Rekisteröidy    Kirjaudu sisään    Keskustelualue    Käyttäjät   Etsi    UKK

Etusivu » Yleiskeskustelu » Ihmissuhteet




  • Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 148 viestiä ]  Mene sivulle Edellinen  1 ... 11, 12, 13, 14, 15  Seuraava
    Kirjoittaja Viesti
     Viesti Lähetetty: 14.08.2016 01:55 
    Poissa
    Avatar

    Liittynyt: 03.03.2016 21:29
    Viestit: 21
    Paikkakunta: Uusimaa
    Hei Vieras! Voin jokseenkin samaistua tilanteeseesi. Asuin mieheni kanssa ensimmäiset kaksi vuotta kaksiossa ja jo siinä tuntui olevan liian vähän tilaa, kun oma tila kattoi kerrallaan korkeintaan sen yhden huoneen ja seinät olivat kuin paperia. Oletteko löytäneet mitään keinoja tilanteen helpottamiseksi tähän mennessä? Parasta varmaan olisi ainakin puhua asiasta toisen kanssa suoraan ja kiertelemättä, vaikka se tuntuisi töykeältä ottaa esille. Itselläni ainakin juuri oman tilan, tai sen puutteen, ollessa kyseessä tietyssä vaiheessa oikeasti tulee se raja vastaan ja kaikki turhautuneisuus purkautuu kerralla. Eikä millään rakentavalla tavalla. :roll: (Vaikka siis olen yleensä todella pitkäpinnainen ja sovitteleva tyyppi.) En toki tiedä, onko tämä reagointitapa sinulle tyypillistä.

    Käsitykseni mukaan vaikeinta on usein jakaa tila juuri silloin, kun pari muuttaa toisen jo aiemmin asumaan yksiöön. Toinen ei osaa väistyä vanhoista tavoistaan, antaa uudelle kumppanille tilaa liikaa ja unohtaa omat tarpeensa tms.

    Mutta tuota, en osaa tässä nyt antaa mitään käytännön neuvoja. Ehkä joltain muulta täällä sellaisiakin löytyy. Itse punniskelin tuolloin tilanteen hyviä ja huonoja puolia ja päätin vaan sietää.. Miehen säännölliset harrastukset kodin ulkopuolella kyllä toivat myös allekirjoittaneelle sitä kaivattua omaa aikaa, samoin molempien vuorotyö. Onneksi tämä ei kestänyt montaa vuotta ja suurempi asunto on helpottanut tilannetta merkittävästi.

    Tsemppiä!


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
     Profiili Lähetä yksityisviesti  
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 16.08.2016 16:52 
     
    Hei, ja kiitos vastauksesta! En ole vielä uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, joten ratkaisuakaan emme ole löytäneet. Ja tosiaan tässö yksiössä ei ole omaa tilaa sitten yhtään. Eniten ihmettelen, että tunnun tulevan vanhemmiten koko ajan enemmän introksi. Täytyy kerätä rohkeus ja ottaa asia puheeksi. Toivon, että tämänasia ei ala sitten hiertämään meidän välejä. Tai noh, taitaa se hiertää jo, kun tänne palstalle kirjoitan. Miten voisin ottaa asian puheeksi, ilman, että kuulostaa siltä, että haluan erota. Koska sitä en missään nimessä haluaisi. Mieheni on paras mies, mitä vaan voisin kuvitella, vaikka olisinkin mieluummin neljänyörä viikosta yksin kotona.
    Jos jollain tulee mitään vinkkejä mieleen, niin otan nöyrästi kaikki neuvot vastaan. :)


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
      
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 22.08.2016 18:55 
    Poissa
    Avatar

    Liittynyt: 03.03.2016 21:29
    Viestit: 21
    Paikkakunta: Uusimaa
    Multa taitaa olla turha pyytää tarkempia vinkkejä asian hienovaraiseen esille ottamiseen. Oon itse vähän luovuttanut siinä suhteessa ja pidän tärkeämpänä itse asian esille tuloa kuin sitä, millä tavalla sen nyt tulee esittämään. Keskustelu on kuitenkin kahden kauppaa. Kunhan toinen on halukas kuuntelemaan, löytyy kyllä maaperä asian työstämiseen, vaikka alku olisi tökerömpikin. Ehkä jotain "tää ei johdu susta, vaan musta" -lauseita pyrkisin välttämään, kun ovat nykyisissä saippuasarjoissa kokeneet inflaation ja menettäneet sen myötä niin paljon merkitystään. :D

    Itsekin kyllä huomaan tulleeni vuosien saatossa ainakin mukavuudenhaluisemmaksi, jos en muuta. Yhtä intro olen varmaan ollut koko elämäni, mutta omista mieltymyksistä joustaminen tuntuu aina vaan entistä vaivalloisemmalta ja turhemmalta.. :)


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
     Profiili Lähetä yksityisviesti  
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 26.08.2016 00:09 
    Poissa
    Avatar

    Liittynyt: 25.08.2016 23:18
    Viestit: 2
    Tämä ketju avasi omiakin silmiä menneisyyden tapahtumista. Olin pitkässä suhteessa nuorella iällä ja jopa kihloihin mentiin, ennenkuin erottiin 3 vuotta sitten. Myöhemmin olen tajunnut että tämän suhteen takia kadotin itseni ja masennuin. Masennuin pahasti, itsemurhan partaalle. En ole koskaan kellekkään kertonut tätä, enkä haluakkaan. Puolisossani ei itsessään ollut mitään vikaa, kyseessä vain niin erilaiset ihmiset jotka ei sopinut yhteen.

    Hän on todella sosiaalinen ja menevä ihminen. Viihtyy eniten ihmisten kanssa. Ei ollu tarkka omasta tilasta, piti kaikille avoimet ovet. Minulle oma tila ja oma aika on aina ollut elin tärkeää. Tutustuttiin ja rakastuttiin. Hän vei minua ja tutustutti uusiin ihmisiin. Sain hyviä ystäviä ja kaveripiirin johon pidän tänäkin päivänä yhteyttä. Kaikki oli hyvin, mutta en tajunnut että kärsin ajoittain tilan puutteesta. Koitin muuttaa häntä, koitin järjestää meille yhteistä aikaa. Pelkäsin yksinjäämistä, enkä koskaan edes ajatellut eroa. Siksi tajuan nyt, että kidutin itseäni todella pitkään. Loppuvaiheessa muistan että valvoin tahallani pitkälle yöhön, että sain edes hetken omaa aikaa. Jossain kohtaa ikään kuin annoin itselleni luvan ajatella eroa, se tuntui heti hyvältä. Vaikka eroon liittyi draamaa ja särkyneitä sydämmiä, niin kolme vuotta myöhemmin tiedän sen olleen elämäni parhain päätös.

    Välillä sitä kyllä kaipaa ihmistä vierelleen, mutta toisaalta yksin asuminen on kyllä niin vapaata, että pelkään parisuhdetta.


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
     Profiili Lähetä yksityisviesti  
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 28.08.2016 11:27 
     
    Parisuhde oli minulle tärkeää niin kuin lapsetkin.
    Elämälle tuli silloin tarkoituksenmukaisuus.
    Vaikka ei ne omia ollutkaan,
    autan lapsia ja yhteiskuntaa antamalla lapsille uuden elämän.
    Tunsin itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi.

    Heikoin lenkki oli tässä vaimoni oli liian vahva itse tietoinen ja
    menetin sen itsetietoisen roolin miehenä vahvuuden olemisesta,
    vaikka kuinka yritin vaikuttaa perheen elämisen rikkauteen ja yhdessä oloon.
    Tunsin kuinka pala palalta mureni itseluottamus olla perheelle lapsille isä.
    En olisi halunnut erota vaimostani mutta hän eron otti.
    Minulle jäi epäselväksi mikä mahtoi olla se oikea todellisuuden eroamisen syy.
    Jälkeenpäin se selvisi.

    Vaimoni oli hyvin voimakastahtoinen ja tuntui aika ajoin narsistisia piirteitä.
    Kerroin psykologille asian ja yhteinen tapaaminen jäi viimeiseksi yrityksesi.
    Vaimoni ei halunnut käydä perhe psykologilla,
    kun ei itse tuntenut siihen mitään tarvetta.
    Minun oli tehtävä tuskainen päätös ja
    en voi sitä antaa tehdä, miksi mulle näin kävi, mitä tehdä, jäin yksin...
    Jäin jotenkin yksin ansaan kun en ymmärtänyt mistä tässä oli kysymys ja lapsen menettäminen satutti minua hirvittävästi.
    Enkä mitään syytä siihenkään löytänyt.

    Juttelin laki ihmisen kanssa ja se vie aikaa parisen vuotta.
    Siinä revitään kaikki asiat ja kestääkö sijaiskoti lapsesi sen.
    Ei kestä ja luovuin. Ajattelin lapsen parasta 13v. poikaa.
    Hyvä niin, kävi koulua ja pääsi ylioppilaaksi. Valintani oli oikea.
    Minä en vain saanut sitä oikeutta jonka olisin kuulunut saada.
    Parisuhteessa eletty elämä kasvatti minua vaimoani ja
    löytää elämälleni tarkoitus.
    Mutta eroaminen satutti minua syvästi.
    Jälkeen päin tulin siihen tulokseen,
    jos vaimolla on niin voimakkaat itsetietoiset tarpeet ja
    viittaa narsistisuuteen ja ei halua perhe psykologilla käydä.
    Ero on ainut vaihtoehto.

    Olen aina halunnut ystävän naisen jolla on
    itseluottamusta tietoisuutta tehdä valintoja.
    Sitä kautta saisin itsellenikin uutta luovuuden tuntea kuuluvani
    yhteiskuntaan mukaan.
    Tunsin tiesin heikkouteni jo koulussa ja sielläkin jäin itseni kanssa yksin.
    Samalla lailla eron yhteydessä ja löytää uusi tie itselleni
    olikin vaikeaa ja jopa mahdotonta.
    Kaikki mitä olen yrittänyt se on tehty
    vaikka en ole saavuttanutkaan niitä asioita jota
    mielen maailmani luovuuttani hakee.

    Minulta puuttuu jotain sisäisesti,
    vaikka kuinka haen en löydä ja yksinäisyyden kierre entisestää syvenee.
    Haen ihmisiä johon voisin tutustua ja tehdä uutta luovaa yhdessä.
    Yksin ei onnistu tässä yhteiskunnassa
    jossa painetaan se luovuus itsetietoisuus olla mies ihminen
    maan rakoon uumeniin.
    Yksin on vaikeaa löytää se oikea tie vaikka
    eduskunnassa istuvat päätänsä nyökyttelevät yritteliäisyys aina palkitaan.
    Minua ei ole palkittu vaan työnnetty aina vain syvemmälle.
    Miksi ja mitä varten, en ole vastausta kysymyksiin saanut.

    Parisuhde on varmaan sitä samaa
    löytää joku jossa voisi olla
    uudella tavalla näkyvä.
    Siihen suhteeseen edelleen pyrin, mutta
    yksin aina vaan olen.


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
      
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 03.12.2016 00:30 
    Poissa

    Liittynyt: 04.01.2015 00:02
    Viestit: 36
    Usempaan kertaan olen kuullut sanottavan, että joku nainen saa musta hyvä miehen itsellensä. Tämän sanoneet ovat olleet yleensä äitini ikäisiä, tai sitä iäkkäämpiä naisia.

    Aloitin 2012 marraskuulla kuntouttan työtoiminnan kierrätyskeskuksessa. No siellä kierrätyskeskuksessa oli hommissa yks keski-ikäinen nainen, noin 55v. Kyseli multa, että onko tyttöystävää, miks ei oo yms. Luetteli naisia sieltä kierrätyskeskuksesta, joista voi valita.


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
     Profiili Lähetä yksityisviesti  
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 21.12.2016 17:09 
     
    Itselläni introvertiys (kirjoitinkohan oikein) on aiheuttanut suurta tuskaa ja väärinymmärrystä parisuhteessa. Esim. muutama ilta sitten tyttöystäväni isä ja muutama hänen ystävänsä olivat käymässä. Kaikki istuivat keittiössä höpöttämässä paitsi minä joka istuin olohuoneessa. Olisin halunnut mennä keittiöön ja osallistua keskusteluun mutta pelkäsin liikaa etten keksikkään mitää sanottavaa ja näytän sitten tyhmältä kun tulen siihen vain istumaan hiljaa. Joten istuin olkkarissa ja räpläsin puhelintani ikään kuin minulla olisi jotain tärkeää tekeillä. Ja tunsin itseni idiootiksi. Tätä jatkui useita tunteja ja tunsin oloni todella epämukavaksi ja ahdistuneeksi. Oloa pahensi entisestään se että tyttöystäväni ihmetteli ääneen miksi en tule istumaan heidän kanssaan. Hän on myös usein tällaisista tilanteista suuttunut koska kokee että pidän hänen ystäviään ja/tai sukulaisiaan jotenkin tyhminä, enkä siksi halua heidän kanssaan keskustella. Olen yrittänyt selittää ettei kyse ole siitä. Haluaisin keskustella ja viettää aikaa ihmisten kanssa mutta kun en osaa. Tyttöystävääni rakastan ehkä eniten siksi että hän on ainoita ihmisiä ,joita olen tavannut, jonka kanssa minulla on puhuttavaa ja jonka kanssa en ole vaivaantunut. Ystviä minulla on kaksi kappaletta ja heitäkin tapaan mieluiten kahdenkesken. Jos paikalla on muita, ahdistun käsittämättömän paljon ja minun on poistuttava mahdollisimman pian. Tämä hävettää ja harmittaa paljon ja lisää ahdistusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Tunnen itseni hyvin yksinäiseksi mutta en osaa ottaa ihmisiin kontaktia


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
      
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 21.12.2016 18:13 
    Poissa

    Liittynyt: 20.12.2016 23:44
    Viestit: 3
    Vieras kirjoitti:
    Itselläni introvertiys (kirjoitinkohan oikein) on aiheuttanut suurta tuskaa ja väärinymmärrystä parisuhteessa. Esim. muutama ilta sitten tyttöystäväni isä ja muutama hänen ystävänsä olivat käymässä. Kaikki istuivat keittiössä höpöttämässä paitsi minä joka istuin olohuoneessa. Olisin halunnut mennä keittiöön ja osallistua keskusteluun mutta pelkäsin liikaa etten keksikkään mitää sanottavaa ja näytän sitten tyhmältä kun tulen siihen vain istumaan hiljaa. Joten istuin olkkarissa ja räpläsin puhelintani ikään kuin minulla olisi jotain tärkeää tekeillä. Ja tunsin itseni idiootiksi. Tätä jatkui useita tunteja ja tunsin oloni todella epämukavaksi ja ahdistuneeksi. Oloa pahensi entisestään se että tyttöystäväni ihmetteli ääneen miksi en tule istumaan heidän kanssaan. Hän on myös usein tällaisista tilanteista suuttunut koska kokee että pidän hänen ystäviään ja/tai sukulaisiaan jotenkin tyhminä, enkä siksi halua heidän kanssaan keskustella. Olen yrittänyt selittää ettei kyse ole siitä. Haluaisin keskustella ja viettää aikaa ihmisten kanssa mutta kun en osaa. Tyttöystävääni rakastan ehkä eniten siksi että hän on ainoita ihmisiä ,joita olen tavannut, jonka kanssa minulla on puhuttavaa ja jonka kanssa en ole vaivaantunut. Ystviä minulla on kaksi kappaletta ja heitäkin tapaan mieluiten kahdenkesken. Jos paikalla on muita, ahdistun käsittämättömän paljon ja minun on poistuttava mahdollisimman pian. Tämä hävettää ja harmittaa paljon ja lisää ahdistusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Tunnen itseni hyvin yksinäiseksi mutta en osaa ottaa ihmisiin kontaktia


    Kertomasi kuulostaa niin tutulta! Itse vaivaannun jo monesti etukäteen, jos tiedän, että on sukulointia luvassa ja alan stressaamaan siitä, osaanko jutella ja olla mahdollisimman luontevasti. Olenpahan monista tällaisista tilanteista luistanutkin nimenomaan tämän vuoksi. Haen näissä tilanteissa ns. tukea puolisostani/ystävästäni/ym. Hakeudun hänen lähelleen ja jos hän poistuu hetkeksikin, tulee orpo olo ja kuin olisi hyeenoiden keskelle heitetty. Tunnen itseni vaivaantuneeksi, joka tunne vain voimistuu, kun tajuan että en taaskaan keksi yhtikäs mitään puhuttavaa näille ihmisille, ainakaan sellaista mitä kehtaisi sanoa vaikuttamatta idiootilta. Usein pohdin itsekseni, että voiko tämä olla yhtä vaikeaa muillekin vai olenko minä vain se outolintu. Usein saattaa kuulla, että heitetään "en kuitenkaan keksi mitään puhuttavaa", mutta kuitenkin nämä samat ihmiset sitten puhua pälpättävät, kun itse tilanne on päällä. Itse en pysty samaan.

    Minä olen juurikin samanlainen omiin oloihin vetäytyjä, vaikka tilanne soisi olemaan juurikin toisenlainen. Jos se puolison/kaverin/ym. tuki katoaa, saatan keksiä jonkin tekosyyn siirtyä takavasemmalle, mennäkseni muka puuhaamaan jotakin muuta, käydäkseni vessassa, tai mitä vaan että pääsisin pois kiusallisesta tilanteesta. Muiden silmissä tämä näyttää aivan varmasti todella omituiselta ja usein jälkikäteen ahdistunkin ajatuksesta, että he ovat minua mielessään oudoksuneet ja kun en taaskaan osannut olla kuten muut. Toinen on se, että he saattavat ajatella minua juurikin ylimielisenä, vaikka olen todella kaukana sellaisesta. Ymmärrän toki, jos tällaisen kuvan minusta saa. Saattaisin itsekin paremmin tietämättä ja "tavallisena ihmisenä" ajatella äkkisältään näin käyttäytyvästä ihmisestä näin. Toki, kun itsellä on tätä samaa, niin pohdin heti mielessäni vetäytyvän ihmisen kohdalla, että mahtaakohan hän olla kuten minä. Minun on itseni helpompi lähestyä tällaisia vetäytyjiä. Samalla sitä on helpompi tuoda itseäänkin näkyväksi, kun toinenkaan ei pidä itsestä meteliä. :)

    Olen yrittänyt olla itseäni kohtaan viime aikoina suopeampi. Lähinnä yrittäessäni keksiä keinoja selvitä näistä tilanteista. Annan itselleni luvan olla erilainen, toistan itselleni, että sinä olet juuri tällainen ja kun et muuksi voi muuttua, niin hyväksy itsesi. Esimerkkinä lapseni joulujuhla, johon lähdin vain ja ainoastaan lapseni vuoksi, jo etukäteen mielessäni kärvistellen kamalaa ihmismassaa, josta en tunne ketään. Small talk on ehkä kamalinta mitä tiedän, koska en sitä osaa. Kuitenkin ennen juhliin lähtöä ajattelin, että ei haittaa vaikka et juttelisi kenellekään koko aikana. Menet sinne, olet tasan oma itsesi ja jos se nyt sattuu olemaan erakko ja hiljainen nysvä, niin sitten on näin. Annoin itselleni luvan olla minä. Lopulta miten se on keneltäkään pois, jos jokainen on omanlaisensa ihminen. Erilaisuus kunniaan - siitäkin huolimatta, että toki tahtoisin olla sanavalmis ja ulospäin suuntautuva, sillä tuntuu että silloin asiat olisivat paljon helpompia.


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
     Profiili Lähetä yksityisviesti  
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 28.12.2016 16:37 
     
    Reilut 10 vuotta sitten muutin yhteen ekstrovertin miehen kanssa. Sukset menivät ristiin parissa kuukaudessa, kun toinen halusi koko ajan mennä jonnekin ja tavata ihmisiä (ja loukkaantui kun en halunnut mukaan) ja minä olisin halunnut töiden ja opiskeluiden jälkeen mököttää sohvan nurkassa :lol: Ongelma oli siinä, etten ihan itsekään ymmärtänyt itseäni, enkä osannut näin ollen myöskään miehelle asiasta kertoa.

    Tällä hetkellä olen etäsuhteessa maailman parhaan miehen kanssa. Siis parhaan minulle. Etäisyyttä on 200 kilometriä, ja vietämme yhdessä keskimäärin joka toisen viikonlopun, lomilla enemmän. Olen aina äärettömän onnellinen kun tapaamme, mutta ihanaa on myös päästä viikoiksi kotiin rauhassa tekemään omia juttuja ja keskittymään töihin ja harrastuksiin. Nähtäväksi jää, miten tilanne etenee, kun tuskin sitä eläkeikään asti tätä reissaamistakaan jaksaa. Mies ei onneksi myöskään näytä olevan kovin pahoillaan omasta ajasta.


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
      
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 30.12.2016 14:06 
    Poissa

    Liittynyt: 30.12.2016 13:38
    Viestit: 2
    Löysin sattumalta tänne palstalle etsiessäni lisää tietoa introvertista parisuhteessa/perhe elämässä. Noin vuosi sitten tajusin olevani introvertti facebookista kaverini tykkäämän linkin kautta ja se aukaisi silmäni monelle asialle. Olen kantanut hirveän huonoa omaatuntoa siitä että olen jotenkin viallinen ja huono ihminen kun en pääse samalle tasolle arjessa ja perhe-elämässä kun "normaalit" ihmiset.

    Olen 32 vuotias kahden lapsen äiti joka elää avioliitossa kuuron miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä 7 vuotta ja rakastan miestäni sekä lapsiani todella paljon mutta perhe-elämä ja mieheni odotukset yhdessäolosta rasittavat minua ihan suunnattomasti. Asumme kohtuu pienessä omakotitalossa maalla mutta ongelmanani on se että en saa omaa aikaa oikeastaan koskaan. Se saa minut hermostuneeksi ja erittäin rasittuneeksi. Tämä asia on vaivannut minua jo vuosia ja vasta viime aikoina olen ruvennut ottamaan omaa aikaa itselleni mutta tuntuu siltä että mikään ei riitä. Olen ollut vuosia siinä tilanteessa että en ole voinut olla yksin kun hetkiä silloin tällöin ja olen selvästi ylirasittuneessa tilassa tämän takia. Ollut jo pitkään.

    Jotta saisin aivoni nollattua ja oltua rauhassa edes vähän aikaa katselen yleensä elokuvia tai sarjoja puhelimesta. Mieheni ei ymmärrä miksi käytän aikaani puhelimen katseluun ja hän haluaisi päivittäin tehdä jotain yhteistä perheen kanssa. Mieheni on ihana isä juurikin tästä syystä että hänelle perheen kanssa yhdessä vietetty aika on tärkeää mutta minulle se taas merkitsee sitä että en saa aikaa itselleni. Tästä syystä tunnen myös huonoa omaatuntoa koska mies kaipaa minua seurakseen mutta en sitä varsinkaan raskaiden työpäivien jälkeen jaksa. Teen työkseni kirjanpitoa joka vaatii paljon ajatustyötä ja se rasittaa minua jo valmiiksi. Lapset ymmärtävät aika hyvin tarpeeni olla rauhassa kun olen sen heille selittänyt ja he hyväksyvät sen. Saavat kuitenkin haleja ja huomiota ihan riittävästi minulta sekä isältään. Mieheni kuurous tuo välillä minulle paineita kun minun on pakostikkin autettava häntä sellaisten asioiden hoidossa mitkä vaativat esim. puhelinsoittoja, pankissa käyntiä tai muita vastaavia selvitystä vaativia tilanteita.

    En oikein tiedä miten tässä tilanteessa edetä. Olen nyt viime aikoina koittanut joka päivä ottaa itselleni omaa aikaa ainakin tunnin verran mutta se ei oikein tunnu auttavan. Tarvitsisin joskus ihan koko viikonlopun aikaa olla vain yksin. Appivanhempani ovat ihania ja ottavat lapsia hoitoon jos tarve vaatii mutta silloinkin mieheni on vielä kotona mukana ja haluaisi että olisimme kaksin. Hän ei halua lähteä kotoa mihinkään eikä halua nähdä kavereitaan kovinkaan usein ja haluaa vain minut seurakseen. Olen yrittänyt hänelle selittää että tarvitsen omaa aikaa ja hän sitä yrittää minulle järjestää, mutta jo pelkästään tuo mieheni tarve olla kanssani koko ajan ahdistaa.

    Perhettäni rakastan mutta voisin olla joskus hetken ilman heitä :roll:


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
     Profiili Lähetä yksityisviesti  
    Vastaa lainaamalla  
    Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
     
    Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 148 viestiä ]  Mene sivulle Edellinen  1 ... 11, 12, 13, 14, 15  Seuraava

    Etusivu » Yleiskeskustelu » Ihmissuhteet


  • Paikallaolijat

    Rekisteröityneet käyttäjät:
    Bing [Bot]

     
     

     
    Voit kirjoittaa uusia viestejä
    Voit vastata viestiketjuihin
    Et voi muokata omia viestejäsi
    Et voi poistaa omia viestejäsi
    Voit lähettää liitetiedostoja.

    Etsi tätä:
    Hyppää:  
    Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com