Introvertit.net Keskustelufoorumi

Olen ollut saman ihmisen kanssa 7 vuotta. Olen mies.
Olen luetuttanut kirjoja introista ja selittänyt parhaani mukaan, mitä introvertti tarkoittaa.
Kuitenkin aina tietyn ajan kuluttua saan kuulla "miten kauheaa on kun olen sulkeutunut ja epäsosiaalinen." Seurustelun alussa minulle sanottiin suoraan, että muut eivät voi minua muuttaa vaan minun On muututtava itse sosiaalisemmaksi.
Loukkaavinta on se, että minun odotetaan muuttuvan.
En käyttäydy huonosti ihmisten keskellä. Juttelen jos minulle jutellaan. Mutta olen hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt. Työssäni olen myös vuorovaikutuksessa, eikä koskaan ole valitettu hiljaisuudesta. Onko mahdotonta saada puoliso hyväksymään minut sellaisena kuin olen?

Tervehdys, ja myötätuntoa tilanteeseesi!

En usko että kukaan pystyy varsinaisesti vastaamaan esittämääsi kysymykseen... että onko mahdotonta saada puoliso hyväksymään sinut sellaisena kuin olet. Mutta tässä pohdintaa asian tiimoilta.

Elämäni ehkä kamalimpia ajanjaksoja oli, kun elin parisuhteessa erittäin ekstrovertin ihmisen kanssa. Tuolloin en vielä tiedostanut introversio/ekstroversio -asioita, eikä totisesti tiedostanut kumppaninikaan. (Tiedostaneeko vieläkään.) Häneltä sain usein kuulla että hänelle on vaikeaa kun en ole yhtä sosiaalinen kuin hän (vaikka eihän introversio tarkoita epäsosiaalisuutta.) Eikä hän ymmärtänyt ahdistustani, kun hän oletti minun osallistuvan kaikkiin sukunsa kumminkaiman nimipäiväjuhliin joissa hän säännönmukaisesti jätti minut oman onneni nojaan, esittelemättä kenellekään ("kyllä ne tietää kuka sä olet.")

Kaiken huipuksi hän oli sitä mieltä, että jos parisuhteessa elellessä toisen jotkut tavat/tekemiset/ominaisuudet häiritsee, niin kun asioista sanoo niin toinen voi sitten muuttua semmoiseksi ettei häiritse enää kas kummaa kun niitä muuttumisia odotettiin minulta, mutta sitten esimerkiksi tämä esittelyasiakin oli hänelle kamalan vaikeaa ("ei meillä ole tapana niin tehdä") ja sitten pari kertaa suoritti mun esittelyt itselleni uudelle ihmiselle todella teatraalisesti niin että tuli kyllä selväksi että kyseessä oli hänen mielestään vain minun hömpötys.

Lopetin suhteen kuuden vuoden rimpuilemisen ja ahdistumisen jälkeen. Monia erillisiä kamaluuksia siitä suhteesta voisin kertoilla, mutta olkoon nyt.

Mutta jälkikäteen ajatellen, suhteen toimimattomuus ei johtunut niinkään introvertin ja ekstrovertin eroista vaan siitä, että me emme ymmärtäneet kuinka perustavanlaatuiset meidän luonteenpiirteiden erot olivat, emmekä hyväksyneet sitä erilaisuutta. Minäkään en ymmärtänyt silloisen kumppanini tarvetta latautua ihmisten parissa, sen enempää kuin hänkään ymmärsi että minä olisin tarvinnut hiljaisuutta ja yksinoloa/kaksinoloa latautumiseeni.

Yritän siis sanoa, että ensimmäisenä pitäisi ymmärtää ja hyväksyä se keskinäinen erilaisuus, nähdä intro- ja ekstroversio molemmat vain ominaisuuksina, ei vikoina tai hyvinä puolina. Jos kumppanisi on sitä mieltä että sinun introversiosi on vika, huono puoli mikä pitää korjata tai muuttaa, niin hän ei ole ymmärtänyt mistä introversiossa on oikeasti kyse.

Kannattaisi ehkä lähestyä asiaa kysymällä, miksi sinun introversiosi on hänelle niin hankala asia. Kokeeko hän vaikeaksi elää hiljaisuutta ja rauhaa kaipaavan henkilön kanssa? Miksi? Tuntuuko hänestä, että sinun vetäytymisesi vaikuttaa myös hänen "suosioonsa" sosiaalisissa piireissä? Miettiikö hän, mitä ihmiset ajattelevat sinun hiljaisuudestasi? Pelkääkö hän, että ihmiset alkavat ajatella hänestäkin eri tavalla kuin ennen?

Ehkä ihan suoraan ei kannata tätä hänen silmilleen täräyttää, mutta jostain syystä hän ei ole ymmärtänyt että kyse ei ole hänestä vaan sinusta. Hän saa olla oma ekstrovertti sosiaalinen itsensä, täysin riippumatta siitä millainen puoliso/kumppani hänellä on. Jos hän ei tätä osaa tai ymmärrä, niin vaikuttaa siltä että hän tavalla tai toisella yrittää elää omaa elämäänsä sinun kauttasi, pitää sinua itsensä jatkeena jonka tulisi vastata hänen näkemystään siitä millainen hänen elämänsä ja imagonsa on.

Nää parisuhdeasiat on monimutkaisia. Itse maksoin oppirahat tuossa kertomassani suhteessa, nykyinen puolisoni ymmärtää vetäytymisen tarpeeni. Ei enää pakkojuhlia, eikä syyllisyyden tunteita jos jätän juhliin menemättä. Jes.

Mkph kirjoitti:Olen ollut saman ihmisen kanssa 7 vuotta. Olen mies.
Olen luetuttanut kirjoja introista ja selittänyt parhaani mukaan, mitä introvertti tarkoittaa.
Kuitenkin aina tietyn ajan kuluttua saan kuulla "miten kauheaa on kun olen sulkeutunut ja epäsosiaalinen." Seurustelun alussa minulle sanottiin suoraan, että muut eivät voi minua muuttaa vaan minun On muututtava itse sosiaalisemmaksi.
Loukkaavinta on se, että minun odotetaan muuttuvan.
En käyttäydy huonosti ihmisten keskellä. Juttelen jos minulle jutellaan. Mutta olen hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt. Työssäni olen myös vuorovaikutuksessa, eikä koskaan ole valitettu hiljaisuudesta. Onko mahdotonta saada puoliso hyväksymään minut sellaisena kuin olen?

Vaatimus sosiaalisuudesta on kohtuutonta. Joskus toki introverttina on hyvä mukautua, ja tulla kuplasta ulos esim juhlien vuoksi.

Olen myös mies ja vaimoni ekstrovertti. Me ymmärrämme toisiamme, ja annamme toistemme toimia luonteen mukaisesti. Minä saan omaa tilaa, ja vaimo käy enemmän ihmisten ilmoilla. Itse asiassa introverttivaimon kanssa saattaisi olla ikävämpää, koska silloin hän olisi täällä kotona kokoajan pyörimässä.

Meillä ehkä tilannetta on selkeyttänyt se, kun olen avoimesti viestinyt vaimolle eli tilanteiden/juhlien jälkeen, että miten ne ovat kuluttaneet minut loppuun. Ja arjessa aktiivisesti haen hetkiä, että saan olla hetken omillani. Mutta ei se helppoa ole ollut.

Itse tullut tietoiseksi introverttiydestäni ollessani eron jälkeen yksin vuosia. Haikaillut uutta parisuhdetta alussa paljonkin. Sittemmin ajatellut että mikä todennäköisyys olisi löytää ymmärtävä ihminen joka antaa omaa tilaa silloin kun tarvitsen syyllistämättä.

Pienet on mahkut. Sillä olen yli viisikymppinen ja tuskin ikäisissäni miehissä on suurikaan osuus jotka olisivat lähteneet itseään tutkiskelemaan. Ja nekin jotka sen ovat tehneet päätynevät samaan kuin minä.

Ja toisaalta kuten edelläkin on tullut epäilyjä olisi perin tylsää olla toisen samanlaisen mörököllin kanssa kun ne hetkelliset vireystilat kuihtuisivat ainakin sen toisen oman tilan tarpeen vuoksi.

Eli voimia teille parisuhteissa eläville. Ymmärrystä soisi puolisoillenne että itsehän he ovat vakkansa valinneet alunperinkin joten miksi vaatia muuttumaan. Minä tietämättömänä yritin mutta siitähän ei mitään tullut kun piti esittää muuta kuin mitä on. Ei ainakaan onnellista ihmistä.

Olen seurustellut nyt reilu puolivuotta ambi-ekstrovertti naisen kanssa ja muutaman kerran on tullut erimielisyyksiä tai jopa riitoja (tällä viikolla viimeksi) siitä kun en puhu ja kerro asioista. Omasta mielestäni juttelen ja kerron omista ajatuksistani tarpeeksi, eli sen verran kun itsestä hyvältä tuntuu, mutta silti jätän kumppanin mielestä jotain kertomatta.
Tyttöystäväni on todella avoin ja pystyy jutella asiasta kuin asiasta ja tuo omat ajatuksensa hyvin esille, mutta kun tuon introvertti käsitteen esiin, niin siihen hän ei usko.. uskoo että mussa on jotain vikaa ja yrittää parantaa "mielenhäiriötäni". Äitinsä ja sisko ovat lukeneet kirjan jonka lainasin heille ja hänen äiti täysin tunnisti itsensä introvertiksi ja sisko myös jo rankkaa itsensä iintrovertiksi, vaikkei ole kirjaa täysin loppuun päässykkään. Eli seuraavaksi patistan oman kultani lukemaan sen.
Todella inhottavaa jos en kelpaa sellaisena kuin olen, kun muuten tullaan erittäin hyvin toimeen reilun 30 neliön yksiössä. En olisi kyllä ikinä uskonut että noin pienessä kämpässä pystyisin asumaan kenenkään kanssa, mutta ei se todellakaan mahdottomuus ole jos muuten kaikki natsaa ollaan molemmat 25-30 vuotiaita, tyttöystävä työttömyystuella ja itse osa-aikatöissä eli paljon tulee oltua yhdessä ajallisesti

Miten muut? Onko tullut sanomista siitä kun ei mukamas kerro kaikkea ja miten introverttiydestä koitetaan "parantaa"?

Olen introvertti ja mieheni (itsekäskin) extrovertti. Hän ei ymmärrä millään sitä, että kaikki sosiaaliset tilanteet väsyttävät ja jos niitä tilanteita on vaikkapa joka päivä viikon ajan, niin parin päivänkään yksinolo ei välttämättä riitä palautukseksi. Olen luonteeltani vielä miellyttämisenhaluinen eli lähden usein mukaan johonkin, vaikka ei yhtään nappais ja siitä sit saadaan riita aikaan, koska olen ollut tympääntynyt, hiljainen ja naama norsunvitulla. En tiedä kauanko jaksaa sitä, ettei kumppanille mikään riitä.