksia, jotka tarvitsevat lähteä parisuhdettaan aina viikonloppuna "karkuun" jotta jaksavat taas viikon. Jotkut myös kyllästyvät ihmisiin oudon nopeasti. Ja kun useimmat ihmiset ovat mun elämäni aika pitäneet minua tylsänä, voin jotenkin hyvin helposti kuvitella tilanteen jossa seukkaisin ekstrovertin kanssa ja kun hän on aikansa ollut kanssani ja nähnyt että tämä on tällänen tylsä tapaus, miten hän olisi ihan myytyä kun joku sanoistaan nokkela ekstroverttimies tulee baarissa "lohduttamaan". Silloin minut heitetään veks ja vaihdetaan siihen mielenkiintoisempaa tapaukseen. Ei kiitos, en ala tällaiseen pyöritykseen. Olen nimittäin nähnyt tämän kuvion sivusta liian monta kertaa.

-- Eihän kaikkea voi tietenkään pelkän ekstroverttiuden piikkiin laittaa. Tottakai ihmisen koko persoona ratkaisee ja yhtä hyvin introverteissa voi olla ihan suoranaisia p*skiaisia. Mutta kuten SilverSoul totesi:

jos koskaan enää alkaisin seurustella, mistään vakavasta puhumattakaan, niin ihmisen pitäisi olla pitkälti samanlainen ihminen kuin minä itse. Koska vain samalla aaltopituudella olevan, samoista asioista diggaavan ja samanlaisella arvomaailmalla ja elämänrytmillä varustetun ihmisen kanssa yhteistyön ja kompromissien tekeminen voisi olla palkitsevaa ja antaa paljon HYVÄÄ.

Tätä juuri minäkin suhteelta haen. Sen ihmisen oikeasti pitää olla hyvin samanlainen kuin minä. Sillä vain jos kohtaamme henkisesti, älyllisesti ja olemme samalla aaltopituudella sekä meillä on samat elämänarvot, aatteet ja mielenkiinnon kohteet, homma voi toimia. Minä olen hyvin omanlaiseni persoona, joten monien kanssa yksinkertaisten kompromissien tekeminen ei ole erilaisuudestamme johtuen mahdollista tai ainakaan yhteiselo niin hedelmällistä, että se pidemmällä tähtäimellä kannattaisi. Olen huomannut jo tarpeeksi monissa ihmissuhteissani sen, että yleensä se joudun olemaan minä joka joustan, jotta kuvio pysyy kasassa. Ei enää.

Ja kun moni sanoo sitä että jos tarjolla olevia kumppaneja ei ole monia, ei kannata olla liian vaativa. Se että minä olen erilainen ei tarkoita sitä että minun pitäisi tyytyä ensimmäiseen vastaantulijaan, koska onhan se nyt ihan hirveetä jos ei seurustele. Minulle seurustelu ei ole mikään status-symboli, että pitäisi olla parisuhteessa vain koska se on normaalia. En myöskään ole valmis pahemmin luistamaan arvoistani kuten absolutismista kenenkään takia. Kun ei itse juo, eipä kyllä jaksa pahemmin toisenkaan juomista katsella. Piste.

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että ihmisiä, jotka etsivät tasavertaista ja -arvoista suhdetta, jossa kumpikin osapuoli tekee kompromisseja, kumpikin pyrkii olemaan toiselle hyvä ja joille kumppani menee muita naisia tai miehiä edelle (eli ei panna jokaista vastaantulijaa tms., vaan ajatellaan asioita siltä kannalta, että "tee toiselle se mitä toivoisit itsellesi tehtävän") pidetään itsekkäinä. Sitähän se juuri ei ole, kuten jokainen vähänkin älyllinen ihminen tajuaa! Se on universalismia, jossa tahdotaan mahdollisimman monelle mahdollisimman hyvää. Altruismi on sellaista itsensä uhraamista toisen vuoksi, eikä siihen kannata lähteä. Se on se epäitsekkyyden huipentuma.

Miksi tasavertaisuutta sitten sanotaan itsekkääksi? Ehkä juuri siksi, että se on tietylle porukalle sitä, ettei saa tehdä mitä itse haluaa ja milloin haluaa. Eli heidän itsekkyyttään rajoitetaan. Nämä ovat niitä naisia ja miehiä, jotka elävät elämää luolamieskirjoitusten mukaan. Mies on metsästäjä, jonka tehtävä maan päällä on bängätä niin monta naista kuin vain ehtii. Ikävä kyllä monet nykynaiset elävät myös tällä periaatteella, kiitos kieroutuneen feministisen ajattelun.

Feminisminhän alkuidea oli, että naisia ei saisi enää pitää nyrkin ja hellan välissä, vaan että heitä tulisi kohdella miesten rinnalla tasa-arvoisina ihmisinä ja että naisten ihmisoikeudet tulisi turvata. Sen ei pitänyt mennä lainkaan niin, että naiset alkaisivat pelata miesten peliä miesten keksimillä säännöillä, mutta niinhän se on tietyissä asioissa mennyt. Eli naisten vapautumista ei ole edes tapahtunut: naisen pitää olla tietyissä piireissä yksi äijistä, että voi menestyä ja olla ns. kunnioitettu. Ja nämä naiset ovat juuri niitä, jotka vaihtavat miestä kuin sukkaa ja elävät uraansa varten. Tavallaan tästä ei voi valittaa, koska he tekevät samaa mitä miehet ovat vuosisatoja ja tuhansia tehneet. Ns. oikeanlaisen ja alkuperäisen feminismin mukaan naisten pitäisi saada olla naisia ja saada arvostusta esim. kotiäiteinä, mutta näinhän se ei mene. Kuinkahan moni liittokin esimerkiksi Suomessa on kariutunut ja kariutuu siihen, että mies alistaa vaimoaan eikä arvosta tätä tipankaan vertaa? Tähän "vahvemman vallankäyttöön" hairahtuvat niin ekstrov. kuin introv. miehet, eli parisuhteen voiman ja säilymisen kannalta kyse todellakin on loppupeleissä yksittäisistä mieseläjistä ja heidän kyvyistään olla humaaneja kanssaeläjiä naisilleen.

Voin paljastaa, että itse olisin tässä elämässä ollut onnellinen "perinteisenä perheenäitinä", mutta se ei toteutunut ihan miesten väärin- ja hyväksikäytöksien vuoksi. Olen siis sellainen korkeasti koulutettu nainen, jonka on pitänyt ottaa se asenne, että elämä on yhtä sotatilaa ja yksin selviämistä. Teen duunia ja pidän yksin huolen perheestä ja hyvin se on sujunut. Aika ajoin vain tulee mietittyä, että mikä hitto maailman miehiä vaivaa. Tuntuu, ettei mitään tai ketään kunnioiteta ja elämässä välitetään vain materiasta ja omasta navasta. Valitetaan rahasta, mutta samalla vedetään rahat viikonloppuisin alas vessasta, eli pannaan ne alkoholiin ja huumeisiin. Tuntuu, että joillakin ei elämänhallinta ja logiikka pelaa ollenkaan.

Niksuu93 kirjoitti hyvin näistä "pakenijoista". He ovat näitä ihmisiä, joiden täytyy paeta parisuhdetta jonnekin, että voi taas tietyn ajan olla toisen ihmisen kanssa "onnellinen". Se on vähän sama kuin se, että monet valittavat koko viikon töissä, että: "mitä p*skaa koko homma ja olisi jo viikonloppu, että pääsee nollaamaan". Eli 5 vrk ollaan onnettomia yrmyjä ja 2vrk "onnellisesti" kännissä tai aineissa. Kuulin kerran sellaisen fiksun heiton, että jos elämässä hyviä päiviä on vähemmän kuin huonoja, niin kaikki ei ole ihan kohdallaan ja jonkinlainen elämäntaparemontti olisi tarpeen. Jos todella täytyy odottaa, että pääsee ottamaan taukoa kumppanista tai töistä, että taas "jaksaa" olla ihmisiksi, niin eihän se nyt ihan oikein mene.

Kärsijöitä tuollaisissa kuvioissa ovat kaikki niihin kuuluvat: töissä työkaverit saavat kuulla tällaisen onnettoman marisijan v*ttuilua ja pomottelua, parisuhteessa vaimo/aviomies ja lapset joutuvat sylkykupeiksi. Ei se marisija itsekään ole onnellinen. Muita on kuitenkin ihan turha syyttää omasta onnettomuudestaan, vaan jos asiat todella ovat niin surkeasti, niin pitäisi hakea apua ongelmiinsa, ottaa aikalisä töistä ja olla yksin ja miettiä mitä elämältä tahtoo ja kuka oikeastaan on. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että yleensä ihmiset eivät tahdo myöntää ongelmiaan, vaan syy on aina kaikissa muissa. Tämä taas tiettyjen tyyppien mielestä oikeuttaa käyttämään niin fyysistä, henkistä kuin emotionaalista väkivaltaa toisiin ihmisiin.

Ja kuten Niksuu93 kirjoitti, niin on ihan täyttä puppua, että omaa vaatimustasoa tulisi laskea parinvalinnassa. Eiköhän se ihminen itse tiedä, että mikä toimii ja milloin voi olla onnellinen ja tehdä myös toisen onnelliseksi? Erilaisuus on pikemminkin kohteliaisuus kuin haukkumasana tässä maailmassa. Ns. erilaiset ihmiset ja ne "vähän oudot" ovat läpi historian olleet niitä, jotka ovat keksineet uusia asioita ja olleet muun muassa murtamassa eri väestönryhmien kokemaa sortoa ja heihin kohdistuvia rajoituksia. Jos lukee suurten tai vähän pienempien keksijöiden, taiteilijoiden tai aktiivien elämänkertoja, niin huomaa, että jokainen heistä on aikanaan kokenut vähättelyä ja hankaluuksia. Mutta he ovat kestäneet sen. Niin kuin jokaisen täytyy kestää omassa elämässään eteen tulevat hankaluudet ja muiden ihmisten typeryys.

Kuten toisessa ketjussa kirjoitin, niin itsellä oli nuorempana ongelmana se, että välitin liikaa ihmisistä, joihin ei olisi kannattanut aikaansa tuhlata. Jos joku ihminen pyysi minulta apua ongelmiinsa, niin minä pyrin auttamaan parhaani mukaan. Mutta joka kerta nämä ihmiset itse eivät olleet valmiita tekemään mitään ongelmiensa eteen, vaan avunpyynnön taustalla oli pikemminkin ajatus, että KORJAA SINÄ MINUN ONGELMANI. No, eihän siitä mitään tullut.

Omassa elämässäni korjasin lopulta sen, että päätin, etten enää auta ketään, ellei kyse ole omasta itsestäni tai lapsestani. Koska kukaan yksittäinen ihminen ei tässä maailmassa ole välittänyt minusta sen vertaa, että olisi todellisen tarpeen edessä auttanut. Tietyiltä järjestöiltä olen apua saanut, mutta tosiasia on, että yksittäiset ihmiset pääsääntöisesti kääntävät selän toisen hädälle, etteivät itse joutuisi "ongelmiin", ja tässä yhteiskunnassa ollaan enemmän huolissaan väkivallan- ja pahantekijöiden oikeuksista, kuin uhrien oikeuksista. Pääsääntöisesti tällaiset lait ja ajattelumallit suojaavat juuri miehiä, eivätkä naisten ja lasten oikeudet ja hyvinvointi toteutu lainkaan. Hyvinvointivaltio? Big joke. Tasa-arvo? Big joke. Jokaisen oikeus hyvään ja turvalliseen elämään? Big joke.

SilverSoul kirjoitti: Se ei todellakaan tarkoita, että ihminen vaatisi kohtuuttomia halutessaan viettää toisen kanssa aikaa kahden kotona. Se ei tarkoita, ettei ns. kykenisi olemaan yksin tai että yrittäisi rajoittaa toisen menoja. On eri asia olla läheisriippuvainen, eli koko ajan kiinni toisessa, ahdistunut erosta ja mustasukkainen toisen kaikista menoista ja kavereista, kuin haluta aika ajoin rauhoittua toisen kanssa ja vain olla lähekkäin. Eikö rakkauteen juuri kuulu se, että voi olla toisen kanssa kahden ja että se paikallaan oleminen on sitä sielullista lepäämistä samassa pisteessä? Eikö se ole juuri sen kumppanuuden ja ystävyyden ydin, jolle parisuhde perustuu? Minusta sellainen ihminen, joka ei kykene olemaan toisen lähellä ja valittaa jokaikisen yhdessä vietetyn hetken yhteydessä, että se ahdistaa ja sitoo hänen olemistaan, ei ole sinut itsensä ja näin ollen myöskään toisen kanssa. Jos parisuhteessa olo tosiaan ahdistaa niin paljon, niin sitten ei pitäisi olla parisuhteessa.

Eihän kukaan ole sanonut, että se yhdessä olo ahdistaisi. Mutta useimmiten ihmisillä nyt vaan on muitakin kiinnostuksen kohteita kuin parisuhde. Ja kun se suurin rakastumisvaihe on ohi, sitä alkaa kaivata muutakin kuin kyljessä nyhjäämistä. Ja pitääkin. Että ihmisellä olisi oikeasti koko ajan tarjottavaa kumppanilleen, täytyy olla kiinnostuksen kohteita, uteliaisuutta, jne. Kun "pelkkä" rakkaus ei vaan riitä muuta kuin alkuhuumassa.

Mä olen kommentoinut Niksuulle niin paljon siksi, että hänen kirjoituksistaan on tullut ainakin minulle sellainen "pakene kun vielä voit" -tunne. Minusta tuntui todella tukahduttavalta jos kumppani olisi minussa niin hirveän kiinni kuin Niksuu haluaa saamani käsityksen mukaan olla tulevassa kumppanissaan. Toki olen saattanut tulkita asioita väärinkin.

Tietysti asiaan vaikuttaa se, että minun näkökulmani on kymmenen vuotta parisuhteessa olleen ja Niksuun sellaisen ihmisen, joka ei ole koskaan ollut parisuhteessa mutta kaipaa sitä kovasti. Voi olla että itsekin Niksuun iässä olisin kirjoittanut samoin.

Pointtini on se, että vaikka toinen olisi kuinka ihana, kukaan ei halua olla toisen kanssa koko aikaa. Edes ekstrovertit ei varmasti halua olla koko ajan saman toisen kanssa. Jos ihanneparisuhde muistuttaa symbioosia, ei se ole enää parisuhde vaan läheisriippuvuutta. Ja on ihan luonnollista, että pitkässä suhteessa ihminen nyt ei vaan jaksa koko ajan pitää sitä kumppania maailmankaikkeuden keskipisteenä vaikka kuinka oltaisiin sielunkumppaneita.

Lisään vielä että en tarkoita mitenkään mollata Niksuuta tai sanoa että hänen ajatuksensa ovat vääriä. Yritän vaan ikään kuin kuvitteellisen vanhemman sisaren ominaisuudessa "toppuutella" ja jakaa omaa huikeaa elämänkokemustani. Mikä on tietysti varmaan paitsi hyödytöntä, myös erinomaisen ärsyttävää.

Luulen, että ajan tällä takaa sitä, että vaikka sinkkuna ollessa tuntuisi ihanalta ajatus lähes symbioottisesta parisuhteesta, tulee kyllä aika jolloin kiittää luojaansa että suhde ei ole sellainen. Ja jos taas on siinä läheisyydenkaipuussaan tehnyt sen virheen, että on mennyt yksiin jonkun kanssa joka sattuukin oikeasti haluamaan ihan koko ajan sitä tiivistä yhteiseloa, suhteesta voi tulla pitkän päälle aika ahdistava. Väittäisin nimittäin että ääri-intorvertti alkaa ennemmin tai myöhemmin kaivata enemmän tilaa ympärilleen suhteessakin... Siksi minusta on parempi että suhteen alkuvaiheessa on vähän sellainen olo, että kyllä tätä läheisyyttä voisi ehkä olla enemmänkin.

SilverSoul kirjoitti:En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että ihmisiä, jotka etsivät tasavertaista ja -arvoista suhdetta, jossa kumpikin osapuoli tekee kompromisseja, kumpikin pyrkii olemaan toiselle hyvä ja joille kumppani menee muita naisia tai miehiä edelle (eli ei panna jokaista vastaantulijaa tms., vaan ajatellaan asioita siltä kannalta, että "tee toiselle se mitä toivoisit itsellesi tehtävän") pidetään itsekkäinä. Sitähän se juuri ei ole, kuten jokainen vähänkin älyllinen ihminen tajuaa! Se on universalismia, jossa tahdotaan mahdollisimman monelle mahdollisimman hyvää. Altruismi on sellaista itsensä uhraamista toisen vuoksi, eikä siihen kannata lähteä. Se on se epäitsekkyyden huipentuma.

Mahtavaa vihdoin kohdata ihminen, joka ajattelee kanssani samalla tavalla! Minustakin tämä on suorastaan itsestäänselvyys, mutta useimmille ei taida tänäpäivänä enää olla. Mulla on aina ollut enemmän ongelma se, että olen heittäytynyt vähän liiankin paljon muiden vietäväksi. Aina ensimmäisenä uhrautumassa, että toiselle "ei tule paha mieli". Olen yrittänyt päästä tästä tavastani nyt iän myötä eroon, koska olen joutunut toteamaan että juuri koskaan sieltä ei tullut mitään takaisin. Minua tavallaan siis käytetään kuin tilanne sallii ja sitten hylätään. Tämä ei ole tervettä missään ihmissuhteessa, mutta näyttää olevan monille sitä "tervettä arkea". Aivan kuin tämäkin olisi jokin kilpailu.

SilverSoul kirjoitti:Miksi tasavertaisuutta sitten sanotaan itsekkääksi? Ehkä juuri siksi, että se on tietylle porukalle sitä, ettei saa tehdä mitä itse haluaa ja milloin haluaa. Eli heidän itsekkyyttään rajoitetaan. Nämä ovat niitä naisia ja miehiä, jotka elävät elämää luolamieskirjoitusten mukaan. Mies on metsästäjä, jonka tehtävä maan päällä on bängätä niin monta naista kuin vain ehtii. Ikävä kyllä monet nykynaiset elävät myös tällä periaatteella, kiitos kieroutuneen feministisen ajattelun.

Siis tässä on asian koko pointti. Jokainen ajattelee itseään - ja vain itseään. Aina pitää saada se oma tahto läpi, tai muuten aletaan haukkua toista itsekkääksi "kun se on aina vaatimassa kaikkea". Tämä sama porukka on ilmeisesti niin vähä-älyistä, että ei ymmärrä syyllistyvänsä kokoajan itse samaan - ja vielä usein pahemmissa määrin. "Minun pitää saada tehdä tätä ja tätä ja olla tällainen, jos yrität rajoittaa toimintatapaani - olet itsekäs." Juuri tämän takia mä haen kaltaisiani ihmisiä elämääni, koska heidän kanssaan ei tarvitse jatkuvasti tapella siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Monissa aiemmissa ihmissuhteissa olen nimittäin tätä yrittänyt, ja homma on juuri aina kaatunut siihen, että minun on myönnyttävä että se toinen ei pahoita mieltään ja lähde lätkimään. Ikinä ei ole mennyt toisinpäin. Eikä juuri koskaan ole edes yritetty löytää sitä kultaista keskitietä. Joskus on jopa uhkailtu, että "näin toimitaan kun minä sanon tai tää oli sitten tässä, hyvästi". Joskus kieltämättä tuntuu, että mitähän ihme sadisteja nämä ihmiset oikein ovat...

Ja sitten kun tästä aiheesta yrittää aina herättää keskustelua, noh... siitähän ne vasta loukkaantuukin verisesti. Minä kun en ikinä saisi vaatia mitään vaan silloin olisi aina hiiiirmu hyvä kun mennään sen toisen toiveiden mukaan. Jos minä en jaksa miellyttää toista, sehän lähtee kävelemään. Nope. Ei se voi mennä näin!

SilverSoul kirjoitti:Tuntuu, ettei mitään tai ketään kunnioiteta ja elämässä välitetään vain materiasta ja omasta navasta. Valitetaan rahasta, mutta samalla vedetään rahat viikonloppuisin alas vessasta, eli pannaan ne alkoholiin ja huumeisiin. Tuntuu, että joillakin ei elämänhallinta ja logiikka pelaa ollenkaan.

Tämä on todellinen ongelma, ironisesti juuri varsinkin länsimaissa. Valta ja raha ratkaisee ja kun siihen asemaan päästään, sitä vaalitaan ja kaikki muut aatteet hylätään. Kukaan ei suoraan sanottuna ajattele kuin itseään ja omaa etuaan. Tuntuu että kehitysmaissakin välitetään enemmän esimerkiksi läheisistä ja perheen hyvinvoinnista, arvostetaan eläimiä ja luontoa kuin tässä nykyisessä suorittajayhteiskunnassa. Minua yleensä kiinnostaa kovastikin maailman asiat ja nykyään esimerkiksi myös ympäristö, mutta nämä ovat ihan toissijaisia arvoja päättäjäpiireissä koska ainoastaan tehokkuus ja tuotanto ratkaisee, saasteista ja seurauksista viis - kunhan sillä saa tehtyä rahaa. Noh, ehkä tämä sukupolvi oppii viimeistään silloin kun olemme ympäristökatastrofin partaalla ja kaikki on jo liian myöhäistä. Sitten se meneekin se sormi kivasti suuhun ja levitellään käsiä.

Joidenkin ihmisten rahankäyttö on myös ihan käsittämätöntä. Mä siis henkilökohtaisesti oikein ihmettelen, miten yksinasuva aikuinen voi esimerkiksi edes tuhlata yli 2000 euron kuukausipalkkansa VAIN kahdessa viikossa, kun ehkä niitä laskuja on vain sen 800 euron edestä? Se tietysti on kun eletään ihan pellossa, "huominen on huomenna" - ei murehdita -asenteella ja tehdään ilman estoja asioita, joihin ei edes oikeasti olisi varaa. Ruokaakin voidaan ostaa niin tyhmästi, että yhtenä päivänä syödään porsaan kyljyksiä ja loppuviikko ollaan sitten nälissään. Samassa tilanteessa olisi voinut käyttää järkeä ja tehdä kohtuuhintaisempaa ruokaa vaikka koko viikoksi. Idiootteja!

Joillakin ei tosiaan elämänhallinta pelaa. Sama porukka lankee tähän pikavippih*lvettiin ja sitten itketään "kun yhteiskunta toimii niin julmasti, kun ottaa omansa takaisin perinnän kautta". No onhan se niin väärin!

SilverSoul kirjoitti:Niksuu93 kirjoitti hyvin näistä "pakenijoista". He ovat näitä ihmisiä, joiden täytyy paeta parisuhdetta jonnekin, että voi taas tietyn ajan olla toisen ihmisen kanssa "onnellinen". Se on vähän sama kuin se, että monet valittavat koko viikon töissä, että: "mitä p*skaa koko homma ja olisi jo viikonloppu, että pääsee nollaamaan". Eli 5 vrk ollaan onnettomia yrmyjä ja 2vrk "onnellisesti" kännissä tai aineissa. Kuulin kerran sellaisen fiksun heiton, että jos elämässä hyviä päiviä on vähemmän kuin huonoja, niin kaikki ei ole ihan kohdallaan ja jonkinlainen elämäntaparemontti olisi tarpeen. Jos todella täytyy odottaa, että pääsee ottamaan taukoa kumppanista tai töistä, että taas "jaksaa" olla ihmisiksi, niin eihän se nyt ihan oikein mene.

Näitä ihmisiä tosiaan riittää. Ilmeisesti joillakin on vaan niin tylsä elämä, että sitä jännitystä ja uutuudenviehätystä pitää hakea muutoksen kautta. Jotkut vaihtaa jopa kumppania yhteiselon mennessä "tylsäksi arjeksi". Ei osata olla onnellinen tai tyytyväinen yhtään mihinkään. Heti "masentaa" kun ei ole ylimääräistä rahaa käytettävänä lohtushoppailuun tai kun ei pääse edes lomamatkalle. Sama porukka itkee töissä, miten kurjaa työnteko on ja miten väärin maailma kohtelee, vaikka itse ovat työnsä valinneet ja usein myös tilanteen aiheuttaneet. Mä en henkilökohtaisesti voi edes kuvitella tekeväni työkseni mitään, mikä ei minua itseäni kiinnosta. Työn pitää olla mieleistä, muuten siitä tulee pakkopullaa ja motivaatio laskee. Jännä kun mulla ei ole 95% ihmisistä poiketen koskaan mitään tarvetta "nollata päätä". Mikä siinä on niin hienoa ja tarpeellista? Ei ole elämä ihan kunnossa, jos onnea pitää hakea pelkästän jostain aineista.

Mulla on monien mielestä varmaan todella yksinkertainen ja tylsä elämä, mutta mä en koskaan valita. Mulla on ollut useita vaikeita tilanteita elämässä, mutta niistä on selvitty. Mulla on monia kroonisia sairauksia, joista en koskaan parane - en valita. Mulla on toisten ihmisten aiheuttamaa masennus-/ahdistustaipumusta ja vaikka elämäni olisi ajoittain näistä johtuen yhtä h*lvettiä, mä en valita. Mulla on kuitenkin yllättävän moni asia ihan hyvin elämässäni ja aika lailla juuri ne, jotka merkitsevät eniten.

Äänekkäimmät eivät aina ole niitä eniten kärsiviä. Joillakin turpa laulaa viikon siitäkin, kun kynsi katkes. Hellanlettas. Kyllä on tosiaan elämäntaparemontti paikallaan, jos kokee kaikki asiat elämässään p*skaksi. Nämä ihmiset saisivat "ottaa itseään niskasta kiinni", emmekä me.

SilverSoul kirjoitti:Ja kuten Niksuu93 kirjoitti, niin on ihan täyttä puppua, että omaa vaatimustasoa tulisi laskea parinvalinnassa. Eiköhän se ihminen itse tiedä, että mikä toimii ja milloin voi olla onnellinen ja tehdä myös toisen onnelliseksi? Erilaisuus on pikemminkin kohteliaisuus kuin haukkumasana tässä maailmassa. Ns. erilaiset ihmiset ja ne "vähän oudot" ovat läpi historian olleet niitä, jotka ovat keksineet uusia asioita ja olleet muun muassa murtamassa eri väestönryhmien kokemaa sortoa ja heihin kohdistuvia rajoituksia. Jos lukee suurten tai vähän pienempien keksijöiden, taiteilijoiden tai aktiivien elämänkertoja, niin huomaa, että jokainen heistä on aikanaan kokenut vähättelyä ja hankaluuksia. Mutta he ovat kestäneet sen. Niin kuin jokaisen täytyy kestää omassa elämässään eteen tulevat hankaluudet ja muiden ihmisten typeryys.

Nimenomaan. Ihminen tietää (tai ainakin pitäisi tietää) itse mikä on hänelle itselleen hyväksi. Näissä asioissa neuvomaan tulevat alkavat ottaa pikkuhiljaa päähän, vielä kun heidän neuvonsa ovat yleensä niin idioottamaisia että esikoululainenkin ne tajuaa. Vääränlainen kumppani ja suhde voi pikemminkin olla rasite kuin ilo. Sen takia olenkin ottanut näissä asioissa sen kannan, että olen mieluummin vaikka yksin koko elämäni, ellen kohtaa kaltaistani ihmistä. Massat eivät pahemmin pidä minusta - noh, ei haittaa, sillä minäkään en pahemmin ihaile heitä. Muutenkin se on ihan nähtävissä, että useimmille koko parisuhde on vain itseisarvo siinä missä työpaikkakin ja heidän mielestään sellainen nyt vaan kuuluu olla. Ei siis välttämättä ole edes mitään väliä kenen kanssa on, kunhan vain on. "Sillä onhan se nyt niin hävettävää ja kamalaa olla ihan yksin." Muistan kerran kun erän henkilö sanoi mulle olleensa "jo" puoli vuotta sinkkuna ja ahdistaa kuulemma niin vietävästi, että melkein ottaa vain jonkun baarista - ihan sama, kunhan vain on joku.

Hehe, moni varmaan tarkoittaa sanoessaan minua erilaiseksi, oudoksi sitä negatiivisessa sävyssä. Minulle se tosiaan on kohteliaisuus.

SilverSoul kirjoitti:Kuten toisessa ketjussa kirjoitin, niin itsellä oli nuorempana ongelmana se, että välitin liikaa ihmisistä, joihin ei olisi kannattanut aikaansa tuhlata. Jos joku ihminen pyysi minulta apua ongelmiinsa, niin minä pyrin auttamaan parhaani mukaan. Mutta joka kerta nämä ihmiset itse eivät olleet valmiita tekemään mitään ongelmiensa eteen, vaan avunpyynnön taustalla oli pikemminkin ajatus, että KORJAA SINÄ MINUN ONGELMANI. No, eihän siitä mitään tullut.

Omassa elämässäni korjasin lopulta sen, että päätin, etten enää auta ketään, ellei kyse ole omasta itsestäni tai lapsestani. Koska kukaan yksittäinen ihminen ei tässä maailmassa ole välittänyt minusta sen vertaa, että olisi todellisen tarpeen edessä auttanut. Tietyiltä järjestöiltä olen apua saanut, mutta tosiasia on, että yksittäiset ihmiset pääsääntöisesti kääntävät selän toisen hädälle, etteivät itse joutuisi "ongelmiin", ja tässä yhteiskunnassa ollaan enemmän huolissaan väkivallan- ja pahantekijöiden oikeuksista, kuin uhrien oikeuksista. Pääsääntöisesti tällaiset lait ja ajattelumallit suojaavat juuri miehiä, eivätkä naisten ja lasten oikeudet ja hyvinvointi toteutu lainkaan. Hyvinvointivaltio? Big joke. Tasa-arvo? Big joke. Jokaisen oikeus hyvään ja turvalliseen elämään? Big joke.

Ja tässä taas tuttu kuvio. Olen kyllästynyt siihen että minuun otetaan yhteyttä vain silloin, kun tarvitsevat jossain apuani. Oli sitten kyse kaverin tietokoneongelmista, jostain tutun remonttihommista tai ihan mistä tahansa, pyynnön taustalla on aina jokin taka-ajatus siitä että minä tulen auttamaan. "Koska eihän sulla kuitenkaan ole mitään, oot aina vaan kotona niin joudat tänne minua auttamaan".

Nyt alkaa riittää tämä muiden palvelu. Ja tosiaan kun se on lähes aina niin, että minun pitäisi tehdä kaikki. Se toinen yleensä siinä antaa käskyjä ja vaan chattaa sadan muun ekstron kanssa puhelimellaan kun minä teen kaikki hommat. Ja sitten kun homma on valmis, joku on ihan suoraankin tokaissut "nyt voitkin sitten oikeastaan lähteä". Siis ihan käsittämätöntä!

Tottakai autan aina tilanteen mukaan perhettäni ja läheisiäni, sopivassa määrin. Mutta ihmisten olisi aika oppia, että ensisijaisesti he ovat itse vastuussa elämästään. Ei kukaan toinen voi aina tehdä asioita heidän puolestaan. Ja sitten kun vielä hyvin harvoin sitä apua tulee takaisin. Kuka minua auttaa jos minä uuvun kokonaan?

Hyvinvointia saa tosiaan maailmassa tänäpäivänä ihan etsimällä etsiä. Varmaan voisikin todeta, että voi olla ihmisillä jossain Amazonin viidakossa (ainakin suhteessa) asiat paremmin kuin täällä meidän Pohjolassa. Eikä tämä asia koske yksinomaan Suomea, kulttuurin ja asenteiden muutokset näkyvät ihan kauttaaltaan kaikissa länsimaissa. En oikeastaan edes tiedä kuka tämän tilanteen pystyisi kääntämään? Uusi eduskuntako? Pah!

--------------------------------

Tässä nyt tuli taas hyvin paljon asiaa, ja ymmärrän että joku voi näistä aikas voimakkaistakin puheista käsittää hieman väärin. Mä en myöskään tarkoita, että tämä minun näkemykseni olisi automaattisesti jotenkin se oikea. Lähinnä hain sitä, että tasa-arvo ei tosiaan toteudu niin parisuhteessa kuin yhteiskunnassa muutenkaan ja ihmisten asenteissa sekä käytöksessä olisi runsaasti parantamisen varaa. Kukaan ei tunnu ajattelevan mitään muuta kuin omaa napaansa ja jos hänen tahtoaan ei toteuta, on itse automaattisesti itsekäs. Jokainen on lähtökohtaisesti itse vastuussa omasta elämästään eikä voi sysätä ongelmiaan toisen harteille. Meitä on moneen ja kaikki eivät luonnollisestikaan ajattele samalla tavalla. Mutta jokaiselle tulee sallia vapaus omaan mielipiteeseensä, ilman että toisen käsitys asioista tyrmätään suoraan julmasti.

Harvoin kun olemassa mitään yhtä ainoaa totuutta. On vain vaihtoehtoja. Ja jokaiselle tulee sallia oikeus valita vapaasti, ilman syrjimistä ja mollaamista.

Passepartout kirjoitti:Eihän kukaan ole sanonut, että se yhdessä olo ahdistaisi. Mutta useimmiten ihmisillä nyt vaan on muitakin kiinnostuksen kohteita kuin parisuhde. Ja kun se suurin rakastumisvaihe on ohi, sitä alkaa kaivata muutakin kuin kyljessä nyhjäämistä. Ja pitääkin. Että ihmisellä olisi oikeasti koko ajan tarjottavaa kumppanilleen, täytyy olla kiinnostuksen kohteita, uteliaisuutta, jne. Kun "pelkkä" rakkaus ei vaan riitä muuta kuin alkuhuumassa.

Eihän tässä kukaan olekaan sanonut, etteikö tässä itselläkin olisi muita mielenkiinnonkohteita kuin pelkkä parisuhde. Ja alkuhuumaan jälkeen varmasti tilanne laantuu, sehän on vain luonnollista. Se alun huuma vaihtuu kiintymykseen. Mutta silti. Minulle kun se seurustelukumppani olisi oikeasti se maailman tärkein ihminen ja tuntuisi pahalta, ellen voi tuntea toisen kokevan samoin. Tottakai ihmisellä saa ja kuuluu olla myös ystäviä ja tuttuja, joiden parissa aikaa viettää. Mutta silti musta vaan tuntuu, että useimmille se parisuhde merkitsee tasan saman verran kuin kaveri muiden joukossa.

Ja siis vaikka mäkin olen sanonut ainakin sata kertaa sen legendaarisen "viihdyn hyvin kotona", tämä ei tarkoita ettäkö siellä kotona tarvitsee jatkuvasti olla sen toisen kanssa. Mä nimenomaan nauttisen sellaisestakin yhteiselosta, että voi tuntea olevansa yhdessä vaikka ei kokoajan kommunikoisikaan mitenkään. Joillekin tämä on ilmeisesti outo käsite?

Passepartout kirjoitti:Mä olen kommentoinut Niksuulle niin paljon siksi, että hänen kirjoituksistaan on tullut ainakin minulle sellainen "pakene kun vielä voit" -tunne. Minusta tuntui todella tukahduttavalta jos kumppani olisi minussa niin hirveän kiinni kuin Niksuu haluaa saamani käsityksen mukaan olla tulevassa kumppanissaan. Toki olen saattanut tulkita asioita väärinkin.

Tietysti asiaan vaikuttaa se, että minun näkökulmani on kymmenen vuotta parisuhteessa olleen ja Niksuun sellaisen ihmisen, joka ei ole koskaan ollut parisuhteessa mutta kaipaa sitä kovasti. Voi olla että itsekin Niksuun iässä olisin kirjoittanut samoin.

Minusta taas on hyvin outoa, jos kokee parisuhteen ja sitoutumisen jotenkin tukahduttavan tai kahlitsevan ihmistä. Olen itseasiassa saanut tuon saman taistele tai pakene -käsityksen sanomisistani melkein kaikilta, myös kavereilta. Ilmeisesti kukaan ei nykymaailmassa enää halua olla tosissaan kenenkään kanssa vaan keräävät mielummin sellaisia paskanjauhanta-tuttuja, jotka voi "ahdistuessaan" heivata helposti pois. Kaveritkin tuntuvat ahdistuvan siitä jos heidän kanssaan haluaa viettää aikaa tai heidän seurassaan viihtyy. En ymmärrä?

Kyllä normaaliin terveeseen parisuhteeseen kuuluu läheisyys ja yhdessäolo. Yleensä sitä haluaa olla sellaisen ihmisen kanssa josta pitää? Enhän minä hyvänen aika tarkoita sitä, että pitäisi sylikkäin olla 24/7, sillä mulla on omiakin juttuja. Mutta musta ei myöskään ole mitenkään tervettä, jos mielummin juoksentelee jatkuvasti jossain muualla kun on rakkaansa kanssa. Kyllä siinä hyljätyksi itsensä helposti alkaa kokea. Eihän tämä tilanne nimittäin tällöin poikkeaisi juuri yhtään nykyisestä yksinolemisesta. Ilmeisesti vain ajattelemme asioista hyvin eri tavalla.

Passepartout kirjoitti:Pointtini on se, että vaikka toinen olisi kuinka ihana, kukaan ei halua olla toisen kanssa koko aikaa. Edes ekstrovertit ei varmasti halua olla koko ajan saman toisen kanssa. Jos ihanneparisuhde muistuttaa symbioosia, ei se ole enää parisuhde vaan läheisriippuvuutta. Ja on ihan luonnollista, että pitkässä suhteessa ihminen nyt ei vaan jaksa koko ajan pitää sitä kumppania maailmankaikkeuden keskipisteenä vaikka kuinka oltaisiin sielunkumppaneita.

En ehkä ole löytänyt oikeita sanoja kuvaamaan ajatuksiani, mutta kyllä tunteeni ovat mielestäni kaukana läheisriippuvaisuudesta. Tiedän termin nimittäin täsmälleen, sillä mullakin on/on ollut paljon tuttuja jotka ripustautuvat aivan liikaa yhteen ihmiseen. Ja se on todella häiritsevää. Ei ihmisen onni voi nimittäin koostua pelkästään toisista ihmisistä, eikä esim. minun tilanteessani koostukaan. Pidän sitä nimittäin yhtenä merkittävimpänä vahvuutenani, että en juuri tarvitse muita ihmisiä ollakseni vähintäänkin tyytyväinen.

Passepartout kirjoitti:Luulen, että ajan tällä takaa sitä, että vaikka sinkkuna ollessa tuntuisi ihanalta ajatus lähes symbioottisesta parisuhteesta, tulee kyllä aika jolloin kiittää luojaansa että suhde ei ole sellainen. Ja jos taas on siinä läheisyydenkaipuussaan tehnyt sen virheen, että on mennyt yksiin jonkun kanssa joka sattuukin oikeasti haluamaan ihan koko ajan sitä tiivistä yhteiseloa, suhteesta voi tulla pitkän päälle aika ahdistava. Väittäisin nimittäin että ääri-intorvertti alkaa ennemmin tai myöhemmin kaivata enemmän tilaa ympärilleen suhteessakin... Siksi minusta on parempi että suhteen alkuvaiheessa on vähän sellainen olo, että kyllä tätä läheisyyttä voisi ehkä olla enemmänkin.

Minusta tässä nyt puhutaan kahdesta aivan tyystin eri asiasta - fyysisestä läheisyydestä ja henkisestä läheisyydestä (tai fyysisestä yksinäisyydestä ja henkisestä yksinäisyydestä). Minulla nimenomaan sen ulkopuolisen tai "hyljätyn" tunteen aiheuttaa ihmissuhteissani tuo henkisen tason yhteyden puuttuminen. Se on minulle paljon tärkeämpää kuin fyysinen läsnäolo. Jos tunnen että jonkun kanssa synkkaa tosi hyvin, saan jo yksinomaan siitä niin suuren "tyydytyksen" joka on varmaan suurempi kuin monilla ekstroilla se itse fyyinen läheisyys. Ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi myös parisuhteessa, jos kumppani on vääränlainen. Jos taas kumppanin kanssa on syvä henkinen yhteys, tavallaan se yhdessäolo "säilyy" vaikka emme olisikaan läsnä toistemme kanssa.

Joo, taidan olla niin sotku koko ihminen, ettei kukaan saa ajatuksistani selvää. Mutta suht näin asian koen.

---------------------------

Passepartout, en koe ajatuksiasi mitenkään mollaavina - ei huolta. Mua vaan todenteolla alkaa ihmetyttämään tämä, että olenko tosiaan ainoa ihminen maailmassa jolle parisuhde ja kumppani merkitsisi näin paljon, jos sellainen olisi? Jotenkin jännää muutenkin se, että tällaista "liian huolehtivaista" ihmistä pidetään ihmeellisenä kun useimmat kuitenkin tuntuvat kaipaavan suhteeseensa juuri enemmän sitä läheisyyttä ja yhdessäoloa. Olenko ymmärtänyt kaiken taas nyt ihan väärin?